Työelämä on minulle liikaa

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Onko joku muu keksinyt ratkaisun tähän? Työelämässä pitäisi olla aivan rautainen jaksaminen eikä minulta löydy sellaista.

Tuntuu, että olet vähän luovuttanut ennen kuin olet tosissasi yrittänytkään. Ei tämä elämä itsellekään helppoa ole, mutta kyllä asenteella pystyy asiaan vaikuttamaan. Itsellä vielä kutienkin aika stressaava ja vaativa uraputki. 

Taustalla koulukiusaus, skitsofreenikkoäiti ja lapsuus 90-luvun masentavassaa lamassa. Pari itsariyritystä nuorempana. Silti on hammasta purren koulut käyty ja vaativiin hommiin päädytty. Nyt 4-kymppisenä alkaa tuntua, että lähivuosina on pakko keventää jollain tavalla.

Vaikkei kaikkien voimavarat ihan tällaiseen riitäkään, minun on vaikea uskoa, että vaikka joku taksin ajaminen olisi henkisesti niin rankkaa, etteikö sitä pystyisi suurin osa tekemään. Väitän, että monen kohdalla kyse on enemmän siitä, että pienestä pitäen on vain syvästi tottunut siihen, että mitään ei vaadita ulkoa (eikä ole koskaan kasvanut sisäistä vaatimustasoa). Tavaksi on tullut kaiken aloittamisen lykkääminen ja siitä on jäänyt päälle ajatus, ettei muka vaan pysty. Väitän, että suurin osa pystyy, jos vaan oiekasti päättää niin tehdä.Ekat viikot, ekat kuukaudet voi olla vaikeampaa, mutta nimenomaan, kun tottuu uuteen vaatimustasoon, niin ei se tiettyyn kellonaikaan herääminen nyt niin paljoa vaadi.

Kummallisesti suurimmasssa osassa maailmaa porukka on keskimäärin ihan yhtä masentunutta, mutta kun rahaa ei kelalta tipu tilille, eikä kukaan kanna ruokaa eteen, niin kummasti sitä vaan porukka pääsee ulos itselleen ruokaa hankkimaan. 

Moni varmasti alapeukuttaa tätä ja väittää, että minä vaan en tajua kuiknka kauhean hirveää toisten elämä on, mutta kokeilepa ajatuskoetta: ajattele, että kukaan tosiaan ei anna sinulel mitään rahaa, eikä tuo ruokaa eteen. Mitä teet? Jäätkö oikeasti sängyn pohjalle makaamaan ja odottamaan nälkäkuolemaa, siis ihan oikeasti? Vai keräätkö voimasi ja alat miettimään, että mistä alat elantoa saamaan? Vaikeaa? Kyllä. Mahdotonta? Ei. Miljardit ihmiset tekevät tuota joka päivä.

Ja käännän asian vielä toisin päin: väitän, että useimmilla se mielenterveys alkaa nimenomaan parantumaan, kun alkaa saamaan aikaan jotakin, alkaa käymään jossain ja siitä itselleen tavan.

 

Olen se kuljetusalalla uupuneen äiti. Ymmärrän kyllä kirjoituksesi pointin: monesti alkaa helpottaa, kun vaan puree hammasta ja jostain ensin työläästä hommasta tulee rutiini. Mutta kun ei kaikilla käy näin. Itsekin välillä jo ajattelin, että pojalla alkaa helpottaa, etenkin kun vaihtoi kolmepäiväiseen viikkoon, mutta ei. Ei se hyvä rutiini kehity. On ihan totta, että kurjissa oloissa hän varmaan sitten vain vääntäytyisi töihin, jotta saa ruokaa, mutta todennäköisesti sitten vain kuolisi pois joskus selvästi alle eläkeikäisenä kaikkensa antaneena. Lähipiirissäni on eräs, jolla on ehkä tämä krooninen väsymysoireyhtymä, ja se väsymys on ihan todellista. On aiemmin tehnyt reippaasti töitä, ei ole todellakaan mikään lusmu, mutta kun se jaksaminen loppui, se loppui. Kaikenlaiset tutkimukset on tehty, ei löydy syytä, ja tuskin nyt mikään kuolemantauti on, kun on vuosia ollut. Masennus oli varmaan ensimmäisiä lääkärin ehdotuksia, mutta ei ole, on vain fyysisesti niin puhki. Nyt kituuttaa sitten ties missä kuntouttavissa jutuissa. Tuntuu, että tällainen vie nyky-yhteiskunnassa ihmisarvon ihan täysin :(

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Onko joku muu keksinyt ratkaisun tähän? Työelämässä pitäisi olla aivan rautainen jaksaminen eikä minulta löydy sellaista.

