Onko aikuinen lapsesi kritisoinut kasvatustasi koskaan?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minulla taas on aikuinen tytär, joka nykyään arvostelee/kommentoi negatiivisesti elämääni aina kun tilaisuus. En tupakoi, en käytä huumeita, töissä käyn. Urheilen säännöllisesti. Alkoholia käytän mutta kohtuudella.Olen ottanut etäisyyttä häneen mutta sekin tuntuu hieman kurjalle.

Aina kun tapaamme on ensin mukavaa, mutta hetken päästä hän alkaa tuputtaa omia elämänarvojaan ja aina sitten loukkaantuu kun ns. ei saa minua käännytettyä.

En halua enää tässä iässä neuvoja itseäni 30vuotta nuoremmalta jolla ei ole juuri mitään elämänkokemusta.

Olen miettinyt minkä virheen olen tehnyt kasvatuksessa kun tilanne on yhtäkkiä kääntynyt tälläiseksi.

Onko muilla tälläistä?

Minä olin parikymppisenä kova arvostelemaan vanhempiani. Meiltä puuttui vanhempien kanssa keskinäinen kunnioitus, kun he eivät suostuneet minun ottavan aikuisen roolia. Neuvoivat ja arvostelivat elämääni ja asioitani tietämättä mistään mitään, ja näin vaikuttivat silmissäni aivan idiooteilta. Minä vastasin heille sitten samalla mitalla takaisin.

Nyt kolmekymppisenä olen suusanallisesti kieltänyt heitä neuvolasta jos ei ole puudutti. Olen lopettanut puhelun tai poistunut tilanteesta, kun he alkavat arvostella valintojani (asioista joista eivät yhäkään ymmärrä mitään). Olen toki itsekin lopettanut tekemästä samaa heille.

Nykyään etäisen kohteliaat välit ja rauha maassa.

Itse en ole neuvonut tätä aikuista tytärtäni. Minusta tuntuu että olen antanut tilanteen mennä liian pitkälle kun en ole käskenyt lujemmin häntä lopettaa neuvojensa antamista. Olen sanonut ainoastaan asiallisesti. Ehkä olisi pitänyt sanoa kovemmin ja ottaa ns. auktoriteetti esiin. Jotenkin vaan toivoo ja odottaa että kohta kolmekymppinen lapsi ymmärtäisi itse kohteliaat käyttäytymismallit, mikä on sopivaa ja mikä ei.

Millaista mallia olet antanut oman äitisi kohdalla, kuinka äitiä tulee kohdella?

Asiat ovat menneet samalla kaavalla kuin tyttärenikin kanssa. Oma äitini on arvostellut negatiivisesti ja vähätellyt minua koko ikänsä. Nyt ei enää (on yli 80-vuotias). Jotenkin kohtalon ivaa että kun oma äitini viimein lopetti arvosteluni, oma tyttäreni aloitti.

Auts no eipä varmaan tarvi tämän kauempaa etsiä. Luultavasti tyttäresi pitäisi kuulla tämä.

No kyllä hän on siitä täysin tietoinen.

Siinä tapauksessa tuo menisi ihan kiusaamisen puolelle. Tietää ettäjoku satuttaa, mutta jatketaan silti.

Minusta tuo kuulostaa ihan vaan siltä, että epäterveet käytösmallit on periytyny. Ei välttämättä kyse tietoisesta kiusan/pahan teosta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

On. I t se mur hakir jeessä sain kuulla kunniani.

Koen kuitenkin tehneeni parhaani hänen kanssaan, en koe enää syyllisyyttä.

Kaksi muuta lastani eivät ole minua arvostelleet.

Mun äitini oli narsisti. Yritin I t se mur ha a teininä. katkaisin aikuisena välit kokonaan ja sain paskaa kunnolla niskaan. Kummasti muut minun sisaruksista on kunnollisia mitä nyt ranteet täynnä arpia eikä omaa elämää...

