Kun erosit sairaalloisesta suhteesta, oman hyvinvointisi tähden. Miten sait itsesi olemaan säälimättä toista osapuolta? Vaikeaa.

Vierailija kirjoitti:

Miksi tunnen syyllisyyttä? Ja milloin tämä loppuu?

Mieleesi on syötetty pajunköyttä, sinut on manipuloitu ajattelemaan vääristyneesti. Toipuminen on aaltoliikettä ja siihen voi mennä kokonaisuudessaan pitkäänkin, mutta mitä selkeämmin olet ottanut etäisyyttä sekä fyysisesti, psyykkisesti että emotionaalisesti, etkä etenkään haksahda takaisin, sitä nopeammin alat nähdä tilanteen. Ja siten ymmärrät että olit uhri, eikä sinun todellakaan tarvitse tuntea syyllisyyttä. Rakkautta ja voimia matkaasi.

Normaalisti syyllisyys kertoo siitä, että on syyllistynyt johonkin (ikävään).

Naisille tarjotaan - varsinkin täällä - kuitenkin vain viattoman uhrin roolia, mikä on sääli, sillä se estää rehellisen itsereflektion.

Nainen voi joskus olla viaton uhri, mutta hän voi myös syyllistyä erinäisiin asioihin, kuten mieskin.

Kiitos edelleen ja kun kerrotte kokemuksistanne. Toivon myös täältä pelkkää hyvää kanssaolijoille ja toipuneille.

Aloitan nyt lukemaan tuota Metson kirjaa - pahuuden jälkeen.

Olen lukenut joskus tuon miksi se ei vain lähde - kirjan mutta taisin olla niihin aikoihin paljon enemmän rikki ja kaaoksessa, ongelman keskiössä ja kiinni miehessä, että kirjan sisältö sai voimaan pahoin. Ei siksi, että se olisi ollut huono tai mitään sellaista vaan siksi, että en osannut kohdata sitä järkytystä vaikka tuntui, että jotkin kohdat olivat kuin kopioo omasta elämästäni.

Nyt haluan kuunnella avoimin mielin ja turvallisesti täällä ihanassa omassa pienessä kodissani tätä toista kirjaa ja oivaltaa enemmän. Olen avoimempi ja jaksavaisempi tässä kohtaa elämääni menemään myös syvemmälle tätä ilmiötä ymmärtääkseni mutta vain siksi, että edistän omaa hyvinvointia ja haen työkaluja jatkoon.

Ap

Eron jälkeen on paljon helpompi nähdä monia asioita, kun saa kaikkeen tapahtuneeseen sekä fyysistä, henkistä että ajallista etäisyyttä. Ymmärrän oikein hyvin, että sen kaiken keskellä Metson ensimmäinen kirja on herättänyt vain ahdistavia tunteita, mutta nyt eron jälkeen lukisit senkin varmasti aivan toisin silmin.

Itselläni juuri Miksi se ei vain lähde -kirja toimi silmien avaajana pari kuukautta lähtöni jälkeen. Siihen asti olin vain ihmetellyt, miksi exä käyttäytyi niin järjenvastaisesti, mutta kun luin siitä kirjasta lähes suoria kuvauksia omasta entisestä elämästäni, pystyin viimein näkemään mistä oli kyse. Onneksi sain silloin vinkin siitä kirjasta yhdeltä toiselta palstalta, sillä se nopeutti toipumisprosessini alkamista, kun tajusin koko kuvion ihan eri näkökulmasta.

Toki näin jälkeenpäin voi harmitella ja jossitella, että kunpa olisin tajunnut kaiken aikaisemmin, miten paljolta harmilta sitä olisi säästynytkään. Minä jopa tutustuin jossakin määrin narsismiin suhteen aikana ja pohdin, voisiko kumppanin käytös liittyä siihen, mutta en pystynyt näkemään kokonaisuutta, kun vielä elin sitä vääristynyttä todellisuutta.

Jälkiviisaus on kuitenkin turhaa energian ja ajanhukkaa, vaikka myönnänkin kyllä, että kaikkein vaikeinta minulle on hyväksyä se, miten tyhmä olin, kun olin siinä suhteessa niin pitkään. Sitä käsittelen nyt toista vuotta terapiassa.

