Onko aikuinen lapsesi kritisoinut kasvatustasi koskaan?

Ei tuo ihan tuulesta temmattua ole, että jos lapsena on päässyt laskettelulomille ja balettiin, etteikö lapsuus ole ollut suht ok. Oma poikani pelasi koko lapsuutensa jääkiekkoa ja kyllä siinä minunkin aikani yh-äitinä meni. Illat kuskailin treeneihin ja viikonloput peleihin. Aikataulutin, huollin, ruokin ja rahoitin. Ei ihminen voi ihan sysipaska vanhempi olla, jos tuon kaiken vetää oman työnsä ohella läpi. Pitää siinä vanhemmankin olla kunnossa ja esim. alkoholia ei juurikaan ehdi käyttää, kun pitää olla ajokunnossa.

Meidän nuori aikuinen on pariin otteeseen oma-aloitteisesti kiittänyt meitä siitä, että hänellä on ollut hyvä ja vakaa lapsuus ja koti. Se on tosi mukavaa, vaikka toisaalta uskon että kun ikää tulee lisää ja elämänkokemusta kertyy, hän saa lisää erilaisia näkökulmia lapsuuteensakin. Ei niin että sieltä mitään pahaa luulisi löytyvän.

Sivujuonteena tässä aiheessa on se, että menneisyydessäni on henkilö joka katsoi asiakseen sanoa, että en ole kelvollinen äidiksi. Sen pohjalta mitä tiedän, heillä on elettykin perhe-elämää ihan eri lailla kuin meillä.  Toivottavasti lapset eivät jatka omassa elämässään isänsä henkistä väkivaltaa; joskushan pahan ketju onnistutaan katkaisemaan sukupolvien välillä, joskus ei. 

On, mutta ainoastaan yhden muuton osalta.

Nostan tätä kiinnostavaa ketjua.

Ei kyllä ihmetytä osasta näistä vastauksista että kritisoitavaa olisi, mutta sitä ei kuunnella. Ei kuunnella nuorempia, edes omia lapsiaan, koska ei muka ole mitään elämänkokemusta. Itse olen ainakin hoksannut että lapsilla ja teineillä on ihan hirveän fiksuja ajatuksia, joita meidän vanhempien ihmisten kannattaisi kuunnella.

Ei se että on vanha, tarkoita että on viisas tai olisi jotain uskomatonta kypsyyttä mihinkään. Se tarkoittaa vaan että on ikävuosia enemmän kuin jollain toisella. Ei vanhempi ihminen ole automaattisesti lukenut, opiskellut eikä kokenut monenlaisia asioita elämässään, mistä olisi saanut jonkun kaikentietävän neropatin aseman. Moni oikeasti viisas ihminen sanoo että ei todellakaan tiedä kaikkea ja parasta on oppia koko ajan lisää.

Oman puolison äiti, ja varmaan moni täälläkin vetää sitten sen marttyyrikortin esiin jos jostain lapsuudessa ja nuoruudessaan tapahtuneesta sanoo.

"Olen sitten p*skin äiti ikinä" Toi on kans yksi tapa vältellä omaa vastuuta. Monet oikeasti hyvät vanhemmat miettivät koko ajan mitä voisi tehdä paremmin, eikä perustele hyvää lapsuutta sillä että on ollut materiaalia, harrastuksia ja vanhemmat käyneet töissä. Jos henkinen yhteys, lapsen arvostus ja rakkaus on puuttunut, ei lapsuus ole ollut hyvä.

Ei myöskään lapsen tarvitse olla kiitollinen siitä että on ollut ruokaa pöydässä ja asunto, ne ovat ihan perusjuttuja mitkä jokainen lapsi ansaitsee ilman ikuista kiitollisuudenvelkaa ja nöyristelyä vanhempiensa edessä.

Tuskin kukaan nyt miettii että m*rha tai r*iskaus on ok jos tekijä maksoi baletit, laskettelureissut ja kävi töissä? Oh wait.. Itä-Suomen hovioikeus osallistuu keskusteluun. Aina yleensä näitä perusteluja kritisoidaan rikosten yhteydessä, samalla ne eivät ole perhe-elämässäkään kaiken korvaavia ja korjaavia ominaisuuksia.

