Lue keskustelun säännöt.
Vaikea masennus 11-vuotiaasta asti - onko mitään toivoa parantua?
13.11.2022 |
Onko kenelläkään täällä kokemusta hyvin pitkäaikaisesta masennuksesta parantumisesta? Itse olen nyt 30-vuotias, joten pari vuosikymmentä jo menty näin. Koko ajan olen pyrkinyt pääsemään kiinni normaaliin elämään, mutta en ole kertaakaan elämässäni kyennyt suoriutumaan pitkäkestoisesti kokoaikatyöstä tai kokoaikaisesta opiskelusta. Pätkittäin aina onnistuu, mutta romahdus tulee sitten vielä rajummin. Kohta taas vuosi mennyt pääosin sairaslomalla, välissä vain lyhyt työpätkä ja muutamia yliopistokursseja.
Vuosien aikana olen parhaani mukaan pyrkinyt aina kohti tasapainoisempaa elämää ja tosissani yrittänyt pärjätä. Olen mm. lopettanut alkoholin käytön kokonaan useampi vuosi sitten, en polta, syön terveellisesti ja liikun säännöllisesti. Näin jo useampi vuosi, ja toki elämäntapamuutoksilla olo on huomattavasti tasaantunut ja nukun paremmin huonompinakin jaksoina, mutta masennus on ja pysyy vaikeana.
Tällä hetkellä odotan yhteydenottoa erikoissairaanhoidosta, missä tarkoitus on keskustella sähkö/magneettihoidon aloituksesta. Koko homma kuitenkin epäilyttää. Tunnen monia, jotka ovat sähköstä saaneet apua, mutta myös heitä joilla on pitkäaikaisia muistiongelmia noista hoitojaksoista. Kärsin muistiongelmista jo valmiiksi ja suvussa on paljon dementiaa, joten... Kaiketi tässä koitan miettiä, jospa olisi vielä jotain muuta mitä voisin kokeilla.
Mutta onko tällaisesta enää yleensäkään mahdollista nousta? Suvussa on paljon tätä syvää vaikeaa masennusta, sekä muita vaikeita mielenterveyden ongelmia. Toisaalta rajastaan nämä ongelmat ovat yhdistyneet erikoislahjakkuuteen, mikä luo paljon odotuksia ulkopuolelta, mutta myös sisäsyntyistä motivaatiota pyrkiä eteenpäin haastavammissa hommissa. Mutta entä jos valitsisin täysin erilaisen elämän? Lopettaisin yliopiston kesken, en edes yrittäisi pärjätä kokoaikatyössä, vaan ennemminkin etsisin jonkin mahdollisimman helpon työn, jossa voisin tehdä töitä osa-aikaisesti? Toki joutuisin edelleen turvautumaan tukiin, mutta ehkä se loisi edes jonkinlaisen mahdollisuuden päästä kiinni jotenkin normaalimpaan elämään?
Tällä hetkellä ajatukset ovat jokseenkin hajallaan. Tuntuu että kadotin pointtini heti ensimmäisessä kappaleessa, mutta ehkä se löytyy uudestaan vastaustenne kautta. Ensisijaisesti olisin kiinnostunut otsikon kysymyksestä; onko tällaisestä toivoakaan parantua? Onko teillä omakohtaista kokemusta, tai tunnetteko jonkun joka olisi?
Kommentit (82)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
On mahdollista. Minulla loppui lähempänä neljääkymppiä masennus eikä sen jälkeen ole takaisin tullut. Eikä se toipuminen ala jos välttelet henkisen työn tekemistä ja kipujen kohtaamista. Mikään porkkanan pureminen ja lenkkeily ei tuo toipumista, vaikka hyviä asioita onkin. Kun rohkeasti sukellat syvään päätyyn niin merkittävä toipuminen alkaa yllättävän nopeasti, ei tarvitse odotella montaa kuukauttakaan.
