Lue keskustelun säännöt.
Kannattaako enää keski-ikäisenä lähteä suhteesta, joka on vain "ihan ok"?
Siis ei isompaa ongelmaa mutta ei mitään intohimoakaan. Tinderin lihamyllyyn ei kiinnosta näillä kilometreillä enää lähteä. Vaihtoehdot siis joko tämä tai yksin.
Kommentit (714)
Mä en olisi lähtenyt. Mutta mies lähti. Nyt olen 48 v, ja luulen että tulen olemaan yksin loppuikäni. Taloudellisia vaikeuksia ei onneksi ole, olin meistä se enemmän tienaava aina. Mutta yhtään kaveria tai ystävää ei ole, ulkonäkö ja terveys mennyt joten en nyt enää mistään romanttisista suhteista edes haaveile. Ja kun olen kokeillut yksin käydä leffoissa, ravintolassa, matkoilla, niin se on vaan pirun tylsää vaikka kuinka yritän tsempata itseäni pirteämpään asenteeseen. Ei tämä kovin hyvin mulle sovi tämä yksinolo mutta pakko siihen on sopeutua.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Professori Sam Vaknin on kuvannut artikkelissaan Intimacy and Abuse (kannattaa googlata) todella hyvin niitä ongelmia ja taustasyitä miksi jotkut ihmiset hyppivät suhteesta toiseen lähes koko aikuiselämänsä ajan.
Nämä ihmiset oikeasti pelkäävät aitoa tunnetason syvää läheisyyttä parisuhteessa. He pelkäävät hylätyksi tuloa joka on seurausta lapsuudessa koetuista asioista.
Niinpä he aikuisina ovat luoneet itselleen erilaisia keinoja selvitä tuon pysyvän syvällä olevan pelkonsa kanssa.
Nämä keinot voivat vaihdella samalla ihmisellä elämänsä aikana eri parisuhteissa esimerkiksi alistumisesta ja ylimiellyttämisestä äärimmäisen röyhkeään toisen epäkunnioittavaan käytökseen (pettämiset, salasuhteet, tunnetason hylkäämiset).
Mutta joka kerta taustasyy on sama. Hylätyksi tulemisen pelko ja siitä johtuva kyvyttömyys hallita ja tunnistaa omia tunteitaan itsenäisenä ihmisenä joka kykenee turvalliseen kiintymykseen ja tasapainoiseen rakkauteen parisuhteessa.
Kyllä. Ihminen joka on tullut lapsuudessaan tunnetasolla hylätyksi muodostaa usein teini-iässä tai varhaisessa aikuisuudessaan erilaisia defenssejä joiden avulla yrittää luovia elämässään.
Jos kuitenkin menneisyys jää tällaisella ihmisellä käsittelemättä ja kunnolla pöyhimättä niin hän hyökkää vaikka koko maailmaa vastaan oman häpeän tunteen karistamiseksi. Syntyy pakonomainen tarve kääntää oman käytöksen virheet ympäristössä olevien normien syyksi vaikka syyllinen löytyy peiliin katsomalla. Surullista mutta totta.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Se täysin riippuu siitä, ap, että mitä kaipaat ja kuinka realistinen olet. Monessa suhteessa on vaikeampia vaiheita, jonka jälkeen taas kukoistaa. Jos olet mieluummin yksin kuin parisuhteessa, niin lähde toki. Kuulostaa siltä, että olisi viisasta pohtia suhteen hyviä puolia ja vertailla niitä yksinoloon. Olisiko mahdollista viettää aikaa erossa, eräänlainen tuumaustauko? Oma loma, työmatka jne? Jolloin voisit rauhassa pohtia, että mitä oikeastaan tarvitset juuri nyt.
Ihmisen täytyy tehdä työtä oman itsensä kanssa, jotta voi aidosti myös olla parisuhteessa toisen kanssa. Jos ongelma on vain seksi, eikö siitä voisi keskustella miten asian ratkaisee? Vai ovatko ongemat itse asiassa siinä, että alkuvuosien intohimoinen ja kiihkeä rakastumisen vaihe on vaihtunut tasaiseksi rakastamiseksi, jota kaikki vain eivät kestä ja kaipaavat yhä uudelleen ja uudelleen sitä rakastumisen vaihetta rakastamisen sijaan. Voisiko siitä olla kyse?
