Lue keskustelun säännöt.
Kotirouva, kerro tarinasi
14.11.2022 |
Oletko kotiorja ja kävikö huonosti? Vai onko kaikki mennyt hyvin tähän asti?
Meillä on mennyt todella hyvin ja pidän tätä ratkaisua meille parhaana. Yhdessä on oltu pian 35 vuotta ja rakkautta riittää. Elämä on ollut hyvin tavanomaista tai ehkä hiukan tavanomaista helpompaa, kun molempien kiireinen työelämä puuttuu eli sellainen on ollut vain toisella.
Kotirouvat eivät Suomessa ole kovin tavallisia. Tunnen itseni lisäksi kaksi, mutta toiseen heistä kadotin kontaktin noin 10 vuotta sitten, entinen naapuri. Meillä kaikilla on yllättäen sama ammatti.
Kommentit (321)
Vierailija kirjoitti:
Ei kai kukaan nykynainen enää heittäydy kotirouvaksi? Omat rahat pitää tienata, koska muuten oot puilla paljailla eläkepäivillä ja mahdollisesti jo ennenkin. Aivotoimintakin surkastuu, jos tekeminen koostuu lähinnä pyykkäämisestä ja ruoanlaitosta. Kotirouvat, ryhdistäytykää! Enää ei olla 50-luvulla.
Minä olen kotirouva yhteisestä päätöksestämme.
Miksi olisin "puilla paljailla" eläkepäivillä? Mies tienaa sen verran, että omaisuutta on kertynyt ja minä hoidan käytännössä kaiken arjen pyörittämisen. Meillä ei ole avioehtoa ja miehen palkka tulee käyttötilille, joka on kummankin nimissä ja kortit siihen. Kummallakin on tietysti myös oma tili, jolla pärjää tarvittaessa muutaman kuukauden.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Olen itse lapseton, kansainvälistä uraa luova nainen. Minulla on ystäviä, joilla on lapsia. Kun ystävät ovat olleet äitiyslomalla, yhteydenpito on poikkeuksetta väljähtänyt. Joidenkin kanssa väliaikaisesti, joidenkin kanssa pysyvästi. Syynä on se, että kotona olevan ihmisen maailma on niin pieni, etten saa näistä kohtaamisista mitään. Siksi olisi vaikea kuvitella olevani koko elämänsä kotona viettävän kotirouvan ystävä. Mitä stimuloivaa tällainen ihminen voisi elämääni tuoda? Mielummin juttelen paljon maailmaa nähneiden ja älyllisesti itseään kehittäneiden ihmisten kanssa. Voimme molemmat auttaa toisiamme kasvamaan ihmisinä.
Aika paljon on kotirouvana tullut maailmaa nähtyä, ja parasta aikaa näkyy.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen itse kotirouva, lapset teini-ikäisiä. Olen aina viihtynyt kotona ja olen kaikessa kotikeskeinen, suurin piirtein lukemissani romaaneissakin pidän eniten kotielämän kuvauksesta. Olen vain aina ollut tällainen! Opiskelin kuitenkin maisteriksi asti, jotenkin "ajauduin", enkä ole ikinä tehnyt alani töitä. Siitä tunnen aina häpeää. Toisaalta elättelen haaveita kotoa käsin tehtävästä työstä, jossa voisin hyödyntää opintojanikin. Siis olen kyllä aloittanutkin kirjoitushommia jne., mutta se on hidas prosessi.
Suurin ongelma kotirouvuudessa on kieltämättä riippuvaisuus parisuhteesta. Kyse on paljolti rahasta, mutta myös muusta. Suomessa ei ole sellaista kotirouvakulttuuria, että kovin herkästi voisi luoda itselleen vakaan, tyydyttävän kotirouvaidentiteetin, tavata muita kotirouvia jne. Todella helposti tuntee itsensä vähempiarvoiseksi ihmiseksi. Monesti kotirouva mahdollistaa miehen uran kehittymisen, tämän harrastukset ym., mutta kun aikaa vietetään riittävän monta vuotta/vuosikymmentä ihan eri maailmoissa, lopulta ei ole paljon yhteistä. Siinähän sitten olet enemmän tai vähemmän riippuvainen ihmisestä, jota tapaat vain silloin tällöin ja tajuat, että hänelle työ- ja harrastuskaverit ovat käytännössä paljon tärkeämpiä. Tietysti kotirouva voi kohteliaasti kysellä mieheltä miten töissä meni ja mies ihastella, että onpa kotona siistiä, mutta kovin syvällistä keskustelua tästä ei saa. Olisi todella tärkeää pitää yllä yhteisiä ystävyyssuhteita ja yhteisiä harrastuksia. Toki ongelma voi olla sekin, että jos mies voi paahtaa menoissaan aamusta iltaan ja kotirouva (tai -äiti tässä tapauksessa) huolehtii lapset, miehen suhde lapsiinsa jää auttamattoman etäiseksi.
Tilanne on eri, jos pariskunnan kumpikin osapuoli OIKEASTI arvostaa kotirouvuutta ja pitäisi voida myös ennustaa, että arvostaa vielä vuosikymmenienkin kuluttua. Tällainen on Suomessa harvinaista, kun naisen mitta on ollut, että on hyvä työihminen. Jos naapurin Maikki tekee kokopäivätyötä ja siivoaa kodin, tekee ihanat ruoat, kasvattaa lapset ja on vielä niin timmi, niin kyllä mies jossain vaiheessa alkaa miettiä mikä laiskimus oma vaimo on. Suomessa naisen kunnia on tehdä itse kaikki, monessa muussa maassa ei ehkä ole.