Tuntuu, että olet vähän luovuttanut ennen kuin olet tosissasi yrittänytkään. Ei tämä elämä itsellekään helppoa ole, mutta kyllä asenteella pystyy asiaan vaikuttamaan. Itsellä vielä kutienkin aika stressaava ja vaativa uraputki. 

Taustalla koulukiusaus, skitsofreenikkoäiti ja lapsuus 90-luvun masentavassaa lamassa. Pari itsariyritystä nuorempana. Silti on hammasta purren koulut käyty ja vaativiin hommiin päädytty. Nyt 4-kymppisenä alkaa tuntua, että lähivuosina on pakko keventää jollain tavalla.

Vaikkei kaikkien voimavarat ihan tällaiseen riitäkään, minun on vaikea uskoa, että vaikka joku taksin ajaminen olisi henkisesti niin rankkaa, etteikö sitä pystyisi suurin osa tekemään. Väitän, että monen kohdalla kyse on enemmän siitä, että pienestä pitäen on vain syvästi tottunut siihen, että mitään ei vaadita ulkoa (eikä ole koskaan kasvanut sisäistä vaatimustasoa). Tavaksi on tullut kaiken aloittamisen lykkääminen ja siitä on jäänyt päälle ajatus, ettei muka vaan pysty. Väitän, että suurin osa pystyy, jos vaan oiekasti päättää niin tehdä.Ekat viikot, ekat kuukaudet voi olla vaikeampaa, mutta nimenomaan, kun tottuu uuteen vaatimustasoon, niin ei se tiettyyn kellonaikaan herääminen nyt niin paljoa vaadi.

Kummallisesti suurimmasssa osassa maailmaa porukka on keskimäärin ihan yhtä masentunutta, mutta kun rahaa ei kelalta tipu tilille, eikä kukaan kanna ruokaa eteen, niin kummasti sitä vaan porukka pääsee ulos itselleen ruokaa hankkimaan. 

Moni varmasti alapeukuttaa tätä ja väittää, että minä vaan en tajua kuiknka kauhean hirveää toisten elämä on, mutta kokeilepa ajatuskoetta: ajattele, että kukaan tosiaan ei anna sinulel mitään rahaa, eikä tuo ruokaa eteen. Mitä teet? Jäätkö oikeasti sängyn pohjalle makaamaan ja odottamaan nälkäkuolemaa, siis ihan oikeasti? Vai keräätkö voimasi ja alat miettimään, että mistä alat elantoa saamaan? Vaikeaa? Kyllä. Mahdotonta? Ei. Miljardit ihmiset tekevät tuota joka päivä.

Ja käännän asian vielä toisin päin: väitän, että useimmilla se mielenterveys alkaa nimenomaan parantumaan, kun alkaa saamaan aikaan jotakin, alkaa käymään jossain ja siitä itselleen tavan.

 

Olen se kuljetusalalla uupuneen äiti. Ymmärrän kyllä kirjoituksesi pointin: monesti alkaa helpottaa, kun vaan puree hammasta ja jostain ensin työläästä hommasta tulee rutiini. Mutta kun ei kaikilla käy näin. Itsekin välillä jo ajattelin, että pojalla alkaa helpottaa, etenkin kun vaihtoi kolmepäiväiseen viikkoon, mutta ei. Ei se hyvä rutiini kehity. On ihan totta, että kurjissa oloissa hän varmaan sitten vain vääntäytyisi töihin, jotta saa ruokaa, mutta todennäköisesti sitten vain kuolisi pois joskus selvästi alle eläkeikäisenä kaikkensa antaneena. Lähipiirissäni on eräs, jolla on ehkä tämä krooninen väsymysoireyhtymä, ja se väsymys on ihan todellista. On aiemmin tehnyt reippaasti töitä, ei ole todellakaan mikään lusmu, mutta kun se jaksaminen loppui, se loppui. Kaikenlaiset tutkimukset on tehty, ei löydy syytä, ja tuskin nyt mikään kuolemantauti on, kun on vuosia ollut. Masennus oli varmaan ensimmäisiä lääkärin ehdotuksia, mutta ei ole, on vain fyysisesti niin puhki. Nyt kituuttaa sitten ties missä kuntouttavissa jutuissa. Tuntuu, että tällainen vie nyky-yhteiskunnassa ihmisarvon ihan täysin :(

