Ootko koskaan jäänyt miettimään, jotain nuoruuden ihastusta tai rakkautta

Kyllähän niitä aina välillä muistelee sit mietin muistaakohan kukaan enää mua

Tapasin mun ensirakkauden kun olin 14 ja hän 22. Seurusteltiin vuoden verran ja olosuhteiden pakosta erottiin. Tavattiin 23v myöhemmin uudelleen. Nyt ollaan naimisissa ja meillä on lapsi :)

Vierailija kirjoitti:

Mäkin olen vähän salaa etsinyt yhtä somesta ja löysinkin, kantti ei kestänyt laittaa viestiä ainakaan vielä.

Jos sulla on elämä kunnossa ja on mahdollisuus että tuo ihminen on sinkku, mitä siinä menettää jos koittaa lämmitellä välejä mutta tuleekin torjutuksi. Hetken voi hävettää ja harmittaa, sitten vaan jatkaa eteenpäin ja eipä tarvitse sitten kiikkustuolissa harmitella että miksi en uskaltanut.

Minäkin pakenin häntä, jota todella rakastin ja jonka kanssa todella kohtasin samalla tasolla. Meinasin paeta seuraavaakin rakkautta ja samoin hän minua. Rakkaus ja suojamuurien riisuminen voi tehdä niin kipeää, että moni pakenee sitä kipua. Me halusimme yrittää jatkaa pienen tauon jälkeen ja olemme olleet nyt vuosikymmeniä yhdessä.

No en, joku finninen amisviiksi :)

Ajattelen niin, että jos olisi ollut tarkoitus, että olisimme menneet yhteen, olisin saanut jostakin sen tarvittavan rohkeuden alkaa suhteeseen hänen kanssaan. Ainakin tekee kipeää ajatella, että menetin jotakin arvokasta vain siksi etten uskaltanut tarttua siihen.

Suomalainen mökötys on kyllä hassua. Vanhojen tuttavuuksien kanssa ei jotenkin haluta vahingossakaan joutua mihinkään tekemisiin edes kuulumisten vaihtamisen merkeissä, vaikka ei oltaisi edes erkaannuttu mitenkään riitaisissa merkeissä. Mutta kun jonkun näkemisestä on kulunut erittäin pitkä aika, niin sitä jotenkin vierastetaan toista.

Joo kyllä, rakastumisesta jää varmaan joku jälki aivoihin tai oonko sitten ainoa, jolla käy  aiemmat rakastumiset mielessä?`kaksi poikaa/nuorta miestä (nykyään toki kolmenkympin kieppeillä) mielessä lähes päivittäin. Ihan pikaisesti nykyään, sillä tavalla muutaman sekunnin ajan kunnes ohjaan ajatukset muualle, mutta toinen tulee vielä uniinkin. Jos joku kysyy myös rakastumisesta tai se on jotenkin aiheena niin salamaa nopeammin ovat nämä ihmiset mielessä ja jää mieleen leijumaan. Siitä sen varmaan tietää jos on joskus oikeasti rakastunut, että vaikka ei ole mitään tekemistä ollut toisen kanssa 10 v eikä toiseen muutamaan vuoteen niin niin vahva valinta tähän aiheeseen on jotenkin itselle. Että ei tule edes mietittyä vastausta, sen vaan tietää salamana vaikka koittaisi ajatella vastaankin.

No en, herran jestas! Nehän on vanhentuneet 30 vuotta, toisin kuin minä.

On se jännä, että silloin aikoinaan kyllästyin panemaan samoja muijia ja jätin ne, mutta nyt kun on aikaa kulunut tarpeeksi, voisin taas sutaista niitä muutaman kerran. Ah, sellaista se rakkaus kai on...

Olen viime aikoina miettinyt, että ensirakkauteni on jo sen ikäinen, että jossakin vaiheessa aika jättää hänestäkin. Ajattelen, että miten kestäisi sen, jos en enää koskaan näe häntä ennenkuin hän joskus kuolee. Häneen on vaikea saada yhteyttä, koska hänen yhteystietoja ei löydy numerotiedustelusta. Yksi FB-tili on ilmeisesti hänen, muita sometilejä hänellä ei ole. En usko, että hän tulee ottamaan minuun yhteyttä, koska minä olen se, joka pakenin häntä ja vieläpä kaksi kertaa, vaikka hän olisi halunnut pitää yhteyttä. Olen se, joka pelästyi ja pakeni niin suurta rakkautta. Eli jos en minä ota häneen yhteyttä, niin jossakin vaiheessa hän kuolee ja katoaa lopullisesti. On kuitenkin asioita, joita haluaisin vielä kertoa hänelle.

