Lue keskustelun säännöt.
Työelämä on minulle liikaa
Apua
17.10.2022 |
Mielenterveys on kohtalaisen hyvä, mutta ei niin hyvä kuin sen työelämässä pärjäämistä varten pitäisi olla. Mitä hittoa voin tehdä? En tule ikinä olemaan oikeutettu pidempiaikaiseen eläkkeeseen mt-syistä.
Kommentit (231)
Vierailija kirjoitti:
Olen mielenterveyskuntoutuja, ja lisäksi yhden erityislapsen äiti. Jotta voisin käydä töissä, työn tulisi olla suht vähän kuormittavaa päivätyötä, mieluiten esim. 9-15 tai vastaavaa tunneiltaan. Sen lisäksi, että kukaan työnantaja ei tarjoaisi/hyväksyisi tuollaisia tunteja, minulla ei ole mitään sellaista osaamista jolla voisin päihittää muut hakijat- päinvastoin, lapseni tilanteen huomioiden, keksin vain asioita joista saisin miinusta. Veikkaan etten ole läheskään ainoa, jolla on tämmöinen tilanne. Niin kauan kun nykykäytännöt ovat mitä ovat (eli pitää olla täysin terve ja sitoutua kokopäivätyöhön TAI ottaa vastaan nollasoppareilla satunnaisia tunteja, joihin ei ole sanomista), eikö kaltaisilleni ihmisille voitaisi vaan myöntää jotain perusetuutta ja lopettaa resurssien haaskaaminen siihen paikkaan? Tuntuu typerältä ja tehottomalta jutella työkkärin kanssa 2-3kk välein siitä, miten edelleenkään tilanteessani ei ole tapahtunut muutosta ja ei, kukaan ei edelleenkään ole valmis palkkaamaan monisairasta erityislapsen äitiä päivätyöhön 5-6h päivässä...työkkärissä yrittävät sitten kiivaasti keksiä pyörää uudestaan, kun en sovi mihinkään lokeroon, vain jotta saisin minimituen jolla maksaa elämiseni.
Voin vain kuvitella millaista on käydä keskusteluja viranomaisten kanssa tuossa tilanteessa. Todella hankalaa löytää työ noilla reunaehdoilla, kun vaatimustaso on niin korkea.
Eikä elämässä varmasti ole erityislapsen kanssa siinä määrin joustoa, että satunnaisia keikkoja pystyisi helposti ottamaan lennosta vastaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen mielenterveyskuntoutuja, ja lisäksi yhden erityislapsen äiti. Jotta voisin käydä töissä, työn tulisi olla suht vähän kuormittavaa päivätyötä, mieluiten esim. 9-15 tai vastaavaa tunneiltaan. Sen lisäksi, että kukaan työnantaja ei tarjoaisi/hyväksyisi tuollaisia tunteja, minulla ei ole mitään sellaista osaamista jolla voisin päihittää muut hakijat- päinvastoin, lapseni tilanteen huomioiden, keksin vain asioita joista saisin miinusta. Veikkaan etten ole läheskään ainoa, jolla on tämmöinen tilanne. Niin kauan kun nykykäytännöt ovat mitä ovat (eli pitää olla täysin terve ja sitoutua kokopäivätyöhön TAI ottaa vastaan nollasoppareilla satunnaisia tunteja, joihin ei ole sanomista), eikö kaltaisilleni ihmisille voitaisi vaan myöntää jotain perusetuutta ja lopettaa resurssien haaskaaminen siihen paikkaan? Tuntuu typerältä ja tehottomalta jutella työkkärin kanssa 2-3kk välein siitä, miten edelleenkään tilanteessani ei ole tapahtunut muutosta ja ei, kukaan ei edelleenkään ole valmis palkkaamaan monisairasta erityislapsen äitiä päivätyöhön 5-6h päivässä...työkkärissä yrittävät sitten kiivaasti keksiä pyörää uudestaan, kun en sovi mihinkään lokeroon, vain jotta saisin minimituen jolla maksaa elämiseni.
Voin vain kuvitella millaista on käydä keskusteluja viranomaisten kanssa tuossa tilanteessa. Todella hankalaa löytää työ noilla reunaehdoilla, kun vaatimustaso on niin korkea.
Eikä elämässä varmasti ole erityislapsen kanssa siinä määrin joustoa, että satunnaisia keikkoja pystyisi helposti ottamaan lennosta vastaan.
Tarkennus: tarkoitin työnantajilla olevan korkea vaatimustaso. Tuntuu olevan että työntekijöistä halutaan joko kaikki irti tai sitten heidät pois työpaikalta, jos se ei onnistu.
Vierailija kirjoitti:
Mistä ne tehtävät annetaan sinulle; esimieheltä, työkaverilta (oletko jonkun työketjun osa), asiakkailta? Et pääse tilanteeseen, että voisit sanoa, että minulla on vielä tämä edellinen tehtävä menossa, voin aloittaa seuraavan X ajan päästä?
Ihminen pystyy tekemään vain yhden asian kerralla kunnolla. Multitaskaus on vain monen asian yhtä aikaa huonosti tekemistä.
Nyt tekisi mieli puuskahtaa sarkastisesti. Missä työpaikassa voi sanoa että "minulla on tämä edellinen tehtävä menossa"?
Olin asiantuntijatyössä ja tein yleensä 2-5 asiakasprojektia yhtäaikaisesti. Vaikka kuinka yritin ennakoida työmäärääni ja tekemisiäni ("ensin y, sitten x") niin se oli aika mahdotonta. Seuraava projekti alkoi ennen kuin edellinen loppui, yleensä koska edellinen venyi ja sen toisen projektin asiakas halusi aikaistaa seuraavaa. Ei pystynyt itse kikkailemaan laittamalla "myöhästymislisää" omaan kalenteriin, koska työaika-allokointimme näkyi firman sisäisessä resurssikalenterissa suunnitellun, ei todellisen mukaan, ja työntekijöiden piti olla kiinnitettynä johonkin projektityöhön väh. 90% työajastaan. Eli aina projektien vaihtuessa joutui tekemään 2-3 viikkoa ylitöitä.
Sitten tuli myös näitä "tulipaloja" eli yllättäviä (itsestä johtumattomia) ongelmia jotka piti hoitaa heti. Seniorina jouduin apuun useammin kun oli kokemusta ja tiesin miten asiakasra käsitellään ja saadaan tilanne korjattua.
Sijaisia ei saanut, tai jos sai niin piti itse kouluttaa nämä työhön joten sama vaikka kyseisellä ajalla teki hommat itse. Sairasloman jälkeen joutui tekemään viikon 10-tuntisia päiviä että sai kirittyä saikun aikana tekemättömät työt kiinni.
Samaan aikaan tuönantaja järjestää kaikenlausta ylimääräistä sotkua, organisaatiouudistuksia ja muuta hankehumppaa, ja oman työn lisäksi pitäisi sillä 10% "muu työaika" resurssilla osallistua ja "vaikuttaa oman työkulttuurin kehittämiseen" erilaisissa sisäisissä työpajoissa ja kehittämisprojekteissa. 10% työajasta on puolikas päivä viikossa. Sekin aika meni yleensä käytännön asiointiin kuten IT-tuen kanssa sompailuun, matkalaskujen tekemiseen tai muihun oman työisaamisen ulkopuolisiin työtehtäviin.
