Lue keskustelun säännöt.
4-vuotiaalle ADHD-lääkitys
03.11.2022 |
Tyttö täytti vasta 4 vuotta ja oli sairaalassa neuropsykiatrisella osastojaksolla ja sen myötä diagnosoitiin ADHD. Nyt lääkäri on kovasti tuputtamassa lääkitystä, vaikka ikää vasta 4 vuotta! Olen aina ajatellut että mahd. lääkitys aloitettaisiin vasta esikoulu/koulu iässä. Onko muiden lapsille ehdotettu lääkitystä jo ennen kouluikää?
Kommentit (86)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miten nykyään suomessa voi olla niin paljon adhd diagnooseja?
Nykyään tarvitaan lääkärin diagnoosi, jotta saa päiväkodissa ja koulussa tukea ja apua.
En usko adhd lisääntyneen, vaan niitä on ollut kautta maailman sivun, mutta ennen niitä ei vain diagnisoitu, vaan lapsi jäi oman onnensa nojaan, kaiken ulkopuolelle tai lapsi saattoi käydä apukoulua 4v tai laitettiin laitokseen.
Ihan samalla tavalla, kuin näkö- ja kuulorajoitteiset, hiljaiset Mirjamit tai vilkkaat Eemelit.
Adhd ei ole vika tai sairaus, vaan usein voimavara ja ovat usein luovimpia, älykkäämpiä, rohkeampia jne. joita tarvitaan yhteiskunnassa.ja työelämässä.
Ei tarvita diagnoosia, jotta varhaiskasvatuksessa saa tukea.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Amfetamiinijohdannaisia 4-vuotiaalla, se ei kuulosta hyvälle.
Minusta amfetamiinijohdannainen yhtään minkään ikäiselle ei kuulosta hyvältä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jos ADHD on erityisen vaikea, ei lapsi saa yhtään mitään aikaisiksi ilman lääkitystä. Kaikki ne taidot ja kyvyt, jotka pitäisi alle kouluikäisenä saada, jäävät hankkimatta.
Kuten mitkä?
Kaveritaidot, käsitteiden oppiminen jne. Paha ADHD voi tarkoittaa sitä, ettei lapsi pysty tekemään juuri mitään. Tunnen lapsen, joka kouluikäisenä pystyi keskittymään noin 5 sekuntia. Kaikki hänen tekemänsä asiat (myös kuunteleminen) loppuivat ja vaihtuivat johonkin toiseen aina viiden sekunnin välein. Hänen oppimisensa oli vuosia muita jäljessä. Vanhemmat vastustivat lääkitystä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miten nykyään suomessa voi olla niin paljon adhd diagnooseja?
Nykyään tarvitaan lääkärin diagnoosi, jotta saa päiväkodissa ja koulussa tukea ja apua.
En usko adhd lisääntyneen, vaan niitä on ollut kautta maailman sivun, mutta ennen niitä ei vain diagnisoitu, vaan lapsi jäi oman onnensa nojaan, kaiken ulkopuolelle tai lapsi saattoi käydä apukoulua 4v tai laitettiin laitokseen.
Ihan samalla tavalla, kuin näkö- ja kuulorajoitteiset, hiljaiset Mirjamit tai vilkkaat Eemelit.
Adhd ei ole vika tai sairaus, vaan usein voimavara ja ovat usein luovimpia, älykkäämpiä, rohkeampia jne. joita tarvitaan yhteiskunnassa.ja työelämässä.
Ei tarvita diagnoosia, jotta varhaiskasvatuksessa saa tukea.
Kyllä tarvitaan. Esim. avustajaa ei saa tuosta vaan.
Jos pystyy kotona hoitamaan ilman lääkitystä, mutta lapsen etu on ensisijainen myös siltä osin että jos lääkärit suosittelee lääkityksen aloittamista, niin onko sen poisjättäminen enempi lapsen vaiko vanhemman oikeutus.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vaikea uskoa tuota. Mun 7v oli just kyseisellä jaksolla ja vaikka on erittäin väkivaltainen aggressiopurkauksissaan niin mitään lääkintää ei suositella. Olosuhteet pitää laittaa sopivaksi. Tämä HUSissa, jonne keskitetty lasten tutkimus/hoito.
