kannattaako viiskymppisen enää erota? Onko edessä yksinäinen vanhuus?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mihin sä uutta miestä tarvitset? Voithan elää omanlaista itsenäisen naisen elämää, eihän sen tarvitse olla yksinäistä jos elämä muuten on kuosissa.

Niin. Miksi sitä mitään örvelöä pitäisi nurkissaan sietää? Minä huomasin sen jo vähän päälle kolmekymppisenä ja pitkään elänyt yksin. Elämä vain paranee kuin hyvä viini.

Joskus oli semmoisiakin kuin rakkaussuhteita. Jaksettiin yhdessä kun toisen kanssa oli kaikesta huolimatta mielekkäämpää ja kiinnostavampaa. Kumpikin oppi toisistaan ja oleminen helpottui sitäkin kautta. Nyt ympäristö mitätöi kaiken sitoutumisen ja kahdenkeskeisyyden erityisyyden, hyvä ettei jo lailla kielletä röyhkeänä toisen itselleen omimisena.

Kyllä nykyäänkin on noita rakkaussuhteita. Omassa lähipiirissänikin on useita.

Mutta nykyään on alaa vallannut paljon myös sellainen kevyempi "Tinder kertakäyttö kulttuuri", jossa tapaillaan toista hetki ja sitten vaihdetaan parempaan (tarkoittaen yleensä paremman näköistä). Itse olen juurikin tuollainen ulkonäkökeskeinen Tinder ihminen, enkä rakkausuhteeseen kykene, joten itselleni tämä ei ole ongelma. Mutta isossa kuvassa kehityssuunta on hieman huolestuttava.

N34

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itse olen ja olen aina ollut sinkku ja noin neljäkymmentä vuotiaana edelleen haaveilen ja umeloin tosinaan kumppanin löytämisestä. Mutta niin paljon arvostan ja kunnioitan omaakin elämääni. että en ole valmis saati halukas asettumaan parisuhteeseen kenen hyvänsä kanssa.

On tietysti mahdollista, että elän loppuikänikin sinkkuna mutta olisiko se oikeasti niin kamlaa ja kurjaa? Olen usein miettinyt, että mistä lopulta jään paitsi, jollen löydä ja kohtaa loppuikäni aikanakaan itselleni omaa rakasta ja erityistä.

Parisuhde on mahdollisuus ei onneksi velvollisuus. Valehtelisin jos väittäsin olevani yksinäinen mutta olisihan se enemmän kuin kivaa jos välillä voisin mennä kumppaninsa tai parisuhteensa taakse selitellesään ennen muuta itselleen omia valintojani ja päätöksiäni: puolittaa ja särkeä murheet ja surut sekiä monin kertiastaa ilon ja onnen hetket Hänen kanssaan. 

M 40+

Ei millään pahalla, mutta ei tuon ikäinen koko elämänsä sinkku ollut ja avoliittoa elämätön edes sopeutuisi enää saman katon alle elämiseen. Se nimittäin vaatii kompromisseja. Koko ikänsä sinkkuna ollut nelikymppinen on niin juurtunut jo omiin tapoihinsa, että parempi keskittyä jatkossakin vain itsekseen olemiseen.

Höpö höpö. Minä löysin suhteen vasta pitkälle yli nelikymppisenä. Hyvin sopeuduin saman katon alle, ja pitkän sinkkuuden takia osasin arvostaa toisen läsnäoloa ja koko suhdetta. Vaikeampaa on varmaan sellaisella joka on pitkän liiton ajan pitänyt toista itsestäänselvyytenä ja sitten pitäisi sopeutua toisenlaiseen ihmiseen, lisänä vielä katkeruus ja vanhat traumat.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

no mutta jos onkin sitten kovin yksinäistä. Ei ole oikein tullut pidettyä yhteyttä yllä kavereihin, ei jaksa oikein harrastaa mitään. 

Mitä yksinäinen tekee vaikkapa viikonloppuna? Kenen kanssa lähteä vaikkapa matkoille? Jutella päivän asioista?

Jos sä noihin saat miehesi mukaan, miksi pitäisi erota? Hyvin todennäköisesti sitä kaikkea, mitä olet pitkässä parisuhteessa saanut, et tule enää uudessa suhteessa saamaan. Mutta kysehän tietysti on siitä mikä on menettämisen tai saamisen arvo. Jos mulla olisi pitkä parisuhde kaikkine kokemuksine, tekisin kaikkeni sen elvyttämiseksi, mottona, että mihinkä me jäätiinkään silloin kun lapsia alkoi tulla.