Nyt olenkin työkyvytyömyyseläkkeellä vuoden määräaikaisesti, kun en jaksanut.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mistä ne tehtävät annetaan sinulle; esimieheltä, työkaverilta (oletko jonkun työketjun osa), asiakkailta? Et pääse tilanteeseen, että voisit sanoa, että minulla on vielä tämä edellinen tehtävä menossa, voin aloittaa seuraavan X ajan päästä?
Ihminen pystyy tekemään vain yhden asian kerralla kunnolla. Multitaskaus on vain monen asian yhtä aikaa huonosti tekemistä.
Nyt tekisi mieli puuskahtaa sarkastisesti. Missä työpaikassa voi sanoa että "minulla on tämä edellinen tehtävä menossa"?
Olin asiantuntijatyössä ja tein yleensä 2-5 asiakasprojektia yhtäaikaisesti. Vaikka kuinka yritin ennakoida työmäärääni ja tekemisiäni ("ensin y, sitten x") niin se oli aika mahdotonta. Seuraava projekti alkoi ennen kuin edellinen loppui, yleensä koska edellinen venyi ja sen toisen projektin asiakas halusi aikaistaa seuraavaa. Ei pystynyt itse kikkailemaan laittamalla "myöhästymislisää" omaan kalenteriin, koska työaika-allokointimme näkyi firman sisäisessä resurssikalenterissa suunnitellun, ei todellisen mukaan, ja työntekijöiden piti olla kiinnitettynä johonkin projektityöhön väh. 90% työajastaan. Eli aina projektien vaihtuessa joutui tekemään 2-3 viikkoa ylitöitä.
Sitten tuli myös näitä "tulipaloja" eli yllättäviä (itsestä johtumattomia) ongelmia jotka piti hoitaa heti. Seniorina jouduin apuun useammin kun oli kokemusta ja tiesin miten asiakasra käsitellään ja saadaan tilanne korjattua.
Sijaisia ei saanut, tai jos sai niin piti itse kouluttaa nämä työhön joten sama vaikka kyseisellä ajalla teki hommat itse. Sairasloman jälkeen joutui tekemään viikon 10-tuntisia päiviä että sai kirittyä saikun aikana tekemättömät työt kiinni.
Samaan aikaan tuönantaja järjestää kaikenlausta ylimääräistä sotkua, organisaatiouudistuksia ja muuta hankehumppaa, ja oman työn lisäksi pitäisi sillä 10% "muu työaika" resurssilla osallistua ja "vaikuttaa oman työkulttuurin kehittämiseen" erilaisissa sisäisissä työpajoissa ja kehittämisprojekteissa. 10% työajasta on puolikas päivä viikossa. Sekin aika meni yleensä käytännön asiointiin kuten IT-tuen kanssa sompailuun, matkalaskujen tekemiseen tai muihun oman työisaamisen ulkopuolisiin työtehtäviin.
Nyt olenkin työkyvytyömyyseläkkeellä vuoden määräaikaisesti, kun en jaksanut.
Sori typot, uupumus vaikuttaa kirjoittamiseen.
Mutta siis, työssäni oli miltei olematon johtaminen. Exceleissä ja seurantajärjestelmissä johdolle kaikki näytti varmasti hyvältä, mutta käytännössä homma ei toiminut. Yritin useamman vuoden vaikuttaa siihen ettei minulle määrättäisi niin paljon työtä, mutta ei auttanut (sain vain ikävän valittajan maineen). Työtä minulle resurssouvat eri henkilöt kuin ne jotka hoitivat esimiestehtäviä, eikä esimiehelläni ollut valtaa työtehtävien järjestämiseen. Tämä on kai sitten laillista, että on "esimies" joka hoitaa lakisääteiset minimit eli hyväksyy lomat ja pitää kehityskeskustelun kerran vuodessa, mutta muuten ei tiedä tai ymmärrä työstäni ja sen arjesta mitään. Ne taas jotka myivät minua projekteihin eivät aina tunteneet minua lainkaan.
Vierailija kirjoitti:
Onko joku muu keksinyt ratkaisun tähän? Työelämässä pitäisi olla aivan rautainen jaksaminen eikä minulta löydy sellaista.
Tuntuu, että olet vähän luovuttanut ennen kuin olet tosissasi yrittänytkään. Ei tämä elämä itsellekään helppoa ole, mutta kyllä asenteella pystyy asiaan vaikuttamaan. Itsellä vielä kutienkin aika stressaava ja vaativa uraputki.
Taustalla koulukiusaus, skitsofreenikkoäiti ja lapsuus 90-luvun masentavassaa lamassa. Pari itsariyritystä nuorempana. Silti on hammasta purren koulut käyty ja vaativiin hommiin päädytty. Nyt 4-kymppisenä alkaa tuntua, että lähivuosina on pakko keventää jollain tavalla.
Vaikkei kaikkien voimavarat ihan tällaiseen riitäkään, minun on vaikea uskoa, että vaikka joku taksin ajaminen olisi henkisesti niin rankkaa, etteikö sitä pystyisi suurin osa tekemään. Väitän, että monen kohdalla kyse on enemmän siitä, että pienestä pitäen on vain syvästi tottunut siihen, että mitään ei vaadita ulkoa (eikä ole koskaan kasvanut sisäistä vaatimustasoa). Tavaksi on tullut kaiken aloittamisen lykkääminen ja siitä on jäänyt päälle ajatus, ettei muka vaan pysty. Väitän, että suurin osa pystyy, jos vaan oiekasti päättää niin tehdä.Ekat viikot, ekat kuukaudet voi olla vaikeampaa, mutta nimenomaan, kun tottuu uuteen vaatimustasoon, niin ei se tiettyyn kellonaikaan herääminen nyt niin paljoa vaadi.
Kummallisesti suurimmasssa osassa maailmaa porukka on keskimäärin ihan yhtä masentunutta, mutta kun rahaa ei kelalta tipu tilille, eikä kukaan kanna ruokaa eteen, niin kummasti sitä vaan porukka pääsee ulos itselleen ruokaa hankkimaan.
Moni varmasti alapeukuttaa tätä ja väittää, että minä vaan en tajua kuiknka kauhean hirveää toisten elämä on, mutta kokeilepa ajatuskoetta: ajattele, että kukaan tosiaan ei anna sinulel mitään rahaa, eikä tuo ruokaa eteen. Mitä teet? Jäätkö oikeasti sängyn pohjalle makaamaan ja odottamaan nälkäkuolemaa, siis ihan oikeasti? Vai keräätkö voimasi ja alat miettimään, että mistä alat elantoa saamaan? Vaikeaa? Kyllä. Mahdotonta? Ei. Miljardit ihmiset tekevät tuota joka päivä.
Ja käännän asian vielä toisin päin: väitän, että useimmilla se mielenterveys alkaa nimenomaan parantumaan, kun alkaa saamaan aikaan jotakin, alkaa käymään jossain ja siitä itselleen tavan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Onko joku muu keksinyt ratkaisun tähän? Työelämässä pitäisi olla aivan rautainen jaksaminen eikä minulta löydy sellaista.
