Ootko koskaan jäänyt miettimään, jotain nuoruuden ihastusta tai rakkautta

Jeps ja jeps, 25v siinä meni välissä ja meistä tuli taas pari

Kyllä, ensirakkautta todella usein.

Varsinkin yhtä mietin edelleen silloin tällöin vaikka ollaan oltu viimeksi yhteydessä varmaan 10 vuotta sitten. Mihinkään se ei kuitenkaan tule koskaan johtamaan sillä minulla ei ole mitään tietoa missä hän nykyään asuu eikä häntä löydy mistään somesta (olen välillä etsinyt mutta vain mielenkiinnosta).

kyllä sitä miettii joskus hiljaisina hetkinä yksin paljonkin mennyttä elämää ja ihastuksia ja rakkauksia. ihan luonnollista se on kaivatakin heitä. itse kadun kun meni poikki hyvän miehen kanssa, minä halusin lopettaa suhteen, kun en ollut muka tarpeeksi rakastunut. mutta nykyään kaipaan häntä paljon ja mietin miten elämä on hänellä mennyt. vanha suola janottaa

Mäkin olen vähän salaa etsinyt yhtä somesta ja löysinkin, kantti ei kestänyt laittaa viestiä ainakaan vielä.

Joo teininä kun aloin kirjeenvaihtoon yhden tyttelin kaa ja se laittoi kuvansa, oli sellanen söpöliini että menin ihan sekaisin ja piirsin siitä "hienon" kuvan seuraavaan kirjeeseen ja siihenpä se sitten loppuikin.

Olen miettinyt, mutten tosiaan haikaile takaisin menneisiin aikoihin. Jos joku entinen ihastus tulisi kadulla vastaan, vaihtaisin puolta, jotten vahingossakaan joutuisi puheisiin. Tai ehkä kohteliaisuudesta voisin vaihtaa muutaman sanan. Olen kyllä sattumoisin tavannut joitain entisiä rakkaita, ennen todella tärkeitä ihmisiä, ja todennut sen, ettei tunteesta ole mitään jäljellä. Oikeastaan täysin tuntemattomia ihmisiä, joiden nykyinen elämä ei erityisemmin edes kiinnosta. Siksikään en halua heitä nähdä, alakuloisia kohtaamisia.

Mietin yhtä festari-ihastusta usein. Nähtiin festareilla, ja sitten pareilla seuraavilla festareilla ja kerran hän kävi mun luonakin.

Juu, siinä mielessä että se loppui niin jotenkin tönkösti omalta osaltani.. Kyseessä oli siis ensirakkauteni, meillä meni poikki minun hölmöilyn takia ja kun olin itsekäs... Olen miettinyt monesti, että haluiaisin sanoa hänelle kuinka paljon oikeasti häntä arvostin ja tajuan nyt 10 vuoden jälkeen kuinka itsekäs olin... Sitä on vaan vähän hankala mennä enää sanomaan kun ei olla juteltu ollenkaan koko tän aikana. 

En nuoruuden, mutta mulla oli 32-33 vuotiaana miesystävä, josta tunsin että siinä on todellinen sielunkumppani. Seksikin oli taivaallista. Ja tuli sellainen olo, että on tuntenut hänet aina, ja että en pysty enää rakastamaan ketään muuta hänen jälkeen. No, mies lähti kuitenkin, vaihtoi nuorempaan ja nätimpään. Mutta koskaan en ole sen jälkeen edes vähää ihastunut keneenkään eikä ole ollut seksiä tai parisuhteita. Tuntuu että hän oli se yksi ja ainoa mulle, vaikka ei sitten ollutkaan käytännön tasolla.

Olen toki, ja näissä tapauksissa on yleensä jäänyt jotain käsittelemättä, mikä sitten piti käsitellä pois. Tarpeeksi kelattuani ja johonkin johtopäätökseen päädyttyäni ei ole asia sen koommin vaivannut. Elämä jatkuu täällä päässä, ja ehkä siellä hänenkin päässä mutta se ei enää kuulu mulle.

En mieti enää, ei kiinnosta. Sen verran tiedän, että huonompaan suuntaan hän on niistä ajoista muuttunut ja rikolliseksi ryhtynyt, eikä meillä olisi mitään yhteistä. Hyvä vaan, ettei olla tekemisissä. 

Kyllä, monesti mietin miten erilainen elämäni voisikaan olla, jos olisin saanut vastakaikua :(( 

Mietin joka päivä. Olen naimisissa nuoruuden rakkauteni kanssa ja rakastan häntä yhä edelleen, yli 45 vuoden jälkeen.

Mie jätin nuoruudessa miehen koska pelkäsin, että hän jättää minut... Elämäni pahin virhe :(( ja tiedän, olen hölmö.

Minä taas jätin hänet, koska olin niin syvästi rakastunut. Olimme molemmat rakastuneita, kohtasimme syvällisellä tasolla. Hän oli minua jonkin vanhempi, mutta ymmärsimme toisiamme. Ajattelin, että tämä on liian kaunista ja hyvää ollakseen totta. Pakenin.

En ole kenenkään kanssa kokenut sellaista yhteyttä kaikilla tasoilla, vaikkemme menneet sänkyyn asti. Olen elänyt sen jälkeen pitkässä hyvässä ja vakaassa suhteessa, jossa tosin ei ole intohimoa. Aavistelin, että ensimmäisen rakkauteni kanssa olisin varmaan elänyt intohimoisessa suhteessa, joka olisi ilmeisesti aikanaan päättynyt. En halunnut ottaa sitä riskiä, että olisin lopulta menettänyt hänet. Tiedän, että jotkut valitsevat toisin, eli sen todellisen rakkauden, jossa on syvää yhteisymmärrystä ja intohimoa.

Olen ja koska olen pienestä pitäen sepitellyt kaikenlaisia tarinoita päässäni, niin tästä miehestä olen vuosien aikana sepittänyt lukuisia erilaisia tarinoita. Ne ovat sellaisia omia satujani, joita en kirjoita mihinkään ylös, vaan kuvittelen vain päässäni.

Tämä nuoruuteni ihastus on kuvitelmissani lähes aina se sankari ja minä tietenkin sankaritar. Aloimme melkein seurustelemaan, mutta joku tuli aina väliin, kiinnostusta oli molemmin puolin. Törmäämme aina välillä jossain kaupassa ja juttua riittää aina. Ensimmäisestä juttelustamme on nyt hieman yli 30 vuotta.

Pakenin häntä, jota oikeasti rakastin.

Olen jäänyt miettimään, mutta en mitenkään hyvällä. Lyhyt juttu mutta traumatisoiva, joten vielä vuosien jälkeen pyörii mielessä. Jos jostain olen tyytyväinen niin siitä, että hän jätti minut, mutta olisi voinut tehdä senkin toisella tavalla.

Toivon etten enää koskaan näe häntä.

En. Mietin yhä keski-iän ihastustani. Ei olla enään tekemisissä.