Ystäväni lähti avioliitostaan, kun lapset oli tehty ja arki oli tasaisen ookoota. Siitä on vielä sen verran lyhyt aika, että tuskin hänelle on vielä selvinnyt, että oliko kannattavaa lähteä. Hänen kohdallaan käsitän ratkaisun olleen lähtöisin siitä, että koko suhde perustui suuren intohimoisen rakkauden sijaan siihen, että kaksi ihmisiä viihtyi kohtalaisen hyvin yhdessä ja päättivät kokeilla elämää yhdessä aikana, jolloin kummankin lähipiirissä kaikki olivat jo pariutuneet, menneet naimisiin ja saaneet lapsia. Iski paine ja paniikki. Ystäväni oli aiemmin antanut intohimon ajaa kaiken yli ja päätynyt parisuhteeseen, jossa toinen petti aina kun silmä vältti, eikä hän halunnut enää kokea samaa, joten päätyi toiselle laidalle ja voisi sanoa, että ihan yhtä metsään meni. Olisi ehkä ollut viisaampaa tehdä töitä itsensä kanssa siinä suhteiden välissä, se olisi varmasti auttanut.
Me kaikki kuitenkin lopulta olemme vastuussa valinnoistamme. Mieti siis, että mitä olet etsimässä ja mitä olet valmis menettämään sen saadaksesi. Läheisten valintoja seuratessa olen huomannut, että oli valinta mikä tahansa, lähellä on usein useampi, joka ei silti sitä ymmärrä. Lähde tai jäät, ole rehellinen itsellesi ja kohtele sitä toista mahdollisimman hyvin.
Mahtavaa lukea välillä näitä tämänkaltaisia täysipäisiä kommentteja, missä kirjoittaja esittää asiallista ja rauhallista pohdintaa hyvin perustein ja selkein lausein, eikä mitään aggressioita tai kiihkoilua puoleen tai toiseen. Kiitos!
Samaa mieltä. Olen laittanut merkille että suurimmat ja agressiivisimmat erokiihkoilijat jotka näkevät ap:n kaltaisessa tilanteessa eron aina oikeana ratkaisuna ovat varmaankin ihmisiä jotka pakenevat omia ongelmiaan eroamalla. Harvoin elämässä tuolla keinoin tulee onnelliseksi jos sitä useita kertoja tekee.
Minä taas luulen että suurimmat kiihkoilijat ylipäätään ovat vain niitä, joille on tosi vaikea ymmärtää että ihmiset ja tilanteet on hyhinkin erilaisia. Itse erosin (eri syistä kylläkin ja vaikeasta suhteesta) ja en voisi olla tyytyväisempi päätökseen. Uusi levollinen hyvä suhdekin on, vaihtamalla parani. Olen toki kypsynyt, mutta kyllä yhteensopivuus on se isoin juttu. En kuitenkaan voi tietää mikä jollekin toiselle on parasta, ei ulkopuolisille yrittämälläkään näy kuin murto-osa suhteesta. Ehkä ap:n suhde on korjattavissa.
Samoin mua on neuvottu että kun lapsia on niin ei saa erota (jos ei suunnilleen tule puukkoa kylkeen) kun lapset kärsii. Olisi kiva saada heidät veikkaamaan mun lapsista sanomatta, onko eronneet vanhemmat. Mutta monilla on tarve niputtaa kaikki elämässä hyvinkin yksinkertaisiin kategorioihin jolloin jokainen eroperhe on se pahin. Sille ajatustavalle ei mitään voi.
Muiden mielipiteistä voi joskus saada apua, silti itsetuntemus on tärkeintä jos haluaa tehdä päätöksiä, jotka kantaa ja joihin voi olla vuosien päästäkin tyytyväinen.