Tuntuu, että olet vähän luovuttanut ennen kuin olet tosissasi yrittänytkään. Ei tämä elämä itsellekään helppoa ole, mutta kyllä asenteella pystyy asiaan vaikuttamaan. Itsellä vielä kutienkin aika stressaava ja vaativa uraputki.
Taustalla koulukiusaus, skitsofreenikkoäiti ja lapsuus 90-luvun masentavassaa lamassa. Pari itsariyritystä nuorempana. Silti on hammasta purren koulut käyty ja vaativiin hommiin päädytty. Nyt 4-kymppisenä alkaa tuntua, että lähivuosina on pakko keventää jollain tavalla.
Vaikkei kaikkien voimavarat ihan tällaiseen riitäkään, minun on vaikea uskoa, että vaikka joku taksin ajaminen olisi henkisesti niin rankkaa, etteikö sitä pystyisi suurin osa tekemään. Väitän, että monen kohdalla kyse on enemmän siitä, että pienestä pitäen on vain syvästi tottunut siihen, että mitään ei vaadita ulkoa (eikä ole koskaan kasvanut sisäistä vaatimustasoa). Tavaksi on tullut kaiken aloittamisen lykkääminen ja siitä on jäänyt päälle ajatus, ettei muka vaan pysty. Väitän, että suurin osa pystyy, jos vaan oiekasti päättää niin tehdä.Ekat viikot, ekat kuukaudet voi olla vaikeampaa, mutta nimenomaan, kun tottuu uuteen vaatimustasoon, niin ei se tiettyyn kellonaikaan herääminen nyt niin paljoa vaadi.
Kummallisesti suurimmasssa osassa maailmaa porukka on keskimäärin ihan yhtä masentunutta, mutta kun rahaa ei kelalta tipu tilille, eikä kukaan kanna ruokaa eteen, niin kummasti sitä vaan porukka pääsee ulos itselleen ruokaa hankkimaan.
Moni varmasti alapeukuttaa tätä ja väittää, että minä vaan en tajua kuiknka kauhean hirveää toisten elämä on, mutta kokeilepa ajatuskoetta: ajattele, että kukaan tosiaan ei anna sinulel mitään rahaa, eikä tuo ruokaa eteen. Mitä teet? Jäätkö oikeasti sängyn pohjalle makaamaan ja odottamaan nälkäkuolemaa, siis ihan oikeasti? Vai keräätkö voimasi ja alat miettimään, että mistä alat elantoa saamaan? Vaikeaa? Kyllä. Mahdotonta? Ei. Miljardit ihmiset tekevät tuota joka päivä.
Ja käännän asian vielä toisin päin: väitän, että useimmilla se mielenterveys alkaa nimenomaan parantumaan, kun alkaa saamaan aikaan jotakin, alkaa käymään jossain ja siitä itselleen tavan.
Onko itsetunto jotenkin heikko, kun on tarve korostaa omia saavutuksia ja painaa samalla muita alas?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Onko tämä siis AP joka kirjoitti myös siitä, että lääkärin kanssa on keskusteltu traumoista?
Kävin itse uupumuksen takia parillakin psykoterapeutilla tai työnohjaajalla, ei tulosta. Nämä olivat ratkaisukeskeistä lähestymistapaa hyödyntäviä ja tapaamisia oli yleensä kahdesta kerrasta maksimissaan 10 kertaan. Kun sain Kelan korvauksen psykoterapiaan, päätin kokeilla psykoanalyysia. Minulla on lapsuudessa tapahtunut traumatisoivia asioita (mm. vuosia kestänyt koulukiusaaminen, muiden ohessa). Terapiasuuntaukset joissa keskitytään tämän hetken ja tulevaisuuden analysointiin ja etsitään pikaratkaisuja arjen ongelmiin toimivat parhaiten niille, joilla ei ole tiedostamattomia, varhaislapsuudessa muodostuneita itselle haitallisia ajattelu- ja toimintamalleja. Minulla näin oli, niin kauan kun en saanut apua uupumukseni juurisyihin, uuvuin aina uudestaan.
Jos sairaslomia on noinkin paljon, olet oikeutettu työterveysneuvotteluprosessiin. Sinunnpitäusi myös saada lääkäriltä B-lausunto jolla voi hakea Kelan kuntoutustukea psykoterapiaan ja työeläkelaitoksen kuntoutumistukea. Jälkimmäisen avulla voi esim. opiskella itselleen toimivamman uuden ammatin tai mennä työkokeiluun.
Toivon että löydät avun. Ja muista että meitä kohtalotovereita on paljon, et ole ainoa!
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen käynyt aiemmin useampaan otteeseen. Nyt en ole käynyt vähään aikaan, kun en enää kokenut saavani uusia näkökulmia keskusteluista. Niistä tuli kaikenlaista lisäpainetta. En ole hetkeen valmis kokeilemaan uusiksi.
Yleensä olen hyötynyt keskusteluista, mutta viimeksi ns. apu ei toiminut tilanteessani lainkaan. Ilmeisesti kemiat eivät vain riittävästi kohdanneet.
Olen käynyt Kelan korvaamassa psykoterapiassa alle viisi vuotta sitten. En tule pääsemään sinne pitkään aikaan uudelleen.
Ikävä kuulla, tosi harmillinen tilanne! Oletko selvittänyt että onko mahdollista hakea uutta? Minä olen saanut Kelalta myönteisen päätöksen niin että edellisen kuntoituspsykoterapian päättymisen ja uuden aloittamisen välissä oli vain 6 vuotta. (Tämä uusin alkoi korona-aikana)
Toivon sinulle voimia! Ja pidä itsestäsi ja läheisistäsi huolta, työ on vaan työtä ja tottakai toimeentulo on tärkeää, mutta oma terveys ja jaksaminen vieläkin tärkeämpää (no ne kyllä vaikuttaa toisiinsa, mutta ehkä ymmärrät mitä haen takaa)
joka tapauksessa olet arvokas ihminen ja ansaitset kaiken hyvän, vaikka et jaksaisikaan
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Onko joku muu keksinyt ratkaisun tähän? Työelämässä pitäisi olla aivan rautainen jaksaminen eikä minulta löydy sellaista.
Tuntuu, että olet vähän luovuttanut ennen kuin olet tosissasi yrittänytkään. Ei tämä elämä itsellekään helppoa ole, mutta kyllä asenteella pystyy asiaan vaikuttamaan. Itsellä vielä kutienkin aika stressaava ja vaativa uraputki.
Taustalla koulukiusaus, skitsofreenikkoäiti ja lapsuus 90-luvun masentavassaa lamassa. Pari itsariyritystä nuorempana. Silti on hammasta purren koulut käyty ja vaativiin hommiin päädytty. Nyt 4-kymppisenä alkaa tuntua, että lähivuosina on pakko keventää jollain tavalla.
