Lue keskustelun säännöt.
Ärsyttää, kun mies on vapaamatkustaja kaikessa perheen yhteisessä
22.10.2022 |
Kaikki synttärit, joulut ja muut juhlahetket joudun suunnittelemaan yksin ja järjestämään yksin. Tekee kyllä jonkun yksittäisen helpon asian niistä, jos käskemällä käsken ja annan tarkat ohjeet niin että ei joudu vaivaamaan päätään yhtään, esim että käy keskiviikkona ostamassa joulukuusi, pituus 230 cm, tuuhea, ja laita se ulkovarastoon sulamaan. Osallistuu juhlaan sitten ihan puolivaloilla, on paikalla mutta ei läsnä, istuu jotenkin vähän sivussa ja ei puhu oikein mitään eikä tee mitään. Vaikka lapsia vartenhan ne joulujutut on ja synttäreiden vietot. Ihan kuin häntä ei voisi vähempää kiinnostaa osallistua siihen, että lapsi puhaltaa synttärikakkunsa kynttilät tai avaa joululahjat. Viime jouluna söi oman joulupuuronsa olohuoneen sohvalla telkkaria katsoen, minä ja lapset ruokapöydässä. Kuopuksen viime synttäreillä ei ottanut edes kakkua, vaikka tykkää paljon kakuista. Kun räjähdän lopulta tällaisesta käytöksestä, hän loukkaantuu verisesti. Erota hän ei halua ja perheen halusi perustaa, jopa enemmän kuin minä. Mitä tämä oikein on?
Kommentit (1808)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Meillä ei vietettäisi mitään juhlia jos se olisi kiinni siitä, että miehen pitäisi järjestää ne. Ei edes lapsen synttäreitä. Kiva lapsuus olisi varmaan joo.
Tai jos miehen pitäisi järjestää mitään matkoja, retkiä tai ylipäänsä missään käymistä kauppareissua lukuunottamatta. Kykittäisiin vaan kotona 24/7.
Monelle miehelle tuo riittääkin. Mä olen joskus ajatellut, että monelle miehelle parisuhde ja perheen perustaminen on päämäärä, jonka saavuttamisen jälkeen kaikki on valmista eikä tarvitse enää tehdä mitään. Ei varsinkaan nähdä vaivaa. Monelle naiselle taas parisuhde ja perheen perustaminen on vasta alku, jonka saavuttamisen jälkeen tekeminen ja vaivannäkö vasta alkaa. Jos näin eri tavoin ajattelevat päätyvät yhtee ja perustavat perheen, on aika loogista, että ongelmia tulee, kun toinen on päässyt jo perille ja toinen vasta aloittamassa matkaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Luin koko ketjun, mutta aloittaja ei kertonut lainkaan, millainen miehen oma lapsuus on ollut. Osallistuiko hänen isänsä järjestelyihin? Suunnitteliko hänen isänsä perheen yhteisiä juttuja? Vai oliko siinäkin perheessä niin, että kaikki aloittajan kertomat asiat olivat äidin vastuulla?
Tunnen itseään perhekeskeisiksi kuvailemia miehiä, joille perhekeskeisyys käytännön tasolla tarkoittaa työssäkäyntiä ja palkan kantamista perheelle, jotta perheellä on katto pään päällä ja varaa ruokaan ja muuhun. "Omakotitalo, vaimo, kaksi lasta, farmariauto ja kultainen noutaja" on miehenkin toive, mutta miehen osuus tuossa on vain finanssipuolella. Ja malli on opittu lapsuudenkodissa.
