Miksi yksinäisille usein sanotaan, että hanki harrastuksia

Minulle on yleensä näistä harrastamaan ryhtymisistä jäänyt sellainen olo, että olen naurettava tyrkky.

Suomessa kupletin juoni tuntuu olevan se, että harrastusta harrastetaan sen harrastamisen vuoksi (ymmärrettävää), ei siksi, että sen myötä tutustuttaisiin uusiin ihmisiin. Entisessä elämässä ne aikuisiän ystävät ovat löytyneet pääosin töiden tai opiskelupaikan kautta, siis paikoista joissa vietetään keskenään arkea ja tullaan tutuiksi sen myötä. 

Minua on kuvailtu "tosi positiivisen oloiseksi" ja "reippaaksi" ja "lämpimäksi" ja vaikka mitä. Pidänkin itseäni tyyppinä, joka helposti alkaa jutella tuntemattomillekin. Mutta onko se hyvä asia? Tai teenkö sen jotenkin väärin? Liian intensiivisesti tai jotain? Ehkä. Minä olen se tyyppi, joka alkaa tervehtiä harrastusryhmässä käyviä jo parin kerran jälkeen. Saatan kutsua kyläänkin tai ehdottaa, että nähtäisiin joskus vaikka kahvilla ennen ryhmää, kun on kiva rupatella. Kukaan ei kertaakaan ole ollut kiinnostunut; vastaukset sellaista kohteliaan kiertelevää muminaa, ja minä tajuan mokanneeni koska joku sosiaalinen koodi jota en ilmeisesti tajua. Kylään tai kahville rupattelemaan kutsun jälkeen ei sitten tervehditä enää edes siinä harrastusryhmässä.

Pitkässä juoksussa sellainen tekee tosi epävarmaksi. 

Siksi koska ei sieltä kotoa kukaan tule hakemaan. 

Jumppatunnilla harvemmin tosiaan tutustuu, mutta on olemassa harrastuksia joiden myötä tulee tuttuja väkisinkin. Vaikka joku joukkueurheilu on sellainen, että tuttuja ainakin tulee. Tai joku missä keskustellaan, vaikka joku kirjakerho.

Vierailija kirjoitti:

Siksi koska ei sieltä kotoa kukaan tule hakemaan. 

Nykypäivänä voi tullakin. Monet on kuitenkin kotisohvalta somessa. Ihmiset jopa rakastuvat kotoa käsin nykyisin. sivusta

Vierailija kirjoitti:

Tai "hanki koira". Minulla oli koira 12 vuotta. En löytänyt kyllä minkäänlaista seuraa vaikka koirapuistoissakin käytiin. Ainoat jotka ylipäätään lähestyivät minua/koiraani oli pikkulapset kun kysyivät "saako paijata".

Sä oot tyypillisesti itse aiheuttanut yksinäisyytesi. 

Yksinäisyys lähtee sillä että sinä menet ihmisten luo, ei toisin päin.

Vierailija kirjoitti:

Jumppatunnilla harvemmin tosiaan tutustuu, mutta on olemassa harrastuksia joiden myötä tulee tuttuja väkisinkin. Vaikka joku joukkueurheilu on sellainen, että tuttuja ainakin tulee. Tai joku missä keskustellaan, vaikka joku kirjakerho.

Mä kävin kirjakerhossa. Lopetin kun muut ei olleet avanneetkaan kirjaa. Ne piti jotain v i t u n terapiaa keskenään enkä mä ollut sellaisen vaan älykkään keskustelun tarpeessa.

En edes ollut yksinäinen. Se on täysin jokaisen omalla vastuulla tutustua ihmisiin ja olla aktiivinen. Ei tyrkky, ei pillun perässä, ei änkeämässä iholle.

Olen ollut aika pitkään syrjässä sosiaalisesta elämästä eri syistä; tuli vaikea elämänvaihe ja se vei voimat. Nyt on paremmin. Kynnys ihmisten ilmoille lähdöstä on kuitenkin korkea. Siksikin kai aktivoiduin ensin somessa, lähinnä tuolla kaltaisteni boomereiden Facebookissa. Juttelin, kommentoin, hakeuduin siellä muutamaan juurikin harrasteryhmään, lukupiiriä sun muuta. Paljonhan siellä on vanhoja tuttuja kavereina jo valmiiksi.