Vierailija kirjoitti:
Seksi nyt on aivan yliarvostettua. En lähtisi jos olet jo viisikymppinen, sen ikäinen ei oikein enää deittimarkkinoilla ole kuumaa valuuttaa. Voihan sitä joku löytyä mutta epätodennäköisempää, kuin nuorena.
Moni viisikymppinen eronnut mies kun ottaa nuoremman naisen
N53
Korjaus: Moni viisikymppinen eronnut mies haluaisi nuoremman naisen. Eri asia, kuka saa. Suurin osa viisikymppisistä miehistä ei saa nuorempaa naista.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Professori Sam Vaknin on kuvannut artikkelissaan Intimacy and Abuse (kannattaa googlata) todella hyvin niitä ongelmia ja taustasyitä miksi jotkut ihmiset hyppivät suhteesta toiseen lähes koko aikuiselämänsä ajan.
Nämä ihmiset oikeasti pelkäävät aitoa tunnetason syvää läheisyyttä parisuhteessa. He pelkäävät hylätyksi tuloa joka on seurausta lapsuudessa koetuista asioista.
Niinpä he aikuisina ovat luoneet itselleen erilaisia keinoja selvitä tuon pysyvän syvällä olevan pelkonsa kanssa.
Nämä keinot voivat vaihdella samalla ihmisellä elämänsä aikana eri parisuhteissa esimerkiksi alistumisesta ja ylimiellyttämisestä äärimmäisen röyhkeään toisen epäkunnioittavaan käytökseen (pettämiset, salasuhteet, tunnetason hylkäämiset).
Mutta joka kerta taustasyy on sama. Hylätyksi tulemisen pelko ja siitä johtuva kyvyttömyys hallita ja tunnistaa omia tunteitaan itsenäisenä ihmisenä joka kykenee turvalliseen kiintymykseen ja tasapainoiseen rakkauteen parisuhteessa.
Kiitos. Luin artikkelin. Hurjaa tajuta millaisia ihmisiä sarjapettäjät ja sellaisen elämäntavan kiihkomieliset kannattajat oikeasti näyttävät olevan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Seksi nyt on aivan yliarvostettua. En lähtisi jos olet jo viisikymppinen, sen ikäinen ei oikein enää deittimarkkinoilla ole kuumaa valuuttaa. Voihan sitä joku löytyä mutta epätodennäköisempää, kuin nuorena.
Moni viisikymppinen eronnut mies kun ottaa nuoremman naisen
N53Korjaus: Moni viisikymppinen eronnut mies haluaisi nuoremman naisen. Eri asia, kuka saa. Suurin osa viisikymppisistä miehistä ei saa nuorempaa naista.
Moni ei edes halua, koska tajuaa että suhteessa loppujen lopuksi yhteensopivuus on tärkeämpää kuin toisen nuori ulkonäkö. Moni myös tajuaa, että isomman ikäeron suhteissa on valtava eroprosentti ja hyvin harva reilusti nuorempi puoliso jää suhteeseen kun ikä alkaa vanhemmassa osapuolessa kunnolla näkyä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Mä en olisi lähtenyt. Mutta mies lähti. Nyt olen 48 v, ja luulen että tulen olemaan yksin loppuikäni. Taloudellisia vaikeuksia ei onneksi ole, olin meistä se enemmän tienaava aina. Mutta yhtään kaveria tai ystävää ei ole, ulkonäkö ja terveys mennyt joten en nyt enää mistään romanttisista suhteista edes haaveile. Ja kun olen kokeillut yksin käydä leffoissa, ravintolassa, matkoilla, niin se on vaan pirun tylsää vaikka kuinka yritän tsempata itseäni pirteämpään asenteeseen. Ei tämä kovin hyvin mulle sovi tämä yksinolo mutta pakko siihen on sopeutua.
Minua ihmetyttää, miksi ihmeessä keski-ikään tulleet ihmiset eivät ole oppineet elämästä vielä senkään vertaa, että parisuhteet eivät ole mistään ulkoisista asioista (ulkonäkö, terveys jne) kiinni. Ruma ja sairaskin pystyy muodostamaan parisuhteen, tietysti kauniilla ja terveellä se saattaa käydä nopeammin tai helpommin.