Todella kiinnostava kommentti. Juuri tuo maailmojen erilaisuus minuakin, työssäkäyvää naisihmistä, huolestuttaisi. Miten voi henkisellä tasolla kohdata, jos toinen luo uraa, näkee paljon ihmisiä ja jatkuvasti kehittää itseään? Toinen taas on neljän seinän sisällä ja pitää kodin puhtaana. Mistä silloin keskustellaan? Siitä miehen urasta (josta nainen ei ymmärrä) vai uusista kylppärinpesunesteistä (jotka miestä eivät kiinnosta)? Naapurin Maikki taitaa olla kotirouvan suurin uhka.
No voi jestas taas miten yksioikoista. Eihän se kotiäitiys ihmistä tyhmennä ja sulje pois elämän muita sivistyksiä ja iloja. Minä ainakin harrastan laajasti kaikkea, käyn kulttuuririennoissa, luen kirjoja, suoritan avoimen yliopiston kursseja kaikesta mikä itseä kiinnostaa. Ystäviä minulla on laidasta laitaan, on kotiäitejä, ystäviä harrastuksista, vanhoja kavereita, entisiä työkamuja. Tutustun aika helposti ihmisiin, koska en ole mikään mököttäjä ja toisten lyttääjä. Kun nauttii elämästä niin kaikki sujuu aika hyvin. Minulla ei siis ole yhtään mitään mistä esim nyt haluaisin valittaa. Veikkaanpa, että minun kanssa tulee erinomaisesti toimeen kaikki muut paitsi sellaiset, joissa elämäni herättää kiukun tunteita. Pystyn sujuvasti sopeutumaan henkisesti melkeinpä mille tasolle vain (paitsi negatiivisten ihmisten tasolle).
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olin kotiäiti sinkkuäitinä lapsen koko kotona asumiselämän ajan. Sain lapsen siis toivotusti sinkkuna, se oli elämäni suurin toive. Jäin pois töistä, kun pystyin elämään pääomatuloillakin. Halusin hoitaa lapsen itse ja huolehtia kun olin sen hankkinutkin yksin. En ole katunut päivääkään. En erityisemmin kaipaa parisuhdetta tai sitä, että kotona olisi joku aikuinen mies. Nyt kun lapsi muuttaa pois kotoa, mulla alkaa ikäänkuin todella varhaiset eläkepäivät tai toinen nuoruus, en ihan vielä tiedä, että kumpi.
Oot siis koko elämäsi elänyt yhteiskunnan varoilla. Eikö yhtään hävetä?
Missä niin sanottiin?
Minäkin olen kotirouva eikä me saada mitään tukia mistään. En ole työtön, joten sitäkään kautta ei tule avustuksia.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ei kai kukaan nykynainen enää heittäydy kotirouvaksi? Omat rahat pitää tienata, koska muuten oot puilla paljailla eläkepäivillä ja mahdollisesti jo ennenkin. Aivotoimintakin surkastuu, jos tekeminen koostuu lähinnä pyykkäämisestä ja ruoanlaitosta. Kotirouvat, ryhdistäytykää! Enää ei olla 50-luvulla.
Muuta ei vuorokaudessa ehdi kuin pyykätä ja kokata, vai?
Entä jos työ kodin ulkopuolella on esim kokkaamista, lastenhoitoa tai siivousta, eikö aivotoiminta surkastu yhtälailla silloin?
Kas kummaa kun "kotitöiden" arvostus nousee heti, jos sitä samaa tekeekin kodin ulkopuolella ja siitä maksetaan erikseen jotain. Ihan sama vaikka maksetaan matalapalkkaa, mutta kunhan sitä ei tee omassa kotona, silloin se on oikeaa työtä, eikä surkastuta aivotoimintaa.
Voi hyvän tähden mitä logiikkaa mutta ihan tosielämässäkin törmätty, ei vain em kommentissa.
Lastenhoitokin on oikeaa työtä, silloin kuin hoidat vieraita lapsia. Omien kotihoito on "himassa olemista".å
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Jos saa työttömyyskorvauksia, onko enää kotirouva ?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen itse kotirouva, lapset teini-ikäisiä. Olen aina viihtynyt kotona ja olen kaikessa kotikeskeinen, suurin piirtein lukemissani romaaneissakin pidän eniten kotielämän kuvauksesta. Olen vain aina ollut tällainen! Opiskelin kuitenkin maisteriksi asti, jotenkin "ajauduin", enkä ole ikinä tehnyt alani töitä. Siitä tunnen aina häpeää. Toisaalta elättelen haaveita kotoa käsin tehtävästä työstä, jossa voisin hyödyntää opintojanikin. Siis olen kyllä aloittanutkin kirjoitushommia jne., mutta se on hidas prosessi.
Suurin ongelma kotirouvuudessa on kieltämättä riippuvaisuus parisuhteesta. Kyse on paljolti rahasta, mutta myös muusta. Suomessa ei ole sellaista kotirouvakulttuuria, että kovin herkästi voisi luoda itselleen vakaan, tyydyttävän kotirouvaidentiteetin, tavata muita kotirouvia jne. Todella helposti tuntee itsensä vähempiarvoiseksi ihmiseksi. Monesti kotirouva mahdollistaa miehen uran kehittymisen, tämän harrastukset ym., mutta kun aikaa vietetään riittävän monta vuotta/vuosikymmentä ihan eri maailmoissa, lopulta ei ole paljon yhteistä. Siinähän sitten olet enemmän tai vähemmän riippuvainen ihmisestä, jota tapaat vain silloin tällöin ja tajuat, että hänelle työ- ja harrastuskaverit ovat käytännössä paljon tärkeämpiä. Tietysti kotirouva voi kohteliaasti kysellä mieheltä miten töissä meni ja mies ihastella, että onpa kotona siistiä, mutta kovin syvällistä keskustelua tästä ei saa. Olisi todella tärkeää pitää yllä yhteisiä ystävyyssuhteita ja yhteisiä harrastuksia. Toki ongelma voi olla sekin, että jos mies voi paahtaa menoissaan aamusta iltaan ja kotirouva (tai -äiti tässä tapauksessa) huolehtii lapset, miehen suhde lapsiinsa jää auttamattoman etäiseksi.