Millä tavoin konkreettisesti tätä henkistä työtä voisi tehdä? Tuntuu, että olen tehnyt sitä vuosien mittaan loputtomasti. Terapiaa ei ole aloitettu, koska en ole koskaan hyötynyt keskusteluavusta polilla, mutta sekin on siis mahdollinen hoitomuoto edelleen. Mitään en tarkoituksella välttele, kyllä todella koitan asioita käsitellä. Ja paljon olen saanut käsiteltyäkin, mutta masennus ei vain helpota (sen sijaan ahdistus ja hallitsemattomat mielialanvaihtelut ovat kadonneet!)
-ap
Sun täytyy vastata siihen BDI-kyselyyn niin että masennus on korkeintaan keskivaikeaa. Ja psykiatrian poliklinikan keskustelu"avusta" ei ole yksikään sellainen ihminen ikinä hyötynyt jolla on jokin yksittäistä elämänkriisiä vakavampi ongelma.
T. Kaiken psykiatrian rattaistossa kokenut teinistä lähtien, nyt 32-vuotiaana toista vuotta terapiassa ja edistystä on tapahtunut huimasti
Ps. Kaikkien adhd:ta epäilevien kannattaa katsoa esim. tämä (englanninkielinen) video, enkä siis tarkoita etteikö kyseessä voisi olla myös adhd.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Masentunut kyllä jaksaa kirjoitella siitä että on niin paha olla. Masentuneet on masentuneita silloin kun pitäisi tehdä jotakin.
Kuitenkin on kiva käydä baareissa ja pitää hauskaa, mutta masennus iskee heti jos pitäisi hakea töitä tai mennä kouluun.Melkoisen laiskuuden merkki.
Onko sulla itselläsi kokemusta asiasta vai mistä tiedät puhua kaikkien masentuneiden puolesta?
Seuraan heitä työkseni
Voit subjektiivisella mielipiteellä päättää että musta on valkoinen. Hakkeri tai vaikka hoitaja ei kuitenkaan tarkoita sitä, että mielipide vastaisi reaalimaailmaa.
Masennuksesta voi parantua.
Masennuin 10-vuotiaana, pääsin hoitoon 18-vuotiaana. Kävin läpi useita eri terapioita, kuntoutusjaksoja ja lääkehoitoja. Mistään ei ollut apua, olo vain paheni. Olin suuren osan ajasta työkyvytön ja pyrin eläkkeelle.
Täytettyäni 30 aloin miettiä, mikä elämässäni on pielessä. Jätin kaiken mikä hiersi, siis raivasi elämäni täysin, lähdin opiskelemaan puutarhuriksi, raitistuin, jätin nikotiinin, lopetin mielialalääkkeet ja rauhoittavat, aloin joogata ja meditoida, selvitin allergiaa sekä tulehdusta aiheuttavat ruuat ja jätin ne pois, lisäsin kasvisruuan määrää, ryhdyin pääasiallisesti vegaaniksi, keskityin parantamaan unen laatua ja ajankohtaa, laskin kierroksia, jätin kuluttavat sosiaaliset suhteet ja tilaisuudet, purin tunnelukot, otin käyttöön parit adaptogeenit ja lisäravinteet, mikrotin taikasieniä puolitoista vuotta.
Vuosi vuodelta olo parani, kunnes pystyin sanomaan 39-vuotiaana parantuneeni. Kohta kolme vuotta olen saanut elää terveenä. Paljon piti tehdä ajatustyötä ja konkreettisia muutoksia. Prosessia voisi kuvata myös oman energian etsimisenä, löytämisenä, boostaamisena ja tehokkaasti suuntaamisena.
Ymmärrän niitä, joiden kommentit herättävät tässäkin ketjussa raivoa. Masennus on usein mielentila tai ansa, johon on itse pudonnut olosuhteiden ansiosta ja oman resilienssin puutteen vuoksi. Se kauhealta kuulostava itsestään niskasta kiinni ottaminen on monesti ainoa keino ulos tilanteesta. Masennukseen ei useimmissa tapauksissa auta mielialalääke tai muu ulkopuolelta annosteltu taikakeino. Masennus on mielen mekanismi, johon pitää puuttua.
Minun masennus syvenee, kun on liikaa aikaa ajatella. Teen osa-aikatyötä ja töissä jaksan ihan hyvin. Masennus pahenee lomilla ja viikonloppuina.