En tiedä, millaisissa väleissa aloittaja on anoppinsa kanssa, mutta jos hyvissä väleissä, voisi jutella joskus anopin kanssa ihan kahdestaan asiasta. Anopilla saattaisi olla jotain vinkkejäkin, mistä narusta kannattaisi kokeilla vetää. Jos mies esimerkiksi on kiinnostunut jääkiekosta, niin saattaa innostua osallistumaan paremmin, jos joku lapsista alkaa harrastaa jääkiekkoa. Tässä pitää vaan muistaa, että harrastukseen kuskaamiset, kaikki turnaukset, kausimaksujen maksamiset yms pitää jättää kokonaan miehen vastuulle. Kun tulee viikonloppuisin pelimatkoja, koko perhe voi osallistua. Kommentissani ei pidä takertua jääkiekkoon, koska jokin muukin asia voi olla isän ja lasten välillä innostava. En väitä, että aloittajan perheessä sataprosenttisen varmasti mies kokisi olevansa ulkopuolinen, mutta silti kuulostaa siltä, ettei miehellä tällä hetkellä ole mitään sellaista asiaa, jota hän innoissaan tekisi perheensä kanssa. Edes lastensa kanssa. Jokin yhteinen juttu siis pitäisi löytää isän ja lasten välille ja siitä jutusta nakittaa vastuu kokonaan isälle.
Osittain ihan hyvää tekstiä, mutta miksi vastuu tämänkin asian selvittämisestä ja korjausyrityksistä sysätään vaimolle? Miksi vaimon pitäisi olla se, joka kyselee anopilta neuvoja miten saada mies osallistmaan perheeseen? Miksi vaimon pitää olla se, joka keksii isälle ja lapsille yhteisen harrastuksen, sellaisen, joka sattuu sille miehelle kelpaamaan?
Koska vaimo on tässä se, jolla on ongelma. En huomannut mitään aloittajan kommenttia, jossa hän olisi kertonut asian olevan miehelleen ongelma. Miehelle siis sopii oikein hyvin, että jatketaan tällä tavalla seuraavat 20 vuotta, mutta vaimolle ei tunnu sopivan. Voisin verrata tätä vaikka siihen, että jos mulla on selkä kipeä, miksi mieheni pitäisi mennä lääkäriin, vaikka hänen selkänsä ei ole kipeä.
Naiset hössöttävät liikaa. Ei lasten synttäreille tarvitse kuin herkkuja ja lähettää kutsut jos lapsi on siihen kykemätön. Tämä ei jostain syystä naisille riitä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Luin koko ketjun, mutta aloittaja ei kertonut lainkaan, millainen miehen oma lapsuus on ollut. Osallistuiko hänen isänsä järjestelyihin? Suunnitteliko hänen isänsä perheen yhteisiä juttuja? Vai oliko siinäkin perheessä niin, että kaikki aloittajan kertomat asiat olivat äidin vastuulla?
Tunnen itseään perhekeskeisiksi kuvailemia miehiä, joille perhekeskeisyys käytännön tasolla tarkoittaa työssäkäyntiä ja palkan kantamista perheelle, jotta perheellä on katto pään päällä ja varaa ruokaan ja muuhun. "Omakotitalo, vaimo, kaksi lasta, farmariauto ja kultainen noutaja" on miehenkin toive, mutta miehen osuus tuossa on vain finanssipuolella. Ja malli on opittu lapsuudenkodissa.
En tiedä, millaisissa väleissa aloittaja on anoppinsa kanssa, mutta jos hyvissä väleissä, voisi jutella joskus anopin kanssa ihan kahdestaan asiasta. Anopilla saattaisi olla jotain vinkkejäkin, mistä narusta kannattaisi kokeilla vetää. Jos mies esimerkiksi on kiinnostunut jääkiekosta, niin saattaa innostua osallistumaan paremmin, jos joku lapsista alkaa harrastaa jääkiekkoa. Tässä pitää vaan muistaa, että harrastukseen kuskaamiset, kaikki turnaukset, kausimaksujen maksamiset yms pitää jättää kokonaan miehen vastuulle. Kun tulee viikonloppuisin pelimatkoja, koko perhe voi osallistua. Kommentissani ei pidä takertua jääkiekkoon, koska jokin muukin asia voi olla isän ja lasten välillä innostava. En väitä, että aloittajan perheessä sataprosenttisen varmasti mies kokisi olevansa ulkopuolinen, mutta silti kuulostaa siltä, ettei miehellä tällä hetkellä ole mitään sellaista asiaa, jota hän innoissaan tekisi perheensä kanssa. Edes lastensa kanssa. Jokin yhteinen juttu siis pitäisi löytää isän ja lasten välille ja siitä jutusta nakittaa vastuu kokonaan isälle.
