Lue keskustelun säännöt.
Olen ihan todella väsynyt perheen äiti :(
24.10.2022 |
Pakko avautua johonkin :(
Olen todella väsynyt. En saa öisin nukuttua, kaikki asiat vain pyörii mielessä. Perheessä on minä, mies, 8v ja 7v lapset.
En jaksa tehdä kotona kaikkea yksin. Siivota ja pitää kotia siistinä, tehdä ruokaa, pestä pyykkiä ja huolehtia, että kaikilla on puhtaat vaatteet, kaikki ehtii kouluun ajoissa. Toisella lapsella myös laajoja allergioita, joten vähän katsoa perään, mitä syö vaikka melko hyvin osaa jo itsekin asiasta huolehtia. Töissä käyn jo 50% työaikaa oman jaksamisen vuoksi.
Tuntuu, etten jaksa enää olla äiti. En jaksa huolehtia kaikesta. Allergisella lapsella myös paljon iho-ongelmia, johon tarvitsee iltaisin rasvausapuja. Ei saa iltaisin unta ja olo on levotonta. Ei mitään kovin suurta, mutta levotonta kuitenkin.
Mies sanoo, että auttaa, mutta ei se auta. En koe saavani mieheltä apua, päinvastoin. Syyllistämistä siitä, "mikset tee näin tai näin".
Haaveilen viikko-viikko systeemistä. Haluaisin olla "Matilda", en perheen äiti tai aviovaimo. Haluisin nukkua rauhassa, herätä rauhassa ja syödä aamupalaa kaikessa hiljaisuudessa. Hoitaa vain itseni työpaikalle ja päivän jälkeen tulla siistiin kotiin (kukaan ei olisi sotkemassa tai vaatimassa ylipäätään mitään).
Ensimmäistä kertaa tunnen näin.
Kommentit (54)
Ihmisillä on erilaiset resurssit jaksaa. Mielestäni on turha verrata, että toinen jaksaa niin ja niin paljon ja toinen ei. Jos ei jaksa, niin ei vain jaksa.
Välillä mietin itsekin, että onko mitään järkeä uhrata elämäänsä lapselle, kun saa vain paskaa niskaan. Lähinnä lapselta.
Haluaisin olla onnellinen ja vapaa. Sairaan lapsen totaaliyh:na olen saanut viisi yötä vapaata yhdeksän vuoden aikana. Ei siinä paljon parisuhdetta rakenneta.
Mitä järkeä tässä on? Minulla menee oma elämä ohi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
7- ja 8-vuotiaat ovat isoja lähinnä lapsettoman tai pienen lapsen vanhemman näkökulmasta. Tarvitsevat vielä paljon apua, ohjausta, huolenpitoa, läheisyyttä jne.
En ole järkyttävän uupunut itse, mutta tulevaisuudessa kyllä voin hyvinkin olla yhtä uupunut. En itse koe kotitöiden ja lasten hoitamisen uuvuttavan, vaan se uuvuttaa, että mies ei jaa vastuuta. Ja pitkään jatkuessa tuollaisessa tulee juuri se tunne, että alkaa uupumaan ihan perusasioista, kuten aamupalasta lasten kanssa. Meillä isoin juttu on, että mies ei mieti lainkaan jotain lapseen liittyvää huolta/huolia (ihan oikeaa ja vakavaa) ja sanoo keskusteltaessa, ettei huoli auta mitään. Tämä olisi ok, jos mies tekisi ratkaisuja silti (siis nuo tilanteet vaativat lääkäreihin soittoa yms.), mutta hän tavallaan vapaamatkustaa kokonaisen perheen kriisin aina kun sellainen tulee. Meillä siis yksi ei-perusterve ja yksi erityislapsi. Mies ei myös tunnu ymmärtävän, että jos hän ei itse ilmaise huolta vakavasta tilanteessa, niin hän jättää se huolen kannettavaksi toisen niskoille yksin. Mies on todella raskaissa tilanteissa jättänyt minut henkisesti yksin. Olen ihan aidosti miettinyt eroa tämän vuoksi. Hän silti on hyvä lasten kanssa ja lapset hyötyvät yhteisestä kodista, joten eroaminen tuntuu väärältä.
