Lue keskustelun säännöt.
Ammattiavun ylikorostaminen nykyisin esim. terapiaa suositellaan kaikille
24.11.2022 |
Nykyisin kaikille suositellaan ammattiapua, koska kaikilla on traumoja ja huonoja kokemuksia elämässä. Olen huomannut tämän vähän kaikkialla. Vanhemmat odottavat lapsille psykologiaikoja ja aikuiset itse jonottavat terapiaan. Enkä väheksy tätä yhtään, olen itsekin käynyt terapiassa. Mutta mihin on kadonnut sellainen lähimmäisen auttaminen? Tuntuu ettei ihmiset oikein uskalla enää auttaa toisiaan kun luotetaan niin vahvasti vain ammattiapuun ja odotetaan siihen pääsyä. Läheiset osaisivat auttaa todella paljon, enemmän kuin itse uskovatkaan. Lähimmäisiltä saatu apua ei poissulje ammattiapua. Jos jollain ystävällä on masennusta monesta ratkaisuksi tarjotaan terapiaa vaikka ystävää voisi siinä hetkessä auttaa eniten se jos ystävä vaikka kävisi toisen puolesta kaupassa jos itse ei jaksa tai vaikka auttaisi siivoamaan vessan tai muuta konkreettista. Moni ei kehtaa pyytää tällaista ja osa ei kehtaa auttaa koska voi ajatella ettei halua sotkeentua toisen asioihin. Itse arvostaisin tällaista konkreettista apua paljon ja olen sitä nyt lähipiiriltäni saanutkin omaan ocd-oireiluuni. Joskus sellainen epäammattimainenkin apu voi olla hyvää eikä sen merkitystä ainakaan kannata väheksyä yhtään.
Kommentit (71)
Vierailija kirjoitti:
Olen kyllä vähän samaa mieltä.
Tuntuu, että nykyään ei oikein enää kestetä mitään. Tai että ei "saisi" yrittää kestää mitään. Läheisten kuolemaa ei saisi surra muutamaa viikkoa pidempään, erosta pitäisi samaten ponnahtaa pystyyn voimaantuneena ihmisenä. Pitäisi jaksaa olla kiitollinen ja onnellinen, vaikka paskaa pyörisi tuulettimessa viidettä vuotta.
Jos joltakin kuolee esim. useampikin rakas ihminen vuoden tai kahden kuluessa, miksi menetyksiä ei saisi rauhassa surra?
Ei kukaan voi olla koko ajan onnellisella mielellä, jos vaikkapa terveys reistaa ja rahat on aina loppu.
Eli olisi jokaisen ihan hyvä myöntää ja oppia, että elämään kuuluu myös uskomattoman paljon kaikkea paskaa, alamäkeä ja huonoja aikoja. Niistä selviää, usemmiten ilman lääkkeitä. Ja seuraava alamäki ei enää pelota niin paljoa, kun tietää että tasaistakin ja jopa sitä ilon liitoa on vielä edessä.
resilienssistä puhutaan paljon, mutta harvalla sitä on.
Mä en ajattelekaan, että koskaan ei saisi puhua mistään mieltään painavista asioista tai että pitäisi aina itkua pidätellen yrittää esittää iloista. Mulla on ystävä, joka on masentunut, ollut jo yli 10 vuotta ja mä ihan mielelläni tapaan häntä ja kuuntelen häntä. On kertonut mulle, että masennuksensa vuoksi hänen ei tule oikein lähdettyä edes kotoa, joten me aina välillä käydään lähiravintolassa joko syömässä tai ihan vain viinilasillisella tai kysyn häneltä, lähtiskö mun kanssani viemään koiraa ulos.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Olen kyllä vähän samaa mieltä.
Tuntuu, että nykyään ei oikein enää kestetä mitään. Tai että ei "saisi" yrittää kestää mitään. Läheisten kuolemaa ei saisi surra muutamaa viikkoa pidempään, erosta pitäisi samaten ponnahtaa pystyyn voimaantuneena ihmisenä. Pitäisi jaksaa olla kiitollinen ja onnellinen, vaikka paskaa pyörisi tuulettimessa viidettä vuotta.
