Kotirouva, kerro tarinasi

Juuri törmäsin tähän ketjuun. Luen kohta ketjun läpi, mutta vastaan ensin oman kokemukseni. Olen kotirouva (ja äiti myös), korkeasti koulutettu ja hyvin moneen työhön pystyin ja pystyisin yhä. Hyvin pärjäsin töissäni ja sain hyvää palautetta.

Jäin itse kotiin, koska minulle perhe ja lapset ovat tärkeintä maailmassa. Olin jonkin aikaa töissä lasten ollessa pieniä ja surin sitä, että menetän heidän lapsuutensa ja muutenkin perhe-elämälle ja ylipäätään minusta kaikkein tärkeimmille asioille elämässä ei jää riittävästi aikaa ja jaksamista. Miehellä on vaativa työ ja pärjäämme taloudellisesti hyvin.

Jossain vaiheessa minua ahdistivat ihmisten asenteet, joita tässäkin ketjussa jo heti alussa näkee. Enää yhdenkään ihmisen mielipide ei vaikuta omanarvontuntooni. Olen itse halunnut opiskella lisää ja sitä olen tehnyt koko ajan kotiäitinä, se on minulle yksi harrastus. Arvostan kuitenkin kaikenlaisia kotiäitejä.

Jos minun mieheni alkaisi 37 yhteisen vuoden jälkeen vertaamaan minua naapurin timmiin Maikkiin, niin aika nopeasti osaisin vetää tästä johtopäätöksen, että rakkaus on loppunut. Ei siinä muuta kuin omaisuus jakoon ja eri teille.

Minä olen Kotirouva. Mies on tehnyt pitkän uran ja minä hoitanut lapsia kotona. Nyt kaikki ovat jo koulussa ja minulla on paljon luppoaikaa hoitaa kotia ja itseäni. Kyllä aion tehdä taas töitäni jossain vaiheessa, mutta nyt vielä olen vain. Mies maksaa tililleni ison summan rahaa kuukausittain ja ne olen säästänyt. Minulla on sijoituksia ja rahallinen tilanne on ok vaikka tämä tietysti kaikkia aina huolettaa, että mitäs sitten kun mies jättää tai kuolee jne. Olen tosi tyytyväinen tähän tilanteeseen. En ole kotiorja, teen mieluisia juttuja hyvin paljon. Tykkään laitella kotia ja huolehtia perheenjäsenistäni. Luulen, että tämä on erittäin win-win kaikille.

Vierailija kirjoitti:

Olen itse kotirouva, lapset teini-ikäisiä. Olen aina viihtynyt kotona ja olen kaikessa kotikeskeinen, suurin piirtein lukemissani romaaneissakin pidän eniten kotielämän kuvauksesta. Olen vain aina ollut tällainen! Opiskelin kuitenkin maisteriksi asti, jotenkin "ajauduin", enkä ole ikinä tehnyt alani töitä. Siitä tunnen aina häpeää. Toisaalta elättelen haaveita kotoa käsin tehtävästä työstä, jossa voisin hyödyntää opintojanikin. Siis olen kyllä aloittanutkin kirjoitushommia jne., mutta se on hidas prosessi. 

Suurin ongelma kotirouvuudessa on kieltämättä riippuvaisuus parisuhteesta. Kyse on paljolti rahasta, mutta myös muusta. Suomessa ei ole sellaista kotirouvakulttuuria, että kovin herkästi voisi luoda itselleen vakaan, tyydyttävän kotirouvaidentiteetin, tavata muita kotirouvia jne. Todella helposti tuntee itsensä vähempiarvoiseksi ihmiseksi. Monesti kotirouva mahdollistaa miehen uran kehittymisen, tämän harrastukset ym., mutta kun aikaa vietetään riittävän monta vuotta/vuosikymmentä ihan eri maailmoissa, lopulta ei ole paljon yhteistä. Siinähän sitten olet enemmän tai vähemmän riippuvainen ihmisestä, jota tapaat vain silloin tällöin ja tajuat, että hänelle työ- ja harrastuskaverit ovat käytännössä paljon tärkeämpiä. Tietysti kotirouva voi kohteliaasti kysellä mieheltä miten töissä meni ja mies ihastella, että onpa kotona siistiä, mutta kovin syvällistä keskustelua tästä ei saa. Olisi todella tärkeää pitää yllä yhteisiä ystävyyssuhteita ja yhteisiä harrastuksia. Toki ongelma voi olla sekin, että jos mies voi paahtaa menoissaan aamusta iltaan ja kotirouva (tai -äiti tässä tapauksessa) huolehtii lapset, miehen suhde lapsiinsa jää auttamattoman etäiseksi.

Tilanne on eri, jos pariskunnan kumpikin osapuoli OIKEASTI arvostaa kotirouvuutta ja pitäisi voida myös ennustaa, että arvostaa vielä vuosikymmenienkin kuluttua. Tällainen on Suomessa harvinaista, kun naisen mitta on ollut, että on hyvä työihminen. Jos naapurin Maikki tekee kokopäivätyötä ja siivoaa kodin, tekee ihanat ruoat, kasvattaa lapset ja on vielä niin timmi, niin kyllä mies jossain vaiheessa alkaa miettiä mikä laiskimus oma vaimo on. Suomessa naisen kunnia on tehdä itse kaikki, monessa muussa maassa ei ehkä ole.

Onko sinulle itsellesi käynyt noin, että suhde mieheesi ja miehen suhde lapseen on jäänyt etäiseksi? 