No. Yksi heistä piti sitten syntymäpäivät, joille minäkin sain kutsun. Vähän arastelin mennä vaikka arastelu tyhmältä tuntuikin, mutta menin silti. Kun ei sitä tosiaan kukaan tule kotoakaan hakemaan, ja mitä pelättävää voisi olla ihmisissä joista ainakin osan tuntee jo valmiiksi? No. Menin, ja liki samantien olohuoneen ovella tulee vastaan kaksi entistä kollegaa. Toinen sanoo että "Ai katsos, sinä! Maltoit sentään lähteä hetkeksi Facebookista?" ja sitten he - heittivät yläviitoset ja nauroivat. 

Siitä tuli ihan kamala olo. Jäädyin, väänsin hymyä ja mumisin jonkun vitsintapaisen. Halusi vain hakea takin ja paeta paikalta samantien, olemasta idiootti jolle kai sitten kaikki nauravat. No. Purin hammasta, pysyttelin juhlissa. Yritin aloitella jotain hyvänpäivänkeskusteluja, jotka jäivät lyhyiksi. Ehkä olin jotenkin niin puulla päähän lyödyn oloinen että karkotti. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Siksi koska ei sieltä kotoa kukaan tule hakemaan. 

Nykypäivänä voi tullakin. Monet on kuitenkin kotisohvalta somessa. Ihmiset jopa rakastuvat kotoa käsin nykyisin. sivusta

Paskat. Tulevat huijatuiksi. Huijaavat.

Aloita Pua harrastus.

Pua harrastukses koheneee taidot.

Minä minä minä minun tunteet minun ego minun koira minun pääni perseessäni prööt.

Terve itseluottamus rakentuu realistiselle  itsetunnolle. Ilman näitä olet kiviriippa muille.

Ja se että harratuksiin muut tulee omien porukoiden kanssa.

Vierailija kirjoitti:

Jumppatunnilla harvemmin tosiaan tutustuu, mutta on olemassa harrastuksia joiden myötä tulee tuttuja väkisinkin. Vaikka joku joukkueurheilu on sellainen, että tuttuja ainakin tulee. Tai joku missä keskustellaan, vaikka joku kirjakerho.

Joo'o. Liityin lukupiiriin. Ihan kutsuttuna. Osa kävijöistä oli kivoja, yhden tunsin entuudestaankin. Tämä lukupiiri toimi sillä tapaa, että kukin vuorollaan valitsi kuukauden kirjan ja sitten tavattiin sen henkilön luona tai jossain hänen valitsemassaan paikassa. Aloin sitten jossain vaiheessa kiinnittää huomiota siihen, että välillä tapaamisissa mainittiin kirjoja tai tapaamisia, jotka olivat minulle ihan vieraita. Eli kirjatapaamisista + valinnoista, joista se kirjan valinnut piiriläinen ei ollut kertonut minulle eikä minua kutsunut. Eihän kenenkään tarvitse tietty olla epämiellyttäviksi kokemiensa ihmisten kanssa, mutta kyllä tuo teki ihan h*lvetin häijyä.

Aikanaan tuli minun vuorona valita kirja. Tein siitä ryhmään tapahtuman, laitoin kutsut, kirjoitin kuvaukset, tapaamisajat ym. Valmistin ne pienet asiaankuuluvat tarjoilut. Kukaan ei tullut. Kukaan ryhmäläisistä ei myöskään ilmoittanut, ettei pääse tapaamiseen. Sirkat vaan siritti. Siellä minä sitten istuin ja odotin. Tunnin odottelun jälkeen pakkasin ne typerät tarjoilut pois ja annoin ryhmän olla.

Te, jotka ette halua kuulla tätä, mitä toivoisitte sanottavan yksinäisille?

No ainakin minulla tanssiharrastuksen aloittaminen lisäsi runsaasti sosiaalista kanssakäymistä ja vähensi yksinäisyyttä. Tuon harrasteen myötä päädyin parisuhteeseenkin.