Tilanne on eri, jos pariskunnan kumpikin osapuoli OIKEASTI arvostaa kotirouvuutta ja pitäisi voida myös ennustaa, että arvostaa vielä vuosikymmenienkin kuluttua. Tällainen on Suomessa harvinaista, kun naisen mitta on ollut, että on hyvä työihminen. Jos naapurin Maikki tekee kokopäivätyötä ja siivoaa kodin, tekee ihanat ruoat, kasvattaa lapset ja on vielä niin timmi, niin kyllä mies jossain vaiheessa alkaa miettiä mikä laiskimus oma vaimo on. Suomessa naisen kunnia on tehdä itse kaikki, monessa muussa maassa ei ehkä ole.
Todella kiinnostava kommentti. Juuri tuo maailmojen erilaisuus minuakin, työssäkäyvää naisihmistä, huolestuttaisi. Miten voi henkisellä tasolla kohdata, jos toinen luo uraa, näkee paljon ihmisiä ja jatkuvasti kehittää itseään? Toinen taas on neljän seinän sisällä ja pitää kodin puhtaana. Mistä silloin keskustellaan? Siitä miehen urasta (josta nainen ei ymmärrä) vai uusista kylppärinpesunesteistä (jotka miestä eivät kiinnosta)? Naapurin Maikki taitaa olla kotirouvan suurin uhka.
Onpa sinulla suppea kuva kotirouvan mahdollisuuksista. Ja miksei ymmärtäisi miehen uraa?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kuinka lapsellinen pitää sellaisen ihmisen olla, joka haluaa arvostella ja haukkua kotirouvan tai kenenkään muunkaan oman elämänsä valintaa... Jotain sairasta on siinä, että tullaan kommentoimaan tarkoituksena vain pahoittaa jonkun mieli ja kerskua omalla suurenmoisuudellaan. Heh heh ei voi kuin nauraa joidenkin ihmisten typeryydelle ja mielen köyhyydelle.
Olisi ihanaa olla kotirouva. Lapset tulisivat kotiin heti koulun jälkeen, ehtisivät rauhassa tekemään läksyt ennen kuin veisin heitä harrastuksiin. Mies tulisi töistä niin hänelle olisi ruoka valmiina. Koti olisi aina siisti, ehtisin maalaamaan, joogaamaan ja meditoimaan. Lasten kanssa jaksaisi ja ehtisi viettämään enemmän aikaa. Ystäville olisi aikaa (niille ainakin jotka ovat kotona). Parisuhteelle olisi aikaa. Huoliryppyni olisi pienempi. Työelämän vastuut, kiire ja stressi ei sovi mulle yhtään. En jaksa olla sosiaalinen vieraiden kanssa ja aamuherätykset on perseestä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Muutin miehen töiden perässä kahdeksan vuotta sitten maahan, jossa kaltaiseni ulkomaalainen perusduunari ei voi töitä tehdä (eikä olisi taloudellisestikaan järkevää), joten menin puolisoviisumilla. Tarkoitus oli olla kaksi vuotta, mutta viihdyttiin molemmat hyvin ja tällä tiellä ollaan edelleen. Maa on kyllä vaihtunut parikin kertaa.
Joku pohti tässä ketjussa aivojen surkastumista, kun ei ole työelämässä. No, en kokenut päiväkotityötä niin haasteelliseksi, että se olisi varsinaisesti stimuloinut aivoja. Minulle se oli tapa maksaa laskut. En ole koskaan kokenut mitään kunnianhimoa työnteon suhteen tai haaveillut urasta alalla X tai ammatissa Y.
Kodinhengettäreksi en ole ryhtynyt. Eipä kahden aikuisen ihmisen kerrostalotaloudessa sellaiseen ole oikein mahdollisuuttakaan. Siivoan toki välillä. Mies laittaa yleensä ruoan. Tilataan pari kertaa viikossa.
Mies lähtee töihin klo 7 ja palaa klo 17, joten ei ole pitkiä päiviä tekevä uraohjus kuten näissä keskusteluissa yleensä oletetaan kotirouvan puolison olevan. Molemmilla on harrastuksia ja kavereita, mutta viihdytään kyllä hyvin kotona kahdestaankin. En ole kokenut kavereiden löytämistä vaikeaksi, vaikken muita kotirouvia tunnekaan. Olen ystävällinen ja toisten mielipiteistä kiinnostunut. Noilla pääsee jo pitkälle kaverimarkkinoilla. Miehellä on lomia n. kolme kuukautta vuodessa. Matkustellaan silloin siellä sun täällä, käydään synnyinmaissamme ja välillä myös siinä maassa, jossa asuttiin ennen kotirouva-ajanjakson alkua.
Keskustellaan miehen kanssa vaikka mistä. Ei juuri koskaan miehen töistä muuten kuin "millainen päivä oli" -tyylisesti. Eipä keskusteltu toistemme töistä silloinkaan, kun minä olin lastenhoitaja päiväkodissa. :) Myöskään jonkun kommentissa vilahtaneista kylppärinpesuaineista ei ole puhuttu. Siinähän ne tulee ostettua kauppareissun yhteydessä.
