Vaikea masennus 11-vuotiaasta asti - onko mitään toivoa parantua?

Onko kenelläkään täällä kokemusta hyvin pitkäaikaisesta masennuksesta parantumisesta? Itse olen nyt 30-vuotias, joten pari vuosikymmentä jo menty näin. Koko ajan olen pyrkinyt pääsemään kiinni normaaliin elämään, mutta en ole kertaakaan elämässäni kyennyt suoriutumaan pitkäkestoisesti kokoaikatyöstä tai kokoaikaisesta opiskelusta. Pätkittäin aina onnistuu, mutta romahdus tulee sitten vielä rajummin. Kohta taas vuosi mennyt pääosin sairaslomalla, välissä vain lyhyt työpätkä ja muutamia yliopistokursseja.

Vuosien aikana olen parhaani mukaan pyrkinyt aina kohti tasapainoisempaa elämää ja tosissani yrittänyt pärjätä. Olen mm. lopettanut alkoholin käytön kokonaan useampi vuosi sitten, en polta, syön terveellisesti ja liikun säännöllisesti. Näin jo useampi vuosi, ja toki elämäntapamuutoksilla olo on huomattavasti tasaantunut ja nukun paremmin huonompinakin jaksoina, mutta masennus on ja pysyy vaikeana.

Tällä hetkellä odotan yhteydenottoa erikoissairaanhoidosta, missä tarkoitus on keskustella sähkö/magneettihoidon aloituksesta. Koko homma kuitenkin epäilyttää. Tunnen monia, jotka ovat sähköstä saaneet apua, mutta myös heitä joilla on pitkäaikaisia muistiongelmia noista hoitojaksoista. Kärsin muistiongelmista jo valmiiksi ja suvussa on paljon dementiaa, joten... Kaiketi tässä koitan miettiä, jospa olisi vielä jotain muuta mitä voisin kokeilla.

Mutta onko tällaisesta enää yleensäkään mahdollista nousta? Suvussa on paljon tätä syvää vaikeaa masennusta, sekä muita vaikeita mielenterveyden ongelmia. Toisaalta rajastaan nämä ongelmat ovat yhdistyneet erikoislahjakkuuteen, mikä luo paljon odotuksia ulkopuolelta, mutta myös sisäsyntyistä motivaatiota pyrkiä eteenpäin haastavammissa hommissa. Mutta entä jos valitsisin täysin erilaisen elämän? Lopettaisin yliopiston kesken, en edes yrittäisi pärjätä kokoaikatyössä, vaan ennemminkin etsisin jonkin mahdollisimman helpon työn, jossa voisin tehdä töitä osa-aikaisesti? Toki joutuisin edelleen turvautumaan tukiin, mutta ehkä se loisi edes jonkinlaisen mahdollisuuden päästä kiinni jotenkin normaalimpaan elämään?

Tällä hetkellä ajatukset ovat jokseenkin hajallaan. Tuntuu että kadotin pointtini heti ensimmäisessä kappaleessa, mutta ehkä se löytyy uudestaan vastaustenne kautta. Ensisijaisesti olisin kiinnostunut otsikon kysymyksestä; onko tällaisestä toivoakaan parantua? Onko teillä omakohtaista kokemusta, tai tunnetteko jonkun joka olisi?