Jos joltakin kuolee esim. useampikin rakas ihminen vuoden tai kahden kuluessa, miksi menetyksiä ei saisi rauhassa surra?
Ei kukaan voi olla koko ajan onnellisella mielellä, jos vaikkapa terveys reistaa ja rahat on aina loppu.
Eli olisi jokaisen ihan hyvä myöntää ja oppia, että elämään kuuluu myös uskomattoman paljon kaikkea paskaa, alamäkeä ja huonoja aikoja. Niistä selviää, usemmiten ilman lääkkeitä. Ja seuraava alamäki ei enää pelota niin paljoa, kun tietää että tasaistakin ja jopa sitä ilon liitoa on vielä edessä.
resilienssistä puhutaan paljon, mutta harvalla sitä on.
Hienoa, jos olet itse selvinnyt ilman apua. (Oletko, vai olisitko sittenkin kaivannut sitä?)
Mutta ota huomioon, että muilla ihmisillä voi olla vaikeammat lähtökohdat. Esimerkiksi resilienssi nojaa paljolti varhaislapsuuden turvallisuuskokemuksiin, ja jos niitä ei ole, resilienssi voi olla huono ilman omaa syytä.
Vierailija kirjoitti:
mistä ihmiset traumatisoituu? mitä niin kamalaa on tapahtunut, että pitää terapioida ja popsia kaiken maailman mömmöjä, että pää pysyy kasassa? siskon likka kertoi, että yliopistolla +20v opiskelijat traumatisoituu, kun joutuvat lukemaan shakespearea. siis mikä helv.... nykyihmisiä vaivaa? somen kasvattamat ei siedä oikeaa elämää näköjään. muuta en keksi selitykseksi.
Se voi olla aika rankkaakin lukea Shakespearea jos ei ole ikinä joutunut lukemaan mitään. Nimimerkillä kokemusta on, ja vaatii vähän keskittymistä.
Vierailija kirjoitti:
Pahinta on, että nykyään ei saa nauraa ihmisten ongelmille, vaikka ne olisivat aivan naurettavia. Itse tehtyjä ongelmia, joihin sitten haetaan joltain terapeutilta apua, vaikka ongelman syy ja ratkaisu löytyy omasta peilistä.
Ihmisessä, joka kokee tarvetta nauraa muiden ongelmille, on itsessään jotain perustavanlaatuisesti pielessä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen kyllä vähän samaa mieltä.
Tuntuu, että nykyään ei oikein enää kestetä mitään. Tai että ei "saisi" yrittää kestää mitään. Läheisten kuolemaa ei saisi surra muutamaa viikkoa pidempään, erosta pitäisi samaten ponnahtaa pystyyn voimaantuneena ihmisenä. Pitäisi jaksaa olla kiitollinen ja onnellinen, vaikka paskaa pyörisi tuulettimessa viidettä vuotta.
Jos joltakin kuolee esim. useampikin rakas ihminen vuoden tai kahden kuluessa, miksi menetyksiä ei saisi rauhassa surra?
Ei kukaan voi olla koko ajan onnellisella mielellä, jos vaikkapa terveys reistaa ja rahat on aina loppu.
Eli olisi jokaisen ihan hyvä myöntää ja oppia, että elämään kuuluu myös uskomattoman paljon kaikkea paskaa, alamäkeä ja huonoja aikoja. Niistä selviää, usemmiten ilman lääkkeitä. Ja seuraava alamäki ei enää pelota niin paljoa, kun tietää että tasaistakin ja jopa sitä ilon liitoa on vielä edessä.
resilienssistä puhutaan paljon, mutta harvalla sitä on.
Hienoa, jos olet itse selvinnyt ilman apua. (Oletko, vai olisitko sittenkin kaivannut sitä?)
Mutta ota huomioon, että muilla ihmisillä voi olla vaikeammat lähtökohdat. Esimerkiksi resilienssi nojaa paljolti varhaislapsuuden turvallisuuskokemuksiin, ja jos niitä ei ole, resilienssi voi olla huono ilman omaa syytä.