En tunne kovin montaa suomalaista kotirouvaa (kerroinkin jo aloituksessa, että kaksi itseni lisäksi) ja meillä kaikilla kolmella on todella tiiviit parisuhteet (tai no, ex-naapurista en enää tiedä, mutta silloin kun olimme tekemisissä) sisältäen paljon yhteistä aikaa harrastuksia jne. Samoin se kuva ei lainkaan päde, että isä olisi ollut jotenkin perheen ulkojäsen, vaan isä on ollut todella paljon lasten kanssa. Siis poikkeuksellisen perhekeskeiset miehet meillä kaikilla. 

Jotenkin olen ajatellut, että suomalaisissa kotirouvaperheissä molemmat ovat perhekeskeisiä ihmisiä, ihan vain oman näkemäni ja kokemani perusteella. Ratkaisu on molempien, ehkä siksi, että tätä valintaa pitää pohtia paljon enemmän suomalaisessa kontekstissa kuin jossain muualla, missä on kotirouvakulttuuria.  Mutta tietysti tämä riippuu millaisiin arvoihin ja asenteisiin ollaan kasvettu. Minulle on ihan vieras tuollainen ajatusmaailma, että "naisen pitää olla hyvä työihminen" eli sellainen ei merkitse minulle yhtään mitään (kuten aiemmin jo kerroin). En myöskään ole ikinä kokenut vierautta tai ulkopuolisuutta vanhojen tai uudempienkaan ystävien taholta sen vuoksi, että olen ollut kotirouva. Summa summarum, vaikka olemme suomalaisia kaikki, on meillä silti erilaisia kulttuureja ja arvostuksia, joten toisen maailma voi olla aivan vieras, kuten tuollainen minulle. 

Sellaisia pareja ja elämäntarinoita varmasti on, ettei kaikki ole mennyt hyvin ja erilaiset riskit ovat realisoituneet, mihin aloituksessa viitattiin. Oletko itse kokenut tuollaisia vai mistä tämä tuli mieleesi? Olisi hyvä kuulla sellaisiakin omakohtaisia kokemuksia, jos täältä löytyy. Sinänsä vieraantuminen puolisosta tai ystävistä voi koskea ketä tahansa naista. Lapsuudessani eräs kotirouva koki avioeron ja köyhtymisen, mutta se johtui miehen alkoholiongelmasta ja konkurssista. Tragedioita tapahtuu varsinkin, jos ei turvaa omaa taloudellista selustaansa. Mutta kaikki tragediat eivät johdu kotirouvuudesta sinänsä. Kuka tahansa nainen on periaatteessa samojen riskien kanssa tekemisissä, jos menee naimisiin, tekee lapset jne. Eivät kaikkien naisten tulot riittäisi erossa, koska ovat pienipalkkaisia eikä miehistä ole lastenhoitajiksi vain siksi, että nainen tekee kokopäivätyötä.

Sekin on siis pidettävä mielessä mikä johtuu mistäkin eikä maalata kaikkia kotirouvia samanlaisiksi. Eiväthän sellaisia ole töissä käyvät naisetkaan tai ns. uraohjukset. Ap

Vierailija kirjoitti:

Jos minun mieheni alkaisi 37 yhteisen vuoden jälkeen vertaamaan minua naapurin timmiin Maikkiin, niin aika nopeasti osaisin vetää tästä johtopäätöksen, että rakkaus on loppunut. Ei siinä muuta kuin omaisuus jakoon ja eri teille.

Toki joo, ja jos nainen tekee raskasta ansiotyötä, voi olla niin nuutunut, ettei enää pärjää Maikille :) Ei se kummankin työssäkäynti tietenkään suojaa miltään. Mutta käytännössä ero on hemmetin paljon pelottavampi ajatus, jos on kovin riippuvainen toisesta. Kotirouvalle olisi aivan ensiarvoisen tärkeää luoda oma ystäväpiiri (yhteisten lisäksi), omat harrastukset, jokin Oma Juttu. Mutta kun ilmeisesti valitettavan suuri osa suomalaisista kärsii yksinäisyydestä, ei kotirouvan tehtävä ole helppo, kun mahdollisuus työpaikalla ystävystymiseen on poissuljettu. Toisin kuin ilmeisesti monesti kuvitellaan, kotirouvan puoliso ei aina ole jokin it-miljonääri, eli rahaa tuhanteen ja yhteen harrastukseen ei yksinkertaisesti ole. En tiedä, ehkä joku onnistuu luomaan mahtavia ystävyyssuhteita kirjaston hyllyjen väleissä, mutta ei se ihan helppoa ole. Kotirouvan täytyy pitää huoli taloudesta (esim. eläkevakuutus), mutta myös ja ennen kaikkea omanarvontunnostaan. Oikeasti on tämä järkyttävä maailma, että siinä missä ennen ihmisen mitaksi riitti, että on moraaliltaan kunnollinen ihminen, tälle nykyisin vain nauretaan ja ainoa, mikä ratkaisee on raha ja asema työelämässä. Sitä enemmän ihmistä ihaillaan, mitä enemmän tämä pystyy k*settamaan toisia.

Vierailija kirjoitti:

Jos minun mieheni alkaisi 37 yhteisen vuoden jälkeen vertaamaan minua naapurin timmiin Maikkiin, niin aika nopeasti osaisin vetää tästä johtopäätöksen, että rakkaus on loppunut. Ei siinä muuta kuin omaisuus jakoon ja eri teille.