Olen miettinyt mitä hän nykyään tekee ja miltä hän näyttää kun hän on jo aika vanha mies. Hän vaikutti minuun aikanaan syvästi ja haluaisin nähdä hänet vielä ainakin kerran.

Kyllä. Minulle kävi ns. Sliding doors-tapaus ja vieläkin mietin, miten elämä olisi mennyt jos olisimme toisemme saaneet? Se, että asiat jäivät avoimiksi on ahdistavaa. Haluaisin, että elämäni olisi kuin siisti paketti ja asioilla olisi alku ja myös loppu.

Juuri kuulin, että rakas ex-poikaystäväni on kuollut ulkomailla. Mietin mitä on tapahtunut ja kuinka toivonkaan että olisin hänet vielä tavannut!

Yhtä ensirakkauttani ajattelin viime vuosina tosi pitkään. Olisin halunnut tavata hänet, kertoa muutamia asioita ja pyytää anteeksi. Ajattelin kuitenkin, etten halua tehdä mitään tapaamisen edistämiseksi niin kauan kun jotenkin liian paljon haluan sitä. Pääsin sitten hänestä henkisesti irti. Jälkikäteen vähän harmittaa, että tuhlasin niin paljon aikaa hänen ajattelemiseensa. Ei meillä olisi ollut mitään yhteistä ja hän vaikuttaa sometiliensä perusteella nykyään vähän epämiellyttävältä, sellaiselta aika omahyväisen huvittuneelta ja omia saavutuksiaan alleviivaavalta ihmiseltä.

Kumma juttu, että kun olin päässyt henkisesti irti hänestä, mieleeni tuli se todellinen ensirakkauteni, jonka kanssa koimme syvää yhteyttä ja kauniita hetkiä ja tunne oli molemminpuolinen. Nyt on ollut ikävä häntä. Hänen kanssaan haluaisin vielä tavata ja keskustella. Se edellinen ihminen oli enemmänkin nuoruuden ystävä, jonka kanssa emme keskustelleet syvällisiä emmekä edes suudelleet. Onkohan tämä jotakin keski-iän kriisiä kun käyn näin vahvasti mielessäni läpi näitä nuoruuden rakkauksia.

On sellaisia, joita en varsinaisesti enää mieti, mutta jos näemme, olemme kuin ketkä tahansa vanhat ystävät. Yksi on kuitenkin lähes päivittäin mielessä vielä vuosikymmenienkin jälkeen. Se jäi tavallaan kesken ja se voi olla se syy. Toisaalta kun joskus nähdään, niin siinä hetkessä vain on jotain ihmeellistä ja se vaikuttaa molemminpuoliselta.

Kolme miestä on jättänyt minuun positiivisen vaikutuksen ja heidän kohtaamisensa on ollut suuressa osassa siitä että olen tänä päivänä se kuka olen, mietin heitä aina aika ajoin hymyillen ja pohdin, mitähän heille kuuluu. Kaikille heille toivotan aina mielessäni kaikkea hyvää ja onnea elämäänsä. 

1) Ensimmäinen oikea poikaystäväni. Hänen kanssaan harjoiteltiin kumpikin parisuhteessa olemista. Olimme nuoria ja viattomia. Olen niin iloinen, että koin juuri hänen kanssaan monta asiaa ensimmäistä kertaa. 

2) Ex-aviomieheni. Suhde kesti kaikkiaan 12 vuotta. Hänen kanssaan kasvoin aikuiseksi. Kasvoimme ikävä kyllä myös erilleen ja halusimme niin eri asioita elämän suurissa kysymyksissä (lasten hankkiminen, ura, asuinpaikkakunta...) että yhdessä pysyminen olisi väjäämättä johtanut siihen että jompikumpi olisi joutunut luopumaan unelmistaan. Hän silti oli hyvä mies ja ansaitsee elämäänsä rakkauden jonka kanssa voi jakaa omat unelmansa. 