Ihmiset ovat lisäksi geneettisestikin hyvin erilaisia. Yksi pystyy helposti unohtamaan menneet vastoinkäymiset, kun taas toisella menee samojen asioiden märehtimisessä vuosikausia, jolloin ei pysty tekemään muuta. Heikot sortuu elontiellä, jätkä sen kun porskuttaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen kyllä vähän samaa mieltä.
Tuntuu, että nykyään ei oikein enää kestetä mitään. Tai että ei "saisi" yrittää kestää mitään. Läheisten kuolemaa ei saisi surra muutamaa viikkoa pidempään, erosta pitäisi samaten ponnahtaa pystyyn voimaantuneena ihmisenä. Pitäisi jaksaa olla kiitollinen ja onnellinen, vaikka paskaa pyörisi tuulettimessa viidettä vuotta.
Jos joltakin kuolee esim. useampikin rakas ihminen vuoden tai kahden kuluessa, miksi menetyksiä ei saisi rauhassa surra?
Ei kukaan voi olla koko ajan onnellisella mielellä, jos vaikkapa terveys reistaa ja rahat on aina loppu.
Eli olisi jokaisen ihan hyvä myöntää ja oppia, että elämään kuuluu myös uskomattoman paljon kaikkea paskaa, alamäkeä ja huonoja aikoja. Niistä selviää, usemmiten ilman lääkkeitä. Ja seuraava alamäki ei enää pelota niin paljoa, kun tietää että tasaistakin ja jopa sitä ilon liitoa on vielä edessä.
resilienssistä puhutaan paljon, mutta harvalla sitä on.
Hienoa, jos olet itse selvinnyt ilman apua. (Oletko, vai olisitko sittenkin kaivannut sitä?)
Mutta ota huomioon, että muilla ihmisillä voi olla vaikeammat lähtökohdat. Esimerkiksi resilienssi nojaa paljolti varhaislapsuuden turvallisuuskokemuksiin, ja jos niitä ei ole, resilienssi voi olla huono ilman omaa syytä.
Ihmiset ovat lisäksi geneettisestikin hyvin erilaisia. Yksi pystyy helposti unohtamaan menneet vastoinkäymiset, kun taas toisella menee samojen asioiden märehtimisessä vuosikausia, jolloin ei pysty tekemään muuta. Heikot sortuu elontiellä, jätkä sen kun porskuttaa.
Vai niin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Pahinta on, että nykyään ei saa nauraa ihmisten ongelmille, vaikka ne olisivat aivan naurettavia. Itse tehtyjä ongelmia, joihin sitten haetaan joltain terapeutilta apua, vaikka ongelman syy ja ratkaisu löytyy omasta peilistä.
Ihmisessä, joka kokee tarvetta nauraa muiden ongelmille, on itsessään jotain perustavanlaatuisesti pielessä.
Ei, kyllä se perustavanlaatuinen ongelma on esim. ihmisellä, joka kuvittelee prokrastinaation olevan oikea lääketieteellinen ongelma, johon pitäisi saada hoitoa. Ongelma on itsekurin puute, eikä sitä millään hoidolla ratkaista, vaan itse on tehtävä päätös lopettaa vitkuttelu, ja pysyttävä päätöksessään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Niin moni ystäväkin on sairastunut kuunnellessaan, että kyllä se nyt vaan on parempi mennä terapiaan ja pitää ne ystävät ystävinä.
Mitä ystävyyttä se on jos toista ei koskaa auteta? Mä en ainakaan pitäisi sellaista ystävänä enkä myöskään omaa ystävääni jättäisi pulaan. Siinä se punnitaan ketkä on tosiystäviä kun elämässä menee huonosti.
Voi ajatella myös niin päin, että ystävyys punnitaan siinä, miten paljon toisen niskaan omia ongelmiaan kaataan. Olen itse ollut vuosikausia ihmisen tukena, joka oli itseään tppamassa. Siinä meni se osa - suuri osa - omasta elämästä toista tukiessa ja pelätessä toteuttaako tämä uhkauksensa. Puhuin terapian mahdollisuudesta, mutta eivät terapeutit kuulema osaa auttaa.