Ei tuollainen käytös ihan taivaasta tipahda, joten voin vain sanoa, etten ikinä olisi tuolla tavalla käyttäytyvää miestä miehekseni edes ottanut. Ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jos minun mieheni alkaisi 37 yhteisen vuoden jälkeen vertaamaan minua naapurin timmiin Maikkiin, niin aika nopeasti osaisin vetää tästä johtopäätöksen, että rakkaus on loppunut. Ei siinä muuta kuin omaisuus jakoon ja eri teille.

Toki joo, ja jos nainen tekee raskasta ansiotyötä, voi olla niin nuutunut, ettei enää pärjää Maikille :) Ei se kummankin työssäkäynti tietenkään suojaa miltään. Mutta käytännössä ero on hemmetin paljon pelottavampi ajatus, jos on kovin riippuvainen toisesta. Kotirouvalle olisi aivan ensiarvoisen tärkeää luoda oma ystäväpiiri (yhteisten lisäksi), omat harrastukset, jokin Oma Juttu. Mutta kun ilmeisesti valitettavan suuri osa suomalaisista kärsii yksinäisyydestä, ei kotirouvan tehtävä ole helppo, kun mahdollisuus työpaikalla ystävystymiseen on poissuljettu. Toisin kuin ilmeisesti monesti kuvitellaan, kotirouvan puoliso ei aina ole jokin it-miljonääri, eli rahaa tuhanteen ja yhteen harrastukseen ei yksinkertaisesti ole. En tiedä, ehkä joku onnistuu luomaan mahtavia ystävyyssuhteita kirjaston hyllyjen väleissä, mutta ei se ihan helppoa ole. Kotirouvan täytyy pitää huoli taloudesta (esim. eläkevakuutus), mutta myös ja ennen kaikkea omanarvontunnostaan. Oikeasti on tämä järkyttävä maailma, että siinä missä ennen ihmisen mitaksi riitti, että on moraaliltaan kunnollinen ihminen, tälle nykyisin vain nauretaan ja ainoa, mikä ratkaisee on raha ja asema työelämässä. Sitä enemmän ihmistä ihaillaan, mitä enemmän tämä pystyy k*settamaan toisia.

Onko sinulla itselläsi ollut vaikeuksia näissä asioissa vai miltä pohjalta kommentoit? Kaikki mitä tuossa kerrot on itselleni vierasta, vaikka olen kotirouva. En koe olevani riippuvainen miehestäni (kielteisellä tavalla) ja minulla on ollut samat, hyvät läheiset ystävät koko ikäni ja uusiakin ihmisiä olen koko ajan tavannut ja heihin tutustunut. Ap

Hyi mikä sper*arätti ap on. Miehet eivät todellakaan kunnioita kotona makaavia, jalkoja avaavia nimenvaihtajia. Kehtaat vielä kutsua itseäsi ROUVAKSI, et edes kotiäidiksi. Noloa omistaa identiteetti juuri sille miehelle, joka todennäköisemmin kääntää sen sinua vastaan. Hassua myös miten te kotireiät aina kiljutte muille naisille miten he estävät valintanne, vaikka miesten johtamissa suvuissa tyttöjä halutaan abortoida, eikä kukaan mies halua tyttöä koska nimi jatkuu pojan kautta.

Te kotiakat, nimenvaihtajat ja muut miesten lelut heikennätte kaikkien naisten asemaa. Miehet pitävät tutkitusti naisen kotiroolia turhana pa*kana, ja silti kiljutte juurikin toisille naisille. Te kotiakat ette myöskään tee mitään ehkäistäksenne tyttöjen systemaattista syrjintää perheissä. Kuvottavia ja hyödyttömiä olette, siksi miesten suvuissa teitä lähinnä lyödään, naidaan väkisin ja pakotetaan synnyttämään poikia.

Luulette vielä olevanne jotain hienoja naisia :D Te olette juuri niitä joita miehet pettää sarjana. Selän takanasi on paljon meneillään, ap ;)

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen itse kotirouva, lapset teini-ikäisiä. Olen aina viihtynyt kotona ja olen kaikessa kotikeskeinen, suurin piirtein lukemissani romaaneissakin pidän eniten kotielämän kuvauksesta. Olen vain aina ollut tällainen! Opiskelin kuitenkin maisteriksi asti, jotenkin "ajauduin", enkä ole ikinä tehnyt alani töitä. Siitä tunnen aina häpeää. Toisaalta elättelen haaveita kotoa käsin tehtävästä työstä, jossa voisin hyödyntää opintojanikin. Siis olen kyllä aloittanutkin kirjoitushommia jne., mutta se on hidas prosessi. 

Suurin ongelma kotirouvuudessa on kieltämättä riippuvaisuus parisuhteesta. Kyse on paljolti rahasta, mutta myös muusta. Suomessa ei ole sellaista kotirouvakulttuuria, että kovin herkästi voisi luoda itselleen vakaan, tyydyttävän kotirouvaidentiteetin, tavata muita kotirouvia jne. Todella helposti tuntee itsensä vähempiarvoiseksi ihmiseksi. Monesti kotirouva mahdollistaa miehen uran kehittymisen, tämän harrastukset ym., mutta kun aikaa vietetään riittävän monta vuotta/vuosikymmentä ihan eri maailmoissa, lopulta ei ole paljon yhteistä. Siinähän sitten olet enemmän tai vähemmän riippuvainen ihmisestä, jota tapaat vain silloin tällöin ja tajuat, että hänelle työ- ja harrastuskaverit ovat käytännössä paljon tärkeämpiä. Tietysti kotirouva voi kohteliaasti kysellä mieheltä miten töissä meni ja mies ihastella, että onpa kotona siistiä, mutta kovin syvällistä keskustelua tästä ei saa. Olisi todella tärkeää pitää yllä yhteisiä ystävyyssuhteita ja yhteisiä harrastuksia. Toki ongelma voi olla sekin, että jos mies voi paahtaa menoissaan aamusta iltaan ja kotirouva (tai -äiti tässä tapauksessa) huolehtii lapset, miehen suhde lapsiinsa jää auttamattoman etäiseksi.