Teilläkin varmasti allerginen lapsi on vuosien aikana vaatinut paljon selvittelyä, hoitoa jne. Rasvaaminen on pikku juttu, mutta noiden kaikkien vuosien päälle se varmasti tuntuu kohtuuttomalta, jod on kantanut tilannetta henkisesti yksin vuosia.
Tässä on yksi syy, miksi ihminen uupuu: hän kantaa huolta. Huolen kantaminen ja huolehtiminen ei muuta tilannetta miksikään. Jos huolet valvottavat, opette sanomaan itsellesi: voinko thedä asialle jotakin juuri nyt? Jos et, lopeta huolehtiminen se ei muuta mitään. Jos voit, tee. Ja voin sanoa kokemukssesta, että tämän voi oppia.
Vierailija kirjoitti:
Eipä tämä arki aina niin kovin kivaa ole. Itse olen luopunut ajatuksesta siististä kodista. Tää on tällainen lapsiperheen huusholli ja se näkyy. Lisäksi meillä syödään viikolla välillä eineksiä tai pakasteita. Mä menen sieltä mistä aita on matalin, ainakin siihen asti kunnes lapset on omatoimisempia.
Mielestäni ap hakee tässä nyt sitä, että häntä kehotettaisiin eroamaan ja jakamaan lasten hoitovuorot viikko-viikko-systeemillä. Hän on vähän liikaa lukenut some"vaikuttajien" ratkaisuista ja hehkutuksista ihanista lapsivapaista viikoista, jolloin voi skumppailla/matkustella/juhlia/seurustella rikkaiden ja komeiden miesten kanssa jne. Tavallinen arki tuntuu niiiin tylsältä ja hankalalta. Mutta sellaista elämä todellisuudessa on. Toivottavasti hän ymmärtää, että someen esitetään vain pintakiiltoa ja valheellista sisältöä.
Mutta: been there done that. En yhtään väheksy ap:n tuntemuksia, sillä tedän tosiaan, miten raskasta lapsiperheiden äideillä on. Mutta kaikesta selviää, kun sitä tarpeeksi tahtoo.
Hyvä Ap. Uupumus puhuu tekstissäsi, joten älä tee tuossa tilassa mitään lopullisia ratkaisuja (ero, muutto tms.). Et ole oma itsesi tuossa uupumustilassa ja univelassa.
Yritä järjestää omaa aikaa. Viikonlopuksi yksin hotelliin tai edes yhdeksi yöksi?
Pidä huolipäiväkirjaa puhelimen muistiinpanoissa tai vihkossa/paperikalenterissa, jos sellaista käytät. Siihen kirjaat KAIKKI HUOLET mitä päässäsi milloinkin pyörii. Listaa vaan, älä ajattele saati hio täydellisyyttä.
Tiettyinä ajankohtina hoidettavat asiat kirjaat puhelimen kalenteriin: ajanvaraukset, kirjaston kirjojen palautukset, muistutukset suoratoistopalvelun ilmaisjakson irtisanomisesta yms. Passin uusimisen voit kirjata vuosia etukäteen, renkaanvaihdon, tapahtumat, merkkipäivät.
Asiat, jotka eivät ole sidoksissa tiettyyn päivämäärään listaat muistiinpanoihin. Priorisoi, mitä niistä haluat saada tehtyä, ja valitse päivää kohti maksimissaan kolme tavoitetta niistä. Tärkein pointti: projektit ovat eri asia kuin tehtävät! Pidä projektit eri listalla (vain muistiinpanoissa poissa aivojasi kuormittamasta), ja tehtävälistalla vain tehtäviä. Esim. Siivous on projekti, keittiön imurointi on tehtävä.
Kirjoita siis ihan kaikki ylös, jotta sinun ei tarvitse muistaa tai miettiä mitään, ja saat silti hallinnan tunnetta arkeen.
Automatisoi kaiken mitä voit ja mene siitä, mistä aita on matalin. Sinun hyvinvointisi on tärkeintä! Joka ilta tiskikone päälle ja joka aamu pyykit pyörimään, koneet tekevät työn. Laita ruokaa sen verran, että syötte siitä ainakin kahdella aterialla.