Meillä kanssa mua syytetään minua kun olen kehdannut arvostella vanhempia. Minä ainoa lapsi joka on hankala! Tosin unohdetaan, että toisella sisaruksella huumeongelma ja toinen muutti kauas eikä halua olla tekemisissä.

Kappas. Meillä samanlainen sisarussarja. Ja minä olen se äkäinen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Moneen kertaan mentyään terapiaan. Kaikki viat ja kamaluudet tuli kasvatuksesta ja lisäksi lapsillani oli äiti, joka kävi töissä. Hirveä lapsuus kaikenlaisine balettitunteineen ja lasketteluviikonloppuineen, todella säälittävää elämää ydinperheessä, jossa ei edes juopoteltu, mutta oltiin niin kylmiä ja kamalia, että voi kauhistus sentään.

Jaksoin kuunnella kaikkea tuota kaksi vuotta, sitten lapsi vaihtoi terapeuttia ja kas kummaa, enää ei lapsuus selittänyt kaikkea, nykyisen terapeutin mielestä jokainen kantaan vastuun omista tunteistaan ja kasvaa siksi ihmiseksi, joksi on tarkoitettukin eikä jää rypemään menneeseen.

Nyt lapsella on omasta mielestään ollut todella hyvä lapsuus, välittävät vanhemmat ja hyvät suhteet sisaruksiin. Kyllä terapiasta aina on apua!

Eli teillä jäätiin emotionaalisesti heitteille ja syyllistettiin vielä päälle, kun on maksettu harrastukset ja lasketteluviikonloput?

Kuinka usein sanoit lapsellesi että rakastat häntä ja lohdutit niin, että tarjosit hänelle hellää hoivaa etkä pelkkiä kovia ratkaisuja?

Tai sitten ensimmäinen terapeutti selitti kaiken lapsuudella, toinen terapeutti lähti siitä, että omia tunteitaan voi hallita ja ottaa niistä vastuun. Yksi lapsuus, kaksi terapeuttia ja kaksi erilaista tapaa katsoa asioita. On helppo syyllistää lapsuutta, koska silloin ei tarvitse kantaa vastuuta omista teoistaan.

Niin vastaatko kysymykseen

Meillä elettiin sitä ihan tavallista elämää vuosituhannen vaiheessa, halattiin lapsia, kerrottiin, että rakastetaan, ei ostettu kaikkea, mitä halusivat, tuettiin tarvittaessa ja joskus tuupattiin eteenpäin. Vielä silloin se oli ihan hyvä lapsuus. Nuorenakin se oli ihan hyvä lapsuus, moni lasten kaveri sanoi ääneen, että voi kun tää olis mun koti.

Paska siitä lapsuudesta tuli vasta sitten, kun terapeutti kertoi lapselle, miten kamalaa hänellä oli ollut. Kylmä äiti vei balettitunnille sen sijaan, että olisi leiponut lapsen kanssa, julma isä maksoi lasketteluloman, mutta ei suostunut viemään joka aamu autolla kouluun, vaan hylätty lapsiraukka joutui menemään bussilla.

Tiedän, että palstan nuorisojaosto ei halua kantaa vastuuta elämästään, vaan kaikki paha on vanhempien vika. Siksi sinun inttämisesi on niin kovin tuttua: sinulle olen vanhempana täysi paska, koska balettitunti on synonyymi sille, että en välitä lapsestani.

Siellä kotona varmaan tosi rakentavat keskustelut, kun toinen vanhempi (sinä) heittäytyy ihan täydelliseksi marttyyrisylivauvaksi. Haluatko, että lepyttelen sinua sanomalla, että ihan oikeassa olet, nuoriso ei kanna mitään vastuuta ja sinä olet täydellinen?

Voit ehkä väittää lapsestasi, mutta kunnioitusta häntä kohtaan ei näistä sun viesteistä saa tiristettyä vaikka yrittää.

Minulle 25v ikäinen ei ole nuorisoa! Kyllä siinä iässä on jo ihan aikuinen. Aikuisuuteen kuuluu vastuu itsestä, kokeile sitä, saatat yllättyä.

Marttyyrivaiva joka takertuu semantiikkaan.