Tilanne on eri, jos pariskunnan kumpikin osapuoli OIKEASTI arvostaa kotirouvuutta ja pitäisi voida myös ennustaa, että arvostaa vielä vuosikymmenienkin kuluttua. Tällainen on Suomessa harvinaista, kun naisen mitta on ollut, että on hyvä työihminen. Jos naapurin Maikki tekee kokopäivätyötä ja siivoaa kodin, tekee ihanat ruoat, kasvattaa lapset ja on vielä niin timmi, niin kyllä mies jossain vaiheessa alkaa miettiä mikä laiskimus oma vaimo on. Suomessa naisen kunnia on tehdä itse kaikki, monessa muussa maassa ei ehkä ole.

Onko sinulle itsellesi käynyt noin, että suhde mieheesi ja miehen suhde lapseen on jäänyt etäiseksi? 

En tunne kovin montaa suomalaista kotirouvaa (kerroinkin jo aloituksessa, että kaksi itseni lisäksi) ja meillä kaikilla kolmella on todella tiiviit parisuhteet (tai no, ex-naapurista en enää tiedä, mutta silloin kun olimme tekemisissä) sisältäen paljon yhteistä aikaa harrastuksia jne. Samoin se kuva ei lainkaan päde, että isä olisi ollut jotenkin perheen ulkojäsen, vaan isä on ollut todella paljon lasten kanssa. Siis poikkeuksellisen perhekeskeiset miehet meillä kaikilla. 

Jotenkin olen ajatellut, että suomalaisissa kotirouvaperheissä molemmat ovat perhekeskeisiä ihmisiä, ihan vain oman näkemäni ja kokemani perusteella. Ratkaisu on molempien, ehkä siksi, että tätä valintaa pitää pohtia paljon enemmän suomalaisessa kontekstissa kuin jossain muualla, missä on kotirouvakulttuuria.  Mutta tietysti tämä riippuu millaisiin arvoihin ja asenteisiin ollaan kasvettu. Minulle on ihan vieras tuollainen ajatusmaailma, että "naisen pitää olla hyvä työihminen" eli sellainen ei merkitse minulle yhtään mitään (kuten aiemmin jo kerroin). En myöskään ole ikinä kokenut vierautta tai ulkopuolisuutta vanhojen tai uudempienkaan ystävien taholta sen vuoksi, että olen ollut kotirouva. Summa summarum, vaikka olemme suomalaisia kaikki, on meillä silti erilaisia kulttuureja ja arvostuksia, joten toisen maailma voi olla aivan vieras, kuten tuollainen minulle. 

Sellaisia pareja ja elämäntarinoita varmasti on, ettei kaikki ole mennyt hyvin ja erilaiset riskit ovat realisoituneet, mihin aloituksessa viitattiin. Oletko itse kokenut tuollaisia vai mistä tämä tuli mieleesi? Olisi hyvä kuulla sellaisiakin omakohtaisia kokemuksia, jos täältä löytyy. Sinänsä vieraantuminen puolisosta tai ystävistä voi koskea ketä tahansa naista. Lapsuudessani eräs kotirouva koki avioeron ja köyhtymisen, mutta se johtui miehen alkoholiongelmasta ja konkurssista. Tragedioita tapahtuu varsinkin, jos ei turvaa omaa taloudellista selustaansa. Mutta kaikki tragediat eivät johdu kotirouvuudesta sinänsä. Kuka tahansa nainen on periaatteessa samojen riskien kanssa tekemisissä, jos menee naimisiin, tekee lapset jne. Eivät kaikkien naisten tulot riittäisi erossa, koska ovat pienipalkkaisia eikä miehistä ole lastenhoitajiksi vain siksi, että nainen tekee kokopäivätyötä.

Sekin on siis pidettävä mielessä mikä johtuu mistäkin eikä maalata kaikkia kotirouvia samanlaisiksi. Eiväthän sellaisia ole töissä käyvät naisetkaan tai ns. uraohjukset. Ap

Kyllä voi sanoa, että kirjoitin osin omakohtaisista kokemuksista. Mies tekee normaalipituisia työpäiviä, joskin stressaavaa työtä ja välillä siihen liittyen puheluita voi tulla milloin sattuu. Hänellä on harrastuksia, jotka ovat hänelle tosi tärkeitä. On se käytännössä johtanut siihen, että mies ei ole lastemme kanssa juuri ollut tekemisissä, vaikka ei heillä oikeastaan riitojakaan ole. Nykyajan ongelma on lisäksi älypuhelin, joka vie miehen ajan aika tehokkaasti hänen ollessaan kotona eli hyvin harvoin on läsnä, koska aina joku lähettää kuvia ties mistä matkalta tai ruoka-annoksista ja kaikkeen on reagoitava heti. Joskin olen aika introvertti luonne eli en nyt mitenkään hirveästi TARVITSE yhteistä aikaa, mutta käytännössä jos on paljon erossa, on vaikea olla yhdessä, kun on sellainen aika. Ja kiinnostuksenkohteet ovat hyvin erilaiset.