Vierailija kirjoitti:
Ja jos ei ole elämässä mitään, ei siis mitään, ei sitä niin vain koodata aivoja uusiksi että onpa minulla mukavaa. Ei ihmisellä ole mukavaa yhteisön ulkopuolella, ihminen on sosiaalinen olento joka masentuu jatkuvasta vähättelystä ja torjunnasta. Se masentaa, ja paradoksaalisesti noidankehä vain syvenee. Kun torjutaan, eristäytyy ja sitten torjutaan vielä enemmän koska sinähän olet masentunut.
Aivoja voi koodata uusiksi
esim säännöllisellä päivärytmillä, aivoterveellisellä ruokavaliolla, liikkumisella mikä lisää neurogeneesiä ja kasvutekijöitä aivoissa ja parantaa ja tehostaa aivojen toimintaa. Terapia tekee uusia hermoyhteyksiä. Rentoutuminen auttaa lepohermostoa toimimaan paremmin ja myös sitä voi opetella että oppii rauhoittumaan paremmin arjessa. Jos alkaa vaikka laittaa joka päivä ruokaa voi havaita kuinka se helpottuu ajan myötä mutta uuden aloittaminen on vaikeaa. Aktiivisuus lisää aktiivisuutta. Me myös opimme uusia asioita..
Pikkuasiat merkitsee. Esim kesällä hyödynnän auringonvalon koska se tekee keholle ja mielelle hyvää ja pyrin liikkumaan valoisan aikana yleensäkin. Uskon että hyvinvointi lähtee kehon tarpeista jotka on hyvin luonnollisia. Meni kauan opetella ne. Erikseen on sitten vielä mielen tarpeet. Nuorena sabotoin kehoani esim ruutujen ääressä istumalla fyysisyyden sivuuttamalla ahmimalla lisäainepitoista ruokaa. Ei mitään hajua mistään itsestä huolenpidosta.
Elämänmuutokset alkaa pikkuhiljaa yksi kerrallaan uusien tapojen opettelussa ja integroinnissa osaksi omaa elämää asteittain hitaasti. Hitaasti sanalla tarkoitan hyvin hitaasti ylsi kerrallaan. Hankalinta on muutokset ja epämukavuusalueella olo aluksi. Isot muutokset kerralla on tuomittu epäonnistumaan. Hankalaa on tehdä asioita jotka ei tuota välitöntä palkintoa.
Itse olen jossain vaiheessa ollut hyvin toimintakyvytön ja kyennyt kyseisellä tekniikalla nostamaan toimintakykyäni merkittävästi, ilman lääkkeitä. Lähtötilanne on ollut vakava masennus.
Jossain kohdalla ylläolevien asioiden tekemistä aloin piristyä mutta meni kauan aikaa. Tästä on vuosia. Minulla on ollut hankalaakin välillä jos elämässä on sattunut jotain ikävää. Mutta tiedän miten alkaa parantamaan elämää jos on paha olla, palaten rutiineihin. Kun rutiineihin palaa, ei helposti romahda sataprosenttisesti.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Elämä on aika perseestä välillä, esim terveysongelmat tai läheisten menettäminen. Hankala ollut diilata kärsimyksen kanssa mitä elämään kuuluu. Kukapa tällä elon tiellä ei välillä masentuisi jos vastoinkäymisiä tulee ennen kuin edellisestä itsensä saa nostettua? Mutta kärsimys kuuluu elämään ja jos siihen reagoi tai kärsii ei tarkoita että on joku krooninen masennussairaus. Ymmärrän elämän hyvin eri tavoin kuin nuorena. En odota että normaalitila olisi onni tai autuus. Tärkeää on työkalut millä selvitä vaikeuksista. Tärkeää on kyetä elämään ja diilata kivuliaidenkin tunnetilojen ja olotilojenkin kanssa mitä esim jo tyhjyyden tunne on ja anhedoninen olo masennuksessa on.