Parisuhteen eteen ei pidä tehdä yhtään työtä. Hyvä parisuhde soljuu itsestään pirskahdellen intohimon voimalla. Miksi ihmiset kääntävät yhtään kiveä? Eroaminen on AINA parempi vaihtoehto kuin pienikin työnteko suhteen vuoksi.

Siis sinusta on liiallista panostaa vaikka siihen, että lasten lähdettyä, kaikkien ruuhkavuosien jälkeen pysähdytään yhdessä puhumaan ja miettimään, mitä on koettu, mitä tahdottaisiin vielä yhdessä kokea? Kauanko olet ollut parisuhteessa, pirskahteleeko vielä kolmen kymmenen vuoden kuluttua ihan extempore? Ehkä, jos kuitenkin pitää välillä rehellisen ja syvällisen tilanne katsauksen siitä, mistä tultiin, missä ollaan ja minne mennään. Eli kääntää vaikka kivet ja raivaa kannot, jos haluaa jatkaa, tai ennen kuin eroaa.

Vastailet nyt trollille.

Halusin vain kysyä, trolli tai ei. Eivät ne yleensä vastaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

no mutta jos onkin sitten kovin yksinäistä. Ei ole oikein tullut pidettyä yhteyttä yllä kavereihin, ei jaksa oikein harrastaa mitään. 

Mitä yksinäinen tekee vaikkapa viikonloppuna? Kenen kanssa lähteä vaikkapa matkoille? Jutella päivän asioista?

Jos sä noihin saat miehesi mukaan, miksi pitäisi erota? Hyvin todennäköisesti sitä kaikkea, mitä olet pitkässä parisuhteessa saanut, et tule enää uudessa suhteessa saamaan. Mutta kysehän tietysti on siitä mikä on menettämisen tai saamisen arvo. Jos mulla olisi pitkä parisuhde kaikkine kokemuksine, tekisin kaikkeni sen elvyttämiseksi, mottona, että mihinkä me jäätiinkään silloin kun lapsia alkoi tulla.

Parisuhteen eteen ei pidä tehdä yhtään työtä. Hyvä parisuhde soljuu itsestään pirskahdellen intohimon voimalla. Miksi ihmiset kääntävät yhtään kiveä? Eroaminen on AINA parempi vaihtoehto kuin pienikin työnteko suhteen vuoksi.

Siis sinusta on liiallista panostaa vaikka siihen, että lasten lähdettyä, kaikkien ruuhkavuosien jälkeen pysähdytään yhdessä puhumaan ja miettimään, mitä on koettu, mitä tahdottaisiin vielä yhdessä kokea? Kauanko olet ollut parisuhteessa, pirskahteleeko vielä kolmen kymmenen vuoden kuluttua ihan extempore? Ehkä, jos kuitenkin pitää välillä rehellisen ja syvällisen tilanne katsauksen siitä, mistä tultiin, missä ollaan ja minne mennään. Eli kääntää vaikka kivet ja raivaa kannot, jos haluaa jatkaa, tai ennen kuin eroaa.

Vastailet nyt trollille.

Halusin vain kysyä, trolli tai ei. Eivät ne yleensä vastaa.

Eivät he tuollaiseen kykene vastaamaan ainakaan rehellisesti.

Itse en olisi halunnut erota, ikää nyt 49 vuotta ja parisuhde kestänyt 28 vuotta. Mutta, minkä teet kun miehelle iskee ikäkriisi ja masennus. Yritin antaa tilaa ja mietin miten ihmeessä mies pystyi esittämään loppuun asti rakastavaa, ei riidelty ja seksielämäkin vilkasta. Mies siis jätti minut ja lapsemme. Mitä tässä muuta voi kun kerätä itsensä ja oppia olemaan yksin.

Ja kyllä ikä on ulkonäössä tehnyt tepposia, juuri tänään katselin vanhoja kuvia sieltä 28 vuoden takaa ja ollaan sitä muututtu molemmat. Miehellä oli vielä hiuksia, ei lähilaseja eikä masukumpua ......., mutta rakastin viimeiseen yhteiseen päivään ja toki edelleenkin, mutta nyt toki rimpuilen rakkaudestani irti.

Minä olen niin tavis ja ihan taviksen toivoisin vielä joskus rinnalle, mutta tätä palstaa lukeneena tiedän "että parasta ennen päiväys jo mennyt". Oikeesti en ole etsimässä ketään vaan yritän löytää jonkinlaiset tyytyväisyyden elämääni yksin.

Parisuhteessa pitää olla tilaa. Molemmille.

Ei teennäisesti, ei toisen tuntoja sivuuttaen tai oikeuksia polkien.