Kenen aloitteesta päädyitte tutkimuksiin? Oliko oma aloite, vai esim päiväkodista toivottiin tutkimuksia? Yleensä alle kouluikäisillä psykososiaalinen hoito,ja ennenkaikkea arkirutiinien tarkentaminen on ensisijaista. Lapset kehittyvät tosi eri tahtiin, ja itse pidän jokseenkin arvelluttavana että ihan tarkennettu diagnoosi asetetaan noin pienelle. Oletan että ainakin on tarkasti kartoitettu että arki ei ole lapselle liian epäsäännöllistä tai luormittavaa. Nukkuminen, syöminen, ulkoilu, virikkeet, lepohetket/ rauhoittumista tukevat hetket päivällä, sosiaalisen vuorovaikutuksen määrä ja laatu, mahdollisten aistiherkkyyksien huomioiminen, ruutu-aika (jotkut näinkin pienet saavat jo viettää tuntikausia älylaitteiden parissa, ja tämä jo itsessään aiheuttaa adhd-tyyppistä oireilua). On paljon asioita jotka tulee huomioida ja tarvittaessa hoitaa kuntoon ennen kuin edes aletaan miettiä onko kyse diagnosoitavasta häiriöstä. Jos oireet ovat vain lieviä, ja koette että niiden kanssa pärjää, voi ihan hyvin antaa lapselle aikaa kehittyä ja kypsyä. Jos eskarissa on merkittäviä ongelmia, voi ehkä miettiä uudelleen, mutta itse en kyllä noin pienelle kovin herkästi aloittaisi lääkitystä. Kuten moni onkin jo todennut, niinkyllä kuuostaa hyvin poikkeukselliselta. Onko teidän mahdollista konsultoida toista lääkäriä? On tietysti riski näin keskustelupalstalla sanoa että tehkää niin tai näin, mutta itselläni on parin vuosikymmenen kokemus neuropsykiatristen häiriöiden hoitamisesta kouluikäisillä, ja sitä taustaa vasten lääkityksen suosittelu noin pienelle kyllä mietityttää.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vaikea uskoa tuota. Mun 7v oli just kyseisellä jaksolla ja vaikka on erittäin väkivaltainen aggressiopurkauksissaan niin mitään lääkintää ei suositella. Olosuhteet pitää laittaa sopivaksi. Tämä HUSissa, jonne keskitetty lasten tutkimus/hoito.
Kyllä. Jos olosuhteissa on korjattavaa, niin tämä on järjestys. Ensin olosuhteet kuntoon, ja jos oireilu ei siitä huolimatta tasaannu, niin sitten mietitään uudelleen.
Vierailija kirjoitti:
Tämä oli siis vain tutkimusjakso/osastojakso sairaalassa, muutama tunti päivässä tutkimuksia psykologin/toimintaterapeutin ja puheterapeutin kanssa. Näin yleensä tehdään jos epäillään autismikirjon häiriötä, ADHD/ADD jne. Lapsi on vilkas kyllä, mutta ei kyseessä ole ainakaan paha ADHD, mutta selvästi ongelmia tarkkaavaisuuden ja impulssivisuuden kanssa. Ihan hyvin on pärjätty ADHD kanssa kaikesta huolimatta. T.ap
Sanoisin, että jos teidän kokemus on se, että kotona pärjäätte, ja lapsen arjessa on joku tolkku, niin en vielä aloittaisi lääkitystä. Tuollaiset osastolla tehtävät tutkimukset voivat olla neljävuotiaalle aika iso juttu, ja toiminnanohjaus ja impulsiivisuus voivat näyttäytyä parempina kuin mitä ne kotona ovat. Stressi tuo ADHD oireet vielä selvemmin esiin, ja varsinkin jos lisäksi on jotain autismin kirjon piirrettä, niin lapsi saattaa tuollaisessa tutkimustilanteessa mennä aivan pitkin seiniä, pelkän tilanteen aiheuttavan kuormituksen vuoksi.
Toisaalta huomioisin myös sen, että lääkärit tuskin kovin herkästi suosittelevat lääkitystä noin pienelle, eli pohtisin heidän perusteluitaan myös tarkasti. ADHD lääkkeissä on se positiivinen puoli, että vaikutus on välitön. Periaatteessa lääkettä voi kokeilla vaikka viikon, ja arvioida sitten miten se vaikutti tai vaikuttiko.