Raha- ja eläkeasiat on järjestyksessä.
Olen tyytyväinen elämääni eikä minulla ole mitään valittamista.
No mä oon nyt muutaman vuoden ollut kotirouvana. Tämä ei ollut ihan alkuperäinen plääni ja joku sanoi, että kotirouva onkin luonteeltaan luovuttaja, kunnianhimoton... Mun mies ei todellakaan ole luovuttaja ja on hyvin kunnianhimoinen. Mulla on omat haaveeni, mutta ne toteutuu niin helposti siinä sivussa. En ollut koskaan ajatellut, että musta tulisi kotirouva, mutta tässä sitä nyt ollaan. Suhteen alkuaikoina tein päivätöitä mara-alalla ja toimistossa, mutta mies alkoi sitten tehdä niin hulluna tulosta, että ei mun töissäkäynnissä ollut vaan mitään järkeä. Jäin sitten kotiin opiskelemaan (lähinnä etänä) ja olemaan lapsia vastassa koulusta. Mies kyllä osallistuu kotitöihinkin ihan hyvässä suhteessa eli mä oon aika surkea elätti siinä mielessä. No, eihän tämä mun töissäkäymättömyyteni muuhun perustukaan kuin siihen, että palkkani oli niin pieni miehen tuloihin verrattuna nykyisin. En myöskään valmistu tästä nyt suoraan mihinkään ammattiin ja opintojen edetessä katselen vähän mitä seuraavaksi. Tuskin menen töihin vaan on mulla omia projekteja ajatuksissa. Osasta voi ehkä ansaitakin. Toisaalta raha ei ole mua motivoinut kauheasti aiemminkaan ja vielä vähemmän nykyään, mutta tekemistä ihan varmasti keksin. Parisuhde on myös todella hyvä. En ole mitenkään erityinen omasta mielestä tai huippu tyyppi, jonka kaikki miehet haluaisivat vaimokseen tosissaan... On käynyt miehen suhteen hyvä tuuri miehen kanssa, että olen hänelle se ensimmäinen ja on kuin parhaan ystävän kanssa saanut kirjoittaa yhteistä historiaa ja kasvettu nuorina yhteen. Toivon, että se jatkuu, alku on ainakin hyvä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen itse kotirouva, lapset teini-ikäisiä. Olen aina viihtynyt kotona ja olen kaikessa kotikeskeinen, suurin piirtein lukemissani romaaneissakin pidän eniten kotielämän kuvauksesta. Olen vain aina ollut tällainen! Opiskelin kuitenkin maisteriksi asti, jotenkin "ajauduin", enkä ole ikinä tehnyt alani töitä. Siitä tunnen aina häpeää. Toisaalta elättelen haaveita kotoa käsin tehtävästä työstä, jossa voisin hyödyntää opintojanikin. Siis olen kyllä aloittanutkin kirjoitushommia jne., mutta se on hidas prosessi.
Suurin ongelma kotirouvuudessa on kieltämättä riippuvaisuus parisuhteesta. Kyse on paljolti rahasta, mutta myös muusta. Suomessa ei ole sellaista kotirouvakulttuuria, että kovin herkästi voisi luoda itselleen vakaan, tyydyttävän kotirouvaidentiteetin, tavata muita kotirouvia jne. Todella helposti tuntee itsensä vähempiarvoiseksi ihmiseksi. Monesti kotirouva mahdollistaa miehen uran kehittymisen, tämän harrastukset ym., mutta kun aikaa vietetään riittävän monta vuotta/vuosikymmentä ihan eri maailmoissa, lopulta ei ole paljon yhteistä. Siinähän sitten olet enemmän tai vähemmän riippuvainen ihmisestä, jota tapaat vain silloin tällöin ja tajuat, että hänelle työ- ja harrastuskaverit ovat käytännössä paljon tärkeämpiä. Tietysti kotirouva voi kohteliaasti kysellä mieheltä miten töissä meni ja mies ihastella, että onpa kotona siistiä, mutta kovin syvällistä keskustelua tästä ei saa. Olisi todella tärkeää pitää yllä yhteisiä ystävyyssuhteita ja yhteisiä harrastuksia. Toki ongelma voi olla sekin, että jos mies voi paahtaa menoissaan aamusta iltaan ja kotirouva (tai -äiti tässä tapauksessa) huolehtii lapset, miehen suhde lapsiinsa jää auttamattoman etäiseksi.
Tilanne on eri, jos pariskunnan kumpikin osapuoli OIKEASTI arvostaa kotirouvuutta ja pitäisi voida myös ennustaa, että arvostaa vielä vuosikymmenienkin kuluttua. Tällainen on Suomessa harvinaista, kun naisen mitta on ollut, että on hyvä työihminen. Jos naapurin Maikki tekee kokopäivätyötä ja siivoaa kodin, tekee ihanat ruoat, kasvattaa lapset ja on vielä niin timmi, niin kyllä mies jossain vaiheessa alkaa miettiä mikä laiskimus oma vaimo on. Suomessa naisen kunnia on tehdä itse kaikki, monessa muussa maassa ei ehkä ole.
Onko sinulle itsellesi käynyt noin, että suhde mieheesi ja miehen suhde lapseen on jäänyt etäiseksi?