Usein sanotaan että masennuslääkitys auttaa toimimaan ja aloittamaan elämän muuttamisen mutta minulla ajan saatossa se lisäsi apaattista ja välinpitämätöntä oloa. Ne myös tuptti monenlaista haittaa.Olen käynyt nuoresta asti lääkkeitä läpi ja mainitsemani asiat on olleet tehokkaampia kuin mikään pilleri ja pillerit leikkasi elämästäni pois jotain. Jossain vaiheessa haitat alkoi muuttua tosi masentavaksi ja ahdistavaksi. Sanoin silloin itselleni, nyt riittää ja en aio enää palata lääkekokeiluihin. Yli 10 v lääkkeitä riittää.
Nykyään on jos monenmoista harrastustoimintaa jossa voi kokea ainakin keinotekoisesti yhteisöllisyyttä hetken. Myös mt-kuntoutujille on toimintaa. Lähteminen voi olla hankalaa ja uuden asian aloittaminen. Mutta kotona nyhjääminen voi olla myös masentavaa. Piirit vaan pienenee.
Itse olen havainnut että monella tutulla masentuneella baari ja juominen on niitä josta haetaan sosiaalisuutta. Helppo lähteä, kaikkeen yhdistyy hauskanpito. Helpompi kännissä pärjätä esim sosiaalisen ahdistuksen kanssa. Baareissa voi tutustua muihinkin ihmisiin kuin mt-kuntoutujiin ja tuntea yhteisöllisyyttä. Ainoa vaan että usein siitä jälkikäteen ajatellaan että menipä rahaa ja mieliala matalampi. Jos haluaa parantia masennuksesta pitää olla muutakin sisältöä. Itse en käytä nykyään tippaakaan alkoholia enää.
En sano etteikö hauskaa voi pitää mutta joillakin kavereilla tuo baarikytkös on ainoa kytkös sosiaaliseen elämään. Aika mielikuvituksetonta aina vaan mennä baariin.
Hankalinta on varmaan parantua masennuksesta jos ei ole sosiaalisia kontakteja koska ainakin omalla kohdalla ne on auttaneet paljon koska juttelu ystävälle on kuin terapiaa ja sosiaalisuus on varmaan hyväksi aivoillekin. Kun minulla diagnospitiin masennus alunperin olin tosi yksinäinen.
Vierailija kirjoitti:
Masennuksesta voi parantua.
Masennuin 10-vuotiaana, pääsin hoitoon 18-vuotiaana. Kävin läpi useita eri terapioita, kuntoutusjaksoja ja lääkehoitoja. Mistään ei ollut apua, olo vain paheni. Olin suuren osan ajasta työkyvytön ja pyrin eläkkeelle.
Täytettyäni 30 aloin miettiä, mikä elämässäni on pielessä. Jätin kaiken mikä hiersi, siis raivasi elämäni täysin, lähdin opiskelemaan puutarhuriksi, raitistuin, jätin nikotiinin, lopetin mielialalääkkeet ja rauhoittavat, aloin joogata ja meditoida, selvitin allergiaa sekä tulehdusta aiheuttavat ruuat ja jätin ne pois, lisäsin kasvisruuan määrää, ryhdyin pääasiallisesti vegaaniksi, keskityin parantamaan unen laatua ja ajankohtaa, laskin kierroksia, jätin kuluttavat sosiaaliset suhteet ja tilaisuudet, purin tunnelukot, otin käyttöön parit adaptogeenit ja lisäravinteet, mikrotin taikasieniä puolitoista vuotta.
Vuosi vuodelta olo parani, kunnes pystyin sanomaan 39-vuotiaana parantuneeni. Kohta kolme vuotta olen saanut elää terveenä. Paljon piti tehdä ajatustyötä ja konkreettisia muutoksia. Prosessia voisi kuvata myös oman energian etsimisenä, löytämisenä, boostaamisena ja tehokkaasti suuntaamisena.
Ymmärrän niitä, joiden kommentit herättävät tässäkin ketjussa raivoa. Masennus on usein mielentila tai ansa, johon on itse pudonnut olosuhteiden ansiosta ja oman resilienssin puutteen vuoksi. Se kauhealta kuulostava itsestään niskasta kiinni ottaminen on monesti ainoa keino ulos tilanteesta. Masennukseen ei useimmissa tapauksissa auta mielialalääke tai muu ulkopuolelta annosteltu taikakeino. Masennus on mielen mekanismi, johon pitää puuttua.