Jaa kotitöitä ja vastuita mahdollisuuksien mukaan. Esim. tiskikoneen tyhjennys joka aamu lapsille tai miehelle (kestää 3 min). Jokaiselle perheenjäsenelle oma kori, johon lajittelet puhtaat pyykit, ja laitat jokaisen viikkaamaan omat vaatteensa omaan kaappiinsa iltaisin. Eli sinä viikkaat vain omat pyykkisi.
Hanki kaikki mahdollinen apu ja helpotus, minkä voit. Esim. kuivausrumpu, robotti-imuri, siivousfirma edes kerran kuussa jos on varaa.
Ap, kaikkea parasta toivon sinulle. Käytä valmisruokia, siivoa vähemmän ja pese pyykkiä harvemmin. Tiedän, että vaikeata. Älä vaadi itseltäsi niin paljon. Olet varmasti ihan hyvä ja selviät kyllä. Jätä kotityöt vähemmälle ja ole lastesi kanssa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ja ihan ekana somepaastolle, jos et jo ole!
Vierailija kirjoitti:
Ja ihan ekana somepaastolle, jos et jo ole!
Miksi?
Väsyneen äidin ainoa vertaistuki ja inspiraation lähde.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ja ihan ekana somepaastolle, jos et jo ole!
Miksi?
Väsyneen äidin ainoa vertaistuki ja inspiraation lähde.
En sanoisi inspiraatioksi, somehan se just luo niitä paineita siitä, minkälaista kiiltokuvaa elämän ja arjen muka pitäisi olla. Uupunut ei inspiroidu somesta, vaan vaipuu vain syvemmälle uupumukseen joka kerta nähdessään päivityksiä sellaisista hetkistä, joista nyt ylikuormittuneena haaveilee, mutta mitä ruuhkavuosielämästä puuttuu. Liikaa vertailua, kateutta, pahaa oloa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ja ihan ekana somepaastolle, jos et jo ole!
Miksi?
Väsyneen äidin ainoa vertaistuki ja inspiraation lähde.
En sanoisi inspiraatioksi, somehan se just luo niitä paineita siitä, minkälaista kiiltokuvaa elämän ja arjen muka pitäisi olla. Uupunut ei inspiroidu somesta, vaan vaipuu vain syvemmälle uupumukseen joka kerta nähdessään päivityksiä sellaisista hetkistä, joista nyt ylikuormittuneena haaveilee, mutta mitä ruuhkavuosielämästä puuttuu. Liikaa vertailua, kateutta, pahaa oloa.
Höpö höpö.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
7- ja 8-vuotiaat ovat isoja lähinnä lapsettoman tai pienen lapsen vanhemman näkökulmasta. Tarvitsevat vielä paljon apua, ohjausta, huolenpitoa, läheisyyttä jne.
En ole järkyttävän uupunut itse, mutta tulevaisuudessa kyllä voin hyvinkin olla yhtä uupunut. En itse koe kotitöiden ja lasten hoitamisen uuvuttavan, vaan se uuvuttaa, että mies ei jaa vastuuta. Ja pitkään jatkuessa tuollaisessa tulee juuri se tunne, että alkaa uupumaan ihan perusasioista, kuten aamupalasta lasten kanssa. Meillä isoin juttu on, että mies ei mieti lainkaan jotain lapseen liittyvää huolta/huolia (ihan oikeaa ja vakavaa) ja sanoo keskusteltaessa, ettei huoli auta mitään. Tämä olisi ok, jos mies tekisi ratkaisuja silti (siis nuo tilanteet vaativat lääkäreihin soittoa yms.), mutta hän tavallaan vapaamatkustaa kokonaisen perheen kriisin aina kun sellainen tulee. Meillä siis yksi ei-perusterve ja yksi erityislapsi. Mies ei myös tunnu ymmärtävän, että jos hän ei itse ilmaise huolta vakavasta tilanteessa, niin hän jättää se huolen kannettavaksi toisen niskoille yksin. Mies on todella raskaissa tilanteissa jättänyt minut henkisesti yksin. Olen ihan aidosti miettinyt eroa tämän vuoksi. Hän silti on hyvä lasten kanssa ja lapset hyötyvät yhteisestä kodista, joten eroaminen tuntuu väärältä.