Osittain ihan hyvää tekstiä, mutta miksi vastuu tämänkin asian selvittämisestä ja korjausyrityksistä sysätään vaimolle? Miksi vaimon pitäisi olla se, joka kyselee anopilta neuvoja miten saada mies osallistmaan perheeseen? Miksi vaimon pitää olla se, joka keksii isälle ja lapsille yhteisen harrastuksen, sellaisen, joka sattuu sille miehelle kelpaamaan?
Koska vaimo on tässä se, jolla on ongelma. En huomannut mitään aloittajan kommenttia, jossa hän olisi kertonut asian olevan miehelleen ongelma. Miehelle siis sopii oikein hyvin, että jatketaan tällä tavalla seuraavat 20 vuotta, mutta vaimolle ei tunnu sopivan. Voisin verrata tätä vaikka siihen, että jos mulla on selkä kipeä, miksi mieheni pitäisi mennä lääkäriin, vaikka hänen selkänsä ei ole kipeä.
Minusta taas lapset on se, joilla on ongelma. Outo ja poissaoleva isä. AP haluaa lasten vuoksi, että isä olisi läsnä.
Mies on kanssasi vain koska saa siitä taloudellista hyötyä. Isompi, mukavampi asunto, siisti koti, ruokaa kaapissa, vaatteet pestään, eikä itse tarvitse vaivautua.
Ei ole normaalia, että mies ei osallistu yhtään mihinkään ja vetäytyy kaikesta. Yhteiset ruokailuhetket,
illanvietot ja lomat perheen kanssa ovat ihan normaalia toimintaa, eivätkä mitään ylimääräisiä rasitteita.
Kannattaa keskustella vakavasti ja jos ei ole hyvää selitystä käytökseensä (en kyllä rehellisesti tiedä, miten tuon voi selittää), niin kannattaako tuota suhdetta jatkaa, kun toisella ei taida olla mitään halua oikeaan suhteeseen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Ota vetovastuu itsellesi joka toinen viikko vain. Sunnittele menot, harrastukset, juhlat, vierailut, ruokaostokset vain parillisina viikkoina. Mies hoitakoon parittomat viikot.
Lapsille teet selväksi isän ja äidin viikot ja vastuut.
Olette sitten kaikki valmistautuneita eron jälkeiseen elämään.
Minulla on kaveripiirissä 12 kaveria kenen vanhemmat on eronneet ja muistan aina lapsena, kun he hehkuttivat, kuinka yleensä oli kivempaa ollaa isänsä luona vuoroviikoin, kun sai rahaa ja herkkuja sekä lahjoja ja vapaata aikaa, koska äidit kuulemma hössötti ja ei antannu omaa aikaa. :D
Kahdella kaverilla äiti tais olla alkoholisit ja siellä ei ollut sit syömistä eikä mitää rajoja, et niiden äiti ei ees huomannu, et oliko lapsi paikalla.
Ap oletko koskaan suoraan kysynyt mieheltäsi syytä tähän käytökseen? Eli kysynyt suoraan, että hei miksi sinä istut siinä yksin, kun me muut ollaan tuolla? Ja mitä hän on siihen vastannut jos olet kysynyt?