Monella ei ole mitään muuta tarjottavaa kuin raha, sitten sen kuvitellaan korvaavan kaiken muun. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Moneen kertaan mentyään terapiaan. Kaikki viat ja kamaluudet tuli kasvatuksesta ja lisäksi lapsillani oli äiti, joka kävi töissä. Hirveä lapsuus kaikenlaisine balettitunteineen ja lasketteluviikonloppuineen, todella säälittävää elämää ydinperheessä, jossa ei edes juopoteltu, mutta oltiin niin kylmiä ja kamalia, että voi kauhistus sentään.

Jaksoin kuunnella kaikkea tuota kaksi vuotta, sitten lapsi vaihtoi terapeuttia ja kas kummaa, enää ei lapsuus selittänyt kaikkea, nykyisen terapeutin mielestä jokainen kantaan vastuun omista tunteistaan ja kasvaa siksi ihmiseksi, joksi on tarkoitettukin eikä jää rypemään menneeseen.

Nyt lapsella on omasta mielestään ollut todella hyvä lapsuus, välittävät vanhemmat ja hyvät suhteet sisaruksiin. Kyllä terapiasta aina on apua!

Oma aikuinen lapseni hakeutui terapiaan.

Terapeutin mielestä oli hyvä, että poika on päässyt pois ahdistavasta maalaiskylästä. Me vanhemmat kuulemma olemme kiihkouskovaisia, tosin toinen meistä on alkoholisti.

Todellisuudessa olemme aina asuneet Helsingissä, olemme ns.tapauskovaisia, eli kuulumme kirkkoon. Käymme kirkossa häissä ja hautajaisissa.

Kumpikaan meistä ei käytä alkoholia juuri lainkaan.

Poika lopetti terapian. Ei kuulemma oikein kannattanut maksaa mokomasta potaskasta.

Terapeutilla taisi olla edessään väärän potilaan tiedot.

Eivät ole. Isänsä kasvatusta ovat kritisoineet, mutta minua eivät ole. Eivät, vaikka olen kritiikkiä pyytänyt, suorastaan kerjännyt.  

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Moneen kertaan mentyään terapiaan. Kaikki viat ja kamaluudet tuli kasvatuksesta ja lisäksi lapsillani oli äiti, joka kävi töissä. Hirveä lapsuus kaikenlaisine balettitunteineen ja lasketteluviikonloppuineen, todella säälittävää elämää ydinperheessä, jossa ei edes juopoteltu, mutta oltiin niin kylmiä ja kamalia, että voi kauhistus sentään.

Jaksoin kuunnella kaikkea tuota kaksi vuotta, sitten lapsi vaihtoi terapeuttia ja kas kummaa, enää ei lapsuus selittänyt kaikkea, nykyisen terapeutin mielestä jokainen kantaan vastuun omista tunteistaan ja kasvaa siksi ihmiseksi, joksi on tarkoitettukin eikä jää rypemään menneeseen.

Nyt lapsella on omasta mielestään ollut todella hyvä lapsuus, välittävät vanhemmat ja hyvät suhteet sisaruksiin. Kyllä terapiasta aina on apua!

Eli teillä jäätiin emotionaalisesti heitteille ja syyllistettiin vielä päälle, kun on maksettu harrastukset ja lasketteluviikonloput?

Kuinka usein sanoit lapsellesi että rakastat häntä ja lohdutit niin, että tarjosit hänelle hellää hoivaa etkä pelkkiä kovia ratkaisuja?

Tai sitten ensimmäinen terapeutti selitti kaiken lapsuudella, toinen terapeutti lähti siitä, että omia tunteitaan voi hallita ja ottaa niistä vastuun. Yksi lapsuus, kaksi terapeuttia ja kaksi erilaista tapaa katsoa asioita. On helppo syyllistää lapsuutta, koska silloin ei tarvitse kantaa vastuuta omista teoistaan.

Lapsella on paha olla ja sinä keskityt arvostelemaan terapeuttia. Kuka tässä nyt ei kanna vastuuta?

Lapsella? Ei kai sitä loppuelämäänsä tarvitse kantaa vastuuta aikuisen lapsensa tunteista.