Olen vähän eri mieltä tästä itseä niskasta kiinni ottamisesta joissakn tilanteissa. Itselleni puhkesi terveysongelma kun olin jo päässyt masennuksesta eteenpäin. Tunsin siitä niin paljon häiriötä elämänlaadulleni että mietin jopa että nyt riittää tämä elämä.
Miksi olen vuosia kamppaillut eteenpäin ja vihdoin kokenut valoa saadakseni tällaisen kantaakseen vielä? Inhosin elämää. Vihasin sitä. Ei kiinnostanut enää mikään itsensä eteen ponnistelu ja tätä ennen luulin saavuttaneeni jonkun semivalaistumisen masennuksen suhteen vuosiksi. On helpompaa olla onnellinen kun asiat on kunnossa elämässä, esim terveys, raha-asiat jne.
Minua kannatteli läpi pahimman tilanteen se että oli tukea ja ystäviä ja niin päin pois. Välillä en jaksanut sängystä nousta. Sanoin fuck it, ja makasin sängyssä märisten. Toisaalta annoin itseni kokea kaikki tunteet mikä oli terapeuttista.
Vasta kun olin henkisellä tasolla päässyt prosessoinnissa tiettyyn pisteeseen kykenin "ottamaan itseä niskasta kiinni" ja silloinkin se tapahtui halusta että haluan parantaa oloani. Aloin jo kyllästyä rämpimään siellä synkkyydessä. Henkiset arvet tuosta kokemuksesta jäi ja tajuan mitä olen oppinut elämästä on, en juuri mitään. Elämä on hallitsematonta, ei omissa käsissä.
Ensin kuvaamassani olotilassa joka on todella paska ei vain otettu itseä niskasta kiinni. Mutta tilanteen kypsyessä kykenin palaamaan rutiineihin ilman lääkitystä. Joka hiljalleen piristi. Olenko vielä oppinut hyväksymään terveysongelmani? En! Mutta pärjään paremmin sen kanssa. Aivot adaptoituu kaikkeen. Ei ole mitään masennuslääkettä joka korjaisi nämä tunteet mitä olen kokenut terveysongelmani takia, ne on luonnollisia, annan niiden tulla. Ei ole luonnollista jos nyt vetäisin jonkun napin naamaan, jolla turruttaisin tunnekokemukseni. Näin tein vuosia ja olin yhä enemmän eksyksissä itsestäni ja tunne-elämästäni.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
No itsellä ollut todella vaikea masennus siinä 8-9-vuotiaasta asti. Johti lopulta toistaiseksi voimassa olevalle työkyvyttömyyseläkkeelle 34-vuotiaana, vaikka kaikkeni yritin että pärjäisi. Itselläni tämä tilanne ei ollut sisäsyntyinen, vaan olosuhteista johtuva. Mutta niin siinä vain murskattiin pienen pojan mieli aivan täysin ja pysyvästi.
Olisiko päivittäisistä rutiineista jotain apua?
Itsellä on aamurutiini. Joogaan vähän.
Ainakin rutiinit luo turvallisuutta.
Täältä olen saanut hyviä vinkkejä
https://hidastaelamaa.fi/2022/06/miten-jooga-voi-pelastaa-uupuneen-suor…
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Itse sairastuin masennukseen 14-vuotiaana. Välillä on ollut todella hyviä jaksoja mutta nyt on ollut vähän hankalaa.
Olen työtön ja kävin omavalmentajan luona. Kerroin hänelle tarinani ja päädyttiin että menen kuntouttavaan työtoimintaan. Toimintaa on 4 h päivässä 2-3 päivänä.
Jotenkin helpotti. On ollut raskasta kun tietää ettei ole täysin työkykyinen. Ja nyt pääsen tekemään jotain hyödyllistä kumminkin siten ettei tarvitse suorittaa ja puskea töitä.