Mutta toisaalta täytyy muistaa, että olenpa saanut seurata sivusta näitäkin tapauksia, joissa kumpikin vanhemmista "tekee kaikkea" ja kiire on hirveä ja lapsen kanssa olemisesta tulee käytännössä rasite "en pääse harrastamaan, koska tänään on mun vuoro". Onko se sitten niin ihmeellisen hienoa elämää, vaikka kummallekin kertyisi ok eläke? Esim. veljeni ja isäni ovat kuolleet reilusti ennen eläkeikää, joten en osaa enää suhtautua mihinkään varmana.

Elämäni on sinänsä ihan mukavaa ja on vaikea kuvitella, että olisin lopulta sen onnellisempi, jos olisin vastentahtoisesti mennyt töihin ja nakannut hoitoon lapsen, joka oli todella ujo ja "erikoinen" ja mielestäni tarvitsi rauhallisen ympäristön. (Ennen kuin joku nyt kauhistuu, niin sanon, että lapsi kävi kyllä kerhoissa eli ei kasvanut tynnyrissä ja erikoisuudeksi paljastui myöhemmin Aspergerin synrooma.) Jotain hyvää olisin siitä ehkä saanut, mutta myös kärsinyt. 

Pointtini on, että nämä asiat täytyy puhua täysin auki ja selkokielisesti, kun aletaan olla vakavammin yhdessä. Kerroin miehelleni kotiäitihaaveistani, mutta kai hän suhtautui niihin jotenkin "söpönä haihatteluna, kai se nyt töihin kumminkin menee kuten muutkin". En sano, että mieheni suhtautuu tuohon varsinaisesti negatiivisesti, mutta eipä ole kyllä innoissaankaan. Hänen äitinsä kävi töissä ja hoiti kotona kaiken, kai se on hänelle se "normi", johon huomaamattaan lapsena kasvoi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jos minun mieheni alkaisi 37 yhteisen vuoden jälkeen vertaamaan minua naapurin timmiin Maikkiin, niin aika nopeasti osaisin vetää tästä johtopäätöksen, että rakkaus on loppunut. Ei siinä muuta kuin omaisuus jakoon ja eri teille.

Toki joo, ja jos nainen tekee raskasta ansiotyötä, voi olla niin nuutunut, ettei enää pärjää Maikille :) Ei se kummankin työssäkäynti tietenkään suojaa miltään. Mutta käytännössä ero on hemmetin paljon pelottavampi ajatus, jos on kovin riippuvainen toisesta. Kotirouvalle olisi aivan ensiarvoisen tärkeää luoda oma ystäväpiiri (yhteisten lisäksi), omat harrastukset, jokin Oma Juttu. Mutta kun ilmeisesti valitettavan suuri osa suomalaisista kärsii yksinäisyydestä, ei kotirouvan tehtävä ole helppo, kun mahdollisuus työpaikalla ystävystymiseen on poissuljettu. Toisin kuin ilmeisesti monesti kuvitellaan, kotirouvan puoliso ei aina ole jokin it-miljonääri, eli rahaa tuhanteen ja yhteen harrastukseen ei yksinkertaisesti ole. En tiedä, ehkä joku onnistuu luomaan mahtavia ystävyyssuhteita kirjaston hyllyjen väleissä, mutta ei se ihan helppoa ole. Kotirouvan täytyy pitää huoli taloudesta (esim. eläkevakuutus), mutta myös ja ennen kaikkea omanarvontunnostaan. Oikeasti on tämä järkyttävä maailma, että siinä missä ennen ihmisen mitaksi riitti, että on moraaliltaan kunnollinen ihminen, tälle nykyisin vain nauretaan ja ainoa, mikä ratkaisee on raha ja asema työelämässä. Sitä enemmän ihmistä ihaillaan, mitä enemmän tämä pystyy k*settamaan toisia.

Mistä tulee oletus, että kotirouvalla ei ole elämässään muita ihmisiä kuin aviopuoliso? Mihin ne vanhemmat, sisarukset, sukulaiset, ystävät lapsuudesta saakka, koulukaverit, entiset työkaverit ovat äkkiä kadonneet, kun kotirouvuus on alkanut. Ovatko yhteiset ystävät jotenkin poikkeavia muista ystävistä?

Vierailija kirjoitti:

Ei kai kukaan nykynainen enää heittäydy kotirouvaksi? Omat rahat pitää tienata, koska muuten oot puilla paljailla eläkepäivillä ja mahdollisesti jo ennenkin. Aivotoimintakin surkastuu, jos tekeminen koostuu lähinnä pyykkäämisestä ja ruoanlaitosta. Kotirouvat, ryhdistäytykää! Enää ei olla 50-luvulla.

Hyvin voisin heittäytyä, jos sopiva mies löytyisi. Varmasti aikaa jäisi vähän muuhunkin tekemiseen. Kotirouvana voisin aloittaa erään luovan projektin josta olen koko elämän haaveillut ja jossa myös yliopistokoulutuksestani olisi merkittävää hyötyä.

Vierailija kirjoitti:

Jos minun mieheni alkaisi 37 yhteisen vuoden jälkeen vertaamaan minua naapurin timmiin Maikkiin, niin aika nopeasti osaisin vetää tästä johtopäätöksen, että rakkaus on loppunut. Ei siinä muuta kuin omaisuus jakoon ja eri teille.

Miehellä olisi senkin jälkeen vielä ura, turvattu toimeentulo ja lapset. Mitä sulla olisi?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jos minun mieheni alkaisi 37 yhteisen vuoden jälkeen vertaamaan minua naapurin timmiin Maikkiin, niin aika nopeasti osaisin vetää tästä johtopäätöksen, että rakkaus on loppunut. Ei siinä muuta kuin omaisuus jakoon ja eri teille.