Teilläkin varmasti allerginen lapsi on vuosien aikana vaatinut paljon selvittelyä, hoitoa jne. Rasvaaminen on pikku juttu, mutta noiden kaikkien vuosien päälle se varmasti tuntuu kohtuuttomalta, jod on kantanut tilannetta henkisesti yksin vuosia.
Tässä on yksi syy, miksi ihminen uupuu: hän kantaa huolta. Huolen kantaminen ja huolehtiminen ei muuta tilannetta miksikään. Jos huolet valvottavat, opette sanomaan itsellesi: voinko thedä asialle jotakin juuri nyt? Jos et, lopeta huolehtiminen se ei muuta mitään. Jos voit, tee. Ja voin sanoa kokemuksesta, että tämän voi oppia.
Et ole varmaankaan kokenut äärimmäisen stressaavaa ja pelottavaa tilannetta, mutta tiedoksi: huoli on tunne, jolla on tarkoitus. Sen tarkoitus on viestiä sinulle tilanteesta, joka vaatii toimintaasi.
Näinkö vieraantuneita olemme kehossamme. Tunteet eivät tule ilman syytä, ne kertovat sinulle reagointiasi vaativasta asiasta. Huoli ei ole jotain, mikä pitää painaa pois. Se tulee syystä. Se on tunne, johon pitää reagoida.
Lainaamasi
Vierailija kirjoitti:
Ihmisillä on erilaiset resurssit jaksaa. Mielestäni on turha verrata, että toinen jaksaa niin ja niin paljon ja toinen ei. Jos ei jaksa, niin ei vain jaksa.
Välillä mietin itsekin, että onko mitään järkeä uhrata elämäänsä lapselle, kun saa vain paskaa niskaan. Lähinnä lapselta.
Haluaisin olla onnellinen ja vapaa. Sairaan lapsen totaaliyh:na olen saanut viisi yötä vapaata yhdeksän vuoden aikana. Ei siinä paljon parisuhdetta rakenneta.
Mitä järkeä tässä on? Minulla menee oma elämä ohi.
Etkö ole saanut omaishoitajuutta ja omaishoidon vapaita? Ne saa vaikka kävisi töissä, jos lapsi vaatii ikätasoa selvästi enemmän hoitoa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
7- ja 8-vuotiaat ovat isoja lähinnä lapsettoman tai pienen lapsen vanhemman näkökulmasta. Tarvitsevat vielä paljon apua, ohjausta, huolenpitoa, läheisyyttä jne.
En ole järkyttävän uupunut itse, mutta tulevaisuudessa kyllä voin hyvinkin olla yhtä uupunut. En itse koe kotitöiden ja lasten hoitamisen uuvuttavan, vaan se uuvuttaa, että mies ei jaa vastuuta. Ja pitkään jatkuessa tuollaisessa tulee juuri se tunne, että alkaa uupumaan ihan perusasioista, kuten aamupalasta lasten kanssa. Meillä isoin juttu on, että mies ei mieti lainkaan jotain lapseen liittyvää huolta/huolia (ihan oikeaa ja vakavaa) ja sanoo keskusteltaessa, ettei huoli auta mitään. Tämä olisi ok, jos mies tekisi ratkaisuja silti (siis nuo tilanteet vaativat lääkäreihin soittoa yms.), mutta hän tavallaan vapaamatkustaa kokonaisen perheen kriisin aina kun sellainen tulee. Meillä siis yksi ei-perusterve ja yksi erityislapsi. Mies ei myös tunnu ymmärtävän, että jos hän ei itse ilmaise huolta vakavasta tilanteessa, niin hän jättää se huolen kannettavaksi toisen niskoille yksin. Mies on todella raskaissa tilanteissa jättänyt minut henkisesti yksin. Olen ihan aidosti miettinyt eroa tämän vuoksi. Hän silti on hyvä lasten kanssa ja lapset hyötyvät yhteisestä kodista, joten eroaminen tuntuu väärältä.
Teilläkin varmasti allerginen lapsi on vuosien aikana vaatinut paljon selvittelyä, hoitoa jne. Rasvaaminen on pikku juttu, mutta noiden kaikkien vuosien päälle se varmasti tuntuu kohtuuttomalta, jod on kantanut tilannetta henkisesti yksin vuosia.