Yleensä huomautaan vain se ongelmallisena pidetty uupumus tms. Se jää monesti huomaamatta kuinka valtavan paljon töitä henkilö on paiskinut sopeutuakseen tilanteeseen tai päästäkseen eteenpäin.

Esimerkiksi ammattitutkinnon hankkiminen on iso ponnistus ja on aina todella valitettavaa, jos sen suorittamisen jälkeen ei pystykään työelämään toivomallaan tavalla sijoittumaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Onko joku muu keksinyt ratkaisun tähän? Työelämässä pitäisi olla aivan rautainen jaksaminen eikä minulta löydy sellaista.

Tuntuu, että olet vähän luovuttanut ennen kuin olet tosissasi yrittänytkään. Ei tämä elämä itsellekään helppoa ole, mutta kyllä asenteella pystyy asiaan vaikuttamaan. Itsellä vielä kutienkin aika stressaava ja vaativa uraputki. 

Taustalla koulukiusaus, skitsofreenikkoäiti ja lapsuus 90-luvun masentavassaa lamassa. Pari itsariyritystä nuorempana. Silti on hammasta purren koulut käyty ja vaativiin hommiin päädytty. Nyt 4-kymppisenä alkaa tuntua, että lähivuosina on pakko keventää jollain tavalla.

Vaikkei kaikkien voimavarat ihan tällaiseen riitäkään, minun on vaikea uskoa, että vaikka joku taksin ajaminen olisi henkisesti niin rankkaa, etteikö sitä pystyisi suurin osa tekemään. Väitän, että monen kohdalla kyse on enemmän siitä, että pienestä pitäen on vain syvästi tottunut siihen, että mitään ei vaadita ulkoa (eikä ole koskaan kasvanut sisäistä vaatimustasoa). Tavaksi on tullut kaiken aloittamisen lykkääminen ja siitä on jäänyt päälle ajatus, ettei muka vaan pysty. Väitän, että suurin osa pystyy, jos vaan oiekasti päättää niin tehdä.Ekat viikot, ekat kuukaudet voi olla vaikeampaa, mutta nimenomaan, kun tottuu uuteen vaatimustasoon, niin ei se tiettyyn kellonaikaan herääminen nyt niin paljoa vaadi.

Kummallisesti suurimmasssa osassa maailmaa porukka on keskimäärin ihan yhtä masentunutta, mutta kun rahaa ei kelalta tipu tilille, eikä kukaan kanna ruokaa eteen, niin kummasti sitä vaan porukka pääsee ulos itselleen ruokaa hankkimaan. 

Moni varmasti alapeukuttaa tätä ja väittää, että minä vaan en tajua kuiknka kauhean hirveää toisten elämä on, mutta kokeilepa ajatuskoetta: ajattele, että kukaan tosiaan ei anna sinulel mitään rahaa, eikä tuo ruokaa eteen. Mitä teet? Jäätkö oikeasti sängyn pohjalle makaamaan ja odottamaan nälkäkuolemaa, siis ihan oikeasti? Vai keräätkö voimasi ja alat miettimään, että mistä alat elantoa saamaan? Vaikeaa? Kyllä. Mahdotonta? Ei. Miljardit ihmiset tekevät tuota joka päivä.

Ja käännän asian vielä toisin päin: väitän, että useimmilla se mielenterveys alkaa nimenomaan parantumaan, kun alkaa saamaan aikaan jotakin, alkaa käymään jossain ja siitä itselleen tavan.