Itse olen kokenut, että nimen omaan keski-ikäisenä muodostuvista parisuhteista on tullut laadullisesti parempia kuin nuorena muodostetuista. Nuorena parikymppisenä ihminen on vielä niin keskentekoinen, että parisuhde saattaa muodostua heikolle pohjalle jo alusta asti.
Sitten, kun ikää on jo tullut, ja henkisesti ja sosiaalisesti ihminen olisi vihdoinkin kypsä hyvään parisuhteeseen, niin mitä tehdään - sopeudutaan vastentahtoisesti yksinelämiseen. En ymmärrä.
Joo, kyllä yksinoloon pystyy sopeutumaan, mutta ymmärtäkää, että se ei ole pakollista. Monella keski-ikäisellä eronneella olisi parisuhdemielessä paljonkin annettavaa toiselle samanmoiselle.
Onko kyseessä mukavuudenhalu tai iän mukanaan tuoma laiskuus, jos ei enää viitsitä etsiä itselle seurustelukumppania, vaikka se voisi antaa ihan oikeasti elämään enemmän, kuin koskaan aikaisemmin?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mä en olisi lähtenyt. Mutta mies lähti. Nyt olen 48 v, ja luulen että tulen olemaan yksin loppuikäni. Taloudellisia vaikeuksia ei onneksi ole, olin meistä se enemmän tienaava aina. Mutta yhtään kaveria tai ystävää ei ole, ulkonäkö ja terveys mennyt joten en nyt enää mistään romanttisista suhteista edes haaveile. Ja kun olen kokeillut yksin käydä leffoissa, ravintolassa, matkoilla, niin se on vaan pirun tylsää vaikka kuinka yritän tsempata itseäni pirteämpään asenteeseen. Ei tämä kovin hyvin mulle sovi tämä yksinolo mutta pakko siihen on sopeutua.
Minua ihmetyttää, miksi ihmeessä keski-ikään tulleet ihmiset eivät ole oppineet elämästä vielä senkään vertaa, että parisuhteet eivät ole mistään ulkoisista asioista (ulkonäkö, terveys jne) kiinni. Ruma ja sairaskin pystyy muodostamaan parisuhteen, tietysti kauniilla ja terveellä se saattaa käydä nopeammin tai helpommin.
Itse olen kokenut, että nimen omaan keski-ikäisenä muodostuvista parisuhteista on tullut laadullisesti parempia kuin nuorena muodostetuista. Nuorena parikymppisenä ihminen on vielä niin keskentekoinen, että parisuhde saattaa muodostua heikolle pohjalle jo alusta asti.
Sitten, kun ikää on jo tullut, ja henkisesti ja sosiaalisesti ihminen olisi vihdoinkin kypsä hyvään parisuhteeseen, niin mitä tehdään - sopeudutaan vastentahtoisesti yksinelämiseen. En ymmärrä.
Joo, kyllä yksinoloon pystyy sopeutumaan, mutta ymmärtäkää, että se ei ole pakollista. Monella keski-ikäisellä eronneella olisi parisuhdemielessä paljonkin annettavaa toiselle samanmoiselle.
Onko kyseessä mukavuudenhalu tai iän mukanaan tuoma laiskuus, jos ei enää viitsitä etsiä itselle seurustelukumppania, vaikka se voisi antaa ihan oikeasti elämään enemmän, kuin koskaan aikaisemmin?
Olen miettinyt paljon näitä samoja asioita. Hämmästyn aina kun joku keski-ikäinen sanoo, että ei voi saada enää ketään. Haloo, elämää on vielä puolet jäljellä. Hyvin on aikaa, ja jos ulkonäkö on mennyt niin mitä siitä? Olisitko sitten halunnut ulkonäköön perustuvan suhteen? Ensimmäiset avioliitot päättyvät niin usein eroon koska niissä rakastutaan ulkonäköön ja vasta rakkauden huuman mentyä huomataan ettei sovita toisilleen ollenkaan. Tai vaikka sovittaisiinkin niin jos ulkonäkö on tärkeintä niin erohan siitä tulee kun vanhetaan ja ulkonäkö muuttuu?