Vaikkei kaikkien voimavarat ihan tällaiseen riitäkään, minun on vaikea uskoa, että vaikka joku taksin ajaminen olisi henkisesti niin rankkaa, etteikö sitä pystyisi suurin osa tekemään. Väitän, että monen kohdalla kyse on enemmän siitä, että pienestä pitäen on vain syvästi tottunut siihen, että mitään ei vaadita ulkoa (eikä ole koskaan kasvanut sisäistä vaatimustasoa). Tavaksi on tullut kaiken aloittamisen lykkääminen ja siitä on jäänyt päälle ajatus, ettei muka vaan pysty. Väitän, että suurin osa pystyy, jos vaan oiekasti päättää niin tehdä.Ekat viikot, ekat kuukaudet voi olla vaikeampaa, mutta nimenomaan, kun tottuu uuteen vaatimustasoon, niin ei se tiettyyn kellonaikaan herääminen nyt niin paljoa vaadi.
Kummallisesti suurimmasssa osassa maailmaa porukka on keskimäärin ihan yhtä masentunutta, mutta kun rahaa ei kelalta tipu tilille, eikä kukaan kanna ruokaa eteen, niin kummasti sitä vaan porukka pääsee ulos itselleen ruokaa hankkimaan.
Moni varmasti alapeukuttaa tätä ja väittää, että minä vaan en tajua kuiknka kauhean hirveää toisten elämä on, mutta kokeilepa ajatuskoetta: ajattele, että kukaan tosiaan ei anna sinulel mitään rahaa, eikä tuo ruokaa eteen. Mitä teet? Jäätkö oikeasti sängyn pohjalle makaamaan ja odottamaan nälkäkuolemaa, siis ihan oikeasti? Vai keräätkö voimasi ja alat miettimään, että mistä alat elantoa saamaan? Vaikeaa? Kyllä. Mahdotonta? Ei. Miljardit ihmiset tekevät tuota joka päivä.
Ja käännän asian vielä toisin päin: väitän, että useimmilla se mielenterveys alkaa nimenomaan parantumaan, kun alkaa saamaan aikaan jotakin, alkaa käymään jossain ja siitä itselleen tavan.
Onko itsetunto jotenkin heikko, kun on tarve korostaa omia saavutuksia ja painaa samalla muita alas?
Huoh, jos en olisi todennut, että itse olen esimerkki siitä, että haastavasta mt-tilasta huolimatta voi päästä pitkälle, sinä olisit vastavuoroisesti kirjoittanut, että "mene siä trolli pois", tai "Sinä et vaan teidä mitään uupumuksesta".
Pointti oli, että minä TIEDÄN uupumuksesta ja vaikeasta henkisestä tilasta ihan tarpeeksi ja tiedän, että siitä huolimatta se harvalla oikeasti on niin paha, etteikö sieltä kykenisi jonkinlaiseen työntekoon nousemaan aamulla ylös.
Selityksiä toki aina löytyy ja kaikki on hyvä laittaa toisten syyksi ja mollata vaan toisia ja keskittyä toisten kirjoituksiin.
Vastaapa nyt tuossa lopussa esittämääni kysymykseen. Rehellisesti.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Onko joku muu keksinyt ratkaisun tähän? Työelämässä pitäisi olla aivan rautainen jaksaminen eikä minulta löydy sellaista.
Tuntuu, että olet vähän luovuttanut ennen kuin olet tosissasi yrittänytkään. Ei tämä elämä itsellekään helppoa ole, mutta kyllä asenteella pystyy asiaan vaikuttamaan. Itsellä vielä kutienkin aika stressaava ja vaativa uraputki.
Taustalla koulukiusaus, skitsofreenikkoäiti ja lapsuus 90-luvun masentavassaa lamassa. Pari itsariyritystä nuorempana. Silti on hammasta purren koulut käyty ja vaativiin hommiin päädytty. Nyt 4-kymppisenä alkaa tuntua, että lähivuosina on pakko keventää jollain tavalla.
Vaikkei kaikkien voimavarat ihan tällaiseen riitäkään, minun on vaikea uskoa, että vaikka joku taksin ajaminen olisi henkisesti niin rankkaa, etteikö sitä pystyisi suurin osa tekemään. Väitän, että monen kohdalla kyse on enemmän siitä, että pienestä pitäen on vain syvästi tottunut siihen, että mitään ei vaadita ulkoa (eikä ole koskaan kasvanut sisäistä vaatimustasoa). Tavaksi on tullut kaiken aloittamisen lykkääminen ja siitä on jäänyt päälle ajatus, ettei muka vaan pysty. Väitän, että suurin osa pystyy, jos vaan oiekasti päättää niin tehdä.Ekat viikot, ekat kuukaudet voi olla vaikeampaa, mutta nimenomaan, kun tottuu uuteen vaatimustasoon, niin ei se tiettyyn kellonaikaan herääminen nyt niin paljoa vaadi.
Kummallisesti suurimmasssa osassa maailmaa porukka on keskimäärin ihan yhtä masentunutta, mutta kun rahaa ei kelalta tipu tilille, eikä kukaan kanna ruokaa eteen, niin kummasti sitä vaan porukka pääsee ulos itselleen ruokaa hankkimaan.
Moni varmasti alapeukuttaa tätä ja väittää, että minä vaan en tajua kuiknka kauhean hirveää toisten elämä on, mutta kokeilepa ajatuskoetta: ajattele, että kukaan tosiaan ei anna sinulel mitään rahaa, eikä tuo ruokaa eteen. Mitä teet? Jäätkö oikeasti sängyn pohjalle makaamaan ja odottamaan nälkäkuolemaa, siis ihan oikeasti? Vai keräätkö voimasi ja alat miettimään, että mistä alat elantoa saamaan? Vaikeaa? Kyllä. Mahdotonta? Ei. Miljardit ihmiset tekevät tuota joka päivä.
Ja käännän asian vielä toisin päin: väitän, että useimmilla se mielenterveys alkaa nimenomaan parantumaan, kun alkaa saamaan aikaan jotakin, alkaa käymään jossain ja siitä itselleen tavan.
Onko itsetunto jotenkin heikko, kun on tarve korostaa omia saavutuksia ja painaa samalla muita alas?
Huoh, jos en olisi todennut, että itse olen esimerkki siitä, että haastavasta mt-tilasta huolimatta voi päästä pitkälle, sinä olisit vastavuoroisesti kirjoittanut, että "mene siä trolli pois", tai "Sinä et vaan teidä mitään uupumuksesta".
Pointti oli, että minä TIEDÄN uupumuksesta ja vaikeasta henkisestä tilasta ihan tarpeeksi ja tiedän, että siitä huolimatta se harvalla oikeasti on niin paha, etteikö sieltä kykenisi jonkinlaiseen työntekoon nousemaan aamulla ylös.
Selityksiä toki aina löytyy ja kaikki on hyvä laittaa toisten syyksi ja mollata vaan toisia ja keskittyä toisten kirjoituksiin.
Vastaapa nyt tuossa lopussa esittämääni kysymykseen. Rehellisesti.
Sinä et tiedä miten tosissaan muut yrittävät tai mitä he ovat kokeneet. Joten ole hyvä ja lakkaa olettamasta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mistä ne tehtävät annetaan sinulle; esimieheltä, työkaverilta (oletko jonkun työketjun osa), asiakkailta? Et pääse tilanteeseen, että voisit sanoa, että minulla on vielä tämä edellinen tehtävä menossa, voin aloittaa seuraavan X ajan päästä?
Ihminen pystyy tekemään vain yhden asian kerralla kunnolla. Multitaskaus on vain monen asian yhtä aikaa huonosti tekemistä.