Tällä hetkellä kuuntelen itsetunto-ongelmista, alkoholismista ja mi so gyniasta kärsivää ihmistä. Arvaa jaksaisinko. Arvaa kiinnostaako. Arvaa onko tehnyt minusta kyynisen... sekä erakon. En kaipaa yhtään oman elämänsä surkuttelijaa elämääni. Menköön terapiaan ja mielellään omilla rahoillaan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
mistä ihmiset traumatisoituu? mitä niin kamalaa on tapahtunut, että pitää terapioida ja popsia kaiken maailman mömmöjä, että pää pysyy kasassa? siskon likka kertoi, että yliopistolla +20v opiskelijat traumatisoituu, kun joutuvat lukemaan shakespearea. siis mikä helv.... nykyihmisiä vaivaa? somen kasvattamat ei siedä oikeaa elämää näköjään. muuta en keksi selitykseksi.
Yleensä ihmiset traumatisoituvat traumoista. sitä voi aiheuttaa vaikka koulukiusaaminen tai huono vanhemmuussuhde. Sinulla on niin pahasti kieltäminen päällä, että taidat itsekin olla traumatisoitunut.
Nämä lumihiutaleet ovat aina hyökkäämässä muiden kimppuun. Suhteellisuudentaju ei tarkoita, että ihminen olisi traumatisoitunut, päinvastoin. Jos on ollut oikeitakin vaikeuksia, ei väitä Shakespeare-tenttiä traumatisoivaksi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Joskus vaan kaikilla on resurssit vähän lopussa ja toinen ei näe sitä. Tästäkin aloituksesta huokuu oletus, että jokaisella olisi muka joku läheinen, jolla olisi jaksamista auttaa näitä masentuneita. Nykyään jokainen tuntuu olevan vähän masentunut, uupunut tai stressaantunut.
Siinä on sitten hyvä miettiä mihin lähimmäisenrakkaus katosi.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Pahinta on, että nykyään ei saa nauraa ihmisten ongelmille, vaikka ne olisivat aivan naurettavia. Itse tehtyjä ongelmia, joihin sitten haetaan joltain terapeutilta apua, vaikka ongelman syy ja ratkaisu löytyy omasta peilistä.
Ihmisessä, joka kokee tarvetta nauraa muiden ongelmille, on itsessään jotain perustavanlaatuisesti pielessä.
Ei, kyllä se perustavanlaatuinen ongelma on esim. ihmisellä, joka kuvittelee prokrastinaation olevan oikea lääketieteellinen ongelma, johon pitäisi saada hoitoa. Ongelma on itsekurin puute, eikä sitä millään hoidolla ratkaista, vaan itse on tehtävä päätös lopettaa vitkuttelu, ja pysyttävä päätöksessään.
Olipa harvinaisen typerä kommentti. Jos sinulla ei ole ongelmia vitkuttelun kanssa, niin millä edellytyksellä näet sen mieleen jolla niitä ongelmia on? Et voi tietää, mitä hänellä on siinä takana.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olet väärässä ap.
Terapiaa ei suositella läheskään kaikille ihmisille.
Esimerkiksi työelämässä, monet jutut hoidetaan kokonaan työterveys psykologin vastaanotolla ja keskusteluissa.
Samoin opiskelija puolella ja koulujenkin psykologeillakin.
Ne, joilla terapiaa suositellaan, ovat vakavampia tapauksia.
Tällöin mielenterveys ongelmien syyt ovat jo syvällä lapsuudessa, kasvatuksessa ja kotielämässä.
Näistäkin ongelmista toiset nuoret ja aikuiset selviää, mutta kaikki eivät. Nämäkin ongelmat voivat olla jo geeneissä. Jotkut sietää ongelmia enemmän, heillä itsellään on voimia ja älykkyyttä priorisoida asiota, joilla on merkitystä selviytymiseen, kulloisessakin elämän tilanteessa.
Terapia on yliammattu apukeino ja suositus nykyiseen. Ihan saman tuloksen saa, jos ihmisellä on jokin läheinen sukulainen, tai ystävä, jonka kanssa asioista voi puhua luottamuksellisesti ja syvällisesti.