Vierailija kirjoitti:

Minusta on outoa ajatella, että ystävyys olisi jotain siitä kuvanveistosta irrallista. Minulla on ystäviä, joiden kanssa tapaamme harrastuksessa, mutta emme koskaan sen ulkopuolella. Silti pidän näitä ihmisiä osana sosiaalista elinpiiriäni, ystävinäkin.

Tämä. 

Vierailija kirjoitti:

No ainakin minulla tanssiharrastuksen aloittaminen lisäsi runsaasti sosiaalista kanssakäymistä ja vähensi yksinäisyyttä. Tuon harrasteen myötä päädyin parisuhteeseenkin.

Näköjään minulla taas profiili jäi pois näkyvistä...

Työväenopistoissa tai vastaavissa on kursseja joissa esim keskustellaan ajankohtaisista asioista yms. Löytyiskö noista jotain mistä ainakin saisi kontakteja yms

Se on ihan tuurinkauppaa että toimiiko se harrastus. On plussaa jos omat kiinnostuksenaiheet ovat jotain riittävän yksinkertaista ja sellaista, että niistä tykkää tosi moni ja että asuu jossain, missä sellaiselle riittää ikäluokkaa. Kokeilin itsekin paritanssikurssia. Muut siellä käyvät olivat, tattadaa sentään, kaukana ikäluokastani ja siten myös tosi eri elämänvaiheessa kuin minä. Eihän siinä mitään luontevaa juttelua oikein syntynyt.

Kesäteatteriin ryhtyminen oli vielä epätoivoisempi veto. Siellä oli vastassa saman pikkukylän samaa kesäteatteria jo iät ajat pyörittänyt vakiporukka, jonka sisäpiirivitseihin ja keskinäisiin illanviettoihin sun muihin ei ulkopuolisella ollut mitään pääsyä. En kehdannut jättää kesken, mutta kertavedoksihan se jäi, miksi olisin siihen enää seuraavana kesänä palannut.

Vierailija kirjoitti:

Se on ihan tuurinkauppaa että toimiiko se harrastus. On plussaa jos omat kiinnostuksenaiheet ovat jotain riittävän yksinkertaista ja sellaista, että niistä tykkää tosi moni ja että asuu jossain, missä sellaiselle riittää ikäluokkaa. Kokeilin itsekin paritanssikurssia. Muut siellä käyvät olivat, tattadaa sentään, kaukana ikäluokastani ja siten myös tosi eri elämänvaiheessa kuin minä. Eihän siinä mitään luontevaa juttelua oikein syntynyt.

Kesäteatteriin ryhtyminen oli vielä epätoivoisempi veto. Siellä oli vastassa saman pikkukylän samaa kesäteatteria jo iät ajat pyörittänyt vakiporukka, jonka sisäpiirivitseihin ja keskinäisiin illanviettoihin sun muihin ei ulkopuolisella ollut mitään pääsyä. En kehdannut jättää kesken, mutta kertavedoksihan se jäi, miksi olisin siihen enää seuraavana kesänä palannut.

Onks tämä joku pikkupaikkojen tai teatterijuttujen erityispiirre? Meinaan kokeilin samaa, siis liittyä uuden asuinpaikkani kesäteatteriin. Niillä oli haku uusista tekijöistä ja "ootte tosi tervetulleita"-meininki" paitsi ettei ollut. En saanut suunvuoroa kun keskeyteltiin tai puhuttiin päälle. Tuntui että oon oikeasti näkymätön. Joka kerta se perusporukka oli sopimassa treenien jälkeen jonnekin yhdessä menemistä. Eivät pyytäneet mukaan. Kelpasin kyllä tekemään lavasteita sun muuta bulkkihommaa. Paras kerta oli kun yksien treenien jälkeen marssivat porukalla ulos pukuhuoneesta kuin jossain cheerleaderileffassa ja viimeinen sammutti mennessään valot ja löi ulko-oven lukkoon, vaikka minä olin vielä siellä pukkarissa, ollut näiden kanssa kokoajan.

On varmasti niitäkin harrastusjuttuja joissa käy täysipäisiä ihmisiä tai joihin uudetkin on tervetulleita, mutta tää arpa oli sitten aika tyhjänpuoleinen.