Vaimoni on hyvin määrätietoinen ihminen. Hänellä on mielenterveyskuntoutujan taustaa ja on selvinnyt siitä onneksi hyvin. Olen iloinen hänen puolestaan että hänellä on elettävää elämää ja kokee elämässään merkityksellisyyttä ja onnea tuottavia asioita.

Olenko minä yksi niistä, onnea tuottavista asioista? Vai olenko vain joku, "hyvä ihminen", joka on hyväksynyt hänet sellaisena kuin hän on ja hän on ryhtynyt suhteeseen hyvän ihmisen kanssa sellaisen kohdattuaan?

Toistuvasti viikoittain tulee tilanteita ja tuntemuksia että vaimoni tekee arjessa asioita omalla päämäärätietoisella tyylillään. Hyvä että perässä pysyn.

Kyllähän näin nuorempana joustaa ja varsinkin se rakkaus toista kohtaan on sellaista, mikä saa minut haluamaan hyvää hänelle ja meille.

Mutta kun pitäisi olla se omakin tila, omat menot ja asiat mistä saa mielihyvää.

Olen siinä mielessä vielä perinteinen suomalainen mies etten osaa riidellä. Jos haluaisin käsitellä jonkin asian, vaimo voi olla liian kiihdyksissä ja haluaa käsitellä asian myöhemmin.

Jos haluaisin itse siirtää jonkin asian käsittelyn myöhemmäksi (esim. sukulaisia kylässä), vaimo voi vaatia asian käsittelyä saman tien mutta minun pitää tehdä se kiihtymättä. Esittää niin kuin olisin iloinen että olemme erimielisiä jostakin asiasta mutta jossa vaimoni mielestä on vain yksi oikea ratkaisutapa - hänen.

Pahoin pelkään että kun tulen vanhaksi ja mukavuudenhaluisemmaksi, vaimo ei osaa antaa minulle tilaa olla ihminen jollainen haluaisin olla. Eihän täällä kuulu koko elämää tuntea omaa oloaan vääränlaiseksi, omia tapoja tehdä asioita vääriksi.

Olen toivonut että vaimoni saisi seurassani mahdollisuuksia harjoitella sosiaalisia tilanteita muiden ihmisten kanssa. Hän on kehunut minun myös olevan kärsivällinen.

Mutta olen huomannut itseni muuttuneen suhteeni aikana lyhytpinnaisemmaksi. Onko vaimo vastaavalla tavalla oppinut joustamaan? Tekemään kompromisseja, ottamaan muut ihmiset huomioon? Ei niin paljon kun haluaisin.

Ei multa kysytty kannattaako erota. Vähän ennen kuin täytin 50, mies halusi eron. Elämä on hyvää näinkin. En juuri nyt haaveile uudesta parisuhteesta eli deittailu ei kiinnosta.

Ehkä tämä on jo kysytty, mutta oletteko kokeilleet terapiaa? Siellä selvinnee onko mahdollista jatkaa yhdessä onnellisina vai parempi erota?

Karu tosiasia lienee se, että uuden kumppanin löytäminen on pitkälti kiinni ulkonäöstä ja siitä onko mukava ihminen, jolla on aiemminkin ollut suosiota vastakkaisen sukupuolen silmissä? Jos kumppanien löytäminen on aiemminkin ollut kiven alla, ei se vanhemmiten luultavasti muutu helpommaksi, jos edelleen on esimerkiksi erittäin vetäytyvä luonne. Joskus toki niinkin, että ikä on tuonut itsevarmuutta ja sitä myöten paremman taidon tulla ihmisten kanssa toimeen.

Itse en ole eronnut, mutta näin lähempänä eläkeikää olen seurannut muiden eroamisia, leskeytymisiä jne. Aktiivinen, ongematon (normaali), mukavan näköinen ja suosittu ihmistyyppi löytää suht nopeasti uuden kumppanin ja useimmiten vielä entistä paremmin yhteensopivan.

Vierailija kirjoitti:

Minä erosin. Mulla on myös ystäviä ja harrastuskavereita. Jossain vaiheessa eläkeläisryhmiin ja vanhuusiällä sitten jonnekin hoitokotiin, josta löytyy seuraa. 

Hoitokotiin pääsee vain, jos on muistisairaus tai jalat ei pelaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minä erosin. Mulla on myös ystäviä ja harrastuskavereita. Jossain vaiheessa eläkeläisryhmiin ja vanhuusiällä sitten jonnekin hoitokotiin, josta löytyy seuraa. 

Hoitokotiin pääsee vain, jos on muistisairaus tai jalat ei pelaa.

Yksityiseen palvelukotiin pääsee kuka vaan. Kaikki eivät ole edes kalliita.