En tunne kovin montaa suomalaista kotirouvaa (kerroinkin jo aloituksessa, että kaksi itseni lisäksi) ja meillä kaikilla kolmella on todella tiiviit parisuhteet (tai no, ex-naapurista en enää tiedä, mutta silloin kun olimme tekemisissä) sisältäen paljon yhteistä aikaa harrastuksia jne. Samoin se kuva ei lainkaan päde, että isä olisi ollut jotenkin perheen ulkojäsen, vaan isä on ollut todella paljon lasten kanssa. Siis poikkeuksellisen perhekeskeiset miehet meillä kaikilla.
Jotenkin olen ajatellut, että suomalaisissa kotirouvaperheissä molemmat ovat perhekeskeisiä ihmisiä, ihan vain oman näkemäni ja kokemani perusteella. Ratkaisu on molempien, ehkä siksi, että tätä valintaa pitää pohtia paljon enemmän suomalaisessa kontekstissa kuin jossain muualla, missä on kotirouvakulttuuria. Mutta tietysti tämä riippuu millaisiin arvoihin ja asenteisiin ollaan kasvettu. Minulle on ihan vieras tuollainen ajatusmaailma, että "naisen pitää olla hyvä työihminen" eli sellainen ei merkitse minulle yhtään mitään (kuten aiemmin jo kerroin). En myöskään ole ikinä kokenut vierautta tai ulkopuolisuutta vanhojen tai uudempienkaan ystävien taholta sen vuoksi, että olen ollut kotirouva. Summa summarum, vaikka olemme suomalaisia kaikki, on meillä silti erilaisia kulttuureja ja arvostuksia, joten toisen maailma voi olla aivan vieras, kuten tuollainen minulle.
Sellaisia pareja ja elämäntarinoita varmasti on, ettei kaikki ole mennyt hyvin ja erilaiset riskit ovat realisoituneet, mihin aloituksessa viitattiin. Oletko itse kokenut tuollaisia vai mistä tämä tuli mieleesi? Olisi hyvä kuulla sellaisiakin omakohtaisia kokemuksia, jos täältä löytyy. Sinänsä vieraantuminen puolisosta tai ystävistä voi koskea ketä tahansa naista. Lapsuudessani eräs kotirouva koki avioeron ja köyhtymisen, mutta se johtui miehen alkoholiongelmasta ja konkurssista. Tragedioita tapahtuu varsinkin, jos ei turvaa omaa taloudellista selustaansa. Mutta kaikki tragediat eivät johdu kotirouvuudesta sinänsä. Kuka tahansa nainen on periaatteessa samojen riskien kanssa tekemisissä, jos menee naimisiin, tekee lapset jne. Eivät kaikkien naisten tulot riittäisi erossa, koska ovat pienipalkkaisia eikä miehistä ole lastenhoitajiksi vain siksi, että nainen tekee kokopäivätyötä.
Sekin on siis pidettävä mielessä mikä johtuu mistäkin eikä maalata kaikkia kotirouvia samanlaisiksi. Eiväthän sellaisia ole töissä käyvät naisetkaan tai ns. uraohjukset. Ap
Kyllä voi sanoa, että kirjoitin osin omakohtaisista kokemuksista. Mies tekee normaalipituisia työpäiviä, joskin stressaavaa työtä ja välillä siihen liittyen puheluita voi tulla milloin sattuu. Hänellä on harrastuksia, jotka ovat hänelle tosi tärkeitä. On se käytännössä johtanut siihen, että mies ei ole lastemme kanssa juuri ollut tekemisissä, vaikka ei heillä oikeastaan riitojakaan ole. Nykyajan ongelma on lisäksi älypuhelin, joka vie miehen ajan aika tehokkaasti hänen ollessaan kotona eli hyvin harvoin on läsnä, koska aina joku lähettää kuvia ties mistä matkalta tai ruoka-annoksista ja kaikkeen on reagoitava heti. Joskin olen aika introvertti luonne eli en nyt mitenkään hirveästi TARVITSE yhteistä aikaa, mutta käytännössä jos on paljon erossa, on vaikea olla yhdessä, kun on sellainen aika. Ja kiinnostuksenkohteet ovat hyvin erilaiset.
Mutta toisaalta täytyy muistaa, että olenpa saanut seurata sivusta näitäkin tapauksia, joissa kumpikin vanhemmista "tekee kaikkea" ja kiire on hirveä ja lapsen kanssa olemisesta tulee käytännössä rasite "en pääse harrastamaan, koska tänään on mun vuoro". Onko se sitten niin ihmeellisen hienoa elämää, vaikka kummallekin kertyisi ok eläke? Esim. veljeni ja isäni ovat kuolleet reilusti ennen eläkeikää, joten en osaa enää suhtautua mihinkään varmana.
Elämäni on sinänsä ihan mukavaa ja on vaikea kuvitella, että olisin lopulta sen onnellisempi, jos olisin vastentahtoisesti mennyt töihin ja nakannut hoitoon lapsen, joka oli todella ujo ja "erikoinen" ja mielestäni tarvitsi rauhallisen ympäristön. (Ennen kuin joku nyt kauhistuu, niin sanon, että lapsi kävi kyllä kerhoissa eli ei kasvanut tynnyrissä ja erikoisuudeksi paljastui myöhemmin Aspergerin synrooma.) Jotain hyvää olisin siitä ehkä saanut, mutta myös kärsinyt.
Pointtini on, että nämä asiat täytyy puhua täysin auki ja selkokielisesti, kun aletaan olla vakavammin yhdessä. Kerroin miehelleni kotiäitihaaveistani, mutta kai hän suhtautui niihin jotenkin "söpönä haihatteluna, kai se nyt töihin kumminkin menee kuten muutkin". En sano, että mieheni suhtautuu tuohon varsinaisesti negatiivisesti, mutta eipä ole kyllä innoissaankaan. Hänen äitinsä kävi töissä ja hoiti kotona kaiken, kai se on hänelle se "normi", johon huomaamattaan lapsena kasvoi.