Toki joo, ja jos nainen tekee raskasta ansiotyötä, voi olla niin nuutunut, ettei enää pärjää Maikille :) Ei se kummankin työssäkäynti tietenkään suojaa miltään. Mutta käytännössä ero on hemmetin paljon pelottavampi ajatus, jos on kovin riippuvainen toisesta. Kotirouvalle olisi aivan ensiarvoisen tärkeää luoda oma ystäväpiiri (yhteisten lisäksi), omat harrastukset, jokin Oma Juttu. Mutta kun ilmeisesti valitettavan suuri osa suomalaisista kärsii yksinäisyydestä, ei kotirouvan tehtävä ole helppo, kun mahdollisuus työpaikalla ystävystymiseen on poissuljettu. Toisin kuin ilmeisesti monesti kuvitellaan, kotirouvan puoliso ei aina ole jokin it-miljonääri, eli rahaa tuhanteen ja yhteen harrastukseen ei yksinkertaisesti ole. En tiedä, ehkä joku onnistuu luomaan mahtavia ystävyyssuhteita kirjaston hyllyjen väleissä, mutta ei se ihan helppoa ole. Kotirouvan täytyy pitää huoli taloudesta (esim. eläkevakuutus), mutta myös ja ennen kaikkea omanarvontunnostaan. Oikeasti on tämä järkyttävä maailma, että siinä missä ennen ihmisen mitaksi riitti, että on moraaliltaan kunnollinen ihminen, tälle nykyisin vain nauretaan ja ainoa, mikä ratkaisee on raha ja asema työelämässä. Sitä enemmän ihmistä ihaillaan, mitä enemmän tämä pystyy k*settamaan toisia.

Onko sinulla itselläsi ollut vaikeuksia näissä asioissa vai miltä pohjalta kommentoit? Kaikki mitä tuossa kerrot on itselleni vierasta, vaikka olen kotirouva. En koe olevani riippuvainen miehestäni (kielteisellä tavalla) ja minulla on ollut samat, hyvät läheiset ystävät koko ikäni ja uusiakin ihmisiä olen koko ajan tavannut ja heihin tutustunut. Ap

Kyllä on ollut vaikeaa, myönnän sen ihan täysin. Ei kaikilla kotirouvilla ole laajaa ihanaa ystäväpiiriä, rahaa mahtaviin harrastuksiin, rautaista itseluottamusta jne. Mekin olemme vain ihmisiä :) Olen siis se sama kirjoittaja, joka tuon Maikki-esimerkin keksi ja äsken sinulle vastasinkin. On hienoa, että sinulla menee hyvin, olen aidosti ilman mitään sarkasmia sitä mieltä, että kaltaisiasi esimerkkejä ja tarinoita kaivataan, mutta on niitä toisenlaisiakin tarinoita.

Vierailija kirjoitti:

Hyi mikä sper*arätti ap on. Miehet eivät todellakaan kunnioita kotona makaavia, jalkoja avaavia nimenvaihtajia. Kehtaat vielä kutsua itseäsi ROUVAKSI, et edes kotiäidiksi. Noloa omistaa identiteetti juuri sille miehelle, joka todennäköisemmin kääntää sen sinua vastaan. Hassua myös miten te kotireiät aina kiljutte muille naisille miten he estävät valintanne, vaikka miesten johtamissa suvuissa tyttöjä halutaan abortoida, eikä kukaan mies halua tyttöä koska nimi jatkuu pojan kautta.

Te kotiakat, nimenvaihtajat ja muut miesten lelut heikennätte kaikkien naisten asemaa. Miehet pitävät tutkitusti naisen kotiroolia turhana pa*kana, ja silti kiljutte juurikin toisille naisille. Te kotiakat ette myöskään tee mitään ehkäistäksenne tyttöjen systemaattista syrjintää perheissä. Kuvottavia ja hyödyttömiä olette, siksi miesten suvuissa teitä lähinnä lyödään, naidaan väkisin ja pakotetaan synnyttämään poikia.

Luulette vielä olevanne jotain hienoja naisia :D Te olette juuri niitä joita miehet pettää sarjana. Selän takanasi on paljon meneillään, ap ;)

Aika paha. Ei taida järki paljon päätä pakottaa.

Vierailija kirjoitti:

Hyi mikä sper*arätti ap on. Miehet eivät todellakaan kunnioita kotona makaavia, jalkoja avaavia nimenvaihtajia. Kehtaat vielä kutsua itseäsi ROUVAKSI, et edes kotiäidiksi. Noloa omistaa identiteetti juuri sille miehelle, joka todennäköisemmin kääntää sen sinua vastaan. Hassua myös miten te kotireiät aina kiljutte muille naisille miten he estävät valintanne, vaikka miesten johtamissa suvuissa tyttöjä halutaan abortoida, eikä kukaan mies halua tyttöä koska nimi jatkuu pojan kautta.

Te kotiakat, nimenvaihtajat ja muut miesten lelut heikennätte kaikkien naisten asemaa. Miehet pitävät tutkitusti naisen kotiroolia turhana pa*kana, ja silti kiljutte juurikin toisille naisille. Te kotiakat ette myöskään tee mitään ehkäistäksenne tyttöjen systemaattista syrjintää perheissä. Kuvottavia ja hyödyttömiä olette, siksi miesten suvuissa teitä lähinnä lyödään, naidaan väkisin ja pakotetaan synnyttämään poikia.