Onko erosta kauan

Vierailija kirjoitti:

Eron jälkeen on paljon helpompi nähdä monia asioita, kun saa kaikkeen tapahtuneeseen sekä fyysistä, henkistä että ajallista etäisyyttä. Ymmärrän oikein hyvin, että sen kaiken keskellä Metson ensimmäinen kirja on herättänyt vain ahdistavia tunteita, mutta nyt eron jälkeen lukisit senkin varmasti aivan toisin silmin.

Itselläni juuri Miksi se ei vain lähde -kirja toimi silmien avaajana pari kuukautta lähtöni jälkeen. Siihen asti olin vain ihmetellyt, miksi exä käyttäytyi niin järjenvastaisesti, mutta kun luin siitä kirjasta lähes suoria kuvauksia omasta entisestä elämästäni, pystyin viimein näkemään mistä oli kyse. Onneksi sain silloin vinkin siitä kirjasta yhdeltä toiselta palstalta, sillä se nopeutti toipumisprosessini alkamista, kun tajusin koko kuvion ihan eri näkökulmasta.

Toki näin jälkeenpäin voi harmitella ja jossitella, että kunpa olisin tajunnut kaiken aikaisemmin, miten paljolta harmilta sitä olisi säästynytkään. Minä jopa tutustuin jossakin määrin narsismiin suhteen aikana ja pohdin, voisiko kumppanin käytös liittyä siihen, mutta en pystynyt näkemään kokonaisuutta, kun vielä elin sitä vääristynyttä todellisuutta.

Jälkiviisaus on kuitenkin turhaa energian ja ajanhukkaa, vaikka myönnänkin kyllä, että kaikkein vaikeinta minulle on hyväksyä se, miten tyhmä olin, kun olin siinä suhteessa niin pitkään. Sitä käsittelen nyt toista vuotta terapiassa.

Kyllä, vaikka olen vielä alussa todellisessa toipumisessa niin ymmärrän hyvin ja samaistun tähän kertomaasi.

Olen meinaan itse eronnut useita kertoja hänestä. Koskaan en ole estänyt - vaikka olisi pitänyt. Ajattelin sen olevan liian julmaa vaikka hän olisi tehnyt mitä.

Se on uskomatonta. Luin myös narisimista, esim se minä vs narsisti videoita katsoin ja otin kyllä selvää.

Olin kuitenkin aivan liian lähellä kyetäkseni sitä koko hommaa avaamaan itselleni vaikka tekstit olivat tuttuja ja nopeastihan nuo unohtui kun sitten tuli se hellittelykausi ja uskoi miestä. Se oli niin sekasotkua koko juttu, että kun olen käynyt mahdottomat tunneskaalat läpi, jopa melkein itseltäni vienyt elämän niin vasta sitten, vasta jossain vaiheessa tuntui kuin olisin vain herännyt. Yhtenä aamuna vain alkoi selkiytymään asiat päässäni aivan erilailla.

Tiesin vain ettei ole vaihtoehtoja enää. Näin myös miten läheiseni kärsi tästä, äitini.

Olen paljon syyttänyt itseäni ja häpeillyt, haukkunut. En jaksa sitäkään enää. Tahdon vain realistiset työkalut käyttööni, en mitään haavekuvia tai muuta vaan pelkästään mennä eteenpäin.

Olen luvannut itselleni, että poista estoja, enkä katso häneen päin.

Menen myös terapiaan vuoden sisällä.

Kiitos kokemuksesi jakamisesta, paljon hyvää toivotan.

Ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Syyllisyydentunne kertoo siitä, että hän on päässyt pääsi sisään ja toistat nyt itse itsellesi hänen tarinoitaan. Aika ja asian tiedostaminen auttaa. 

Tältä se tuntuu. Outoa kun joku on päässyt pään sisään. Aika moni asia mitä teen, niin " kuulen" sen mitä hän sanoisi. Hänellä on aika kärjisryneitä mielipiteitä ja sitten noissa hetkissä joudun muistuttamaan itseäni, että ei minun tarvitse noin ajatella. Ei se ole minun vaan hänen kokemus maailmasta.

Tällainen dynamiikka on varmaan suuri syy miksi suhteisiin jäädään, siis tällaisiin suhteisiin. Sitä tulee niin pieneksi, että todellisuudentaju hämärtyy ja omaa tilaa ei sillä tavalla ole. Sitä vain elää sellaisessa stressitilassa.

Yritän puhua itselleni järkeä jatkuvasti. Ja myös unohtaa, keskittyä omaan elämääni.