Itselläni on ADHD lapsi, jolle oli sovittu jo lääkitys koulun käynnin tueksi, mutta kun koulu sitten alkoi, hän pystyikin yllättävän hyvin keskittymään. Neljävuotiaana meno oli aivan päätöntä, mutta impulsiivisuus ja vilkkaus voivat itselläänkin kasvun myötä yllättävän paljon lieventyä, diagnoosista huolimatta. Ehkä itse haluaisin vielä seurata ja katsoa millaista elämä on vuoden parin päästä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Älä vaan ota mitään neuvoja täältä. Ei ne lääkkeet mitään huumetta ole, ne vaan auttaa selkeyttämään ajatuksia. Se lääkäri tietää mitä tekee ja ei sen lääkkeen kokeileminen ole mitenkään haitallista. Katso sitten itse miten siitä eteenpäin.
Samaa sanon kuin muutkin, eli odottaisin sen lääkityksen kanssa ainakin sinne kouluun asti, jos mitään pakottavaa tarvetta ei ole. Paljon pystyy arjen järjestelyiden kautta tukemaan. Meillä esim. kuvatuki on ollut iso apu samoi ohjeiden pilkkominen ytimekkäiksi sekä koskettaminen puhuteltaessa. Moni arkinen tilanne vaatii sillälailla kannattelemista.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Älä vaan ota mitään neuvoja täältä. Ei ne lääkkeet mitään huumetta ole, ne vaan auttaa selkeyttämään ajatuksia. Se lääkäri tietää mitä tekee ja ei sen lääkkeen kokeileminen ole mitenkään haitallista. Katso sitten itse miten siitä eteenpäin.
Ne todellakin ON huumetta. Se ei ole mitään mututietoa vaan faktaa, eikä se katoa sillä jos sen ääneen sanoo. Vanhempien tulee tietää mitä lapsille aletaan syöttämään. Kyse ei ole mistään kevyestä lääkkeestä vaan tuollainen amfetamiinijohdannainen vaikuttaa äärimmäisen vahvasti aikuisenkin ihmisen psyykeeseen. Vaikka lääkärit markkinoivat lääkkeitä turvallisina ja haittavaikutuksettomina, se on silti muuta sitä faktaa ettei näitä lääkkeitä ole tutkittu riittävästi. Lobotomiankin keksijä sai ainakaan nobelin palkinnon mutta nykyään lobotomiaa pidetään järkyttävänä rikoksena ihmisyyttä vastaan. Nykyään harjoitetaan kemiallista lobotomiaa, jotkut lääkkeet nimittäin jättävät pysyviä haittoja aivoihin vaikka lääkitys lopetettaisiinkin.
Minua hieman hirvittää tämä selkeästi nousussa oleva lääkitseminen vaikka ymmärrän että pohjimmiltaan tarkoitus on vain tehdä hyvää ihmisille. Mutta milloin suojelusta tulee yli-suojelua? Missä menee sen raja?
Tieto siitä että lääkkeellisesti rauhoitamme ihmisiä samalla kun aktiivisuus laskee jatkuvasti lapsissa ja nuorissa jo ilman lääkkeitäkin mietityttää.
Lopettavat leikkivaiheet huomattavasti aikasemmin, passivoituvat ruutujen äärellä ja kokevat paljon vaikeammaksi kavereiden saamisen vaikka yhteydet ovat vanhaa paremmat. Sitä myöten masentuminenkin on tullut kuvioihin mukaan suuremmassa roolissaan. Minulle ainakin nousee kysymys kannattaako jo muutenkin vaikeasti kodista lähtevää lääkitä hiljaiseksi vai onko se ongelman siirtoa aiheesta toiseen myöhemmäksi.
Itse olin tosi vilkas lapsi pienenä ja esimerkiksi kerron kuinka onnistuin 5 vuotiaana rakentamaan työkoneen terästä omatekoisen kirveen ja aiheutin merkittävän loven talon pohjoiseen kulmaan. Toruja tottakai tuli mutta ei kukaan minun vilkkauttani ruvennut tyrehdyttämään.
"Ai sie nilkki tykkäät rakennella? -Selvä" oli minun vanhempien ratkaisu vilkkauteeni. Nyt ei juurikaan kaduta aikaiset tekoni vaikka lääkitystä silloinkin tarjottiin vaihtoehdoksi mutta äitini totesi että ei ole poikaa joka ei rauhoitu, on vain huonoja rauhoittajia. Kuri oli kova en sitä kiellä mutta todellisuudessa sitä tarvitsinkin että aikuistuisin asiallisesti.