Kiva kun kerroit kokemuksestasi. En tosiaankaan tarkoittanut luoda ketjua, missä olisi luotu kuva ikuisesta auringonpaisteesta kotirouvan perheessä.
Teit siis valinnan jäämällä kotiin, vaikka miehesi ei ollut innoissaan siitä. Ehkä siksi, että taloudellinen tilanteenne ei ole ollut riittävän hyvä, jolloin miehesi joutuu tekemään pitkää päivää ja ehkä on kerännyt katkeruutta siitä, että halusit jäädä kotiin? Oletteko puhuneet näistä asioista? Sain sen käsityksen, että teit sen lapsen takia, eikö miehesi arvosta sitä?
Miehesi on omissa menoissaan, olette erillänne, mutta tilannetta voi parantaa, jos molemmat haluatte. Vanhoja asioita ja pettymyksiä toinen toisiinne voi käsitellä. Mutta jos puheyhteytenne on päässyt huonoksi, niin varmaan kannattaisi mennä pariterapiaan sitä parantamaan? Vai onko nykyinen elämä sitä mitä toivot?
Aina aika ajoin on ainakin minulle ollut tarpeen tehdä päivitys siitä, mitä elämältä oikein haluan, ja ainahan suuntaa voi muuttaa pieni askel kerrallaan niin kauan kun on elossa ja terve niin, että pystyy hoitamaan oman elämänsä asiat itse. Olen aistivinani viestissäsi alavireisyyttä. Jos olen oikeassa, niin siihen on saatavana apua. Älä jää yksin, asiat voivat muuttua paremmiksi, mutta se vaatii miettimistä ja usein myös muiden näkökulmia. Vaikka sitten täältä aluksi, onhan täällä välillä hyvää vertaistukea. Ap
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen itse lapseton, kansainvälistä uraa luova nainen. Minulla on ystäviä, joilla on lapsia. Kun ystävät ovat olleet äitiyslomalla, yhteydenpito on poikkeuksetta väljähtänyt. Joidenkin kanssa väliaikaisesti, joidenkin kanssa pysyvästi. Syynä on se, että kotona olevan ihmisen maailma on niin pieni, etten saa näistä kohtaamisista mitään. Siksi olisi vaikea kuvitella olevani koko elämänsä kotona viettävän kotirouvan ystävä. Mitä stimuloivaa tällainen ihminen voisi elämääni tuoda? Mielummin juttelen paljon maailmaa nähneiden ja älyllisesti itseään kehittäneiden ihmisten kanssa. Voimme molemmat auttaa toisiamme kasvamaan ihmisinä.
Aika paljon on kotirouvana tullut maailmaa nähtyä, ja parasta aikaa näkyy.
Mahdollisuus matkustaa paljon yhdessä mieheni kanssa on yksi isoimmista syistä miksi tein päätöksen pysytellä pääasiassa työelämän ulkopuolella kotiäitiyden jälkeen. Aikataulujen sovittaminen olisi ollut hyvin hankalaa, mitä näen koko ajan ystävä- ja tuttavaparien avioliitoissa. Vietämme noin neljäsosan ajasta toisessa maassa Euroopassa. Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Onpa täällä vihaisia ja kotirouvia väheksyviä kommentteja. Itse olin ihan vaativissa asiantuntojatehtävissä ennen kotiin jäämistäni. En erityisemmin välittänyt työelämästä, oman lapsen hoito tuntui tärkeämmältä. Tuskin kuolinvuoteellaan kukaan katuu, ettei olisi tehnyt enemmän uraa, vaan sitä, ettei viettänyt enemmän aikaa läheistensä kanssa.
Niin en itse asiassa nytkään ole ihan toimeton, sillä kun lapsi muutti pois, niin lähes samalla kellonlyömällä leskeksi jäänyt äitini sairastui ja alkoi tarvita apua. Niinpä käyn nykyään paljon auttelemassa häntä.
Nämä ovat vaan arvokysymyksiä.
T. Se pääomatuloilla eläjäMitä teit ne vuodet, kun lapsesi oli 13-18 vuotias? Sen ikäinen ei paljon äitiä enää tarvitse.
Meillä on lapset pian tuossa ikähaarukassa, ja samaa teen silloin kuin nytkin. Aamupalan, välipalan, kuskaan kavereille ja muihin lasten omiin juttuihin. Siivoan, pyykkään. Ulkoillaan, lenkitetään koiria, tehdään läksyjä yhdessä jonkun verran varmasti vielä tuossakin iässä, esim kokeisiin lukeminen.
En tiedä lasketaanko kotirouvaksi, olen sijaisäiti. Mutta suurin osa ei tätä "perhekuviotamme" tiedä joten kotirouvaltahan minä vaikutan, olen "vain" kotona.
Nämä lapset tarvitsevat vielä paljon äitiä.