Luulette vielä olevanne jotain hienoja naisia :D Te olette juuri niitä joita miehet pettää sarjana. Selän takanasi on paljon meneillään, ap ;)

Menes nyt nukkumaan, niin jaksat taas aamulla herätä sinne Lidlin kassalle.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jos minun mieheni alkaisi 37 yhteisen vuoden jälkeen vertaamaan minua naapurin timmiin Maikkiin, niin aika nopeasti osaisin vetää tästä johtopäätöksen, että rakkaus on loppunut. Ei siinä muuta kuin omaisuus jakoon ja eri teille.

Toki joo, ja jos nainen tekee raskasta ansiotyötä, voi olla niin nuutunut, ettei enää pärjää Maikille :) Ei se kummankin työssäkäynti tietenkään suojaa miltään. Mutta käytännössä ero on hemmetin paljon pelottavampi ajatus, jos on kovin riippuvainen toisesta. Kotirouvalle olisi aivan ensiarvoisen tärkeää luoda oma ystäväpiiri (yhteisten lisäksi), omat harrastukset, jokin Oma Juttu. Mutta kun ilmeisesti valitettavan suuri osa suomalaisista kärsii yksinäisyydestä, ei kotirouvan tehtävä ole helppo, kun mahdollisuus työpaikalla ystävystymiseen on poissuljettu. Toisin kuin ilmeisesti monesti kuvitellaan, kotirouvan puoliso ei aina ole jokin it-miljonääri, eli rahaa tuhanteen ja yhteen harrastukseen ei yksinkertaisesti ole. En tiedä, ehkä joku onnistuu luomaan mahtavia ystävyyssuhteita kirjaston hyllyjen väleissä, mutta ei se ihan helppoa ole. Kotirouvan täytyy pitää huoli taloudesta (esim. eläkevakuutus), mutta myös ja ennen kaikkea omanarvontunnostaan. Oikeasti on tämä järkyttävä maailma, että siinä missä ennen ihmisen mitaksi riitti, että on moraaliltaan kunnollinen ihminen, tälle nykyisin vain nauretaan ja ainoa, mikä ratkaisee on raha ja asema työelämässä. Sitä enemmän ihmistä ihaillaan, mitä enemmän tämä pystyy k*settamaan toisia.

Mistä tulee oletus, että kotirouvalla ei ole elämässään muita ihmisiä kuin aviopuoliso? Mihin ne vanhemmat, sisarukset, sukulaiset, ystävät lapsuudesta saakka, koulukaverit, entiset työkaverit ovat äkkiä kadonneet, kun kotirouvuus on alkanut. Ovatko yhteiset ystävät jotenkin poikkeavia muista ystävistä?

On iäkäs äiti, joka asuu omasta tahdostaan satojen kilometrien päässä, veli on kuollut, samaten isä. Sukulaisiin en ole ikinä pitänyt yhteyttä, on aika riitainen suku. En asu lapsuus- enkä edes opiskelupaikkakunnallani. Totta ihmeessä olen yrittänyt saada ystäviä, sitä yrittää aika moni muukin suomalainen ihan siitä riippumatta onko kotirouva tai jotain ihan muuta. En kirjoita tätä mitenkään ivallisesti, mutta käsittääkseni ongelmani ei ole Suomessa ihan ennenkuulumaton. Sitä en väitä, etteikö kotirouvalla voisi olla hyviä ystäviä, yritänhän niitä itsekin saada.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jos minun mieheni alkaisi 37 yhteisen vuoden jälkeen vertaamaan minua naapurin timmiin Maikkiin, niin aika nopeasti osaisin vetää tästä johtopäätöksen, että rakkaus on loppunut. Ei siinä muuta kuin omaisuus jakoon ja eri teille.

Miehellä olisi senkin jälkeen vielä ura, turvattu toimeentulo ja lapset. Mitä sulla olisi?

No, mitähän minulla voisi olla? Ainakin paljon rahaa tilillä, puolet kiinteästä omaisuudesta ja oma omaisuus. Miehelläni ei ole uraa, vaan hän on hyväpalkkainen erikoisosaaja. Lapsia ei ole.

Vierailija kirjoitti:

Olen itse kotirouva, lapset teini-ikäisiä. Olen aina viihtynyt kotona ja olen kaikessa kotikeskeinen, suurin piirtein lukemissani romaaneissakin pidän eniten kotielämän kuvauksesta. Olen vain aina ollut tällainen! Opiskelin kuitenkin maisteriksi asti, jotenkin "ajauduin", enkä ole ikinä tehnyt alani töitä. Siitä tunnen aina häpeää. Toisaalta elättelen haaveita kotoa käsin tehtävästä työstä, jossa voisin hyödyntää opintojanikin. Siis olen kyllä aloittanutkin kirjoitushommia jne., mutta se on hidas prosessi. 

Suurin ongelma kotirouvuudessa on kieltämättä riippuvaisuus parisuhteesta. Kyse on paljolti rahasta, mutta myös muusta. Suomessa ei ole sellaista kotirouvakulttuuria, että kovin herkästi voisi luoda itselleen vakaan, tyydyttävän kotirouvaidentiteetin, tavata muita kotirouvia jne. Todella helposti tuntee itsensä vähempiarvoiseksi ihmiseksi. Monesti kotirouva mahdollistaa miehen uran kehittymisen, tämän harrastukset ym., mutta kun aikaa vietetään riittävän monta vuotta/vuosikymmentä ihan eri maailmoissa, lopulta ei ole paljon yhteistä. Siinähän sitten olet enemmän tai vähemmän riippuvainen ihmisestä, jota tapaat vain silloin tällöin ja tajuat, että hänelle työ- ja harrastuskaverit ovat käytännössä paljon tärkeämpiä. Tietysti kotirouva voi kohteliaasti kysellä mieheltä miten töissä meni ja mies ihastella, että onpa kotona siistiä, mutta kovin syvällistä keskustelua tästä ei saa. Olisi todella tärkeää pitää yllä yhteisiä ystävyyssuhteita ja yhteisiä harrastuksia. Toki ongelma voi olla sekin, että jos mies voi paahtaa menoissaan aamusta iltaan ja kotirouva (tai -äiti tässä tapauksessa) huolehtii lapset, miehen suhde lapsiinsa jää auttamattoman etäiseksi.