Itselläni oli nuorena vaikeuksia muodostaa kunnollisia suhteita, pitkälle sen vuoksi että olin aika hyvännäköinen ja vedin puoleeni pinnallisia miehiä. Lopulta päädyin olemaan pitkään yksin ja etsimään parisuhteen vasta kun ulkonäkö oli mennyttä. Siitä tulikin paras suhde koko ikänäni ja jatkuu vieläkin <3
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kannattaa olla rehellinen myös itselleen. Antaako tämä suhde mitä. Tietenkin jos on rakkautta, kunnioitusta, on hyvä olla yhdessä, saa myös omaa tilaa, yhteisiä intressejä, keskusteluita, tietenkin seksiä molemmin puolin myös niin mikä ettei, forever,
Kyllä noita kaikkia voi olla mutta se kaikkein tärkein oli intohimoinen rakkaus puuttuu niin silloin pitää ensin etsiä uusi intohimoinen rakastaja ja lähteä. Parisuhteessa ei tule ottaa mitään muita rooleja kuin intohimoisen rakastajan rooli. Kiintymys ja kumppanuus sekä ehdoton uskollisuus ovat tunkkaisia jäänteitä 50-luvulta eikä niihin pidä jäädä kiinni. Muutenhan sitä voi olla katkerana kiikkustuolissa.
Kannattaa sinunkin todellakin tuota harhaista ääriajattelua kannattavana lukea huolellisesti tänään Helsingin Sanomissa julkaistu ammattilaisten artikkeli eron vaikutuksesta lapsiin.
Haastateltu yliopistotutkija toteaa että kevein perustein ei tulisi erota jos on lapsia ja lisää että väite että kyllä lapset aina pärjäävät ei yksinkertaisesti ole totta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Yhtenä vaihtoehtona on hakea lämpöä, läheisyyttä ja intohimoista seksiä toisesta varatusta ja näin saada tuntea olevansa "ihminen".
Kotona sitten ollaan "siskoja ja veljiä" ja vietetään sitä ihan ok elämää.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Se täysin riippuu siitä, ap, että mitä kaipaat ja kuinka realistinen olet. Monessa suhteessa on vaikeampia vaiheita, jonka jälkeen taas kukoistaa. Jos olet mieluummin yksin kuin parisuhteessa, niin lähde toki. Kuulostaa siltä, että olisi viisasta pohtia suhteen hyviä puolia ja vertailla niitä yksinoloon. Olisiko mahdollista viettää aikaa erossa, eräänlainen tuumaustauko? Oma loma, työmatka jne? Jolloin voisit rauhassa pohtia, että mitä oikeastaan tarvitset juuri nyt.
Ihmisen täytyy tehdä työtä oman itsensä kanssa, jotta voi aidosti myös olla parisuhteessa toisen kanssa. Jos ongelma on vain seksi, eikö siitä voisi keskustella miten asian ratkaisee? Vai ovatko ongemat itse asiassa siinä, että alkuvuosien intohimoinen ja kiihkeä rakastumisen vaihe on vaihtunut tasaiseksi rakastamiseksi, jota kaikki vain eivät kestä ja kaipaavat yhä uudelleen ja uudelleen sitä rakastumisen vaihetta rakastamisen sijaan. Voisiko siitä olla kyse?
Ystäväni lähti avioliitostaan, kun lapset oli tehty ja arki oli tasaisen ookoota. Siitä on vielä sen verran lyhyt aika, että tuskin hänelle on vielä selvinnyt, että oliko kannattavaa lähteä. Hänen kohdallaan käsitän ratkaisun olleen lähtöisin siitä, että koko suhde perustui suuren intohimoisen rakkauden sijaan siihen, että kaksi ihmisiä viihtyi kohtalaisen hyvin yhdessä ja päättivät kokeilla elämää yhdessä aikana, jolloin kummankin lähipiirissä kaikki olivat jo pariutuneet, menneet naimisiin ja saaneet lapsia. Iski paine ja paniikki. Ystäväni oli aiemmin antanut intohimon ajaa kaiken yli ja päätynyt parisuhteeseen, jossa toinen petti aina kun silmä vältti, eikä hän halunnut enää kokea samaa, joten päätyi toiselle laidalle ja voisi sanoa, että ihan yhtä metsään meni. Olisi ehkä ollut viisaampaa tehdä töitä itsensä kanssa siinä suhteiden välissä, se olisi varmasti auttanut.