Jos et ole näin tehnyt niin kysy seuraavalla kerralla. Jos ei edelleenkään oikein tahdo vastata mitään järkevää niin pyydä häntä miettimään ja sano, että jos tilanne jatkuu niin eikä hän keksi oikeasti järkevää selitystä niin saattaa olla kohta ero edessä. Ja kerro siksi, että ei tule yllätyksenä missä menette jos pohdit eroa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vaikka ap sanot, että olet kyllä kysynyt kysymyksiä ja mielipiteitä, niin ne kysymyksetkin voi olla aseteltu siten, että kumppani ei koe oloaan niin turvalliseksi että uskaltaisi vastata. Tämä voi kuulostaa oudolta, mutta suosittelisin tutustumaan kirjoihin (tai youtube-videoihin), joissa käsitellään non-violent communication aihetta. Kaikki viestit parien välillä voivat olla siten muodostettuja, että toinen kokee olonsa uhatuksi ja vaikenee. Mieheni teki tätä, kunnes tajusin että mitäs jos oarantaisin omaa kommunikaatiotani. Luin sitten yhden NVC-kirjan ja testasin samalla sen ohjeita. Mieheni avautui aivan eri tavalla ja sitä juttuahan tulikin sitten todella paljon, kun sain luotua turvallisen ilmapiirin keskustelulle. Paras tekemäni muutos ikinä, vaikuttaa edelleen, noin 1,5v myöhemmin. Minut otetaan mukaan suunnitteluun ja ideoita tulee myös häneltä ja myös muu yhteinen tekeminen on parantunut merkittävästi. Mukaan lukien seksielämä villiintynyt samalla tasolle kuin suhteemme alkaessa 7v sitten. Ollaan yli 45-vuotiaita, 6 lasta uusioperheessä.
Vierailija kirjoitti:
Oli samanlainen mies. Järkkäsin kaiken arjessa, juhlissa ja lomalla. Lopullisesti paloi pinna kun oltiin ulkomailla reissussa ja olimme menossa johonkin ja hän käveli perässä ja kyseli lapsen lailla mihin seuraavaksi käännytään. Ei viitsinyt edes suunnistaa eikä ollut kuunnellut mihin ollaan menossa. Kyllä, oli minun valitsema paikka koska mies kysyttäessä mihin toivoisi että mennään sanoi aina että ei tiedä, ihan sama, päätä sinä.
Uusi miesystävä onkin ihan eri maata, kuuntelee, suunnittelee ja jopa muistaa mistä olen puhunut ja tykännyt muilla reissuilla ja osaa ehdotella tekemistä joista molemmat tykkään. Oli aika kokemus päästä ensimmäistä kertaa elämässään matkalle jossa kaikki ei ollut omalla vastuulla vaan toinen osasi esim mennä metroon ilman että minä kerroin miten liput toimii.
Tuo exäsi kanssa matkailu kuulostaa niin tutulta. Jos itse en ole suunnitellut matkalle mitään, merkannut osoitteita ylös, tiedä miten paikasta toiseen matkustetaan, mitkä ovat aukioloajat jne. niin miehellä ei ole hajua hölkäsenpöläystä. Muutaman matkan olen tehnyt niin, että jättänyt tuon kaiken suunnittelutyön miehelle, mutta eihän siitä mitään tullut, kun lopulta yhtäkään käyntikohdetta ei ollut mietitty tai mistään otettu selvää etukäteen. Aamulla sitten pyöriteltiin majoituksessa peukaloita, että mitäs tänään tehtäisiin. Eikä siinä hetkessäkään miehellä tullut yhtään ideaa mieleen. Menikin aivan haahuiluksi nuo reissut ja oli jossain vaiheessa itse pakko TAAS alkaa ottaa vastuuta, jotta loma ei menisi ihan pieleen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vaikka ap sanot, että olet kyllä kysynyt kysymyksiä ja mielipiteitä, niin ne kysymyksetkin voi olla aseteltu siten, että kumppani ei koe oloaan niin turvalliseksi että uskaltaisi vastata. Tämä voi kuulostaa oudolta, mutta suosittelisin tutustumaan kirjoihin (tai youtube-videoihin), joissa käsitellään non-violent communication aihetta. Kaikki viestit parien välillä voivat olla siten muodostettuja, että toinen kokee olonsa uhatuksi ja vaikenee. Mieheni teki tätä, kunnes tajusin että mitäs jos oarantaisin omaa kommunikaatiotani. Luin sitten yhden NVC-kirjan ja testasin samalla sen ohjeita. Mieheni avautui aivan eri tavalla ja sitä juttuahan tulikin sitten todella paljon, kun sain luotua turvallisen ilmapiirin keskustelulle. Paras tekemäni muutos ikinä, vaikuttaa edelleen, noin 1,5v myöhemmin. Minut otetaan mukaan suunnitteluun ja ideoita tulee myös häneltä ja myös muu yhteinen tekeminen on parantunut merkittävästi. Mukaan lukien seksielämä villiintynyt samalla tasolle kuin suhteemme alkaessa 7v sitten. Ollaan yli 45-vuotiaita, 6 lasta uusioperheessä.