Nyt tekisi mieli puuskahtaa sarkastisesti. Missä työpaikassa voi sanoa että "minulla on tämä edellinen tehtävä menossa"?
Olin asiantuntijatyössä ja tein yleensä 2-5 asiakasprojektia yhtäaikaisesti. Vaikka kuinka yritin ennakoida työmäärääni ja tekemisiäni ("ensin y, sitten x") niin se oli aika mahdotonta. Seuraava projekti alkoi ennen kuin edellinen loppui, yleensä koska edellinen venyi ja sen toisen projektin asiakas halusi aikaistaa seuraavaa. Ei pystynyt itse kikkailemaan laittamalla "myöhästymislisää" omaan kalenteriin, koska työaika-allokointimme näkyi firman sisäisessä resurssikalenterissa suunnitellun, ei todellisen mukaan, ja työntekijöiden piti olla kiinnitettynä johonkin projektityöhön väh. 90% työajastaan. Eli aina projektien vaihtuessa joutui tekemään 2-3 viikkoa ylitöitä.
Sitten tuli myös näitä "tulipaloja" eli yllättäviä (itsestä johtumattomia) ongelmia jotka piti hoitaa heti. Seniorina jouduin apuun useammin kun oli kokemusta ja tiesin miten asiakasra käsitellään ja saadaan tilanne korjattua.
Sijaisia ei saanut, tai jos sai niin piti itse kouluttaa nämä työhön joten sama vaikka kyseisellä ajalla teki hommat itse. Sairasloman jälkeen joutui tekemään viikon 10-tuntisia päiviä että sai kirittyä saikun aikana tekemättömät työt kiinni.
Samaan aikaan tuönantaja järjestää kaikenlausta ylimääräistä sotkua, organisaatiouudistuksia ja muuta hankehumppaa, ja oman työn lisäksi pitäisi sillä 10% "muu työaika" resurssilla osallistua ja "vaikuttaa oman työkulttuurin kehittämiseen" erilaisissa sisäisissä työpajoissa ja kehittämisprojekteissa. 10% työajasta on puolikas päivä viikossa. Sekin aika meni yleensä käytännön asiointiin kuten IT-tuen kanssa sompailuun, matkalaskujen tekemiseen tai muihun oman työisaamisen ulkopuolisiin työtehtäviin.
Nyt olenkin työkyvytyömyyseläkkeellä vuoden määräaikaisesti, kun en jaksanut.
Sori typot, uupumus vaikuttaa kirjoittamiseen.
Mutta siis, työssäni oli miltei olematon johtaminen. Exceleissä ja seurantajärjestelmissä johdolle kaikki näytti varmasti hyvältä, mutta käytännössä homma ei toiminut. Yritin useamman vuoden vaikuttaa siihen ettei minulle määrättäisi niin paljon työtä, mutta ei auttanut (sain vain ikävän valittajan maineen). Työtä minulle resurssouvat eri henkilöt kuin ne jotka hoitivat esimiestehtäviä, eikä esimiehelläni ollut valtaa työtehtävien järjestämiseen. Tämä on kai sitten laillista, että on "esimies" joka hoitaa lakisääteiset minimit eli hyväksyy lomat ja pitää kehityskeskustelun kerran vuodessa, mutta muuten ei tiedä tai ymmärrä työstäni ja sen arjesta mitään. Ne taas jotka myivät minua projekteihin eivät aina tunteneet minua lainkaan.
Johtamisen puute on nimenomaan se ongelma. Työmäärä ei ole mitenkään inhimillisellä tasolla. Ruuhkahuippuja on työssä kuin työssä väistämättä, mutta kertynyttä työsumaa ei ehdi missään vaiheessa purkaa. Se syö työnteon mielekkyyttä, kun tehtäviä vain koko ajan kasaantuu, vaikka niitä hoitaisi tukka putkella.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Onko joku muu keksinyt ratkaisun tähän? Työelämässä pitäisi olla aivan rautainen jaksaminen eikä minulta löydy sellaista.
Tuntuu, että olet vähän luovuttanut ennen kuin olet tosissasi yrittänytkään. Ei tämä elämä itsellekään helppoa ole, mutta kyllä asenteella pystyy asiaan vaikuttamaan. Itsellä vielä kutienkin aika stressaava ja vaativa uraputki.
Taustalla koulukiusaus, skitsofreenikkoäiti ja lapsuus 90-luvun masentavassaa lamassa. Pari itsariyritystä nuorempana. Silti on hammasta purren koulut käyty ja vaativiin hommiin päädytty. Nyt 4-kymppisenä alkaa tuntua, että lähivuosina on pakko keventää jollain tavalla.
Vaikkei kaikkien voimavarat ihan tällaiseen riitäkään, minun on vaikea uskoa, että vaikka joku taksin ajaminen olisi henkisesti niin rankkaa, etteikö sitä pystyisi suurin osa tekemään. Väitän, että monen kohdalla kyse on enemmän siitä, että pienestä pitäen on vain syvästi tottunut siihen, että mitään ei vaadita ulkoa (eikä ole koskaan kasvanut sisäistä vaatimustasoa). Tavaksi on tullut kaiken aloittamisen lykkääminen ja siitä on jäänyt päälle ajatus, ettei muka vaan pysty. Väitän, että suurin osa pystyy, jos vaan oiekasti päättää niin tehdä.Ekat viikot, ekat kuukaudet voi olla vaikeampaa, mutta nimenomaan, kun tottuu uuteen vaatimustasoon, niin ei se tiettyyn kellonaikaan herääminen nyt niin paljoa vaadi.
Kummallisesti suurimmasssa osassa maailmaa porukka on keskimäärin ihan yhtä masentunutta, mutta kun rahaa ei kelalta tipu tilille, eikä kukaan kanna ruokaa eteen, niin kummasti sitä vaan porukka pääsee ulos itselleen ruokaa hankkimaan.
Moni varmasti alapeukuttaa tätä ja väittää, että minä vaan en tajua kuiknka kauhean hirveää toisten elämä on, mutta kokeilepa ajatuskoetta: ajattele, että kukaan tosiaan ei anna sinulel mitään rahaa, eikä tuo ruokaa eteen. Mitä teet? Jäätkö oikeasti sängyn pohjalle makaamaan ja odottamaan nälkäkuolemaa, siis ihan oikeasti? Vai keräätkö voimasi ja alat miettimään, että mistä alat elantoa saamaan? Vaikeaa? Kyllä. Mahdotonta? Ei. Miljardit ihmiset tekevät tuota joka päivä.
Ja käännän asian vielä toisin päin: väitän, että useimmilla se mielenterveys alkaa nimenomaan parantumaan, kun alkaa saamaan aikaan jotakin, alkaa käymään jossain ja siitä itselleen tavan.
Onko itsetunto jotenkin heikko, kun on tarve korostaa omia saavutuksia ja painaa samalla muita alas?
Huoh, jos en olisi todennut, että itse olen esimerkki siitä, että haastavasta mt-tilasta huolimatta voi päästä pitkälle, sinä olisit vastavuoroisesti kirjoittanut, että "mene siä trolli pois", tai "Sinä et vaan teidä mitään uupumuksesta".