Me kaikki kuitenkin lopulta olemme vastuussa valinnoistamme. Mieti siis, että mitä olet etsimässä ja mitä olet valmis menettämään sen saadaksesi. Läheisten valintoja seuratessa olen huomannut, että oli valinta mikä tahansa, lähellä on usein useampi, joka ei silti sitä ymmärrä. Lähde tai jäät, ole rehellinen itsellesi ja kohtele sitä toista mahdollisimman hyvin.
Mahtavaa lukea välillä näitä tämänkaltaisia täysipäisiä kommentteja, missä kirjoittaja esittää asiallista ja rauhallista pohdintaa hyvin perustein ja selkein lausein, eikä mitään aggressioita tai kiihkoilua puoleen tai toiseen. Kiitos!
Samaa mieltä. Olen laittanut merkille että suurimmat ja agressiivisimmat erokiihkoilijat jotka näkevät ap:n kaltaisessa tilanteessa eron aina oikeana ratkaisuna ovat varmaankin ihmisiä jotka pakenevat omia ongelmiaan eroamalla. Harvoin elämässä tuolla keinoin tulee onnelliseksi jos sitä useita kertoja tekee.
Minä taas luulen että suurimmat kiihkoilijat ylipäätään ovat vain niitä, joille on tosi vaikea ymmärtää että ihmiset ja tilanteet on hyhinkin erilaisia. Itse erosin (eri syistä kylläkin ja vaikeasta suhteesta) ja en voisi olla tyytyväisempi päätökseen. Uusi levollinen hyvä suhdekin on, vaihtamalla parani. Olen toki kypsynyt, mutta kyllä yhteensopivuus on se isoin juttu. En kuitenkaan voi tietää mikä jollekin toiselle on parasta, ei ulkopuolisille yrittämälläkään näy kuin murto-osa suhteesta. Ehkä ap:n suhde on korjattavissa.
Samoin mua on neuvottu että kun lapsia on niin ei saa erota (jos ei suunnilleen tule puukkoa kylkeen) kun lapset kärsii. Olisi kiva saada heidät veikkaamaan mun lapsista sanomatta, onko eronneet vanhemmat. Mutta monilla on tarve niputtaa kaikki elämässä hyvinkin yksinkertaisiin kategorioihin jolloin jokainen eroperhe on se pahin. Sille ajatustavalle ei mitään voi.
Muiden mielipiteistä voi joskus saada apua, silti itsetuntemus on tärkeintä jos haluaa tehdä päätöksiä, jotka kantaa ja joihin voi olla vuosien päästäkin tyytyväinen.
Valitettavasti tilastot kertovat muuta, vaikka sinä yksilönä ehkä edustat poikkeusta. Erot eivät ole hyväksi lapsille yleisesti.
Ei muut tietenkään perusta väitteitään juuri sinun tilanteeseen. He eivät voi tietää. Harva nyt niin hyvin tuntee lapsesi, että voivat varmuudella sanoa miten he johonkin reagoivat. Trumpin lapset ovat erolapsia ja todella hyvin ovat pärjänneet. Ja lukemattomia esimerkkejä ydinperheessä kasvaneista lapsista, jotka ovat käyneet terapiassa vuosia löytyy.