Nyt kädentaito jota sain vapaasti harjoittaa on auttanut talon rakennuksessa, remonteissa joko koneitten tai sisäpintojen ja virta ei ole loppunut.
Virtaa saa kuunnelma olla kuhan sen osaa kanavoida hyvään. Mitä jos ei ole ihmisessä virtaa?
Riski pahan tekoon totta kai on pienempi mutta jaksaako hän tehdä mitään hyvääkään? Tämä taas alkaa kuulostamaan niiltä nuorilta jotka kamppailee jo nyt jaksamisensa kanssa.
Ehkä mietin liikaa. Toivon vain että löytäisivät ajoissa tarkoitusta elämälle.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Tämä oli siis vain tutkimusjakso/osastojakso sairaalassa, muutama tunti päivässä tutkimuksia psykologin/toimintaterapeutin ja puheterapeutin kanssa. Näin yleensä tehdään jos epäillään autismikirjon häiriötä, ADHD/ADD jne. Lapsi on vilkas kyllä, mutta ei kyseessä ole ainakaan paha ADHD, mutta selvästi ongelmia tarkkaavaisuuden ja impulssivisuuden kanssa. Ihan hyvin on pärjätty ADHD kanssa kaikesta huolimatta. T.ap
"Pärjätty kaikesta huolimatta"? Riittääkö lapsen hyvinvoinnille ja kehitykselle "pärjääminen"? Entä jos lääkitys vähentäisi lapsen impulsiivisuutta ja parantaisi tarkkaavaisuutta? Kuinka monta ongelmatilannetta jäisi syntymättä ja kuinka paljon enemmän lapsi oppisi ja saavuttaisi ikäänsä sopivaa sosiaalista osaamista lääkityksellä. Miten olisi jos kokeilisitte lääkitystä ja mikäli siitä ei tunnu olevan mitään hyötyä, jätätte sen ja harkitsette sitä myöhemmin uudestaan ennen koulun alkamista?
Vierailija kirjoitti:
Minua hieman hirvittää tämä selkeästi nousussa oleva lääkitseminen vaikka ymmärrän että pohjimmiltaan tarkoitus on vain tehdä hyvää ihmisille. Mutta milloin suojelusta tulee yli-suojelua? Missä menee sen raja?
Tieto siitä että lääkkeellisesti rauhoitamme ihmisiä samalla kun aktiivisuus laskee jatkuvasti lapsissa ja nuorissa jo ilman lääkkeitäkin mietityttää.
Lopettavat leikkivaiheet huomattavasti aikasemmin, passivoituvat ruutujen äärellä ja kokevat paljon vaikeammaksi kavereiden saamisen vaikka yhteydet ovat vanhaa paremmat. Sitä myöten masentuminenkin on tullut kuvioihin mukaan suuremmassa roolissaan. Minulle ainakin nousee kysymys kannattaako jo muutenkin vaikeasti kodista lähtevää lääkitä hiljaiseksi vai onko se ongelman siirtoa aiheesta toiseen myöhemmäksi.Itse olin tosi vilkas lapsi pienenä ja esimerkiksi kerron kuinka onnistuin 5 vuotiaana rakentamaan työkoneen terästä omatekoisen kirveen ja aiheutin merkittävän loven talon pohjoiseen kulmaan. Toruja tottakai tuli mutta ei kukaan minun vilkkauttani ruvennut tyrehdyttämään.
"Ai sie nilkki tykkäät rakennella? -Selvä" oli minun vanhempien ratkaisu vilkkauteeni. Nyt ei juurikaan kaduta aikaiset tekoni vaikka lääkitystä silloinkin tarjottiin vaihtoehdoksi mutta äitini totesi että ei ole poikaa joka ei rauhoitu, on vain huonoja rauhoittajia. Kuri oli kova en sitä kiellä mutta todellisuudessa sitä tarvitsinkin että aikuistuisin asiallisesti.Nyt kädentaito jota sain vapaasti harjoittaa on auttanut talon rakennuksessa, remonteissa joko koneitten tai sisäpintojen ja virta ei ole loppunut.
Virtaa saa kuunnelma olla kuhan sen osaa kanavoida hyvään. Mitä jos ei ole ihmisessä virtaa?