Tilanne on eri, jos pariskunnan kumpikin osapuoli OIKEASTI arvostaa kotirouvuutta ja pitäisi voida myös ennustaa, että arvostaa vielä vuosikymmenienkin kuluttua. Tällainen on Suomessa harvinaista, kun naisen mitta on ollut, että on hyvä työihminen. Jos naapurin Maikki tekee kokopäivätyötä ja siivoaa kodin, tekee ihanat ruoat, kasvattaa lapset ja on vielä niin timmi, niin kyllä mies jossain vaiheessa alkaa miettiä mikä laiskimus oma vaimo on. Suomessa naisen kunnia on tehdä itse kaikki, monessa muussa maassa ei ehkä ole.

Todella kiinnostava kommentti. Juuri tuo maailmojen erilaisuus minuakin, työssäkäyvää naisihmistä, huolestuttaisi. Miten voi henkisellä tasolla kohdata, jos toinen luo uraa, näkee paljon ihmisiä ja jatkuvasti kehittää itseään? Toinen taas on neljän seinän sisällä ja pitää kodin puhtaana. Mistä silloin keskustellaan? Siitä miehen urasta (josta nainen ei ymmärrä) vai uusista kylppärinpesunesteistä (jotka miestä eivät kiinnosta)? Naapurin Maikki taitaa olla kotirouvan suurin uhka.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Onpa täällä vihaisia ja kotirouvia väheksyviä kommentteja. Itse olin ihan vaativissa asiantuntojatehtävissä ennen kotiin jäämistäni. En erityisemmin välittänyt työelämästä, oman lapsen hoito tuntui tärkeämmältä. Tuskin kuolinvuoteellaan kukaan katuu, ettei olisi tehnyt enemmän uraa, vaan sitä, ettei viettänyt enemmän aikaa läheistensä kanssa.

Niin en itse asiassa nytkään ole ihan toimeton, sillä kun lapsi muutti pois, niin lähes samalla kellonlyömällä leskeksi jäänyt äitini sairastui ja alkoi tarvita apua. Niinpä käyn nykyään paljon auttelemassa häntä.

Nämä ovat vaan arvokysymyksiä.

T. Se pääomatuloilla eläjä

Mitä teit ne vuodet, kun lapsesi oli 13-18 vuotias? Sen ikäinen ei paljon äitiä enää tarvitse.

Minä olisin tarvinnut vanhempia tuossa iässä enemmän kuin oli tarjolla, mutta ei se tosin enää siinä iässä olisi onnistunut, kun suhde ei ollut rakentunut läheiseksi jo aiemmin. Ihmissuhteet tarvitsevat läsnäoloa ja aikaa, vaikka en syytä mitenkään vanhempiani, koska olosuhteet olivat mitä olivat. Olin kasvanut hyvin itsenäiseksi haittapuolineen. Ehkäpä kotirouvuudenkin yksi syy on jonkinlainen turvattomuus ja epäluottamus sikäli, että mieheni on luotettavin ihminen, jonka koskaan olen tavannut. Ja hän on rakastanut ja rakastaa minua enemmän kuin kukaan ja tuntee minut paremmin kuin kukaan. Mitään sellaista en kokenut vanhemmiltani, vaikka he rakastivat ja rakastavat minua hekin. Ap

Kauniisti sanottu.

Arvostan vanhempia, jotka jäävät kotiin huolehtimaan lapsista ja kodista, kun toinen puoliso tekee uraa. Siis jos on taloudellisesti mahdollista. Mikään ei korvaa lapsille läsnäolevaa ja huolehtivaa vanhempaa. Aikaa.

Vuosia sitten olin töissä Helsingin ytimessä päiväkodissa ja näin, kuinka pitkiä päiviä lapset olivat poissa vanhempiensa luota ja kodistaan. Jotkut vanhemmat olivat tosi väsyneitä, kiireisiä ja jopa kireitä tullessaan hakemaan omaa lastaan päiväkodista pitkän päivän jälkeen Säälitti lapsi, joka oli koko päivän odottanut vanhempaansa. Se tuntui pahalta.

Olen itse lapseton, kansainvälistä uraa luova nainen. Minulla on ystäviä, joilla on lapsia. Kun ystävät ovat olleet äitiyslomalla, yhteydenpito on poikkeuksetta väljähtänyt. Joidenkin kanssa väliaikaisesti, joidenkin kanssa pysyvästi. Syynä on se, että kotona olevan ihmisen maailma on niin pieni, etten saa näistä kohtaamisista mitään. Siksi olisi vaikea kuvitella olevani koko elämänsä kotona viettävän kotirouvan ystävä. Mitä stimuloivaa tällainen ihminen voisi elämääni tuoda? Mielummin juttelen paljon maailmaa nähneiden ja älyllisesti itseään kehittäneiden ihmisten kanssa. Voimme molemmat auttaa toisiamme kasvamaan ihmisinä.