Muilla on aina kaikesta mielipide. On se sitten vaikka, onko järkevää muuttaa kaupunkiin tai maalle. Onko parempi pysyä vuokralla tai ostaa oma asunto. Onko järkevää kouluttautua jollekin alalle tai ei jne. Ei kannata ottaa näitä muiden ajatuksia liian henkilökohtaisesti. Tilastot kertovat todennäköisyyden ja voit kuulua enemmistöön tai sitten et.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mä en olisi lähtenyt. Mutta mies lähti. Nyt olen 48 v, ja luulen että tulen olemaan yksin loppuikäni. Taloudellisia vaikeuksia ei onneksi ole, olin meistä se enemmän tienaava aina. Mutta yhtään kaveria tai ystävää ei ole, ulkonäkö ja terveys mennyt joten en nyt enää mistään romanttisista suhteista edes haaveile. Ja kun olen kokeillut yksin käydä leffoissa, ravintolassa, matkoilla, niin se on vaan pirun tylsää vaikka kuinka yritän tsempata itseäni pirteämpään asenteeseen. Ei tämä kovin hyvin mulle sovi tämä yksinolo mutta pakko siihen on sopeutua.
Minua ihmetyttää, miksi ihmeessä keski-ikään tulleet ihmiset eivät ole oppineet elämästä vielä senkään vertaa, että parisuhteet eivät ole mistään ulkoisista asioista (ulkonäkö, terveys jne) kiinni. Ruma ja sairaskin pystyy muodostamaan parisuhteen, tietysti kauniilla ja terveellä se saattaa käydä nopeammin tai helpommin.
Itse olen kokenut, että nimen omaan keski-ikäisenä muodostuvista parisuhteista on tullut laadullisesti parempia kuin nuorena muodostetuista. Nuorena parikymppisenä ihminen on vielä niin keskentekoinen, että parisuhde saattaa muodostua heikolle pohjalle jo alusta asti.
Sitten, kun ikää on jo tullut, ja henkisesti ja sosiaalisesti ihminen olisi vihdoinkin kypsä hyvään parisuhteeseen, niin mitä tehdään - sopeudutaan vastentahtoisesti yksinelämiseen. En ymmärrä.
Joo, kyllä yksinoloon pystyy sopeutumaan, mutta ymmärtäkää, että se ei ole pakollista. Monella keski-ikäisellä eronneella olisi parisuhdemielessä paljonkin annettavaa toiselle samanmoiselle.
Onko kyseessä mukavuudenhalu tai iän mukanaan tuoma laiskuus, jos ei enää viitsitä etsiä itselle seurustelukumppania, vaikka se voisi antaa ihan oikeasti elämään enemmän, kuin koskaan aikaisemmin?
Olen miettinyt paljon näitä samoja asioita. Hämmästyn aina kun joku keski-ikäinen sanoo, että ei voi saada enää ketään. Haloo, elämää on vielä puolet jäljellä. Hyvin on aikaa, ja jos ulkonäkö on mennyt niin mitä siitä? Olisitko sitten halunnut ulkonäköön perustuvan suhteen? Ensimmäiset avioliitot päättyvät niin usein eroon koska niissä rakastutaan ulkonäköön ja vasta rakkauden huuman mentyä huomataan ettei sovita toisilleen ollenkaan. Tai vaikka sovittaisiinkin niin jos ulkonäkö on tärkeintä niin erohan siitä tulee kun vanhetaan ja ulkonäkö muuttuu?
Itselläni oli nuorena vaikeuksia muodostaa kunnollisia suhteita, pitkälle sen vuoksi että olin aika hyvännäköinen ja vedin puoleeni pinnallisia miehiä. Lopulta päädyin olemaan pitkään yksin ja etsimään parisuhteen vasta kun ulkonäkö oli mennyttä. Siitä tulikin paras suhde koko ikänäni ja jatkuu vieläkin <3
Aikoinaan oli sanonta, että määrätyn iän jälkeen oli todennäköisempää, että meteoriitti osuu päähän kun, että menee naimisiin. Vuonna 2030 oletetaan, että Usassa 45% naisista on sinkkuja. Vaikeaa sanoa Euroopan tilanne tosin. Ehkä jopa pahempi. Siellä miehet eivät halua parisuhdetta.
Suurin osa alkaa olla myös introverttejä, eikä se auta parisuhteen hankkimisessa, kun halutaan suurimmaksi osaksi ajasta olla vielä yksin.