Pointti oli, että minä TIEDÄN uupumuksesta ja vaikeasta henkisestä tilasta ihan tarpeeksi ja tiedän, että siitä huolimatta se harvalla oikeasti on niin paha, etteikö sieltä kykenisi jonkinlaiseen työntekoon nousemaan aamulla ylös.
Selityksiä toki aina löytyy ja kaikki on hyvä laittaa toisten syyksi ja mollata vaan toisia ja keskittyä toisten kirjoituksiin.
Vastaapa nyt tuossa lopussa esittämääni kysymykseen. Rehellisesti.
Sinä et tiedä miten tosissaan muut yrittävät tai mitä he ovat kokeneet. Joten ole hyvä ja lakkaa olettamasta.
Tulihan se sieltä: "sä et vaan tajua". Eli et uskaltanut edes vastata kysymykseen.
Kyllä näitä "syrjäytyneitä" nuoria on nähty vaikkapa viime aikaisissa dokkareissaki ihan riittävästi. 99 % heistäkin on sellaisia, että kyllä olisi todellisuudessa työkykyisiä, jos kela, tai kukaan muukaan ei kuukausittain rahaa laittaisi tulemaan. Mutta kun just riittävästi tulee rahaa, niin sitten ei vaan viitsi. EI millään jaksaisi ja kun on vuosi, kaksi ollut niin, ettei vaan jaksaisi, niin miten sitä jaksaisi jatkossakaan ja tietenkin syy on muiden.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Onko joku muu keksinyt ratkaisun tähän? Työelämässä pitäisi olla aivan rautainen jaksaminen eikä minulta löydy sellaista.
Tuntuu, että olet vähän luovuttanut ennen kuin olet tosissasi yrittänytkään. Ei tämä elämä itsellekään helppoa ole, mutta kyllä asenteella pystyy asiaan vaikuttamaan. Itsellä vielä kutienkin aika stressaava ja vaativa uraputki.
Taustalla koulukiusaus, skitsofreenikkoäiti ja lapsuus 90-luvun masentavassaa lamassa. Pari itsariyritystä nuorempana. Silti on hammasta purren koulut käyty ja vaativiin hommiin päädytty. Nyt 4-kymppisenä alkaa tuntua, että lähivuosina on pakko keventää jollain tavalla.
Vaikkei kaikkien voimavarat ihan tällaiseen riitäkään, minun on vaikea uskoa, että vaikka joku taksin ajaminen olisi henkisesti niin rankkaa, etteikö sitä pystyisi suurin osa tekemään. Väitän, että monen kohdalla kyse on enemmän siitä, että pienestä pitäen on vain syvästi tottunut siihen, että mitään ei vaadita ulkoa (eikä ole koskaan kasvanut sisäistä vaatimustasoa). Tavaksi on tullut kaiken aloittamisen lykkääminen ja siitä on jäänyt päälle ajatus, ettei muka vaan pysty. Väitän, että suurin osa pystyy, jos vaan oiekasti päättää niin tehdä.Ekat viikot, ekat kuukaudet voi olla vaikeampaa, mutta nimenomaan, kun tottuu uuteen vaatimustasoon, niin ei se tiettyyn kellonaikaan herääminen nyt niin paljoa vaadi.
Kummallisesti suurimmasssa osassa maailmaa porukka on keskimäärin ihan yhtä masentunutta, mutta kun rahaa ei kelalta tipu tilille, eikä kukaan kanna ruokaa eteen, niin kummasti sitä vaan porukka pääsee ulos itselleen ruokaa hankkimaan.
Moni varmasti alapeukuttaa tätä ja väittää, että minä vaan en tajua kuiknka kauhean hirveää toisten elämä on, mutta kokeilepa ajatuskoetta: ajattele, että kukaan tosiaan ei anna sinulel mitään rahaa, eikä tuo ruokaa eteen. Mitä teet? Jäätkö oikeasti sängyn pohjalle makaamaan ja odottamaan nälkäkuolemaa, siis ihan oikeasti? Vai keräätkö voimasi ja alat miettimään, että mistä alat elantoa saamaan? Vaikeaa? Kyllä. Mahdotonta? Ei. Miljardit ihmiset tekevät tuota joka päivä.
Ja käännän asian vielä toisin päin: väitän, että useimmilla se mielenterveys alkaa nimenomaan parantumaan, kun alkaa saamaan aikaan jotakin, alkaa käymään jossain ja siitä itselleen tavan.
Onko itsetunto jotenkin heikko, kun on tarve korostaa omia saavutuksia ja painaa samalla muita alas?
Huoh, jos en olisi todennut, että itse olen esimerkki siitä, että haastavasta mt-tilasta huolimatta voi päästä pitkälle, sinä olisit vastavuoroisesti kirjoittanut, että "mene siä trolli pois", tai "Sinä et vaan teidä mitään uupumuksesta".
Pointti oli, että minä TIEDÄN uupumuksesta ja vaikeasta henkisestä tilasta ihan tarpeeksi ja tiedän, että siitä huolimatta se harvalla oikeasti on niin paha, etteikö sieltä kykenisi jonkinlaiseen työntekoon nousemaan aamulla ylös.
Selityksiä toki aina löytyy ja kaikki on hyvä laittaa toisten syyksi ja mollata vaan toisia ja keskittyä toisten kirjoituksiin.
Vastaapa nyt tuossa lopussa esittämääni kysymykseen. Rehellisesti.
Sinä et tiedä miten tosissaan muut yrittävät tai mitä he ovat kokeneet. Joten ole hyvä ja lakkaa olettamasta.
Tulihan se sieltä: "sä et vaan tajua". Eli et uskaltanut edes vastata kysymykseen.
Kyllä näitä "syrjäytyneitä" nuoria on nähty vaikkapa viime aikaisissa dokkareissaki ihan riittävästi. 99 % heistäkin on sellaisia, että kyllä olisi todellisuudessa työkykyisiä, jos kela, tai kukaan muukaan ei kuukausittain rahaa laittaisi tulemaan. Mutta kun just riittävästi tulee rahaa, niin sitten ei vaan viitsi. EI millään jaksaisi ja kun on vuosi, kaksi ollut niin, ettei vaan jaksaisi, niin miten sitä jaksaisi jatkossakaan ja tietenkin syy on muiden.
Onko sinulla jotain merkittävän suuria puutteita empatiakyvyssä? Et tiedä riittävän kattavasti vieraiden ihmisten taustoja arvioidaksesi heidän toimintaansa.
Miksi koet tarvetta päteä täällä nostamalla itseäsi esiin? Onko jotain jäänyt käsittelemättä?
Jos nälkä kurnii mahassa, on tehtävä töitä/jotain, josta saa rahaa itsensä elättämiseen.
Suomessa tuet ovat liian hyvät, kun voidaan märehtiä tekemättä mitään itsensä eteen saati yhteiseksi hyväksi. Yhteiskunta ollaan me kaikki.
Märehtiminen ei koske jokaista, mutta joitakuita kyllä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Onko joku muu keksinyt ratkaisun tähän? Työelämässä pitäisi olla aivan rautainen jaksaminen eikä minulta löydy sellaista.