Ap

Mulla tulee noita päänsisäisiä kommentteja vielä vuosien jälkeen! Siis vuosien jälkeen erosta.

Hauskaa kyllä on, että juuri ne asiat, joista hän sanoi että minä olen niissä huono tai en ikinä pystyisi johonkin,  juuri ne asiat ovat sellaisia, joissa nykyään onnistun ja olen aika hyväkin. 

En ymmärrä tuollaista exän märehtimistä. Itse olen eronnut enkä ajatustakaan exälle halua antaa, vaikka on yhteiset lapset.

Eteen päin vain. Kaikki paska pitää unohtaa ja suunnata uusiin asioihin ja olla terveen itsekäs. Ei pidä antaa valtaa exälle, että kaikenmoisiin terapioihin vielä pitää mennä purkamaan mieltä.

Minulla henkilökohtaisesti ei kokemusta tästä asiasta,mutta joidenkin tuttujen kautta olen pystynyt hahmottamaan, mistä kyse.

Siksi minäkin sanon, että älä missään tapauksessa ota häntä takaisin, vaikka kukkapuskan tms.avulla yrittäisi ja vannoisi muuttuneensa.

Säälin tunne? Se jos mikä voi joskus saada pyörtämään itselle tehdyn lupauksen lopullisesta erosta.

Suosittelen minä myös ns.ammattiauttajaa, jos tuntemuksesi säälistä ja sen sellaisesta jatkuvat. Joskus hyvät ystävät ja vertaistukiryhmät voi riittää.

Rakasta itseäsi!

Tä? Miten voi sääliä jotain hakkaajaa? Mikään, ei mikään ole perustelu sille, että käyttää väkivaltaa toiseen. Olisi mennyt hoitoon, jos on itsensä kanssa vaikeaa eikä purkanut sitä toiseen.

Naiset 🤦🏻

Mieti sitä, kuinka monta vuotta olet elänyt elämästäsi sairaan tyypin kanssa.

Vierailija kirjoitti:

Oma turvallisuus on tärkein tuossa tilanteessa. Juttelemalla jonkun kanssa, joka auttoi asiassa. Kyllä se toinen pärjää ja muita ihmisiä tueksi sillekin. Tunteet joskus haihtuvat kun erosta kuluu aikaa. Myöhemmin voi olla päinvastainen tunne, eli harmi kun joku kohteli huonosti. Siitäkin pääsee irti. Eroissa on aluksi kysymyksiä, joihin tulee vastaus.

Mitähän tämäkin tarkoittaa? Ei minulla ainakaan ole ketään joka auttaisi. Siskonikin ilkkui vaan, että hänellä sentään on hyvä suhde.

Ei ole tuolla miehelläkään ketään, tosin en kyllä ihmettele sitä, väkivaltainen mikä väkivaltainen.

Täällä kuuntelen kirjaa ja jäätävä määrä muistoja tulvii mieleen. Ei kuitenkaan ahdista, kai? Syön tosin perunalastuja ja suklaata, lähes ahmien.

Havahduin vain kun tuossa kuuntelin ja prosessoin kaikkia ajatuksia, että samalla yritin keskittyä myös muualle.

Ehkäpä kirjan kuuntelu tältä päivältä jää tähän. Menen iloisempiin aiheisiin ja ajattelen muitakin asioita. Huomaan kyllä, että pienen itkun kirjan alussa vuodatin, jossain vaiheessa oli järkytystä ja vihaa ja nyt olen aivan tunteeton. Kuuntelen vain ja mietin, että kyllä, näin tuo menee. Eikä tunnu missään.

Tiedostan kuitenkin, että tässä vuoden sisään voi tulla ylä ja alamäkeä näiden asioiden parissa kun prosessoin. Tärkeintä kuitenkin on radiohiljaisuus, se on ainoa ehto jonka itselleni olen asettanut.

Ap

Vierailija kirjoitti:

Täällä kuuntelen kirjaa ja jäätävä määrä muistoja tulvii mieleen. Ei kuitenkaan ahdista, kai? Syön tosin perunalastuja ja suklaata, lähes ahmien.

Havahduin vain kun tuossa kuuntelin ja prosessoin kaikkia ajatuksia, että samalla yritin keskittyä myös muualle.