Vierailija kirjoitti:

Parisuhteessa pitää olla tilaa. Molemmille.

Ei teennäisesti, ei toisen tuntoja sivuuttaen tai oikeuksia polkien.

Vaimoni on hyvin määrätietoinen ihminen. Hänellä on mielenterveyskuntoutujan taustaa ja on selvinnyt siitä onneksi hyvin. Olen iloinen hänen puolestaan että hänellä on elettävää elämää ja kokee elämässään merkityksellisyyttä ja onnea tuottavia asioita.

Olenko minä yksi niistä, onnea tuottavista asioista? Vai olenko vain joku, "hyvä ihminen", joka on hyväksynyt hänet sellaisena kuin hän on ja hän on ryhtynyt suhteeseen hyvän ihmisen kanssa sellaisen kohdattuaan?

Toistuvasti viikoittain tulee tilanteita ja tuntemuksia että vaimoni tekee arjessa asioita omalla päämäärätietoisella tyylillään. Hyvä että perässä pysyn.

Kyllähän näin nuorempana joustaa ja varsinkin se rakkaus toista kohtaan on sellaista, mikä saa minut haluamaan hyvää hänelle ja meille.

Mutta kun pitäisi olla se omakin tila, omat menot ja asiat mistä saa mielihyvää.

Olen siinä mielessä vielä perinteinen suomalainen mies etten osaa riidellä. Jos haluaisin käsitellä jonkin asian, vaimo voi olla liian kiihdyksissä ja haluaa käsitellä asian myöhemmin.

Jos haluaisin itse siirtää jonkin asian käsittelyn myöhemmäksi (esim. sukulaisia kylässä), vaimo voi vaatia asian käsittelyä saman tien mutta minun pitää tehdä se kiihtymättä. Esittää niin kuin olisin iloinen että olemme erimielisiä jostakin asiasta mutta jossa vaimoni mielestä on vain yksi oikea ratkaisutapa - hänen.

Pahoin pelkään että kun tulen vanhaksi ja mukavuudenhaluisemmaksi, vaimo ei osaa antaa minulle tilaa olla ihminen jollainen haluaisin olla. Eihän täällä kuulu koko elämää tuntea omaa oloaan vääränlaiseksi, omia tapoja tehdä asioita vääriksi.

Olen toivonut että vaimoni saisi seurassani mahdollisuuksia harjoitella sosiaalisia tilanteita muiden ihmisten kanssa. Hän on kehunut minun myös olevan kärsivällinen.

Mutta olen huomannut itseni muuttuneen suhteeni aikana lyhytpinnaisemmaksi. Onko vaimo vastaavalla tavalla oppinut joustamaan? Tekemään kompromisseja, ottamaan muut ihmiset huomioon? Ei niin paljon kun haluaisin.

Minusta kuulostaa siltä, että sinulla on omat rajat hukassa, jolloin vaimo kävelee ylitsesi. Omien rajojen ylläpito on vaativaa kiltille ja ajattelevaiselle ihmiselle, ja vaimosi on selkeästi asettanut sinut hyvin korkealle arvostuksessaan ja luottaa sinuun, koska näyttää tunteensa ja tahtonsa hyvin vapaasti. Kääntöpuolena on se, että nyt suhteenne uudessa vaiheessa sinun olisi aika ilmaista itseäsi selkeämmin ja jämäkämmin (ei aggressiivisesti). Terapiassa voisitte oppia näitä suhteenne uuden vaiheen taitoja ja näin kehittää liittoanne entistä paremmaksi. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Aika oleellista tässä on se että miltä AP näyttää.

Iso osa yli 50v naisista on sen näköisiä, että tuskin heistä kukaan enää jaksaa kiinnostua. Mutta poikkeuksiakin on, yli 50v naisissa löytyy vielä hyvinkin vetävän näköisiä tapauksia, jotka herättävät varmasti miesten kiinnostuksen.

Kumpaan porukkaan AP kuuluu, on se 100 000 euron kysymys.

Ei vaan 100 000 euron kysymys on se, miksi ap haluaisi ulkonäkökeskeisen kumppanin? Hyviäkin miehiä on olemassa, joten miksi surra huonojen ja pinnallisten perään? Joka tapauksessa ulkonäkö on jossain vaiheessa ihan sekundaa, joten kaikkein typerin teko olisi ottaa tuossa iässä ulkonäkökeskeinen mies joka jättää sitten kun vanhuus alkaa todella vaivata ja naama on mitä on.

"Hyviäkin miehiä on olemassa"

Niin on. Mutta jos luulet että ne hyvät miehet eivät välitä siitä miltä nainen näyttää, niin joudun tuottamaan pettymyksen: kyllä he välittävät.