Riski pahan tekoon totta kai on pienempi mutta jaksaako hän tehdä mitään hyvääkään? Tämä taas alkaa kuulostamaan niiltä nuorilta jotka kamppailee jo nyt jaksamisensa kanssa.
Ehkä mietin liikaa. Toivon vain että löytäisivät ajoissa tarkoitusta elämälle.
Lapsi jolla on vaikea ADHD tekisi ensin muutaman lommon seiniin, sitten heittäisi kirveen ikkunasta läpi, juoksisi 3 kierrosta talon ympäri, kantaisi kiven läheiseen järveen, pomppisi laiturilla, putoaisi järveen, juoksisi kotiin, viskoisi märkiä vaatteita kotimatkalle, heittäisi loput vaatteet eteiseen, juoksisi sisällä alasti ympyrää jne.
Vaikeasta ADHD:stä kärsivä ei pysty tekemään mitään kunnolla.
Paras varmaan olisi, että meidät kaikki lääkittäisiin passiivisiksi. Silloin ei tuntuisi enää surut, muttei toki ilotkaan. Mutta ei siinä vaiheessa meitä enää kiinnostaisi kun olisimme jo passiivisia. "Antaa viisaiden päättää, he tietävät paremmin" - me vain toteaisimme ja noudattaisimme ohjeita ja olisimme kuuliaisia kansalaisia, joiden suusta ei vastalauseita tulisi. Olisimme helppoja ohjailtavia ja ennenkaikkea muiden olisi helppoa meidän kanssa olla, koska emme aiheuttaisi mitään kitkaa mihinkään. Olisimme harmaata maastoa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minua hieman hirvittää tämä selkeästi nousussa oleva lääkitseminen vaikka ymmärrän että pohjimmiltaan tarkoitus on vain tehdä hyvää ihmisille. Mutta milloin suojelusta tulee yli-suojelua? Missä menee sen raja?
Tieto siitä että lääkkeellisesti rauhoitamme ihmisiä samalla kun aktiivisuus laskee jatkuvasti lapsissa ja nuorissa jo ilman lääkkeitäkin mietityttää.
Lopettavat leikkivaiheet huomattavasti aikasemmin, passivoituvat ruutujen äärellä ja kokevat paljon vaikeammaksi kavereiden saamisen vaikka yhteydet ovat vanhaa paremmat. Sitä myöten masentuminenkin on tullut kuvioihin mukaan suuremmassa roolissaan. Minulle ainakin nousee kysymys kannattaako jo muutenkin vaikeasti kodista lähtevää lääkitä hiljaiseksi vai onko se ongelman siirtoa aiheesta toiseen myöhemmäksi.Itse olin tosi vilkas lapsi pienenä ja esimerkiksi kerron kuinka onnistuin 5 vuotiaana rakentamaan työkoneen terästä omatekoisen kirveen ja aiheutin merkittävän loven talon pohjoiseen kulmaan. Toruja tottakai tuli mutta ei kukaan minun vilkkauttani ruvennut tyrehdyttämään.
"Ai sie nilkki tykkäät rakennella? -Selvä" oli minun vanhempien ratkaisu vilkkauteeni. Nyt ei juurikaan kaduta aikaiset tekoni vaikka lääkitystä silloinkin tarjottiin vaihtoehdoksi mutta äitini totesi että ei ole poikaa joka ei rauhoitu, on vain huonoja rauhoittajia. Kuri oli kova en sitä kiellä mutta todellisuudessa sitä tarvitsinkin että aikuistuisin asiallisesti.Nyt kädentaito jota sain vapaasti harjoittaa on auttanut talon rakennuksessa, remonteissa joko koneitten tai sisäpintojen ja virta ei ole loppunut.
Virtaa saa kuunnelma olla kuhan sen osaa kanavoida hyvään. Mitä jos ei ole ihmisessä virtaa?
Riski pahan tekoon totta kai on pienempi mutta jaksaako hän tehdä mitään hyvääkään? Tämä taas alkaa kuulostamaan niiltä nuorilta jotka kamppailee jo nyt jaksamisensa kanssa.
Ehkä mietin liikaa. Toivon vain että löytäisivät ajoissa tarkoitusta elämälle.Lapsi jolla on vaikea ADHD tekisi ensin muutaman lommon seiniin, sitten heittäisi kirveen ikkunasta läpi, juoksisi 3 kierrosta talon ympäri, kantaisi kiven läheiseen järveen, pomppisi laiturilla, putoaisi järveen, juoksisi kotiin, viskoisi märkiä vaatteita kotimatkalle, heittäisi loput vaatteet eteiseen, juoksisi sisällä alasti ympyrää jne.