Vierailija kirjoitti:
Ennen lapsen kasvatukseen osallistui vähän koko kylä. Nykyisin koko vastuu kuuluu vanhemmille ja jos osuu paskat vanhemmat lapsen kohdalle niin siinä on tosi huonot kortit elämään annettu. Ennen kun koko kylä osallistui lapsen kasvatukseen niin se on voinut vähän paikata jos on ollut elämässä muitakin aikuisia kuin vain ne vanhemmat. Sellainen yhteisöllisyys loistaa poissaolollaan ja kaipaan sellaista kuuluvuutta ja omaa porukkaa.
Valituksesi on tekopyhää? Ennen myös koko suvulla oli oikeus puuttua sinun ja lapsesi elämään. Kylällä oli oikeus puuttua sinun ja lapsesi elämään. Nyt ei ole.
On tekopyhää vaatia että SINÄ saat päättää mitä SInä JA LAPSESI teekke, MUTAA muiden on maksettava ja huolehdittava teistä.
Sinä et voi syödä ja säästää kakkua. Jos haluat että muut hoitavat lapsiasi ja tukevat sinua, SINUN on annettava myös päätäntä valta pois itseltäsi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Nykyään elämä on hektistä myös niillä kuuntelijoilla. Siihen kun joku vielä kaataa omat ongelmansa niin voi kuppi mennä itseltä nurin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen kyllä vähän samaa mieltä.
Tuntuu, että nykyään ei oikein enää kestetä mitään. Tai että ei "saisi" yrittää kestää mitään. Läheisten kuolemaa ei saisi surra muutamaa viikkoa pidempään, erosta pitäisi samaten ponnahtaa pystyyn voimaantuneena ihmisenä. Pitäisi jaksaa olla kiitollinen ja onnellinen, vaikka paskaa pyörisi tuulettimessa viidettä vuotta.
Jos joltakin kuolee esim. useampikin rakas ihminen vuoden tai kahden kuluessa, miksi menetyksiä ei saisi rauhassa surra?
Ei kukaan voi olla koko ajan onnellisella mielellä, jos vaikkapa terveys reistaa ja rahat on aina loppu.
Eli olisi jokaisen ihan hyvä myöntää ja oppia, että elämään kuuluu myös uskomattoman paljon kaikkea paskaa, alamäkeä ja huonoja aikoja. Niistä selviää, usemmiten ilman lääkkeitä. Ja seuraava alamäki ei enää pelota niin paljoa, kun tietää että tasaistakin ja jopa sitä ilon liitoa on vielä edessä.
resilienssistä puhutaan paljon, mutta harvalla sitä on.
No niinpä. Ja sen sijaan, että tehtäisiin ongelmille jotain, niihin haetaan joku pillerikuuri. Kumma, että maailma ei tunnu muuttuvan paremmaksi...
Terapia on juuri sitä, että tehdään ongelmille jotain. Jotta ongelmasta päästään, sen juurisyy pitää selvittää ja eliminoida, ja terapiassa tehdään tätä.
Vierailija kirjoitti:
Olet väärässä ap.
Terapiaa ei suositella läheskään kaikille ihmisille.
Esimerkiksi työelämässä, monet jutut hoidetaan kokonaan työterveys psykologin vastaanotolla ja keskusteluissa.
Samoin opiskelija puolella ja koulujenkin psykologeillakin.
Ne, joilla terapiaa suositellaan, ovat vakavampia tapauksia.
Tällöin mielenterveys ongelmien syyt ovat jo syvällä lapsuudessa, kasvatuksessa ja kotielämässä.Näistäkin ongelmista toiset nuoret ja aikuiset selviää, mutta kaikki eivät. Nämäkin ongelmat voivat olla jo geeneissä. Jotkut sietää ongelmia enemmän, heillä itsellään on voimia ja älykkyyttä priorisoida asiota, joilla on merkitystä selviytymiseen, kulloisessakin elämän tilanteessa.
Terapia on yliammattu apukeino ja suositus nykyiseen. Ihan saman tuloksen saa, jos ihmisellä on jokin läheinen sukulainen, tai ystävä, jonka kanssa asioista voi puhua luottamuksellisesti ja syvällisesti.
En usko, että resilienssi syntyy geeneistä. Se syntyy varhaislapsuuden turvallisuuden kokemuksesta kahden ensimmäisen elinvuoden aikana. Jos perusturvallisuuden tunne jää silloin syntymättä, resilienssi on huonompi. Siksi terapia voi auttaa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olet väärässä ap.