Tuntuu, että olet vähän luovuttanut ennen kuin olet tosissasi yrittänytkään. Ei tämä elämä itsellekään helppoa ole, mutta kyllä asenteella pystyy asiaan vaikuttamaan. Itsellä vielä kutienkin aika stressaava ja vaativa uraputki.
Taustalla koulukiusaus, skitsofreenikkoäiti ja lapsuus 90-luvun masentavassaa lamassa. Pari itsariyritystä nuorempana. Silti on hammasta purren koulut käyty ja vaativiin hommiin päädytty. Nyt 4-kymppisenä alkaa tuntua, että lähivuosina on pakko keventää jollain tavalla.
Vaikkei kaikkien voimavarat ihan tällaiseen riitäkään, minun on vaikea uskoa, että vaikka joku taksin ajaminen olisi henkisesti niin rankkaa, etteikö sitä pystyisi suurin osa tekemään. Väitän, että monen kohdalla kyse on enemmän siitä, että pienestä pitäen on vain syvästi tottunut siihen, että mitään ei vaadita ulkoa (eikä ole koskaan kasvanut sisäistä vaatimustasoa). Tavaksi on tullut kaiken aloittamisen lykkääminen ja siitä on jäänyt päälle ajatus, ettei muka vaan pysty. Väitän, että suurin osa pystyy, jos vaan oiekasti päättää niin tehdä.Ekat viikot, ekat kuukaudet voi olla vaikeampaa, mutta nimenomaan, kun tottuu uuteen vaatimustasoon, niin ei se tiettyyn kellonaikaan herääminen nyt niin paljoa vaadi.
Kummallisesti suurimmasssa osassa maailmaa porukka on keskimäärin ihan yhtä masentunutta, mutta kun rahaa ei kelalta tipu tilille, eikä kukaan kanna ruokaa eteen, niin kummasti sitä vaan porukka pääsee ulos itselleen ruokaa hankkimaan.
Moni varmasti alapeukuttaa tätä ja väittää, että minä vaan en tajua kuiknka kauhean hirveää toisten elämä on, mutta kokeilepa ajatuskoetta: ajattele, että kukaan tosiaan ei anna sinulel mitään rahaa, eikä tuo ruokaa eteen. Mitä teet? Jäätkö oikeasti sängyn pohjalle makaamaan ja odottamaan nälkäkuolemaa, siis ihan oikeasti? Vai keräätkö voimasi ja alat miettimään, että mistä alat elantoa saamaan? Vaikeaa? Kyllä. Mahdotonta? Ei. Miljardit ihmiset tekevät tuota joka päivä.
Ja käännän asian vielä toisin päin: väitän, että useimmilla se mielenterveys alkaa nimenomaan parantumaan, kun alkaa saamaan aikaan jotakin, alkaa käymään jossain ja siitä itselleen tavan.
Onko itsetunto jotenkin heikko, kun on tarve korostaa omia saavutuksia ja painaa samalla muita alas?
Huoh, jos en olisi todennut, että itse olen esimerkki siitä, että haastavasta mt-tilasta huolimatta voi päästä pitkälle, sinä olisit vastavuoroisesti kirjoittanut, että "mene siä trolli pois", tai "Sinä et vaan teidä mitään uupumuksesta".
Pointti oli, että minä TIEDÄN uupumuksesta ja vaikeasta henkisestä tilasta ihan tarpeeksi ja tiedän, että siitä huolimatta se harvalla oikeasti on niin paha, etteikö sieltä kykenisi jonkinlaiseen työntekoon nousemaan aamulla ylös.
Selityksiä toki aina löytyy ja kaikki on hyvä laittaa toisten syyksi ja mollata vaan toisia ja keskittyä toisten kirjoituksiin.
Vastaapa nyt tuossa lopussa esittämääni kysymykseen. Rehellisesti.
Sinä et tiedä miten tosissaan muut yrittävät tai mitä he ovat kokeneet. Joten ole hyvä ja lakkaa olettamasta.
Tulihan se sieltä: "sä et vaan tajua". Eli et uskaltanut edes vastata kysymykseen.
Kyllä näitä "syrjäytyneitä" nuoria on nähty vaikkapa viime aikaisissa dokkareissaki ihan riittävästi. 99 % heistäkin on sellaisia, että kyllä olisi todellisuudessa työkykyisiä, jos kela, tai kukaan muukaan ei kuukausittain rahaa laittaisi tulemaan. Mutta kun just riittävästi tulee rahaa, niin sitten ei vaan viitsi. EI millään jaksaisi ja kun on vuosi, kaksi ollut niin, ettei vaan jaksaisi, niin miten sitä jaksaisi jatkossakaan ja tietenkin syy on muiden.
Onko sinulla jotain merkittävän suuria puutteita empatiakyvyssä? Et tiedä riittävän kattavasti vieraiden ihmisten taustoja arvioidaksesi heidän toimintaansa.
Miksi koet tarvetta päteä täällä nostamalla itseäsi esiin? Onko jotain jäänyt käsittelemättä?
Hän sanoi "tuntuu" eli kertoi sen, miten koki anonyymin tekstin. Nyt ollaan anonyymillä keskustelupalstalla, jossa kukaan ei tiedä taustoja. Vaakakupit ovat molempiin suuntiin - et sinäkään voi sanoa, että kaikki ovat kaikken tukien tarpeessa aidosti.
Vierailija kirjoitti:
Jos nälkä kurnii mahassa, on tehtävä töitä/jotain, josta saa rahaa itsensä elättämiseen.
Suomessa tuet ovat liian hyvät, kun voidaan märehtiä tekemättä mitään itsensä eteen saati yhteiseksi hyväksi. Yhteiskunta ollaan me kaikki.
Märehtiminen ei koske jokaista, mutta joitakuita kyllä.
Toki yleinen keskustelu työelämän ongelmista voidaan aina kääntää siihen miten Kiinassa tai Intiassa asiat voisivat olla vielä huonommin kuin täällä... Mutta miksi ihmeessä? Tämä on monelle tärkeä foorumi käydä keskustelua nimenomaan sellaisista aiheista joita ei välttämättä muualla pysty käsittelemään.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jos nälkä kurnii mahassa, on tehtävä töitä/jotain, josta saa rahaa itsensä elättämiseen.
Suomessa tuet ovat liian hyvät, kun voidaan märehtiä tekemättä mitään itsensä eteen saati yhteiseksi hyväksi. Yhteiskunta ollaan me kaikki.
Märehtiminen ei koske jokaista, mutta joitakuita kyllä.
Toki yleinen keskustelu työelämän ongelmista voidaan aina kääntää siihen miten Kiinassa tai Intiassa asiat voisivat olla vielä huonommin kuin täällä... Mutta miksi ihmeessä? Tämä on monelle tärkeä foorumi käydä keskustelua nimenomaan sellaisista aiheista joita ei välttämättä muualla pysty käsittelemään.
Omalta kohdalta ura ainakin on nopeasti taputeltu, jos alan töissä avautumaan etteivät paukut vain kerta kaikkiaan taida tähän riittää.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Onko joku muu keksinyt ratkaisun tähän? Työelämässä pitäisi olla aivan rautainen jaksaminen eikä minulta löydy sellaista.