Jos et ole vielä käynyt omavalmentajan juttusilla niin varaa aika.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Järkyttävää kommentointia tässä ketjussa.
Jep. Aivan kuin masennus olisi joki sairaus.
Ei kai olennaista olekaan se onko se sairaus vaan se että helvetin ikävä tila se on.
No silloin kaivaa pään pois pers....tä.
Sulla se taitaa olla niin syvällä ettei sitä saa ulos
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
No itsellä ollut todella vaikea masennus siinä 8-9-vuotiaasta asti. Johti lopulta toistaiseksi voimassa olevalle työkyvyttömyyseläkkeelle 34-vuotiaana, vaikka kaikkeni yritin että pärjäisi. Itselläni tämä tilanne ei ollut sisäsyntyinen, vaan olosuhteista johtuva. Mutta niin siinä vain murskattiin pienen pojan mieli aivan täysin ja pysyvästi.
Itsekin olen eläkkeellä. Olen kyennyt eläkkeelläkin duunailemaan jotain tuottavaa pienissä määrin. Toisinaan en jos tulee hankalampi jakso terveyden kanssa.
Mulla vaikutti kans lapsuuden asiat, liian kova stressi lapsuudessa jätti jäljet esim stressinsäätelykykyyn. Olen oppinut kokemaan turvallisuutta kunnolla vasta aikuisena. Lapsuus oli turvaton vaikka ei se varmaan huonoin lapsuus ole mitä kukaan on kokenut. Oli kannatteleviakin asioita. Mutta ei helppokaan lapsuus ja kannan arpia sieltä.
Kunnolla masennuin vasta teini-iässä vaikka varhaisimmillaan esim hetkellisiä itsetuhoajatuksia oli jo nuorempana. Sekin oli pitkälti reaktio asioihin, ei niin että mulla olis yhtäkkiä ollut selittämätön masennus.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Järkyttävää kommentointia tässä ketjussa.
Näitä kommentteja kirjoittelevat tarvitsisivat itse kipeästi hoitoa mutta eivät hoidontarvettaan tunnista, saati tunnusta. Sama tämän palstan ulkopuolella. Yksikään esim. masennusta ja masentuneita vähättelevä ei ole koskaan vaikuttanut itse terveeltä ihmiseltä. Päinvastoin: taustalta on aina paljastunut mm. ylenpalttista päihteiden käyttöä, henkisesti lapsen tasolle juuttumista, tarvetta alistaa muita ja pönkittää itseä ihan joka tilanteessa, vainoharhaisuutta ja ihmisten motiivien tulkitsemista aina omaan itseen liittyviksi jne. Suomen tragedia on se, että he, jotka ovat kaikkein pahiten sekaisin, eivät hakeudu hoitoon ja ovat sen verran toimintakykyisiä, että osaavat naamioida rikkinäisen mielensä näennäisen pärjäävän ihmisen nahkoihin. Pahan olon syytäminen muiden niskaan on pitkälti normalisoitua täällä. Siitä on aika päästä eroon.
Apua itselleen hakeva ei ainakaan ole narsisti. Kodks heiltä puuttuu sairauden tunne ja kaikki on muiden syytä.
Masentunut taas osaa hakea apua.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Itsellä posttraumaattinen stressihäiriö.
Ihan lääkärin diagnoosi.
Johtuu lapsuuden turvattomuudesta.
Olisko sulla Ap myös tämä?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
No itsellä ollut todella vaikea masennus siinä 8-9-vuotiaasta asti. Johti lopulta toistaiseksi voimassa olevalle työkyvyttömyyseläkkeelle 34-vuotiaana, vaikka kaikkeni yritin että pärjäisi. Itselläni tämä tilanne ei ollut sisäsyntyinen, vaan olosuhteista johtuva. Mutta niin siinä vain murskattiin pienen pojan mieli aivan täysin ja pysyvästi.
Itsekin olen eläkkeellä. Olen kyennyt eläkkeelläkin duunailemaan jotain tuottavaa pienissä määrin. Toisinaan en jos tulee hankalampi jakso terveyden kanssa.