Missä sun vastuu? Et ole ottanut vastuuta yhtään mistään, vaikka lapsesi on joutunut terapiaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

On. I t se mur hakir jeessä sain kuulla kunniani.

Koen kuitenkin tehneeni parhaani hänen kanssaan, en koe enää syyllisyyttä.

Kaksi muuta lastani eivät ole minua arvostelleet.

Mun äitini oli narsisti. Yritin I t se mur ha a teininä. katkaisin aikuisena välit kokonaan ja sain paskaa kunnolla niskaan. Kummasti muut minun sisaruksista on kunnollisia mitä nyt ranteet täynnä arpia eikä omaa elämää...

Meillä kanssa mua syytetään minua kun olen kehdannut arvostella vanhempia. Minä ainoa lapsi joka on hankala! Tosin unohdetaan, että toisella sisaruksella huumeongelma ja toinen muutti kauas eikä halua olla tekemisissä.

Kappas. Meillä samanlainen sisarussarja. Ja minä olen se äkäinen.

Oletko esikoinen?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tuo "ei pidä syyttää vanhempiaan kaikesta" on väärä hokema. Syyt nykypäivän pahaan oloon pitää löytää, jotta voi elää hyvää elämää. Jos ongelmat ovat todella olleet lieviä, yhteys jatkuu vanhempiin vielä aikuisenakin. Vakavissa ongelmissa (päihteet, väkivalta, persoonallisuushäiriöt, rajattomuus...) yhteys katkeaa, jos vanhempi ei pysty kohtaamaan tekojaan ja pyytämään niitä anteeksi. Siihen kykenemättömällä vanhemmalla ei kukaan tee mitään. 

Syy pahaan oloon ei voi olla toinen ihminen, koska paha olo on tunne ja se on kokonaan sinun omasi! Sinä olet yksin siitä vastuussa etenkin kun et enää koskaan voi palata siihen lapsuudenkokemukseen, jossa sen menit synnyttämään.

Kun vaadit vanhempaa pyytämään anteeksi ihan tavallista lapsuutta, ei kyse ole lapsen traumasta vaan narsistisesta vallanhimosta. Kyllä, meillä monella on parikymppisiä narsistilapsia, joita anteeksipyynnössä kiehtoo se nöyryytys, jonka haluavat saada aikaan.

Voihan sen nähdä noinkin. Sen ymmärrän, että tunne syntyy tässä hetkessä ihmisen sisällä, jolloin voi vain itse siihen vaikuttaa. Mutta ennen sen tajuamista monet käy läpi sen syyttelyvaiheen, jossa tajutaan epäkohtia lapsuudesta ja saatetaan ottaa niitä puheeksi vanhempien kanssa. Voi olla, että kuvitellaan anteeksipyynnön tekevän jotain konkreettista yleiselle olotilalle, siinä ei tarvi olla mitään nöyryytyspäämäärää taustalla.

Mua nyt säälittää tuo 25-vuotiaan kylmä materialistivanhempi, enkä halua enää väitellä hänen kanssaan. Kuitenkin kyse hänelle tärkeästä ja herkästä asiasta. Vaikka kokisin aiheelliseksi sanoa entistäkin rumemmin, ymmärrän, että tässä jokainen (minä mukaanlukien) projisoin omia kuviani anonyymeihin viesteihin. Olemme kaikki vain olkiukkoja toisillemme.

Pyydän anteeksi asiattomuuttani.

Tavallaan menneisyydellä on merkitystä; sukupolvelta toiselle periytyy erilaiset traumat kotiolojen, vanhempien käytöksen ja yleisen ilmapiirin mukana. Jos jossain välissä tajuaa hankaluuksiensa juontuvan sieltä, syyttely on aivan looginen reaktio. Mutta hyödytöntä, sillä aivan yhtä uhreja ne jollain tavalla vahingollisesti käyttäytyneet vanhemmatkin ovat olleet. Ja heidän vanhempansa. Ja heidän vanhempansa. Hetken sormella osoittaminen saattaa henkilöä itseään helpottaa - onhan hän saattanut sitä ennen syytellä itseään omista hankaluuksistaan. Mutta suurempaan eheytymiseen ei tuolla tavoin pääse.