Ehkäpä kirjan kuuntelu tältä päivältä jää tähän. Menen iloisempiin aiheisiin ja ajattelen muitakin asioita. Huomaan kyllä, että pienen itkun kirjan alussa vuodatin, jossain vaiheessa oli järkytystä ja vihaa ja nyt olen aivan tunteeton. Kuuntelen vain ja mietin, että kyllä, näin tuo menee. Eikä tunnu missään.

Tiedostan kuitenkin, että tässä vuoden sisään voi tulla ylä ja alamäkeä näiden asioiden parissa kun prosessoin. Tärkeintä kuitenkin on radiohiljaisuus, se on ainoa ehto jonka itselleni olen asettanut.

Ap

Tuo tunteettomuus on tosi tuttua. Oletko käynyt psykiatrilla? Minulla on diagnosoitu traumaperäinen stressihäiriö, ja siihen kuuluu mm. sitä että pystyn vain sulkemaan tunteet pois, ikään kuin katkaisimesta napsauttamalla. Muistan kun luin parisuhteen aikaisia päiväkirjamerkintöjäni joitakin kuukausia eron jälkeen, ja ensin tuli järkytys ja itku. Sitten tuntui kuin eteeni olisi loksahtanut joku suojamuuri ja jatkoin lukemista täysin tunteettomana. Vaikka luin kuinka hirveitä asioita, se ei tuntunut missään. Sekin oli omalla tavallaan järkyttävää.

Mutta tämä on kuulemma aivan tyypillistä traumatisoituneille ihmisille ja mahdollistaa osaltaan suhteessa pysymisen: vaikka edellispäivänä olisi tapahtunut mitä kamaluuksia, sitä vain aloittaa jokaisen päivän ikään kuin puhtaalta pöydältä. Ja juuri niin koin itse asiat parisuhteen aikana.

On kuitenkin viisasta annostella sitä, paljonko jaksat lukea/kuunnella kerrallaan. Minäkin perehdyn näihin raskaisiin asioihin silloin, kun siltä tuntuu. Toisinaan taas kaipaan elämään iloa ja valoa ja luen kevyttä kirjallisuutta ja rupattelen tuntikaupalla puhelimessa ystävien kanssa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Täällä kuuntelen kirjaa ja jäätävä määrä muistoja tulvii mieleen. Ei kuitenkaan ahdista, kai? Syön tosin perunalastuja ja suklaata, lähes ahmien.

Havahduin vain kun tuossa kuuntelin ja prosessoin kaikkia ajatuksia, että samalla yritin keskittyä myös muualle.

Ehkäpä kirjan kuuntelu tältä päivältä jää tähän. Menen iloisempiin aiheisiin ja ajattelen muitakin asioita. Huomaan kyllä, että pienen itkun kirjan alussa vuodatin, jossain vaiheessa oli järkytystä ja vihaa ja nyt olen aivan tunteeton. Kuuntelen vain ja mietin, että kyllä, näin tuo menee. Eikä tunnu missään.

Tiedostan kuitenkin, että tässä vuoden sisään voi tulla ylä ja alamäkeä näiden asioiden parissa kun prosessoin. Tärkeintä kuitenkin on radiohiljaisuus, se on ainoa ehto jonka itselleni olen asettanut.

Ap

Tuo tunteettomuus on tosi tuttua. Oletko käynyt psykiatrilla? Minulla on diagnosoitu traumaperäinen stressihäiriö, ja siihen kuuluu mm. sitä että pystyn vain sulkemaan tunteet pois, ikään kuin katkaisimesta napsauttamalla. Muistan kun luin parisuhteen aikaisia päiväkirjamerkintöjäni joitakin kuukausia eron jälkeen, ja ensin tuli järkytys ja itku. Sitten tuntui kuin eteeni olisi loksahtanut joku suojamuuri ja jatkoin lukemista täysin tunteettomana. Vaikka luin kuinka hirveitä asioita, se ei tuntunut missään. Sekin oli omalla tavallaan järkyttävää.

Mutta tämä on kuulemma aivan tyypillistä traumatisoituneille ihmisille ja mahdollistaa osaltaan suhteessa pysymisen: vaikka edellispäivänä olisi tapahtunut mitä kamaluuksia, sitä vain aloittaa jokaisen päivän ikään kuin puhtaalta pöydältä. Ja juuri niin koin itse asiat parisuhteen aikana.