Mulla vaikutti kans lapsuuden asiat, liian kova stressi lapsuudessa jätti jäljet esim stressinsäätelykykyyn. Olen oppinut kokemaan turvallisuutta kunnolla vasta aikuisena. Lapsuus oli turvaton vaikka ei se varmaan huonoin lapsuus ole mitä kukaan on kokenut. Oli kannatteleviakin asioita. Mutta ei helppokaan lapsuus ja kannan arpia sieltä.
Kunnolla masennuin vasta teini-iässä vaikka varhaisimmillaan esim hetkellisiä itsetuhoajatuksia oli jo nuorempana. Sekin oli pitkälti reaktio asioihin, ei niin että mulla olis yhtäkkiä ollut selittämätön masennus.
Voi ei! Ihan kuin mun elämästä!
Eläkkeelle en ole päässyt. Yritän sitkutella vuorotelle osa-aika duunissa, työttömänä ja sairaslomalla, välillä opiskelijana. Tää taloudellinen epävarmuus on jotain ihan hirveää.
Täällä myös yksi jo lapsena masentunut. Erästä aiempaa kirjoittajaa lainatakseni, mitään en ole oppinut. En ymmärrä elämää ollenkaan. Pohtinut olen jo sieltä nulikasta lähtien
Tämä ketju on tuonut tähän iltaan lohtua
Vierailija kirjoitti:
Miettikää miten helppo keino välttää kaikkea vastuuta. Maata vaan päivät pitkät.
Uuuuuuu... Olen niin masentunut.
Noiden päätelmiin mukaan et ole penaalin terävin kynä.
Itse käyt vauvapalstalla haukkumassa muita ja purat omaa pahaaoloasi muihin.
Minun tarinani:
45 vuotiaana ihan tolkuton unettomuus, kesti viikkoja, kuukausia. Kaikki asiat ihan kohdillaan, työ, parisuhde yms. Hain apua unettomuuteen. Tk lääkärit vuorotellen tarjosivat mielialalääkkeitä vaihtuvin reseptein. Mikään ei auttanut unettomuuteen. Valvoin yökausia. Lyhyitä sairaslomia. Uusi lääkäri. Uusi s-loma. Pikkuhiljaa oli heikkeni. En uskaltanut lopulta ulos yksinäni. En osannut tehdä ruokaa. En voinut pitää puhelinta päällä. Parin viikon sairaalahoito, kokeiltiin kaikkea mahdollista lääkitystä. Sairaalahoito jatkui... joku ehdotti ect-hoitoa.
Ja: kolmen hoitokerran jälkeen hymyilin. Kuuden kerran jälkeen kotiuduin. Muistikatkoja hoitopäiviltä, ei muuten.
Tämä hoito pelasti minut. Ei ehkä sovi kaikille.
Miksi tuota ADHD:ta tuputetaan nykyään joka asiaan, jopa tälle AP:lle joka sanoo pystyvänsä silloin, kun masennus ei ole pahana, keskittymään hyvin ja jopa ei-motivoiviin asioihin? Ihan oikeasti ei kaikilla ole ADHD:ta...
Toivoa parantua on niin kauan kuin on elämää. Minusta se terapia ainakin kannattaisi kokeilla, ja viimeisenä keinona ne sähköhoidotkin jos mikään muu ei auta. Mutta totta sekin on että ei kaikki saa apua mistään. Veljeni päätyi jo lapsuudessa alkaneen masennuksen takia 32-vuotiaana eläkkeelle, ja oli kokeiltu monia lääkkeitä, sähköhoitoa jne. Eläkkeellä pärjää neuroleptien ja rauhoittavien lääkkeiden avulla, ja nyt kun on eläkeläisyyteensä sopeutunut on ihan tyytyväinenkin. Pitkään se kyllä kesti, olisi niin kovin halunnut olla "tarpeellinen" yhteiskunnassa eikä "loinen" kuten hän itseään eläkeläisenä ajatteli.
Ihan tosissaanko koitat tarjota yhden ihmisen kokemusta selvästi melko lievistä ja lyhytkestoisista mt-ongelmista tänne totuutena vakavista ongelmista kärsiville? Kertoo ymmärryksesi asiaan olevan olematon.