Pitkissä suhteissa ulkonäön muuttumiseen kasvetaan. Se ei tarkoita, etteikö sillä olisi merkitystä uusien suhteiden syntymisessä. Fyysinen viehättävyys merkitsee myös, ei pelkkä luonne tai äly. Varsinkin, kun kaikki eivät oikeasti ole niin ihmeellisen älykkäitä tai upealuonteisia, jolla kompensoida sitä karua ulkonäköä.
Viiskymppisten naisten faktat: tylsä suhde tai sitten yrittää esittää olevansa MILF:inä haluttu. Sori vaan, faktoja :)
Vierailija kirjoitti:
Ihmetyttää että naiset itsekin pitävät itseään vanhoina ja viimeinen käyttöpäivä mennyt heti 50v.jälkeen. Ja kyllä niitä yli 60v miehiä jotka haluavat seksiä löytyy. Itse olen juuri eronnut sellaisesta, siis joka päivä seksiä. Me itse olemme suurin syy sille että emme saa sitä mitä haluamme. Ajattelu ja energia mitä luomme ympärillemme. Mies löysi heti samanhaluisen yli 60v.naisen ja ovat erittäin tyytyväisiä. Suon sen heille,erosimme ystävinä. Itsellä hyvä elämä muualla. "Olen oman elämäni luoja. Olen luonut kaiken sen mikä on edessäni ja luon kaiken sen mitä koen tulevaisuudessa "
Näistä jeesteluista huolimatta pian maa sinutkin löytää. :)
Vierailija kirjoitti:
Viiskymppisten naisten faktat: tylsä suhde tai sitten yrittää esittää olevansa MILF:inä haluttu. Sori vaan, faktoja :)
Olen 54 v, enkä ole samaa mieltä. Minulla ei ole tylsää suhdetta, enkä edes esitä olevani milf.
Toisaalta, vaikka näin olisikin, niin mitä väliä? Me kaikki olemme olleet nuoria ja kokeneet ne samat asiat, mitä nuoret kokevat tänä päivänä. Ja kaikista nuorista tulee vanhoja, ja yhtä lailla tulevat kokemaan tylsän suhteen.
Vrt. Me kaikki olemme olleet nuoria ja rypyttömiä, ja meistä kaikista tulee vanhoja ja kurttuisia. Kenelläkään ei ole varaa ylimielisyyteen tällä saralla.
Vierailija kirjoitti:
Minä löysin(? en etsinyt) kuuskymppisenä uuden kumppanin reaalimaailmasta.
Heitän silloin tällöin keikkaa vanhuspuolelle. Muutama ikäihminen on sanonut elämän alkaneen, kun on jäänyt leskeksi.
Asioita kannattaa pohtia monelta suunnalta. Kumppani ei tee välttämättä onnelliseksi, mutta onko se edes kumppanin tehtävä.
Tätähän ei maapallon tyhmin otus, ihminen, usein oikein ymmärrä. Että pitäisi oppia olemaan itsensä kanssa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Viiskymppisten naisten faktat: tylsä suhde tai sitten yrittää esittää olevansa MILF:inä haluttu. Sori vaan, faktoja :)
Olen 54 v, enkä ole samaa mieltä. Minulla ei ole tylsää suhdetta, enkä edes esitä olevani milf.
Toisaalta, vaikka näin olisikin, niin mitä väliä? Me kaikki olemme olleet nuoria ja kokeneet ne samat asiat, mitä nuoret kokevat tänä päivänä. Ja kaikista nuorista tulee vanhoja, ja yhtä lailla tulevat kokemaan tylsän suhteen.
Vrt. Me kaikki olemme olleet nuoria ja rypyttömiä, ja meistä kaikista tulee vanhoja ja kurttuisia. Kenelläkään ei ole varaa ylimielisyyteen tällä saralla.
Nyt kerroit aivan älyttömän uusia vaktoja!
Kuitenkin tässä ketjussa päivystät :)
Pätee erityisesti henkisesti keskenkasvuisiin sarjapettäjämiehiin. Miten kukaan voi olla suhteessa miehen kanssa joka ei ole keski-ikään mennessä edes itsenäistynyt?