Terapiaa ei suositella läheskään kaikille ihmisille.
Esimerkiksi työelämässä, monet jutut hoidetaan kokonaan työterveys psykologin vastaanotolla ja keskusteluissa.
Samoin opiskelija puolella ja koulujenkin psykologeillakin.
Ne, joilla terapiaa suositellaan, ovat vakavampia tapauksia.
Tällöin mielenterveys ongelmien syyt ovat jo syvällä lapsuudessa, kasvatuksessa ja kotielämässä.Näistäkin ongelmista toiset nuoret ja aikuiset selviää, mutta kaikki eivät. Nämäkin ongelmat voivat olla jo geeneissä. Jotkut sietää ongelmia enemmän, heillä itsellään on voimia ja älykkyyttä priorisoida asiota, joilla on merkitystä selviytymiseen, kulloisessakin elämän tilanteessa.
Terapia on yliammattu apukeino ja suositus nykyiseen. Ihan saman tuloksen saa, jos ihmisellä on jokin läheinen sukulainen, tai ystävä, jonka kanssa asioista voi puhua luottamuksellisesti ja syvällisesti.
En usko, että resilienssi syntyy geeneistä. Se syntyy varhaislapsuuden turvallisuuden kokemuksesta kahden ensimmäisen elinvuoden aikana. Jos perusturvallisuuden tunne jää silloin syntymättä, resilienssi on huonompi. Siksi terapia voi auttaa.
En tunne asiaa niin hyvin, että osaisin sanoa tuosta kahdesta vuodesta, mutta siitä olen samaa mieltä, että lapsuus vaikuttaa todella paljon. Kun on ollut turvalliset, huolehtivat ja rakastavat vanhemmat, jotka kannustavat ja tukevat sekä rohkaisevat yrittämään uudelleenkin, vaikka joskus epäonnistuisikin, siinä kasvaa hyvä itsetunto. Oppii luottamaan, että kaikesta kyllä selviää. Tavalla tai toisella. Niinpä aikuisena, kun tulee vastoinkäymisiä, menetyksiä, sairauksia yms, suree asioita aikansa, mutta surressaankin tietää, että jonain päivänä olen selvinyt tästäkin.
Olen aikanaan pariinkin otteeseen ottanut vastaan tarjotus terapiamahdollisuuden. En koe hyötyneeni mitään. Yhä sitä tuputetaan. Yleensäkin "auttajat" eivät tunnu kuuntelevan yhtään.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Niin moni ystäväkin on sairastunut kuunnellessaan, että kyllä se nyt vaan on parempi mennä terapiaan ja pitää ne ystävät ystävinä.
Mitä ystävyyttä se on jos toista ei koskaa auteta? Mä en ainakaan pitäisi sellaista ystävänä enkä myöskään omaa ystävääni jättäisi pulaan. Siinä se punnitaan ketkä on tosiystäviä kun elämässä menee huonosti.
Mitä ystävyyttä se on, että uupuu taakan alle, kun kuulevan korvan tarve ei ota loppuakseen?
Olen ikionnellinen, että läheinen, pitkäaikainen ystäväni etsi lopulta itselleen terapeutin raskaiden elämäntapahtumien jälkeen.
Minulla on oman jaksamisen takia ollut hänen kanssaan käytössä mm. sääntö, että yli tunnin puheluita en puhu (eli kuuntele). Puhelun jälkeen olen aivan uupunut ja ystävällä on edelleen asian purkaminen kesken.
Hänelle on oikeasti tapahtunut epäreiluja asioita ja hän on muuten erittäin vastavuoroinen tyyppi. Minulla vain ei ole vastaavaa avautumisen tarvetta.
Sanomattakin on selvää, että autamme toistemme muutoissa ja sen sellaisissa. Viimeksi minä hänen.
Tarvitsen vain nyt taukoa. Jos se tekee minusta paskan ystävän, olkoon sitten niin.
No niinpä. Ja sen sijaan, että tehtäisiin ongelmille jotain, niihin haetaan joku pillerikuuri. Kumma, että maailma ei tunnu muuttuvan paremmaksi...