 

Olen se kuljetusalalla uupuneen äiti. Ymmärrän kyllä kirjoituksesi pointin: monesti alkaa helpottaa, kun vaan puree hammasta ja jostain ensin työläästä hommasta tulee rutiini. Mutta kun ei kaikilla käy näin. Itsekin välillä jo ajattelin, että pojalla alkaa helpottaa, etenkin kun vaihtoi kolmepäiväiseen viikkoon, mutta ei. Ei se hyvä rutiini kehity. On ihan totta, että kurjissa oloissa hän varmaan sitten vain vääntäytyisi töihin, jotta saa ruokaa, mutta todennäköisesti sitten vain kuolisi pois joskus selvästi alle eläkeikäisenä kaikkensa antaneena. Lähipiirissäni on eräs, jolla on ehkä tämä krooninen väsymysoireyhtymä, ja se väsymys on ihan todellista. On aiemmin tehnyt reippaasti töitä, ei ole todellakaan mikään lusmu, mutta kun se jaksaminen loppui, se loppui. Kaikenlaiset tutkimukset on tehty, ei löydy syytä, ja tuskin nyt mikään kuolemantauti on, kun on vuosia ollut. Masennus oli varmaan ensimmäisiä lääkärin ehdotuksia, mutta ei ole, on vain fyysisesti niin puhki. Nyt kituuttaa sitten ties missä kuntouttavissa jutuissa. Tuntuu, että tällainen vie nyky-yhteiskunnassa ihmisarvon ihan täysin :(

Yleensä huomautaan vain se ongelmallisena pidetty uupumus tms. Se jää monesti huomaamatta kuinka valtavan paljon töitä henkilö on paiskinut sopeutuakseen tilanteeseen tai päästäkseen eteenpäin.

Esimerkiksi ammattitutkinnon hankkiminen on iso ponnistus ja on aina todella valitettavaa, jos sen suorittamisen jälkeen ei pystykään työelämään toivomallaan tavalla sijoittumaan.

Ja vielä tämä: kukaan ei ole luvannut kenellekään helppoa elämää, mutta vastoinkäymisten kohdalla pettymyksen tunteet ovat täysin luonnollisia. Kukaan meistä ei ole pinnaltaan teflonia, vaikka sellaista kuinka yrittäisi muille ja itselleen vakuuttaa.

Vierailija kirjoitti:

Tässä maassa ei osatyökykyinen pääse eläkkeelle 40 vuotiaana nuoret pääsevät sen perusteella että eivät tiedä sukupuoltaan. Ei ole oikein että meitä joilla on todella alhainen työkyky pidetään väkisin mukana siksi teen kuntouttavaa työtoimintaa 2 PV viikko koska palkkatyöhön en pysty ja näin saa olla rauhassa vaikka en tule enää työllistymään onneksi nuhapsykoosin aikaan oli 2 ja puolen vuoden tauko tästä

Puhut asiaa ja nämä puupäät täällä vaan alapeukuttaa.

liian runsaat tuet kirjoitti:

ole 2vk syömättä ja asu kadulla jo on kumma jos ei työ motivaatiota ala löytymään

Syö pääs 🤪

Vierailija kirjoitti:

Suosittelen varastotyötä sille joka pystyy tekemään. Esim. elintarvikkeisiin tarvitaan jatkossakin kerääjiä. Pitää sietää kyllä kylmää jonkun verran, mutta lämpimät työvaatteet saa firmasta. Voi valita tekeekö aamua jota tarjotaan joissain paikoissa ja toisissa on eri vuoroja.

Voi tehdä vaikka neljää päivää viikossa jota siirryn nyt tekemään, mutta kaupan alalla saa hyvät lisät jos tekee vuoroja viikonloppuisin. Iltavuoroista tienaa myös. Työ on raskasta ja suorittavaa kyllä, täytyy muistaa myös työergonomia ja pitää yllä huolta kunnosta mm. venytellä.

Voi käydä myös kursseja vaikka Työkkärin kautta josta saa lupiakin (trukkikortteja mm. vastapaino, työntömasto, sähköpässi, pinkkari) yms. Suosittelen sille joka hakee jotain työtä jota voi "helposti" tehdä ja ei haittaa liikaa hankalat työajat ja on sopeutuvainen.

Hyi helvetti. Ei naiset arvosta noita hommia paskankaan vertaa. Olisin yhä ns. Incelmies vaikka noita paskahommia paiskasin hiki hatussa. Ei rako kuitenkaan avautuisi.