Ei ole kritisoinut, kiittänyt on.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Moneen kertaan mentyään terapiaan. Kaikki viat ja kamaluudet tuli kasvatuksesta ja lisäksi lapsillani oli äiti, joka kävi töissä. Hirveä lapsuus kaikenlaisine balettitunteineen ja lasketteluviikonloppuineen, todella säälittävää elämää ydinperheessä, jossa ei edes juopoteltu, mutta oltiin niin kylmiä ja kamalia, että voi kauhistus sentään.

Jaksoin kuunnella kaikkea tuota kaksi vuotta, sitten lapsi vaihtoi terapeuttia ja kas kummaa, enää ei lapsuus selittänyt kaikkea, nykyisen terapeutin mielestä jokainen kantaan vastuun omista tunteistaan ja kasvaa siksi ihmiseksi, joksi on tarkoitettukin eikä jää rypemään menneeseen.

Nyt lapsella on omasta mielestään ollut todella hyvä lapsuus, välittävät vanhemmat ja hyvät suhteet sisaruksiin. Kyllä terapiasta aina on apua!

Öö, meinaatko että lapsuus on hyvä jos pääsee laskettelemaan ja balettitunneille? Vai mikä pointtisi oli?

Ennen oli! Se oli kallista lystiä ja vanhemmat tosiaan halusivat antaa sen kokemuksen lapsilleen!

Joo. Kuulemma minun vikani kun hän ei pysty syömään kananmunia. Hänelle ollaan niitä aina säännöllisesti lapsuutensa aikana kyllä tarjottu mutta ei ole suostunut maistamaan. Olisi kuulemma pitänyt pakottaa. Niin :D

Vierailija kirjoitti:

Onhan teillä ollut katto pään päällä ja ruokaa pöydässä = onnellinen lapsuus, eräiden vanhempien suusta kuultua.

Näin on, etenkin jos tietää millainen lapsuus näillä vanhemmilla oli!

Meillä oli aivan järkyttävä murrosikä, mutta aikuisena mitä parhaimmat ja läheisimmät välit. Ei varmaankaan jäänyt mitään hampaan koloon, sen verran vakavasti repäisi itsensä äidistä irti. Olin yksinhuoltaja.

Up

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Moneen kertaan mentyään terapiaan. Kaikki viat ja kamaluudet tuli kasvatuksesta ja lisäksi lapsillani oli äiti, joka kävi töissä. Hirveä lapsuus kaikenlaisine balettitunteineen ja lasketteluviikonloppuineen, todella säälittävää elämää ydinperheessä, jossa ei edes juopoteltu, mutta oltiin niin kylmiä ja kamalia, että voi kauhistus sentään.

Jaksoin kuunnella kaikkea tuota kaksi vuotta, sitten lapsi vaihtoi terapeuttia ja kas kummaa, enää ei lapsuus selittänyt kaikkea, nykyisen terapeutin mielestä jokainen kantaan vastuun omista tunteistaan ja kasvaa siksi ihmiseksi, joksi on tarkoitettukin eikä jää rypemään menneeseen.

Nyt lapsella on omasta mielestään ollut todella hyvä lapsuus, välittävät vanhemmat ja hyvät suhteet sisaruksiin. Kyllä terapiasta aina on apua!

Öö, meinaatko että lapsuus on hyvä jos pääsee laskettelemaan ja balettitunneille? Vai mikä pointtisi oli?

Paremmissa piireissä on ihan yleistä, että hyvä lapsuus = materia. Mitä väliä vaikka vanhemmat on töissä 24/7 ja kotona ovat kärttyisiä kuin persiiseen ammuttu karhu, mutta hei, lapsi saa harrastaa balettia, joten lapsuuden on pakko olla hyvää aikaa!

Tunnen monta oikeasti rikasta perhettä ja tyypillistä on, että lapset eivät automaattisesti saa kaikkea mitä haluavat. Lapsille opetetaan, että hankintoja harkitaan.