Mutta eihän kotirouvana tai kotiäitinä olemista arvosteta paljonkaan. On minultakin kysytty mm mitä oikein teen päivisin (kaikki kotityöt ja asioilla käymiset pyrin tekemään kun lapset on koulussa, niin että illat olisi vapaata muulle)
Olen ollut kotirouva pian 10 vuotta. Syy on se, että mies on yrittäjä, joka hänen tapauksessa tarkoittaa mm. sitä, että lomaa on vuodessa yht 2 viikkoa. Meillä on koululaisia, jotka lomailevat vuodessa n. 14 viikkoa. Minä olen ollut kyllä töissä paljonkin ennen lapsia, mutta en ole koskaan tuntenut minkäänlaista intohimoa töihin, joita olen tehnyt. Mies taas rakastaa työtään. Olen ollut mm. pk-tätinä ja muistan, että joka ikinen päivä joku lapsi itki äitiä. Ihan siis 4-5-vuotiaiden ryhmässä. Silloin jo päätin, että jos saan omia lapsia, haluan olla heidän kanssaan niin paljon kuin vain on mahdollista. Olen hoitanut myös lapsia perheissä ja kauhistelin silloin, miten kova kiire lapsiperheissä viikolla on. Klo 17 jälkeen pitäisi ehtiä käymään kaupassa, valmistaa ja syödä ruoka, lähteä harrastuksiin, tarkistaa/tehdä läksyt, voi olla kaverisynttäreitä, vanhempainiltoja, vanhemmilla kokouksia, sitten kova kiire kotiin, jotta ehtii nukkumaan. Lapsia olen aina rakastanut, mutta tuollainen lapsiperhe-elämä ei houkutellut yhtään.
Iso omakotitalo ja piha on sekä kotieläimiä. Tylsää ei tule ja omatoimiopiskelut pitävät pään kunnossa.
Näköjään olin sitten ainoa joka on ns pakolla kotirouva/kotiäiti.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen itse kotirouva, lapset teini-ikäisiä. Olen aina viihtynyt kotona ja olen kaikessa kotikeskeinen, suurin piirtein lukemissani romaaneissakin pidän eniten kotielämän kuvauksesta. Olen vain aina ollut tällainen! Opiskelin kuitenkin maisteriksi asti, jotenkin "ajauduin", enkä ole ikinä tehnyt alani töitä. Siitä tunnen aina häpeää. Toisaalta elättelen haaveita kotoa käsin tehtävästä työstä, jossa voisin hyödyntää opintojanikin. Siis olen kyllä aloittanutkin kirjoitushommia jne., mutta se on hidas prosessi.
Suurin ongelma kotirouvuudessa on kieltämättä riippuvaisuus parisuhteesta. Kyse on paljolti rahasta, mutta myös muusta. Suomessa ei ole sellaista kotirouvakulttuuria, että kovin herkästi voisi luoda itselleen vakaan, tyydyttävän kotirouvaidentiteetin, tavata muita kotirouvia jne. Todella helposti tuntee itsensä vähempiarvoiseksi ihmiseksi. Monesti kotirouva mahdollistaa miehen uran kehittymisen, tämän harrastukset ym., mutta kun aikaa vietetään riittävän monta vuotta/vuosikymmentä ihan eri maailmoissa, lopulta ei ole paljon yhteistä. Siinähän sitten olet enemmän tai vähemmän riippuvainen ihmisestä, jota tapaat vain silloin tällöin ja tajuat, että hänelle työ- ja harrastuskaverit ovat käytännössä paljon tärkeämpiä. Tietysti kotirouva voi kohteliaasti kysellä mieheltä miten töissä meni ja mies ihastella, että onpa kotona siistiä, mutta kovin syvällistä keskustelua tästä ei saa. Olisi todella tärkeää pitää yllä yhteisiä ystävyyssuhteita ja yhteisiä harrastuksia. Toki ongelma voi olla sekin, että jos mies voi paahtaa menoissaan aamusta iltaan ja kotirouva (tai -äiti tässä tapauksessa) huolehtii lapset, miehen suhde lapsiinsa jää auttamattoman etäiseksi.
Tilanne on eri, jos pariskunnan kumpikin osapuoli OIKEASTI arvostaa kotirouvuutta ja pitäisi voida myös ennustaa, että arvostaa vielä vuosikymmenienkin kuluttua. Tällainen on Suomessa harvinaista, kun naisen mitta on ollut, että on hyvä työihminen. Jos naapurin Maikki tekee kokopäivätyötä ja siivoaa kodin, tekee ihanat ruoat, kasvattaa lapset ja on vielä niin timmi, niin kyllä mies jossain vaiheessa alkaa miettiä mikä laiskimus oma vaimo on. Suomessa naisen kunnia on tehdä itse kaikki, monessa muussa maassa ei ehkä ole.
Todella kiinnostava kommentti. Juuri tuo maailmojen erilaisuus minuakin, työssäkäyvää naisihmistä, huolestuttaisi. Miten voi henkisellä tasolla kohdata, jos toinen luo uraa, näkee paljon ihmisiä ja jatkuvasti kehittää itseään? Toinen taas on neljän seinän sisällä ja pitää kodin puhtaana. Mistä silloin keskustellaan? Siitä miehen urasta (josta nainen ei ymmärrä) vai uusista kylppärinpesunesteistä (jotka miestä eivät kiinnosta)? Naapurin Maikki taitaa olla kotirouvan suurin uhka.
Mitä herranjestas. Olen ollut samalla alalla kuin mies on nyt, tiedän hänen työnsä ihan tasan. Moni muu miehen työkavereiden puolisoista ei ymmärrä taas yhtään, kun eivät ole samaa itse tehneet.
Ja mistä keskustellaan? Vaikka maailmanpolitiikasta. Siitä miehen työstä. Lemmikeistä. Miten lapsilla menee koulu. Ja vaikka mistä muusta. Autoista, harrastuksista, lomasuunnitelmista.