Tiedän mitä on non-violent communication. Ja mielestäni toimin sen suuntaisesti. Kysyn ihan ystävällisesti, että miten haluaisit joulua viettää tai mitä haluaisit lauantaina tehdä. En ole koskaan jotenkin suuttunut tai alkanut haukkumaan kun vastaa minulle jotain. Voihan se olla, että mieheni sitten kokee olonsa turvattomaksi, mutta jos niin on niin en ymmärrä miten olisin sen aiheuttanut.
Ap
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vaikka ap sanot, että olet kyllä kysynyt kysymyksiä ja mielipiteitä, niin ne kysymyksetkin voi olla aseteltu siten, että kumppani ei koe oloaan niin turvalliseksi että uskaltaisi vastata. Tämä voi kuulostaa oudolta, mutta suosittelisin tutustumaan kirjoihin (tai youtube-videoihin), joissa käsitellään non-violent communication aihetta. Kaikki viestit parien välillä voivat olla siten muodostettuja, että toinen kokee olonsa uhatuksi ja vaikenee. Mieheni teki tätä, kunnes tajusin että mitäs jos oarantaisin omaa kommunikaatiotani. Luin sitten yhden NVC-kirjan ja testasin samalla sen ohjeita. Mieheni avautui aivan eri tavalla ja sitä juttuahan tulikin sitten todella paljon, kun sain luotua turvallisen ilmapiirin keskustelulle. Paras tekemäni muutos ikinä, vaikuttaa edelleen, noin 1,5v myöhemmin. Minut otetaan mukaan suunnitteluun ja ideoita tulee myös häneltä ja myös muu yhteinen tekeminen on parantunut merkittävästi. Mukaan lukien seksielämä villiintynyt samalla tasolle kuin suhteemme alkaessa 7v sitten. Ollaan yli 45-vuotiaita, 6 lasta uusioperheessä.
Tiedän mitä on non-violent communication. Ja mielestäni toimin sen suuntaisesti. Kysyn ihan ystävällisesti, että miten haluaisit joulua viettää tai mitä haluaisit lauantaina tehdä. En ole koskaan jotenkin suuttunut tai alkanut haukkumaan kun vastaa minulle jotain. Voihan se olla, että mieheni sitten kokee olonsa turvattomaksi, mutta jos niin on niin en ymmärrä miten olisin sen aiheuttanut.
Ap
Ap, ketju on pitkä ja useampi kommentti ihan asiaa. Oletko keskustelua lukiessasi alkanut miettiä, mihin suuntaan ehkä lähdet tilannetta viemään? Tsemppiä joka tapauksessa kaikkeen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Unihdit että mies maksaa asumiset,elämiset,reissut ja sun turhat shoppailut kaiken lisäksi.
Vierailija kirjoitti:
Unihdit että mies maksaa asumiset,elämiset,reissut ja sun turhat shoppailut kaiken lisäksi.
Ei maksa. Maksamme asumiseen ja ruokaan ja sellaiseen liittyvät kulut puoliksi. Omat shoppailuni maksan itse. Mies omat shoppailunsa itse.
Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vaikka ap sanot, että olet kyllä kysynyt kysymyksiä ja mielipiteitä, niin ne kysymyksetkin voi olla aseteltu siten, että kumppani ei koe oloaan niin turvalliseksi että uskaltaisi vastata. Tämä voi kuulostaa oudolta, mutta suosittelisin tutustumaan kirjoihin (tai youtube-videoihin), joissa käsitellään non-violent communication aihetta. Kaikki viestit parien välillä voivat olla siten muodostettuja, että toinen kokee olonsa uhatuksi ja vaikenee. Mieheni teki tätä, kunnes tajusin että mitäs jos oarantaisin omaa kommunikaatiotani. Luin sitten yhden NVC-kirjan ja testasin samalla sen ohjeita. Mieheni avautui aivan eri tavalla ja sitä juttuahan tulikin sitten todella paljon, kun sain luotua turvallisen ilmapiirin keskustelulle. Paras tekemäni muutos ikinä, vaikuttaa edelleen, noin 1,5v myöhemmin. Minut otetaan mukaan suunnitteluun ja ideoita tulee myös häneltä ja myös muu yhteinen tekeminen on parantunut merkittävästi. Mukaan lukien seksielämä villiintynyt samalla tasolle kuin suhteemme alkaessa 7v sitten. Ollaan yli 45-vuotiaita, 6 lasta uusioperheessä.