Oikeasti hyvä mies alkaa suhteeseen vain sellaisen naisen kanssa, johon hän kokee vetoa sekä persoonallisuuden että ulkonäön osalta. Hyvä mies ei ota kumppanikseen sellaista ihmistä, jonka ulkonäköön hän ei koe vahvaa vetovoimaa.

Mutta tällainen mieshän jättää naisen joka tapauksessa sitten kun nainen vanhenee ja ulkonäkö menee? Johtopäätös on siis että kaikenikäisten naisten on parempi erota kuin jäädä odottamaan milloin ulkonäkö ei enää kelpaa miehelle?

Eikö se ole vain hyvä että suhde päättyy, jos toinen osapuoli ei enää koe toista seksuaalisesti viehättävänä?

Olen nähnyt useita tapauksia joissa suhteen mies on kaljuuntunut ja lihonut kymmeniä kiloja, ja kaikki seksuaalinen kipinä on kadonnut suhteesta tämän jälkeen. Tuollaisessa tilanteessa naisen kuuluukin päättää suhde ja etsiä itselleen uusi mies, sillä mitä on suhde ilman seksuaalista kipinää? Kämppäkaveruutta, ei mitään muuta.

Minä taas olen nähnyt useita tapauksia joissa vetovoima vaan pysyy ja pysyy vaikka ulkonäkö muuttuu. Itsekin haluan sellaisen suhteen, en suhdetta jossa vetovoima perustuu nykyiseen ulkonäkööni ja karisee sitten kun vanhenen ja väistämättä muutun. 

Totta kai kuka tahansa saa haluta mitä tahansa. Kannattaisi ehkä kuitenkin pitää huolta ulkonäöstään.

Sivusta. Pitkien parisuhteiden perustana ulkonäön sijaan luonne. Jos viisikymppisenä ei ole katkeroitunut, negatiivinen, omiin tapoihin täysin urautunut on varmasti helpompaa löytää uusi kumppani kuin jos on kaikkea tuota ja ulkonäöltään hehkeä. Harvempi uudelle kierrokselle lähtevä haluaa riesakseen riivinrautaa tai änkyrää oli tuo kuinka ulkoisesti kuinka kaunis/komea.

Tämä. Mitä olen ihmisten kanssa keskustellut, sekä miesten että naisten, iän myötä harvempi menee parinvalinnassa enää pelkkä ulkonäkö edellä. On jo opittu, että se ei pitkässä suhteessa kanna mihinkään. Satsataan luonteeseen. Moni mies ja nainen on tosiaan tuossa iässä jo kaavoihin kangistunut, katkeroitunut, menettänyt mielenkiintonsa kaikkeen, kammoaa sitoutumista, traumatisoitunut, ilkeä, änkyrä ja ties mitä. Se on se mikä estää uuden suhteen saamisen, ei ulkonäkö.

Ei minusta valitettavasti aina ihan noin mene. Tiedän kaksi naista, jotka ovat äärettömän mukavia, sosiaalisia, ongelmattomia, avarakatseisia ja myönteisen positiivisia ihmisiä, mutta jotka kuitenkaan eivät ole löytäneet uutta kumppania. Hyviä ei ole kovin paljon vapaana yli viisikymppisinä. Ja kun on, he valkkaavat puolisonsa sieltä kauneimmasta päästä, tarkoittamatta sitä välttämättä niin, mutta niin se vain menee. 

Vaikka olisivat kuinka vähän pinnallisia ja olisivat mukavia, älykkäitä jne. miehiä, niin näin se vain taitaa mennä. Miehet ovat todella ulkonäkökeskeisiä, millä en tarkoita, että nuo mainitsemani naiset olisivat mitenkään rumia. Ihan tavallisia keski-ikäisiä naisia, eivät esimerkiksi ole lihaviakaan (mainitsen sen, koska siitä jauhetaan täällä aina). Minusta he voisivat parantaa viehätysvoimaansa olemalla naisellisempia (pukeutuminen, hiukset, laittautuminen)  ulkoisesti, mutta eihän sellaista voi kenellekään sanoa, koska jokainen tuntee olonsa hyväksi omassa tyylissään. Enkä tätä edes mainitsisi, elleivät naiset itse toivoisi kumppania. 

Isoja päätöksiä ei ikinä  kannata tehdä pelkojen sanelemana vaan kannattaa aina tavoitella niitä toiveita.

Kaikissa on joku vika. Olen ollut sen verran monta kertaa avioliittoleireillä, että olen sen tajunnut.

Olette jo noin kauan olleet yhdessä. Yrittäkää löytää keskenänne jokin tasapaino jatkaa loppuun asti.