Omalla kohdalla tuntuu ihan käsittämättömältä. Pienet lapset päiväkodissa kun oli tarkoitus työllistyä, ei juuri kokemusta tai koulutusta, yrittänyt saada nyt jotain työtä, joka sijoittuisi klo 8-16 ajalle. Olihan liian suuret kuvitelmat. Ei keikkoja, vaan varmaa työtä. Ei löydy. Kaikki on vajaita päiviä, klo 17 asti (en ehtisi hakemaan lapsia) tai vuorotöitä, joissa välillä pakko ottaa vastaan iltavuoroja. Puhelinmyyntiä ilman tuntipalkkaa jne. Olen sitten kotona. Neuvoja otetaan vastaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tässä langassa on myös mainittu osa-aikatyöt mutta harva saa tehdä oikeasti tasaista, varmaa osa-aikatyötä. Työnantajan ei ole sellaista pakko järjestää ja ne työt joissa sopimus on ns. 0-soppari ovat todella epävarmoja. Sopivat käytänössä opiskelijalle jolla on kuitenkin kiinteä kuukausitulo eikä tulojaan tarvitse erikseen raportoida ja jännittää tuleeko rahaa vai ei. Suomi on myös niin kallis maa ettei moni oikeasti oikein eläisi 1500eur miinus -palkalla vaikka eläisikin melko vaatimattomasti etenkään jos on lapsia.

Lähtökohtaisesti ajattelen että on etsittävä aina ratkaisuja tilanteesta valittamisen sijaan mutta monille täysaikatyö on aikalailla pakon sanelema asia ja näistä ketjuista ainakin itse haen enemmänkin vertaistukea kuin konkreettisia ratkaisuja.

Jos olet ap niin miksi sitten kysyt aloituksessa että mitä voisit asialle tehdä?

Jos on paljon paikkoja jossa työajanlyhennys ei onnistu niin vastaavasti paljon on myös niitä työpaikkoja jossa voi neuvotella omat työaikansa. usein työajanlyhennys tai työtehtävien muokkaus onnistuu vähintäänkin työterveysneuvottelujen kautta. Jos siis oikeasti et ole työkykyinen niin lääkäriin se on hakeuduttava ja etsittävä niitä ratkaisuja yhdessä työterveyslääkärin ja työnantajan kanssa.

Ei ole ap. Läheskään kaikilla työnantajilla ei ole kiinnostusta etsiä ratkaisuja, jos työntekijä jaksaa töissä huonosti, oli syy siihen mikä tahansa.

Totta. Ei ne viitsi tai jaksa. Tämä on valitettavasti totta. Tuttu halusi vaihtaa työtehtäviä uupumuksen vuoksi. Esimies kertoi ettei onnistu. Tuttu soitti ylimmälle esimiehelle ja homma onnistui.

Kuntoutettavaa työtoimintaa kerran viikossa sopii mulle kun kalu käteen. Hommat on mitä on, vaikka vaan kädet taskussa lorvimista, mutta saapahan olla rauhassa kun on osa "yhteiskuntaa" repikää siitä.

Mullekin alkaa olla kokopäivätyö liikaa. Tammikuussa täytän 60v. Vielä noin 5 vuotta rehkittävää. Jos eläkekertymä ei olisi niin pieni jäisin eläkkeelle vaikka huomenna ja jättäisin hommat nuoremmille...

Kun näitä lukee, tulee väistämättä mieleen, että 6 h työpäivä olisi ratkaisu kaikkiin vaivoihin: työuupumukseen, tehokkuuteen, työttömyyteen, joustoihin, tuottavuuteen ja hyvinvointiin.

Läpsystä toinen työntekijä hommiin 13-19, kun ekan vuoro 7-13 päättyy. Tätä 2 vkoa ja vaihto päittäin.

Ja kumpikin pystyisi olemaan tehokas ja hoitamaan elämäänsä päivänvalon aikaan. Palkat olisivat pienemmät, mutta mitä siitä, jos elämä maistuu.

Myös työnantajalla tehostuisi homma, kun saisi työtunteja päivään 5 lisää ja virkeät työntekijät. Uusilta työläisiltä voisi saada uusia näkökulmia hommiin.