Tiedän mitä on non-violent communication. Ja mielestäni toimin sen suuntaisesti. Kysyn ihan ystävällisesti, että miten haluaisit joulua viettää tai mitä haluaisit lauantaina tehdä. En ole koskaan jotenkin suuttunut tai alkanut haukkumaan kun vastaa minulle jotain. Voihan se olla, että mieheni sitten kokee olonsa turvattomaksi, mutta jos niin on niin en ymmärrä miten olisin sen aiheuttanut.
ApAp, ketju on pitkä ja useampi kommentti ihan asiaa. Oletko keskustelua lukiessasi alkanut miettiä, mihin suuntaan ehkä lähdet tilannetta viemään? Tsemppiä joka tapauksessa kaikkeen.
Kiitos tsempistä. Ketju on pitkä, ja olen jokaisen kommentin lukenut huolella. Ja olen kiitollinen kommenteista, osa niistä on erittäin viisaita sanoja. En silti osaa sanoa mihin suuntaan lähden tilannetta viemään. Päällimmäinen tunne tällä hetkellä kommentit lukeneena on surullisuus meidän tilanteesta.
Ap
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vaikka ap sanot, että olet kyllä kysynyt kysymyksiä ja mielipiteitä, niin ne kysymyksetkin voi olla aseteltu siten, että kumppani ei koe oloaan niin turvalliseksi että uskaltaisi vastata. Tämä voi kuulostaa oudolta, mutta suosittelisin tutustumaan kirjoihin (tai youtube-videoihin), joissa käsitellään non-violent communication aihetta. Kaikki viestit parien välillä voivat olla siten muodostettuja, että toinen kokee olonsa uhatuksi ja vaikenee. Mieheni teki tätä, kunnes tajusin että mitäs jos oarantaisin omaa kommunikaatiotani. Luin sitten yhden NVC-kirjan ja testasin samalla sen ohjeita. Mieheni avautui aivan eri tavalla ja sitä juttuahan tulikin sitten todella paljon, kun sain luotua turvallisen ilmapiirin keskustelulle. Paras tekemäni muutos ikinä, vaikuttaa edelleen, noin 1,5v myöhemmin. Minut otetaan mukaan suunnitteluun ja ideoita tulee myös häneltä ja myös muu yhteinen tekeminen on parantunut merkittävästi. Mukaan lukien seksielämä villiintynyt samalla tasolle kuin suhteemme alkaessa 7v sitten. Ollaan yli 45-vuotiaita, 6 lasta uusioperheessä.
Tiedän mitä on non-violent communication. Ja mielestäni toimin sen suuntaisesti. Kysyn ihan ystävällisesti, että miten haluaisit joulua viettää tai mitä haluaisit lauantaina tehdä. En ole koskaan jotenkin suuttunut tai alkanut haukkumaan kun vastaa minulle jotain. Voihan se olla, että mieheni sitten kokee olonsa turvattomaksi, mutta jos niin on niin en ymmärrä miten olisin sen aiheuttanut.
ApAp, ketju on pitkä ja useampi kommentti ihan asiaa. Oletko keskustelua lukiessasi alkanut miettiä, mihin suuntaan ehkä lähdet tilannetta viemään? Tsemppiä joka tapauksessa kaikkeen.
Kiitos tsempistä. Ketju on pitkä, ja olen jokaisen kommentin lukenut huolella. Ja olen kiitollinen kommenteista, osa niistä on erittäin viisaita sanoja. En silti osaa sanoa mihin suuntaan lähden tilannetta viemään. Päällimmäinen tunne tällä hetkellä kommentit lukeneena on surullisuus meidän tilanteesta.