Se on aikamoinen painolasti jälkeläisillekin, jos vanhemmat ovat eronneet. Uudet puolisot eivät niin vaan tykkääkään, että lapsenlapset tulee kylään. Mutta pahinta on, että on hankalaa tukea vanhempiensa vanhuutta eri osoitteisiin. Olen tätä kavereideni kautta seurannut.

Vanhukset tarvitsevat aina kaikenlaista apua. Siis vaikka olisivat hoivakodissa. Kaikenlaisia hoitoneuvotteluja ja tavaroiden hankkimista. Jos molemmat pysyvät pitkään elossa, on usein niin, että toinen voi katsoa toisen perään eikä lasten tarvitse soittaa ja kysellä, onko jotai hätää. Mieheni isä ja täti kuolivat koteihinsa. Yksinasuvia.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minä erosin. Mulla on myös ystäviä ja harrastuskavereita. Jossain vaiheessa eläkeläisryhmiin ja vanhuusiällä sitten jonnekin hoitokotiin, josta löytyy seuraa. 

Hoitokotiin pääsee vain, jos on muistisairaus tai jalat ei pelaa.

Yksityiseen palvelukotiin pääsee kuka vaan. Kaikki eivät ole edes kalliita.

Kaikki yksityiset on kalliita, jos tarvitsee apua.

Vierailija kirjoitti:

Eli mieluummin möllötät kotona k.sipään kanssa kuin elät omaa elämääsi niin kuin haluat. Saattaapi olla että möllötät siinä vielä 40 vuotta. Mies toki saattaa kuolla paljonkin aiemmin kuin sinä, kukapa siitä tietää.

Jos kumppani on jostain syystä pakko olla, niin nyt on vielä hyvä mahdollisuus etsiä mukava sellainen. Tosin tilastojen mukaan sekin kuolee aiemmin kuin sinä, mikäli et löydä nuorempaa miestä. Toisaalta, tiedän pareja, jotka ovat löytäneet toisensa vasta 80+v.

Tinderissä viisikymppiset naiset hakevat itseään 5-15 vuotta itseään nuorempia miehiä. Yllättäen löytävät harvemmin mitään pysyvää ja jääävätkin siksi yksin. Säälittävimpiä ovat naiset, jotka selkeästi valehtelevat ikänsä.

Ja tiedän toki, että miehet hölmöilevät ihan samalla tavalla.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Parisuhteessa pitää olla tilaa. Molemmille.

Ei teennäisesti, ei toisen tuntoja sivuuttaen tai oikeuksia polkien.

Vaimoni on hyvin määrätietoinen ihminen. Hänellä on mielenterveyskuntoutujan taustaa ja on selvinnyt siitä onneksi hyvin. Olen iloinen hänen puolestaan että hänellä on elettävää elämää ja kokee elämässään merkityksellisyyttä ja onnea tuottavia asioita.

Olenko minä yksi niistä, onnea tuottavista asioista? Vai olenko vain joku, "hyvä ihminen", joka on hyväksynyt hänet sellaisena kuin hän on ja hän on ryhtynyt suhteeseen hyvän ihmisen kanssa sellaisen kohdattuaan?

Toistuvasti viikoittain tulee tilanteita ja tuntemuksia että vaimoni tekee arjessa asioita omalla päämäärätietoisella tyylillään. Hyvä että perässä pysyn.

Kyllähän näin nuorempana joustaa ja varsinkin se rakkaus toista kohtaan on sellaista, mikä saa minut haluamaan hyvää hänelle ja meille.

Mutta kun pitäisi olla se omakin tila, omat menot ja asiat mistä saa mielihyvää.

Olen siinä mielessä vielä perinteinen suomalainen mies etten osaa riidellä. Jos haluaisin käsitellä jonkin asian, vaimo voi olla liian kiihdyksissä ja haluaa käsitellä asian myöhemmin.

Jos haluaisin itse siirtää jonkin asian käsittelyn myöhemmäksi (esim. sukulaisia kylässä), vaimo voi vaatia asian käsittelyä saman tien mutta minun pitää tehdä se kiihtymättä. Esittää niin kuin olisin iloinen että olemme erimielisiä jostakin asiasta mutta jossa vaimoni mielestä on vain yksi oikea ratkaisutapa - hänen.

Pahoin pelkään että kun tulen vanhaksi ja mukavuudenhaluisemmaksi, vaimo ei osaa antaa minulle tilaa olla ihminen jollainen haluaisin olla. Eihän täällä kuulu koko elämää tuntea omaa oloaan vääränlaiseksi, omia tapoja tehdä asioita vääriksi.