Näinpä. Olen tässä sivusta seurannut surullisena, kuinka poikani opiskeli rekkakuskiksi ja oli alasta tosi innoissaan. Puoli vuotta on nyt ajanut kuorma-autoa ja kohta lopettaa. Työt alkavat yöllä ja kestävät puoli vuorokautta. Kun teki viisipäiväistä viikkoa, nukahteli rattiin (ihan todella). Nyt on tehnyt kolmepäiväistä mistä palkka on ehkä vähän parempi kuin mitä olisi tuet, jos ei tekisi mitään. On työhönsä tosi kyllästynyt ja jatkuvasti väsynyt. Hänellä on Asperger ja heillä jaksaminen on usein heikompaa, mutta arvelin, että jaksaisi, kun oli niin motivoitunut. Mutta ei jaksa.
Pystyisikö tekemään jakeluauton kuljettajan töitä? Eli sellaisia, joissa tuotteet toimitetaan kuluttaja- ja yritysasiakkaille päiväaikaan? Vai tuleeko asiakaskontakteista ongelmia?
Paljon mieluummin on tehnyt työtä, jossa keskitytään ajamiseen, eikä pysähdellä milloin missäkin vaihtelevien asiakkaiden luona (on jakanut mm. Postin lavakuljetuksia), mutta eivät ne asiakaskontaktit mikään ongelma ole. On siis Asperger, mutta hallitsee sosiaaliset tilanteet ihan ok. Mutta vaikka joku tuollainen jakeluhomma oli enempi päivähommaa (alkoi klo 7), uupui siinä vaan pahemmin. En oikein tiedä mikä noissa hommissa eniten tökkii, kun oli aikanaan niin tosi innostunut alasta. Varmaan joku autonasentajan työ olisi hänelle enemmän omiaan, kun on aina ollut kiinnostunut autoista ja omia autojaan laittaa tosi taitavasti ja aikaa säästämättä. Mutta en tiedä mitä sekään käytännössä olisi. Kai se on vaan uskottava mitä aikanaan luin Aspergereista, että aniharva on aikuisena kokopäivätyössä, kun kuormittuvat niin nopeasti :( En tiedä voisiko ikinä tienata esim. ostamalla autonraatoja, laittamalla niitä ja myymällä eteenpäin. Ei sillä varmasti paljon saa, mutta eipä nuo kuljetushommatkaan mikään kultakaivos ole.
Vierailija kirjoitti:
Kaikki te joita ahdistaa, masentaa, väsyttää, huimaa, kärsitte silloin tällöin aivosumusta, sydän muljahtelee, hengästyttää helposti varsinkin rapuissa tai ylämäessä, jalkakipuja, hiuksia irtoaa normaalia enemmän, olette uupuneita koko elämäänne.. Kärsitte hyvin todennäköisesti raudan puutoksesta. Se aiheuttaa monenlaisia oireita. Hyvä hemoglobikaan ei kerro totuutta. Silti voi olla raudanpuute. Erittäin yleistä varsinkin naisilla. Itsekin kärsinyt näistä ja lukenut kokemuksia kuinka ihmiset saavat elämänvoimansa takaisin rauta-arvojen parantamisella. Tutkikaa asiaa.
Myös maksa-arvojen ollessa koholla, on väsynyt. Maksa-arvot saat koholle myös ihan vain stressaamalla koko ikänsä, alkoholi ei liity välttämättä mitenkään. Käykää ihmeessä kokeissa ja lukekaa insuliiniresistenssistä.
Linkistä: Rasvamaksan oireet ja hoito ketogeenisella ruokavaliolla (hannamarirahkonen.fi)
"Kun elimistö jyllää valtavassa ylitilassa stressihormonien (adrenaliinin, kortisolin ja noradrenaliinin) ollessa jatkuvasti koholla, käynnistyy samalla raivokas insuliinin tuotanto noita hormoneja tasoittamaan.
Mikäli stressin alkusyihin ei pureuduta, tila kroonistuu ja johtaa ennen pitkää soluille ylitsepääsemättömän raskaaksi tilaksi. Syntyy insuliiniresistenssi, jonka vanavedessä ilmaantuu yleensä myös rasvamaksa sekä leptiiniresistenssi."
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Onko joku muu keksinyt ratkaisun tähän? Työelämässä pitäisi olla aivan rautainen jaksaminen eikä minulta löydy sellaista.
Näinpä. Olen tässä sivusta seurannut surullisena, kuinka poikani opiskeli rekkakuskiksi ja oli alasta tosi innoissaan. Puoli vuotta on nyt ajanut kuorma-autoa ja kohta lopettaa. Työt alkavat yöllä ja kestävät puoli vuorokautta. Kun teki viisipäiväistä viikkoa, nukahteli rattiin (ihan todella). Nyt on tehnyt kolmepäiväistä mistä palkka on ehkä vähän parempi kuin mitä olisi tuet, jos ei tekisi mitään. On työhönsä tosi kyllästynyt ja jatkuvasti väsynyt. Hänellä on Asperger ja heillä jaksaminen on usein heikompaa, mutta arvelin, että jaksaisi, kun oli niin motivoitunut. Mutta ei jaksa.
Pystyisikö tekemään jakeluauton kuljettajan töitä? Eli sellaisia, joissa tuotteet toimitetaan kuluttaja- ja yritysasiakkaille päiväaikaan? Vai tuleeko asiakaskontakteista ongelmia?
Paljon mieluummin on tehnyt työtä, jossa keskitytään ajamiseen, eikä pysähdellä milloin missäkin vaihtelevien asiakkaiden luona (on jakanut mm. Postin lavakuljetuksia), mutta eivät ne asiakaskontaktit mikään ongelma ole. On siis Asperger, mutta hallitsee sosiaaliset tilanteet ihan ok. Mutta vaikka joku tuollainen jakeluhomma oli enempi päivähommaa (alkoi klo 7), uupui siinä vaan pahemmin. En oikein tiedä mikä noissa hommissa eniten tökkii, kun oli aikanaan niin tosi innostunut alasta. Varmaan joku autonasentajan työ olisi hänelle enemmän omiaan, kun on aina ollut kiinnostunut autoista ja omia autojaan laittaa tosi taitavasti ja aikaa säästämättä. Mutta en tiedä mitä sekään käytännössä olisi. Kai se on vaan uskottava mitä aikanaan luin Aspergereista, että aniharva on aikuisena kokopäivätyössä, kun kuormittuvat niin nopeasti :( En tiedä voisiko ikinä tienata esim. ostamalla autonraatoja, laittamalla niitä ja myymällä eteenpäin. Ei sillä varmasti paljon saa, mutta eipä nuo kuljetushommatkaan mikään kultakaivos ole.
Pohjimmiltaan ongelma taitaa olla siinä, että työelämässä vieroksutaan pahasti ihmisten erilaisuutta. Kaikkien pitäisi olla samasta muotista ja jaksaa vastata kaikkiin mahdollisiin ja mahdottomiin työelämän vaatimuksiin, oli henkilökohtainen tilanne mitä tahansa. Harva tähän muottiin mahtuu ja siksi ihmiset oireilevat.
Olen käynyt Kelan korvaamassa psykoterapiassa alle viisi vuotta sitten. En tule pääsemään sinne pitkään aikaan uudelleen.