Ap
Tunnistan tuon surun. Omalla kohdalla kun asiat eivät sitkeistä yrityksistä huolimatta järjestyneet, jossakin vaiheessa surun lisäksi tuli kiukku. Kiukku tai viha on siitä hyödyllinen tunne, että se antaa tarvittavaa voimaa muutokseen - on se sitten millainen tahansa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vaikka ap sanot, että olet kyllä kysynyt kysymyksiä ja mielipiteitä, niin ne kysymyksetkin voi olla aseteltu siten, että kumppani ei koe oloaan niin turvalliseksi että uskaltaisi vastata. Tämä voi kuulostaa oudolta, mutta suosittelisin tutustumaan kirjoihin (tai youtube-videoihin), joissa käsitellään non-violent communication aihetta. Kaikki viestit parien välillä voivat olla siten muodostettuja, että toinen kokee olonsa uhatuksi ja vaikenee. Mieheni teki tätä, kunnes tajusin että mitäs jos oarantaisin omaa kommunikaatiotani. Luin sitten yhden NVC-kirjan ja testasin samalla sen ohjeita. Mieheni avautui aivan eri tavalla ja sitä juttuahan tulikin sitten todella paljon, kun sain luotua turvallisen ilmapiirin keskustelulle. Paras tekemäni muutos ikinä, vaikuttaa edelleen, noin 1,5v myöhemmin. Minut otetaan mukaan suunnitteluun ja ideoita tulee myös häneltä ja myös muu yhteinen tekeminen on parantunut merkittävästi. Mukaan lukien seksielämä villiintynyt samalla tasolle kuin suhteemme alkaessa 7v sitten. Ollaan yli 45-vuotiaita, 6 lasta uusioperheessä.
Tiedän mitä on non-violent communication. Ja mielestäni toimin sen suuntaisesti. Kysyn ihan ystävällisesti, että miten haluaisit joulua viettää tai mitä haluaisit lauantaina tehdä. En ole koskaan jotenkin suuttunut tai alkanut haukkumaan kun vastaa minulle jotain. Voihan se olla, että mieheni sitten kokee olonsa turvattomaksi, mutta jos niin on niin en ymmärrä miten olisin sen aiheuttanut.
ApAp, ketju on pitkä ja useampi kommentti ihan asiaa. Oletko keskustelua lukiessasi alkanut miettiä, mihin suuntaan ehkä lähdet tilannetta viemään? Tsemppiä joka tapauksessa kaikkeen.
Kiitos tsempistä. Ketju on pitkä, ja olen jokaisen kommentin lukenut huolella. Ja olen kiitollinen kommenteista, osa niistä on erittäin viisaita sanoja. En silti osaa sanoa mihin suuntaan lähden tilannetta viemään. Päällimmäinen tunne tällä hetkellä kommentit lukeneena on surullisuus meidän tilanteesta.
Ap
Mitä jos näyttäisit tämän ketjun miehellesi?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Luin koko ketjun, mutta aloittaja ei kertonut lainkaan, millainen miehen oma lapsuus on ollut. Osallistuiko hänen isänsä järjestelyihin? Suunnitteliko hänen isänsä perheen yhteisiä juttuja? Vai oliko siinäkin perheessä niin, että kaikki aloittajan kertomat asiat olivat äidin vastuulla?
Tunnen itseään perhekeskeisiksi kuvailemia miehiä, joille perhekeskeisyys käytännön tasolla tarkoittaa työssäkäyntiä ja palkan kantamista perheelle, jotta perheellä on katto pään päällä ja varaa ruokaan ja muuhun. "Omakotitalo, vaimo, kaksi lasta, farmariauto ja kultainen noutaja" on miehenkin toive, mutta miehen osuus tuossa on vain finanssipuolella. Ja malli on opittu lapsuudenkodissa.
