Vaativaisen miehen käsittely?
Seurustelen miehen kanssa, joka on koko ajan pyytelemässä minulta jotakin, jota en voi antaa. Hän haluaa mennä kanssani harrastamaan asioita joista itse pitää mutta minä en niinkään, viettämään viikonloppuja hänen valitemiinsa paikkoihin, ravintoloihin ja muuta tällaista. Ehdotukset ovat ihan mukavia, ja meillä on ihanaa yhdessä, mutta elämäntilanteeni on sellainen, että en kerta kaikkiaan ehdi seurustella sellaisella tavalla kovin usein. Mies tietää sen hyvin, mutta pyytelee silti koko ajan minua padeliin kavereidensa kanssa, sukujuhliinsa, mökilleen....
Tuntuu painostavalta, ja on ankeaa olla aina selittelemässä, että ei taaskaan ehdi. Kotikasvatuksenikin on sellainen, että ihmiset ovat huomaavaisia toistensa rajojen suhteen, ja jos joku ei vaikuta innostuneelta tekemään jotain, niin sitten ei ruveta painostamaan ja pyytelemään sitä asiaa. On vaikeaa sanoa koko ajan jämerästi ei, se tuntuu melkein epäkohtaliaalta ja ylipäänsä on vaikea olla, kun yhdeksän kymmenestä miehen ehdotuksesta täytyy torpata. Jos olen tehnyt selväksi, että olen kiireinen jonakin päivänä tai viikkona, hän kuitenkin saattaa pyytää samaa asiaa monta kertaa.
Olen kysynyt suoraan, haluaako hän edes seurustella, kun en ehdi olla hänen kanssaan niin paljon, ja hän sanoo, että haluaa ja ymmärtää hyvin tilanteeni. Ja sitten seuran kinuaminen jatkuu. Suhteen alussa yritin, että mies voisi olla mukana minun arjessani, mutta se ei häntä kiinnosta, hän haluaa tehdä vain itse päättämiään asioita. En halua erota, eikä mieskään, mutta millä saan tehtyä selväksi, että kinuaminen ärsyttää. Olen huomannut, että mies tekee muillekin vähän samaa, hän on koko ajan ehdottamassa ja pyytämässä ihmisiä mukaansa kaikenlaiseen puuhaan. Onko joku käsitellyt tällä tavalla vaativaista ihmistä, mikä on auttanut?
Kommentit (22)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Pelko omasta riittämättömyydestä on este suhteen kehittymiselle: "jos sanon mitä haluan, tuotan pettymyksen toiselle, ja siten myös itselleni" -> paranoidinen käytös -> haluttomuus aiheuttaa toisessa outoa käytöstä. Suhde kutistuu ahdistuvan tarpeisiin, eikä se ehkä tyydytä toista.
Eli se jolla vaikeus sanoa mitä haluaa, tai jolla siihen liittyy ongelmallisuutta, alkaa oirehtia paranoidisesti kokiessaan toisen toiveet vaativina, uhkaavina itselleen.
Ja kun toinen tämän aistii, hänestä ei ehkä tunnu enää hyvältä esittää toiveitaan.
Helposti ahdistuva voi toivoa pystyvänsä vaivihkaa säätelemään toisen aktiivisuutta, mutta saattaakin käydä niin, että aktiivisuus tyssää kokonaan kun toinen ei vaikuta olevan tosissaan.
Sama tyyppikö täällä koko ajan nyt psykologisoi? Onko mitään käytännön ohjeita vai ainoastaan näitä hienoja teorioita?
Eli se jolla vaikeus sanoa mitä haluaa, tai jolla siihen liittyy ongelmallisuutta, alkaa oirehtia paranoidisesti kokiessaan toisen toiveet vaativina, uhkaavina itselleen.
Ja kun toinen tämän aistii, hänestä ei ehkä tunnu enää hyvältä esittää toiveitaan.
Helposti ahdistuva voi toivoa pystyvänsä vaivihkaa säätelemään toisen aktiivisuutta, mutta saattaakin käydä niin, että aktiivisuus tyssää kokonaan kun toinen ei vaikuta olevan tosissaan.