Te ketä on kritisoitu. Monet vanhemmat täällä puolustelee, että lapsessa on vikaa, ei minussa.

Voitteko käsi sydämellä oikeasti sanoa, että lapselle on osoitettu rakkautta, rajoja, on vietetty säännöllisesti yhdessä aikaa, on aidosti kuunneltu lasta ja hyväksytty omana itsenään? Näiden lisäksi tietysti ne helpot perusasiat eli ruokaa, lämpöä, ei väkivaltaa, mielenterveysongelmia tai alkoholismia. Valitettavan monelta nuo ekat asiat puuttuu ja sitten on helppo syyttää lasta, kun kasvatus on ulkoisesti ihan hyvän oloista.

Vierailija kirjoitti:

Te ketä on kritisoitu. Monet vanhemmat täällä puolustelee, että lapsessa on vikaa, ei minussa.

Voitteko käsi sydämellä oikeasti sanoa, että lapselle on osoitettu rakkautta, rajoja, on vietetty säännöllisesti yhdessä aikaa, on aidosti kuunneltu lasta ja hyväksytty omana itsenään? Näiden lisäksi tietysti ne helpot perusasiat eli ruokaa, lämpöä, ei väkivaltaa, mielenterveysongelmia tai alkoholismia. Valitettavan monelta nuo ekat asiat puuttuu ja sitten on helppo syyttää lasta, kun kasvatus on ulkoisesti ihan hyvän oloista.

Kyllä voin. Minulla tosin tilanne on se, että lapseni ei kritisoi tapaa jolla olen hänet kasvattanut vaan nykyistä elämääni ja elämäntapojani. Valintojani jotka eivät ole samat kuin hänellä.

Ei ole, vaikka olisi ollut aihettakin.

On kritisoitu, että olin liian ylihuolehtivainen tietyissä tilanteissa. Ohjasin hänet terapiaan jo teininä, ihan vain auttamaan aikuiseksi kasvamisessa kuten itsekin kävin. Meillä on hyvät välit, ollaan paljon tekemisissä ja vasta tytär muutti naapuriin asumaan eli kai siitäkin voi päätellä, ettei kovin pahoja traumoja jäänyt, vaikka ilman virheitä tuskin kukaan vanhempi selviää kasvatuksesta. Olen pyytänyt anteeksi aina, jos olen suuttunut turhan herkästi tai muuten saanut kritiikkiä ja koettanut parantaa tapojani. Aika vähän kritiikkiä on kuitenkin tullut.

Tottakai on. Olen ollut ihan hirveä vanhempi. En voi puolustella sitä mitenkään ja lapseni ansaitsee kaikki mahdollisuudet käsitellä asioita. Pidän mielessä etten ala puolustella, koska hänen kokemuksensa validointi on tärkeää hänen toipumiselleen. Pitää saada sukupolvien traumaketju katki.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Eiköhän kaikki vanhemmat tee sen parhaansa mitä pystyvät. Tällainen jälkeenpäin syyttely on vain oman tekemisen varjopeliä. Tee oma tulevaisuus ja se mitä itse haluat. Menneisyyteen takertuminen ei tee kenellekään hyvää. Ajattele tulevaa. Turha syyttää vanhempia omista tekemisistä, sinä itse olet oman onnesi avain.

Samalla logiikalla mrhamieskin on tehnyt parhaansa, mutta ei poloinen vaan voinut itselleen mitään, joten turha syytellä ja jos menehtyneen läheinen ei elä hyvää elämää, niin saa syyttää vaan itseänsä? Tärkeintä tuntuu olevan, että kaltoinkohtelijoita ei missään tilanteessa saa syyttää ja vaatia ottamaan teoistaan vastuuta..

Tämmöinen mentaliteetti täällä on. Pitäiskö noille vastata tästä lähdin systemaattisesti, että lakatkaa syyttämästä uhreja kaikesta ja leikkimästä ettei pahat teot ole muka tekijän syy ja vika.