On meillä näköjään asiat hyvin, kun meillä on paljon yhteistä, vaikka onkin "eri maailmat", minä hoidan kodin ja mies uran. Mutta onhan meillä yhteinenkin maailma, paljonkin yhteistä maailmaa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen itse kotirouva, lapset teini-ikäisiä. Olen aina viihtynyt kotona ja olen kaikessa kotikeskeinen, suurin piirtein lukemissani romaaneissakin pidän eniten kotielämän kuvauksesta. Olen vain aina ollut tällainen! Opiskelin kuitenkin maisteriksi asti, jotenkin "ajauduin", enkä ole ikinä tehnyt alani töitä. Siitä tunnen aina häpeää. Toisaalta elättelen haaveita kotoa käsin tehtävästä työstä, jossa voisin hyödyntää opintojanikin. Siis olen kyllä aloittanutkin kirjoitushommia jne., mutta se on hidas prosessi.
Suurin ongelma kotirouvuudessa on kieltämättä riippuvaisuus parisuhteesta. Kyse on paljolti rahasta, mutta myös muusta. Suomessa ei ole sellaista kotirouvakulttuuria, että kovin herkästi voisi luoda itselleen vakaan, tyydyttävän kotirouvaidentiteetin, tavata muita kotirouvia jne. Todella helposti tuntee itsensä vähempiarvoiseksi ihmiseksi. Monesti kotirouva mahdollistaa miehen uran kehittymisen, tämän harrastukset ym., mutta kun aikaa vietetään riittävän monta vuotta/vuosikymmentä ihan eri maailmoissa, lopulta ei ole paljon yhteistä. Siinähän sitten olet enemmän tai vähemmän riippuvainen ihmisestä, jota tapaat vain silloin tällöin ja tajuat, että hänelle työ- ja harrastuskaverit ovat käytännössä paljon tärkeämpiä. Tietysti kotirouva voi kohteliaasti kysellä mieheltä miten töissä meni ja mies ihastella, että onpa kotona siistiä, mutta kovin syvällistä keskustelua tästä ei saa. Olisi todella tärkeää pitää yllä yhteisiä ystävyyssuhteita ja yhteisiä harrastuksia. Toki ongelma voi olla sekin, että jos mies voi paahtaa menoissaan aamusta iltaan ja kotirouva (tai -äiti tässä tapauksessa) huolehtii lapset, miehen suhde lapsiinsa jää auttamattoman etäiseksi.
Tilanne on eri, jos pariskunnan kumpikin osapuoli OIKEASTI arvostaa kotirouvuutta ja pitäisi voida myös ennustaa, että arvostaa vielä vuosikymmenienkin kuluttua. Tällainen on Suomessa harvinaista, kun naisen mitta on ollut, että on hyvä työihminen. Jos naapurin Maikki tekee kokopäivätyötä ja siivoaa kodin, tekee ihanat ruoat, kasvattaa lapset ja on vielä niin timmi, niin kyllä mies jossain vaiheessa alkaa miettiä mikä laiskimus oma vaimo on. Suomessa naisen kunnia on tehdä itse kaikki, monessa muussa maassa ei ehkä ole.
Todella kiinnostava kommentti. Juuri tuo maailmojen erilaisuus minuakin, työssäkäyvää naisihmistä, huolestuttaisi. Miten voi henkisellä tasolla kohdata, jos toinen luo uraa, näkee paljon ihmisiä ja jatkuvasti kehittää itseään? Toinen taas on neljän seinän sisällä ja pitää kodin puhtaana. Mistä silloin keskustellaan? Siitä miehen urasta (josta nainen ei ymmärrä) vai uusista kylppärinpesunesteistä (jotka miestä eivät kiinnosta)? Naapurin Maikki taitaa olla kotirouvan suurin uhka.
Aika suppea käsitys ihmisten keskustelunaiheista. Kotirouva ei seuraa politiikkaa, kulttuuria, tunne historiaa, ole ylipäätään sivistynyt? Ja työssäkäyvät parit ilmeisesti puhuu ainoastaan omista töistään/uristaan?
Vierailija kirjoitti:
Olen itse lapseton, kansainvälistä uraa luova nainen. Minulla on ystäviä, joilla on lapsia. Kun ystävät ovat olleet äitiyslomalla, yhteydenpito on poikkeuksetta väljähtänyt. Joidenkin kanssa väliaikaisesti, joidenkin kanssa pysyvästi. Syynä on se, että kotona olevan ihmisen maailma on niin pieni, etten saa näistä kohtaamisista mitään. Siksi olisi vaikea kuvitella olevani koko elämänsä kotona viettävän kotirouvan ystävä. Mitä stimuloivaa tällainen ihminen voisi elämääni tuoda? Mielummin juttelen paljon maailmaa nähneiden ja älyllisesti itseään kehittäneiden ihmisten kanssa. Voimme molemmat auttaa toisiamme kasvamaan ihmisinä.
Koko elämänsä kotona viettävän kotirouvan ystävä? Kuten tässä on moneen kertaan kerrottu, ei kotirouvuus tarkoita että rouva on sinne kotiin sidottu. Ei kaikilla ole esim. lapsia sitomassa, ja niinpä on aikaa ja mahdollisuus nähdä maailmaa ja sivistää itseään. Varmaan itse uuvutat ihmiset ympärilläsi jankkaamalla vain omasta urastasi ja erinomaisuudestasi?
Maailmojen erilaisuus? Me ainakin elämme samassa maailmassa, eikä puheenaiheet ole päässeet loppumaan. Kaikki kotirouvien miehet eivät tee uraa, vaan ovat tavallisessa hyväpalkkaisessa työssä. Kuinka tyhmä nainen voi olla, jos ei ymmärrä mitä puoliso tekee työkseen.