Tässä on yksi syy, miksi ihminen uupuu: hän kantaa huolta. Huolen kantaminen ja huolehtiminen ei muuta tilannetta miksikään. Jos huolet valvottavat, opette sanomaan itsellesi: voinko thedä asialle jotakin juuri nyt? Jos et, lopeta huolehtiminen se ei muuta mitään. Jos voit, tee. Ja voin sanoa kokemuksesta, että tämän voi oppia.
Et ole varmaankaan kokenut äärimmäisen stressaavaa ja pelottavaa tilannetta, mutta tiedoksi: huoli on tunne, jolla on tarkoitus. Sen tarkoitus on viestiä sinulle tilanteesta, joka vaatii toimintaasi.
Näinkö vieraantuneita olemme kehossamme. Tunteet eivät tule ilman syytä, ne kertovat sinulle reagointiasi vaativasta asiasta. Huoli ei ole jotain, mikä pitää painaa pois. Se tulee syystä. Se on tunne, johon pitää reagoida.
Lainaamasi
Kun ihminen on ylivirittyneessä tilassa unenpuutteen, liiallisen stressin, lasten sairauksien yms takia hän on huolissaan ihan suotta. Kuin odottaisi taivasta putoavaksi eikä enää kykene rentoutumaan ollenkaan.
Siinä ei mitään kehoa kuunnella vaan päinvastoin yritetään päästä niistä kierroksista eroon.
Kiitos kaikille vastauksista!
Olen aamulla soittanut työterveyteen ja sain huomiselle ajan. Olen ainakin nyt tällä hetkellä sairaslomalla ja ymmärin, että sairaslomaa tulen saamaan noin 1-2 viikkoa, huomenna kartoitetaan tilannetta tarkemmin.
Joku kirjoitti täällä hyvin osuvasti. Juuri tuosta on se. Toinen lapsemme on ollut allerginen vauvasta lähtien. Hänen kanssaan ensimmäinen ja pitkälti toinenkin vuosi meni ravatessa allergiapolilla, tutkimuksissa, lääkärissä ja jopa osastohoidossa. Allergiat eivät enää "hallitse" arkeamme, mutta kyllä.. olen hyvin väsynyt siihen jatkuvaan rasvaukseen, mitä edelleen pitää päivittäin tehdä.
En halua liian tunnistettavasti kirjoittaa, mutta joo.. teen oman jaksamisen vuoksi "vain 50%" työaikaa, mutta työni on hyvin haastavaa ja tarvitsee hyvin paljon "aivotyötä" ja pohdittavaa, mutta myös nopeita päätöksiä, josta olen vastuussa.
Miehen ja lasten kanssa eilen juteltiin. Itkin ja kerroin, että olen näin väsynyt. Mies selvästi pelästyi ja oli sitä mieltä, että lasten tulee ottaa enemmän vastuuta, esim. oman huoneen siisteydestä. Mies (jälleen) lupasi auttaa. Kerroin, että koti ja kotityöt kuormittavat aivan liikaa, näin en enää voi jatkaa...
- ap
Oikeasti viikko-viikko on luksusta vanhemmalle - vaan ei lapsille. Kyllä yksi viikko menee yksin, kun tietää että seuraavalla viikolla voi tehdä kaikkea mitä haluaa.
Useimmat lapset eivät ole myöskään helpompia kun molemmat vanhemmat on paikalla. Päinvastoin, aina on helpompaa kun toinen on muualla. On helppo tehdä asiat, kun tietää ettei kukaan ole auttamaan tulossa. Lapset yleensä vaatii kaksinkertaisen huomiomäärän kun molemmat vanhemmat on paikalla ja kokevat erityisen paljon sisaruskateutta. Lapset myös testaavat rajoja enemmän kun molemmat vanhemmat ovat paikalla. En tiedä miksi, mutta noin se useimmissa perheissä on, mitä ystävien kanssa olen jutellut.
Omaa lapsuutta muistellen vanhemmat oli vähintään kerran kuussa jossain keskenään ja mummo hoitamassa tai oltiin serkkujen luona yökylässä. Myös illanviettoja oli sukulaisten kesken, jolloin vanhemmat oli tavallaan pois siitä vanhempien roolista ja sitä oli ihana katsoa. En ymmärrä miksi nykyisovanhemmat eivät halua tarjota omille lapsille ja lapsenlapsille samaa.