On kuitenkin viisasta annostella sitä, paljonko jaksat lukea/kuunnella kerrallaan. Minäkin perehdyn näihin raskaisiin asioihin silloin, kun siltä tuntuu. Toisinaan taas kaipaan elämään iloa ja valoa ja luen kevyttä kirjallisuutta ja rupattelen tuntikaupalla puhelimessa ystävien kanssa.

Kiitos tästä kommentista.

En ole käynyt vielä, se on tosin tulossa, jonossa olen ollut jo kuukausia.

Tosiaan tuo tunteettomuus on aika erikoista. Pahan masennuksen ja itseinhon jälkeen mitä suhteen aikana tunsin niin jonain päivänä en enää tuntenut kunnolla. Olen vielä herkkä ihminen, ollut aina, joten se kyllä mietitytti kovasti.

Jossain vaiheessa olin vain niin turta, että ihan sama mitä mies sanoi, haukkui, mitätöi tai muuta, se ei mennyt enää ihon alle samanlailla. Pystyin jopa nauramaan ja täysin sulkemaan silmäni todellisuudelta. Nykyäänkin olen joinakin päivinä hyvin tunteeton, jos muistelen. En vain tunne paljoa.

Se on oikeastaan ihan hyväkin juttu välillä mutta on myös päiviä kun yritän oikein saada yhteyttä johonkin suruun tai vihaan tms, en vain saa.

Saattaa olla tukala olo mutta yhteys on katki enkä vain jaksa sitten edes yrittää.

Luulen, että jossain vaiheessa pato saattaa murtua jos vielä löydän itseni ja oman persoonani. Se jää nähtäväksi miten tämä kaikki muotoutuu eteenpäin.

Tsemppiä sinullekin!

Ap

Ei tarvinnut sääliä. Löytyi heti uusi uhri ja meni sen kanssa nopeasti naimisiin. Pari viikkoa jaksoi uhriutua ja esittää reppanaa. Sitten se kai muisti kuka on ja elämä jatkui.

Keskityin siihen pahaan, mitä hän minulle aiheutti. Ymmärsin ettei säälistä voi olla kenenkään kanssa joka satuttaa. Oma hyvinvointi ei ole asia jonka kanssa tehdään kompromisseja.

Kyllä se viimeinen pisara tulee eli se hetki kun tajuat että mitä hittoa mä vielä täällä teen. Ennen sitä saattaa olla jokunen lähtö-ja eroyritys. Niin kauan kun on vielä sääliä toista kohtaan, olet valmis palaamaan yhteen ja yrittämään uudestaan.

Säälimättä toista osapuolta? Kyllä se sääli kuule kohdistui ihan itseen, kun pelkäsin vuosia väkivaltaista kostoa, muutin toiseen kaupunkiin ja laitoin tietoni salaisiksi. Jos joskus herpaannuin, ei tarvinnut kuin muistella, mitä kaikkea se p-pää minulle sanoi ja miten haukkui ja solvasti ja halvensi.

Vierailija kirjoitti:

Kyllä se viimeinen pisara tulee eli se hetki kun tajuat että mitä hittoa mä vielä täällä teen. Ennen sitä saattaa olla jokunen lähtö-ja eroyritys. Niin kauan kun on vielä sääliä toista kohtaan, olet valmis palaamaan yhteen ja yrittämään uudestaan.

En minä niin paljoa sääli. Ne säälin tunteet mitä aloituksessa kerroin ovat juuri niitä hetkiä kun "kuulen" tai kuvittelen miehen näkemyksen asiaan, koska siinä näköalassa olen elänyt aivan liikaa.

Onneksi kuitenkin ymmärrän, ettei ne ole minun elämääni vaikuttavia eikä minun tarvitse ajatella asiaa kuten hän ajattelee.

Ei minun tarvitse enää omaa hyvinvointiani syrjäyttää siksi, että hän kokee olonsa petetyksi ja vihaiseksi sekä hylätyksi. Hän on sen kaiken tehnyt minulle, ajat sitten ja monta kertaa.

Silmäni vain avautuivat. Se oli sitten siinä. Estolistalle laitoin ja sinne jää.

Niitä tunteita yritän kuitenkin ymmärtää, niitä ohimeneviä syyllisyyden tunteita. Eivät onneksi ole lainkaan niin pahoja kuin ennen, pelkkä heijastus siihen mitä oli kun olin pahimmassa tilassa tämän suhteen vuoksi.

Ap