Tiedän oman 85v äitini tehneen parhaansa niillä tiedoilla ja taidoilla, joita hänellä oli 60-luvulla minua kasvattaesaan, tänä päivänä olisin todennäköisesti huostaan otettu. Ei 5v lähetetä 1,5km päähän kauppaan yksin tai 10v jää vahtimaan 4v sisarusta. Tai vastaa sanomisesta ei tule tukkapöllyä.

Itse tein omilla voimavaroillani parhaani 90-luvulla, tunteiden sanoittaminen oli vaikeaa ja kiukuttelua sai mennä pohtimaan omaan huoneeseen, varmasti tein muutenkin paljon virheitä.

Erilaisten ongelmien kanssa tuntuvat nyt painivan omien lastensa kanssa.

Mutta jokainen sukupolvi, äitini teoin, minä jo sanoinkin, samoin lapseni lapsilleen, olemme ilmaisseet, että lapset ovat tärkeitä ja rakkaita.

Vanhus oli hirveä isä. Nyt 84-vuotiaana kyllä silti odottaa lastensa palvelevan häntä. Kiltit tyttäret kärsivät Tukholma-syndroomasta ja palvelevat tuota "haurasta vanhusta". Joka on edelleen paha, ilkeä, kyttäävä ihminen vaikka näyttelee muuttuneensa. Tekeytyy jopa uskovaiseksi mikä on taas yksi manipulointiyritys.

Vierailija kirjoitti:

Ei tuo ihan tuulesta temmattua ole, että jos lapsena on päässyt laskettelulomille ja balettiin, etteikö lapsuus ole ollut suht ok. Oma poikani pelasi koko lapsuutensa jääkiekkoa ja kyllä siinä minunkin aikani yh-äitinä meni. Illat kuskailin treeneihin ja viikonloput peleihin. Aikataulutin, huollin, ruokin ja rahoitin. Ei ihminen voi ihan sysipaska vanhempi olla, jos tuon kaiken vetää oman työnsä ohella läpi. Pitää siinä vanhemmankin olla kunnossa ja esim. alkoholia ei juurikaan ehdi käyttää, kun pitää olla ajokunnossa.

Meillä sai harrastaa ja lomailtiin, mutta ei se vanhempien silmittömiltä riidoilta ja meihin lapsiin kohdistuvalta henkiseltä väkivallalta ja jatkuvalta fyysisen väkivallan uhalta pelastanut. Näytti toki ulospäin hyvältä, ja mua paheksuttiin, kun yritin kertoa pahasta olostani ja kehtasin sanoa mitään poikkipuoleista vanhemmistani, jotka järjestivät lapsilleen sitä sun tätä. Mun puolestani olisivat voineet laittaa ne rahat omaan terapiaansa niin olisin säästynyt paljolta. Omat rahani sinne myöhemmin upposivat.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei tuo ihan tuulesta temmattua ole, että jos lapsena on päässyt laskettelulomille ja balettiin, etteikö lapsuus ole ollut suht ok. Oma poikani pelasi koko lapsuutensa jääkiekkoa ja kyllä siinä minunkin aikani yh-äitinä meni. Illat kuskailin treeneihin ja viikonloput peleihin. Aikataulutin, huollin, ruokin ja rahoitin. Ei ihminen voi ihan sysipaska vanhempi olla, jos tuon kaiken vetää oman työnsä ohella läpi. Pitää siinä vanhemmankin olla kunnossa ja esim. alkoholia ei juurikaan ehdi käyttää, kun pitää olla ajokunnossa.

Meillä sai harrastaa ja lomailtiin, mutta ei se vanhempien silmittömiltä riidoilta ja meihin lapsiin kohdistuvalta henkiseltä väkivallalta ja jatkuvalta fyysisen väkivallan uhalta pelastanut. Näytti toki ulospäin hyvältä, ja mua paheksuttiin, kun yritin kertoa pahasta olostani ja kehtasin sanoa mitään poikkipuoleista vanhemmistani, jotka järjestivät lapsilleen sitä sun tätä. Mun puolestani olisivat voineet laittaa ne rahat omaan terapiaansa niin olisin säästynyt paljolta. Omat rahani sinne myöhemmin upposivat.

Meillä oli ihan samanlaista.

Oli lomia, lasketteluakin ja äidin mielestä tyttöjen piti ehdottomasti tanssia balettia.