Olen toivonut että vaimoni saisi seurassani mahdollisuuksia harjoitella sosiaalisia tilanteita muiden ihmisten kanssa. Hän on kehunut minun myös olevan kärsivällinen.

Mutta olen huomannut itseni muuttuneen suhteeni aikana lyhytpinnaisemmaksi. Onko vaimo vastaavalla tavalla oppinut joustamaan? Tekemään kompromisseja, ottamaan muut ihmiset huomioon? Ei niin paljon kun haluaisin.

Minusta kuulostaa siltä, että sinulla on omat rajat hukassa, jolloin vaimo kävelee ylitsesi. Omien rajojen ylläpito on vaativaa kiltille ja ajattelevaiselle ihmiselle, ja vaimosi on selkeästi asettanut sinut hyvin korkealle arvostuksessaan ja luottaa sinuun, koska näyttää tunteensa ja tahtonsa hyvin vapaasti. Kääntöpuolena on se, että nyt suhteenne uudessa vaiheessa sinun olisi aika ilmaista itseäsi selkeämmin ja jämäkämmin (ei aggressiivisesti). Terapiassa voisitte oppia näitä suhteenne uuden vaiheen taitoja ja näin kehittää liittoanne entistä paremmaksi. 

Jos usko ja toivo paremmasta on jo menetetty, ei siinä mitkään terapiat auta.

Yksi mitä en ymmärrä on laskelmointi parisuhteessa. Että uskaltaisko lähteä, mieli tekisi päästä tuosta jätekasasta eroon, mutta entä jos en enää saakaan ketään? Pitäiskö vaan tyytyä, parempi tuokin tylsimys kuin yksinäisyys. Voi stana sentään. Ihana kumppani olet. Totaalinen pelkuri.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Aika oleellista tässä on se että miltä AP näyttää.

Iso osa yli 50v naisista on sen näköisiä, että tuskin heistä kukaan enää jaksaa kiinnostua. Mutta poikkeuksiakin on, yli 50v naisissa löytyy vielä hyvinkin vetävän näköisiä tapauksia, jotka herättävät varmasti miesten kiinnostuksen.

Kumpaan porukkaan AP kuuluu, on se 100 000 euron kysymys.

Ei vaan 100 000 euron kysymys on se, miksi ap haluaisi ulkonäkökeskeisen kumppanin? Hyviäkin miehiä on olemassa, joten miksi surra huonojen ja pinnallisten perään? Joka tapauksessa ulkonäkö on jossain vaiheessa ihan sekundaa, joten kaikkein typerin teko olisi ottaa tuossa iässä ulkonäkökeskeinen mies joka jättää sitten kun vanhuus alkaa todella vaivata ja naama on mitä on.

"Hyviäkin miehiä on olemassa"

Niin on. Mutta jos luulet että ne hyvät miehet eivät välitä siitä miltä nainen näyttää, niin joudun tuottamaan pettymyksen: kyllä he välittävät.

Oikeasti hyvä mies alkaa suhteeseen vain sellaisen naisen kanssa, johon hän kokee vetoa sekä persoonallisuuden että ulkonäön osalta. Hyvä mies ei ota kumppanikseen sellaista ihmistä, jonka ulkonäköön hän ei koe vahvaa vetovoimaa.

Mutta tällainen mieshän jättää naisen joka tapauksessa sitten kun nainen vanhenee ja ulkonäkö menee? Johtopäätös on siis että kaikenikäisten naisten on parempi erota kuin jäädä odottamaan milloin ulkonäkö ei enää kelpaa miehelle?

Eikö se ole vain hyvä että suhde päättyy, jos toinen osapuoli ei enää koe toista seksuaalisesti viehättävänä?

Olen nähnyt useita tapauksia joissa suhteen mies on kaljuuntunut ja lihonut kymmeniä kiloja, ja kaikki seksuaalinen kipinä on kadonnut suhteesta tämän jälkeen. Tuollaisessa tilanteessa naisen kuuluukin päättää suhde ja etsiä itselleen uusi mies, sillä mitä on suhde ilman seksuaalista kipinää? Kämppäkaveruutta, ei mitään muuta.

Minä taas olen nähnyt useita tapauksia joissa vetovoima vaan pysyy ja pysyy vaikka ulkonäkö muuttuu. Itsekin haluan sellaisen suhteen, en suhdetta jossa vetovoima perustuu nykyiseen ulkonäkööni ja karisee sitten kun vanhenen ja väistämättä muutun. 

Totta kai kuka tahansa saa haluta mitä tahansa. Kannattaisi ehkä kuitenkin pitää huolta ulkonäöstään.