En tiedä, millaisissa väleissa aloittaja on anoppinsa kanssa, mutta jos hyvissä väleissä, voisi jutella joskus anopin kanssa ihan kahdestaan asiasta. Anopilla saattaisi olla jotain vinkkejäkin, mistä narusta kannattaisi kokeilla vetää. Jos mies esimerkiksi on kiinnostunut jääkiekosta, niin saattaa innostua osallistumaan paremmin, jos joku lapsista alkaa harrastaa jääkiekkoa. Tässä pitää vaan muistaa, että harrastukseen kuskaamiset, kaikki turnaukset, kausimaksujen maksamiset yms pitää jättää kokonaan miehen vastuulle. Kun tulee viikonloppuisin pelimatkoja, koko perhe voi osallistua. Kommentissani ei pidä takertua jääkiekkoon, koska jokin muukin asia voi olla isän ja lasten välillä innostava. En väitä, että aloittajan perheessä sataprosenttisen varmasti mies kokisi olevansa ulkopuolinen, mutta silti kuulostaa siltä, ettei miehellä tällä hetkellä ole mitään sellaista asiaa, jota hän innoissaan tekisi perheensä kanssa. Edes lastensa kanssa. Jokin yhteinen juttu siis pitäisi löytää isän ja lasten välille ja siitä jutusta nakittaa vastuu kokonaan isälle.
Osittain ihan hyvää tekstiä, mutta miksi vastuu tämänkin asian selvittämisestä ja korjausyrityksistä sysätään vaimolle? Miksi vaimon pitäisi olla se, joka kyselee anopilta neuvoja miten saada mies osallistmaan perheeseen? Miksi vaimon pitää olla se, joka keksii isälle ja lapsille yhteisen harrastuksen, sellaisen, joka sattuu sille miehelle kelpaamaan?
Koska vaimo on tässä se, jolla on ongelma. En huomannut mitään aloittajan kommenttia, jossa hän olisi kertonut asian olevan miehelleen ongelma. Miehelle siis sopii oikein hyvin, että jatketaan tällä tavalla seuraavat 20 vuotta, mutta vaimolle ei tunnu sopivan. Voisin verrata tätä vaikka siihen, että jos mulla on selkä kipeä, miksi mieheni pitäisi mennä lääkäriin, vaikka hänen selkänsä ei ole kipeä.
Minusta taas lapset on se, joilla on ongelma. Outo ja poissaoleva isä. AP haluaa lasten vuoksi, että isä olisi läsnä.
Tottakai näin, mutta lapset taitavat olla sen verran pieniä vielä, etteivät he pysty asiaa hoitamaan. Aloittaja ja varmaan aloittajan lapset näkevät nykytilanteessa ongelman, mutta mun pointtini on se, että mies vaikuttaa olevan ihan tyytyväinen nykytilanteeseen. Ja tästä syystä mies ei tee mitään, mikä muuttaisi tilannetta.
Itse olen ollut tuollainen. Johtui flegmaattisuudestani mutta myös kilpirauhasesta, joka alkoi oireilla. Olin täysin apaattinen ja omissa maailmoissa. En jaksanut enkä halunnut osallistua mihinkään. Istuin sohvalla tai nukuin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ei sun miehesi ole vapaamatkustaja, vaan häntä ei kiinnosta.
Sitähän minä olen ajatellutkin. Mutta kun olen räjähtänyt siitä, että miksi ei kiinnosta perheen yhteinen ja miksi sitten perheen halusi, niin loukkaantuu verisesti. Ja väittää, että kiinnostaa. Ap
Sanoa nyt voi ihan mitä tahansa. Älkää ikinä koskaan missään uskoko kenenkään sanomisia vaan katsokaa tekoja. Tekoja harvemmin valehdellaan tai pystytään valehtelemaan.
Osittain ihan hyvää tekstiä, mutta miksi vastuu tämänkin asian selvittämisestä ja korjausyrityksistä sysätään vaimolle? Miksi vaimon pitäisi olla se, joka kyselee anopilta neuvoja miten saada mies osallistmaan perheeseen? Miksi vaimon pitää olla se, joka keksii isälle ja lapsille yhteisen harrastuksen, sellaisen, joka sattuu sille miehelle kelpaamaan?