Kumpikin vanhempi kävi töissä, eikä juurikaan alkoholia käyttänyt.

Oli iso omakotitalo ja pari autoa.

Oli myös väkivaltaa, niin fyysistä kuin henkistä. Seksuaalista hyväksikäyttöä. Vanhemmilla jatkuvasti joko huutoriita päällä tai sitten jäätävä mykkäkoulu. Vanhempien paha olo purettiin lapsiin. Narsistista käytöstä, johon kuului lasten jakaminen rooleihin, jotka kestivät aikuisuuteen asti. Minä olin syntipukki.

Nyt ei kukaan ole tekemisissä toistensa kanssa.

Kerran yritin keskustella lapsuudesta äitini kanssa ennen kuin jätin koko lähtöperheeni nukkekotileikin sikseen. Sain kuulla, että 'lapsuutesi oli oikein hyvä, ei oltu juoppoja ja päästiin lomille ja asuttiin omakotitalossa ja balettiakin sait harrastaa'.

Terapia on tullut tutuksi, samoin masennuskaudet, syyllisyys ( olisinko voinut estää hyväksikäyttöä ja väkivaltaa, olisinko voinut suojella itseäni ja nuorempia sisaria paremmin?), burn-out ja syömishäiriöt.

Mutta sainhan asua omakotitalossa ja pääsin balettitunneille.

Up

Vierailija kirjoitti:

Te ketä on kritisoitu. Monet vanhemmat täällä puolustelee, että lapsessa on vikaa, ei minussa.

Voitteko käsi sydämellä oikeasti sanoa, että lapselle on osoitettu rakkautta, rajoja, on vietetty säännöllisesti yhdessä aikaa, on aidosti kuunneltu lasta ja hyväksytty omana itsenään? Näiden lisäksi tietysti ne helpot perusasiat eli ruokaa, lämpöä, ei väkivaltaa, mielenterveysongelmia tai alkoholismia. Valitettavan monelta nuo ekat asiat puuttuu ja sitten on helppo syyttää lasta, kun kasvatus on ulkoisesti ihan hyvän oloista.

Kyllä voin. Silti kolmesta lapsesta kahdesta mielestä on ollut loistava lapsuus ja yhden mielestä ei. Kritisointi liittyy eniten sellaisiin asioihin joita olemme rajoittaneet, kuten nuorena tupakanpolttamisen, alkoholin käyttöön, tatuointeihin ja lävistyksiin. Edelleen hän on katkerana että olisi pitänyt sieltä 13 v lähtien vain sallia nämä kaikki. En hyväksynyt silloin enkä muuttaisi linjaani nytkään. Näistä aina sanottiin että täysikäisenä päätät sitten näistä asioista ja laitat niin monta tatuointia kuin haluat ja poltat jos haluat, mutta meidän rahoillamme et sitä tee.

Itse säälin omaa äitiäni enkä puhunut hänelle pahasti saati epäkunnioittavasti. Hän oli sellainen äiti mihin omasta viitekehityksestään pystyi. Oma lapseni on kritisoinut minua joistain samoista asioista joita olen sitten siirtänyt kasvatuksessa eteenpäin. Jotain on tehty toisin mutta osa virheistä vaan siirtyy seuraaville sukupolville.

Sukumme naiset ovat ilmeisesti jo kauan kohdelleet lapsiaan huonosti, ymmärrän ettei äitini ole kyennyt toimimaan toisin. Katto oli pään päällä ja materialistiset puitteet kunnossa, mutta henkisesti väkivaltainen ja kypsymätön. Ihmiset joita ei rakasteta lapsena pyyteettömästi todella vammautuvat ja mielestäni vain selviytyvät päivästä toiseen. En halua edes päästä kritisoimaan tai syyttelemään häntä, luulen hänen pelkäävän totuutta ja hän välttelee tätä asiaa, enkä pysty näytelmään jossa ollaan kylmänviileän kohteliaita ja jutellaan niitä näitä. En myöskään aio tehdä lapsia, sillä pelkään millainen äiti olisin itse. Olen itse kohdellut aikuisena läheisiäni kylmästi ja huonosti, sillä ilman toisenlaista mallia kiintymyksestä minun on ollut hyvin vaikea sellaista opetella. 