3) Eräs tapailumies jota tapailin muutaman kuukauden kun eron jälkeen arasti palasin deittimarkkinoille. Meidän tunteemme ei kohdanneet, mutta hänen rehtiytensä ja suoraselkäisyytensä teki vaikutuksen. Olin hirvittävän ihastunut ja tuntuu absurdilta sanoa näin, mutta huolimatta siitä että sain häneltä ns. pakit, silti hän teki sen niin minua ja tunteitani kunnioittaen että jälkeen jäi hyvät muistot joille voi hymyillä. Toivon todella, että hän vielä löytää elämänsä rakkauden. Siinä oli ihminen joka ei pelannut eikä leikkinyt tunteilla, osasi ilmaista itseään selvästi ja lempeästi.  

Nämä kolme kokemusta asettivat riman parisuhteelle hyvin korkealle ja se kannatti. Nyt olen unelmieni parisuhteessa. 

Jostakin syystä viime vuonna mieleeni tuli ensimmäinen lyhytaikainen poikaystäväni, jonka kanssa seurustelin vähän aikaa yläasteella. Kaikki muistot ja hänen ystävällisyytensä minua kohtaan ja yksi ikävä asia tulivat elävästi mieleeni. Se oli emotionaalisesti hyvin raastavaa. Olin toisaalta pakahtua haikeudesta ja liikutuksesta ja toisaalta kävin kipeästi läpi suhteen päättymiseen liittyvän ikävän tapauksen, jonka olin sulkenut mielestäni. Ihan kuin olisin käynyt läpi rakastumisen siihen poikaan, jota hädin tuskin silloin nuorena tunsin.

En ymmärrä miksi ihmeessä hän tuli niin vahvasti mieleeni, että mikä juttu se oikein oli. Näin hänestä uniakin sen jälkeen kun hän oli jysähtänyt mieleeni. Sain helposti googlattua hänen nykyiset kuulumisensa ja harkitsin jopa ottavani yhteyttä häneen. Onneksi tuo meni muutamassa kuukaudessa ohi. Siihen auttoi se kun kerroin asiasta muutamalle ystävälleni. Kyllä hän olisi varmaan ollut erittäin ihmeissään, jos olisin ottanut häneen yhteyttä kauheassa tunnepuuskassa : ) Minäkään en enää tunnistanut häntä somesta löytyneistä kuvista.

Ensi rakkautta mietin joskus, kun hän on jo kuollut. Hänen veljensä ja pari ystäväänsä on vielä facebookkavereitani. 

Torjuin hänet, jota rakastin. Aloin suhteeseen toisen ihmisen kanssa, koska ajattelin, että se olisi oikein ja hyvällä pohjalla oleva suhde. Erehdyin pahasti. Suhde ja se ihminen melkein tuhosi minut. Tähän ihmiseen liittyy vain huonoja ja kipeitä muistoja. Löysin myöhemmin hyvän ja luotettavan miehen. Olen miettinyt, että haluaisin vielä tavata sen ensimmäisen todellisen rakkauteni, jonka torjuin. Ymmärrän sen, ettei ollut tarkoitus, että meillä olisi ollut yhteistä elämää. Olimme niin eri maailmoista, vaikka kohtasimme henkisesti. Häneen tutustuminen oli kuitenkin aikoinaan minulle erittäin merkityksellistä. Tunne ja kokemus oli molemminpuolinen. En ole koskaan kokenut mitään vastaavaa.

Vierailija kirjoitti:

Juu, siinä mielessä että se loppui niin jotenkin tönkösti omalta osaltani.. Kyseessä oli siis ensirakkauteni, meillä meni poikki minun hölmöilyn takia ja kun olin itsekäs... Olen miettinyt monesti, että haluiaisin sanoa hänelle kuinka paljon oikeasti häntä arvostin ja tajuan nyt 10 vuoden jälkeen kuinka itsekäs olin... Sitä on vaan vähän hankala mennä enää sanomaan kun ei olla juteltu ollenkaan koko tän aikana. 

Miksi kuvittelet, että tuota henkilöä edes kiinnostaisi tuo mitä haluaisit hänelle sanoa? Olet edelleen itsekäs, haet vain synninpäästöä