Sivusta. Pitkien parisuhteiden perustana ulkonäön sijaan luonne. Jos viisikymppisenä ei ole katkeroitunut, negatiivinen, omiin tapoihin täysin urautunut on varmasti helpompaa löytää uusi kumppani kuin jos on kaikkea tuota ja ulkonäöltään hehkeä. Harvempi uudelle kierrokselle lähtevä haluaa riesakseen riivinrautaa tai änkyrää oli tuo kuinka ulkoisesti kuinka kaunis/komea.

Tämä. Mitä olen ihmisten kanssa keskustellut, sekä miesten että naisten, iän myötä harvempi menee parinvalinnassa enää pelkkä ulkonäkö edellä. On jo opittu, että se ei pitkässä suhteessa kanna mihinkään. Satsataan luonteeseen. Moni mies ja nainen on tosiaan tuossa iässä jo kaavoihin kangistunut, katkeroitunut, menettänyt mielenkiintonsa kaikkeen, kammoaa sitoutumista, traumatisoitunut, ilkeä, änkyrä ja ties mitä. Se on se mikä estää uuden suhteen saamisen, ei ulkonäkö.

Ei minusta valitettavasti aina ihan noin mene. Tiedän kaksi naista, jotka ovat äärettömän mukavia, sosiaalisia, ongelmattomia, avarakatseisia ja myönteisen positiivisia ihmisiä, mutta jotka kuitenkaan eivät ole löytäneet uutta kumppania. Hyviä ei ole kovin paljon vapaana yli viisikymppisinä. Ja kun on, he valkkaavat puolisonsa sieltä kauneimmasta päästä, tarkoittamatta sitä välttämättä niin, mutta niin se vain menee. 

Vaikka olisivat kuinka vähän pinnallisia ja olisivat mukavia, älykkäitä jne. miehiä, niin näin se vain taitaa mennä. Miehet ovat todella ulkonäkökeskeisiä, millä en tarkoita, että nuo mainitsemani naiset olisivat mitenkään rumia. Ihan tavallisia keski-ikäisiä naisia, eivät esimerkiksi ole lihaviakaan (mainitsen sen, koska siitä jauhetaan täällä aina). Minusta he voisivat parantaa viehätysvoimaansa olemalla naisellisempia (pukeutuminen, hiukset, laittautuminen)  ulkoisesti, mutta eihän sellaista voi kenellekään sanoa, koska jokainen tuntee olonsa hyväksi omassa tyylissään. Enkä tätä edes mainitsisi, elleivät naiset itse toivoisi kumppania. 

Totta kai ulkonäkö isolta osin ohjaa pariutumista, eikä miehet ole minusta yhtään sen ulkonäkökeskeisempiä kuin naisetkaan. Kaikkihan me haluamme hyvännäköisen kumppanin itsellemme, miehet ja naiset ihan yhtä lailla.

Ja kuten tuossa kuvailitkin, niin ihminen voi olla sisältä vaikka kuinka hieno ja ihana, mutta jos ulkokuori ei ole kunnossa, niin vaikeaa tulee olemaan se kumppanin haku.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Eli mieluummin möllötät kotona k.sipään kanssa kuin elät omaa elämääsi niin kuin haluat. Saattaapi olla että möllötät siinä vielä 40 vuotta. Mies toki saattaa kuolla paljonkin aiemmin kuin sinä, kukapa siitä tietää.

Jos kumppani on jostain syystä pakko olla, niin nyt on vielä hyvä mahdollisuus etsiä mukava sellainen. Tosin tilastojen mukaan sekin kuolee aiemmin kuin sinä, mikäli et löydä nuorempaa miestä. Toisaalta, tiedän pareja, jotka ovat löytäneet toisensa vasta 80+v.

Tinderissä viisikymppiset naiset hakevat itseään 5-15 vuotta itseään nuorempia miehiä. Yllättäen löytävät harvemmin mitään pysyvää ja jääävätkin siksi yksin. Säälittävimpiä ovat naiset, jotka selkeästi valehtelevat ikänsä.

Ja tiedän toki, että miehet hölmöilevät ihan samalla tavalla.

"Tinderissä viisikymppiset naiset hakevat itseään 5-15 vuotta itseään nuorempia miehiä"

Kuulostaa aika erikoiselta, onkohan nyt ihan varmasti näin? En muista itse tällaiseen toimintaan törmänneeni.

Jos pitää paikkansa, niin tuo on kyllä käsittämättömän säälittävää touhua. Itse ainakin 35 vuotiaana miehenä vilpittömästi nauraisin päin naamaa jos yli 50v nainen kehtaisi ehdottaa minulle vakavaa suhdetta.