Käyn juuri läpi raskasta vaihetta, kun toinen lapsistani on käytännössä katkaissut välit muuhun perheeseen. Sen enempää avaamatta voin sanoa, että tällaista pahaa oloa en ole ennen kokenut. Vielä muutama kk sitten olimme läheinen perhe ja nyt olemme saaneet kuulla vaikka ja mitä.

Yöunet menneet ja alakulo valtaa mielen. En olisi ikinä uskonut...Eniten pelkään, että lapseni on itse todella masentunut mutta ylpeänä ei suostu sitä edes itselleen myöntämään.

Vierailija kirjoitti:

Minulla taas on aikuinen tytär, joka nykyään arvostelee/kommentoi negatiivisesti elämääni aina kun tilaisuus. En tupakoi, en käytä huumeita, töissä käyn. Urheilen säännöllisesti. Alkoholia käytän mutta kohtuudella.Olen ottanut etäisyyttä häneen mutta sekin tuntuu hieman kurjalle.

Aina kun tapaamme on ensin mukavaa, mutta hetken päästä hän alkaa tuputtaa omia elämänarvojaan ja aina sitten loukkaantuu kun ns. ei saa minua käännytettyä.

En halua enää tässä iässä neuvoja itseäni 30vuotta nuoremmalta jolla ei ole juuri mitään elämänkokemusta.

Olen miettinyt minkä virheen olen tehnyt kasvatuksessa kun tilanne on yhtäkkiä kääntynyt tälläiseksi.

Onko muilla tälläistä?

Sama täällä ja tiedätkö minuakin ärsyttää mutta teeskentelen kiinnostunutta, koska tämä uusi sukupolvi on niin kaikkitietävä ja kirjaviisas. Pakko myöntää, että olin lähes samanlainen omalle äidilleni.

Ymmärrän senkin, että tyttöni haluaa vain minun parastani ja siksi myötäilen ja olen kaikessa mukana paitsi kun saan laihdutusohjeita.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei tuo ihan tuulesta temmattua ole, että jos lapsena on päässyt laskettelulomille ja balettiin, etteikö lapsuus ole ollut suht ok. Oma poikani pelasi koko lapsuutensa jääkiekkoa ja kyllä siinä minunkin aikani yh-äitinä meni. Illat kuskailin treeneihin ja viikonloput peleihin. Aikataulutin, huollin, ruokin ja rahoitin. Ei ihminen voi ihan sysipaska vanhempi olla, jos tuon kaiken vetää oman työnsä ohella läpi. Pitää siinä vanhemmankin olla kunnossa ja esim. alkoholia ei juurikaan ehdi käyttää, kun pitää olla ajokunnossa.

Meillä sai harrastaa ja lomailtiin, mutta ei se vanhempien silmittömiltä riidoilta ja meihin lapsiin kohdistuvalta henkiseltä väkivallalta ja jatkuvalta fyysisen väkivallan uhalta pelastanut. Näytti toki ulospäin hyvältä, ja mua paheksuttiin, kun yritin kertoa pahasta olostani ja kehtasin sanoa mitään poikkipuoleista vanhemmistani, jotka järjestivät lapsilleen sitä sun tätä. Mun puolestani olisivat voineet laittaa ne rahat omaan terapiaansa niin olisin säästynyt paljolta. Omat rahani sinne myöhemmin upposivat.

Jos vanhempasi olivat sodan jälkeisen sukupolven kasvattamat niin anna olla. Oli se niin kovaa aikaa lapsille.

On kritisoinut ja aiheesta. Nykyisellä elämänkokemuksella tekisin tietyt asiat toisin.

Olen myös pyytänyt anteeksi ja olemme keskustelleet kipeiltäkin tuntuvista asioista. Nykyään olemme todella läheiset.

Vanhemmat voivat käyttää aikaa myös itsensä kriittiseen tarkasteluun. Se, että on ollut harrastuksiin kuskaamassa ja hyvät vaatteet, ei takaa etteikö lapsi kokisi negatiivisia asioita olleen lapsuudessaan. Se keskustelu voi olla lapselle hyvin tärkeä. Jos vanhempana mitätöi lapsensa kokemukset ja tunteet, niin tällä sahaa omaa jalkaansa ja etäännyttää lapsen.