Vaikeasta ADHD:stä kärsivä ei pysty tekemään mitään kunnolla.
Kuka määrittää mikä on kunnolla? Meillä on aika kapea käsitys siitä mikä on normaalia ja se on todella surullista.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minua hieman hirvittää tämä selkeästi nousussa oleva lääkitseminen vaikka ymmärrän että pohjimmiltaan tarkoitus on vain tehdä hyvää ihmisille. Mutta milloin suojelusta tulee yli-suojelua? Missä menee sen raja?
Tieto siitä että lääkkeellisesti rauhoitamme ihmisiä samalla kun aktiivisuus laskee jatkuvasti lapsissa ja nuorissa jo ilman lääkkeitäkin mietityttää.
Lopettavat leikkivaiheet huomattavasti aikasemmin, passivoituvat ruutujen äärellä ja kokevat paljon vaikeammaksi kavereiden saamisen vaikka yhteydet ovat vanhaa paremmat. Sitä myöten masentuminenkin on tullut kuvioihin mukaan suuremmassa roolissaan. Minulle ainakin nousee kysymys kannattaako jo muutenkin vaikeasti kodista lähtevää lääkitä hiljaiseksi vai onko se ongelman siirtoa aiheesta toiseen myöhemmäksi.Itse olin tosi vilkas lapsi pienenä ja esimerkiksi kerron kuinka onnistuin 5 vuotiaana rakentamaan työkoneen terästä omatekoisen kirveen ja aiheutin merkittävän loven talon pohjoiseen kulmaan. Toruja tottakai tuli mutta ei kukaan minun vilkkauttani ruvennut tyrehdyttämään.
"Ai sie nilkki tykkäät rakennella? -Selvä" oli minun vanhempien ratkaisu vilkkauteeni. Nyt ei juurikaan kaduta aikaiset tekoni vaikka lääkitystä silloinkin tarjottiin vaihtoehdoksi mutta äitini totesi että ei ole poikaa joka ei rauhoitu, on vain huonoja rauhoittajia. Kuri oli kova en sitä kiellä mutta todellisuudessa sitä tarvitsinkin että aikuistuisin asiallisesti.Nyt kädentaito jota sain vapaasti harjoittaa on auttanut talon rakennuksessa, remonteissa joko koneitten tai sisäpintojen ja virta ei ole loppunut.
Virtaa saa kuunnelma olla kuhan sen osaa kanavoida hyvään. Mitä jos ei ole ihmisessä virtaa?
Riski pahan tekoon totta kai on pienempi mutta jaksaako hän tehdä mitään hyvääkään? Tämä taas alkaa kuulostamaan niiltä nuorilta jotka kamppailee jo nyt jaksamisensa kanssa.
Ehkä mietin liikaa. Toivon vain että löytäisivät ajoissa tarkoitusta elämälle.Lapsi jolla on vaikea ADHD tekisi ensin muutaman lommon seiniin, sitten heittäisi kirveen ikkunasta läpi, juoksisi 3 kierrosta talon ympäri, kantaisi kiven läheiseen järveen, pomppisi laiturilla, putoaisi järveen, juoksisi kotiin, viskoisi märkiä vaatteita kotimatkalle, heittäisi loput vaatteet eteiseen, juoksisi sisällä alasti ympyrää jne.
Vaikeasta ADHD:stä kärsivä ei pysty tekemään mitään kunnolla.
Kuka määrittää mikä on kunnolla? Meillä on aika kapea käsitys siitä mikä on normaalia ja se on todella surullista.
Kunnolla on tehdä valmiiksi. Moni ADHD ihminen on todella surullinen siitä, etteivät he saa mitään aloittamaansa tehtyä valmiiksi. Tekemättä jäävät niin siivoukset, veroilmoitukset, laskujen maksaminen, kuin vaikka seinän loveaminen sillä kirveellä. Koko elämä menee turhaan höösäykseen, josta ei hyödy mitenkään.
Nelivuotias ei välttämättä osaa kertoa haittavaikutuksista. Ei ehkä edes tunnista niitä.
Sokerit pois ruokavaliosta.