Lue keskustelun säännöt.
Onko aikuinen lapsesi kritisoinut kasvatustasi koskaan?
Tilanne on todennäköisesti pahempi kuin mitä luulet. Kuunnelkaa niitä lapsianne ja pyytäkää anteeksi. Ymmärtäkää, että heidän kokemuksensa on myös arvokas.
Jos lapsesi ei halua pitää vanhempaa elämässään, se on aina vanhemman vika.
Kommentit (613)
Vierailija kirjoitti:
Moneen kertaan mentyään terapiaan. Kaikki viat ja kamaluudet tuli kasvatuksesta ja lisäksi lapsillani oli äiti, joka kävi töissä. Hirveä lapsuus kaikenlaisine balettitunteineen ja lasketteluviikonloppuineen, todella säälittävää elämää ydinperheessä, jossa ei edes juopoteltu, mutta oltiin niin kylmiä ja kamalia, että voi kauhistus sentään.
Jaksoin kuunnella kaikkea tuota kaksi vuotta, sitten lapsi vaihtoi terapeuttia ja kas kummaa, enää ei lapsuus selittänyt kaikkea, nykyisen terapeutin mielestä jokainen kantaan vastuun omista tunteistaan ja kasvaa siksi ihmiseksi, joksi on tarkoitettukin eikä jää rypemään menneeseen.
Nyt lapsella on omasta mielestään ollut todella hyvä lapsuus, välittävät vanhemmat ja hyvät suhteet sisaruksiin. Kyllä terapiasta aina on apua!
Oma aikuinen lapseni hakeutui terapiaan.
Terapeutin mielestä oli hyvä, että poika on päässyt pois ahdistavasta maalaiskylästä. Me vanhemmat kuulemma olemme kiihkouskovaisia, tosin toinen meistä on alkoholisti.
Todellisuudessa olemme aina asuneet Helsingissä, olemme ns.tapauskovaisia, eli kuulumme kirkkoon. Käymme kirkossa häissä ja hautajaisissa.
Kumpikaan meistä ei käytä alkoholia juuri lainkaan.
Poika lopetti terapian. Ei kuulemma oikein kannattanut maksaa mokomasta potaskasta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Moneen kertaan mentyään terapiaan. Kaikki viat ja kamaluudet tuli kasvatuksesta ja lisäksi lapsillani oli äiti, joka kävi töissä. Hirveä lapsuus kaikenlaisine balettitunteineen ja lasketteluviikonloppuineen, todella säälittävää elämää ydinperheessä, jossa ei edes juopoteltu, mutta oltiin niin kylmiä ja kamalia, että voi kauhistus sentään.
Jaksoin kuunnella kaikkea tuota kaksi vuotta, sitten lapsi vaihtoi terapeuttia ja kas kummaa, enää ei lapsuus selittänyt kaikkea, nykyisen terapeutin mielestä jokainen kantaan vastuun omista tunteistaan ja kasvaa siksi ihmiseksi, joksi on tarkoitettukin eikä jää rypemään menneeseen.
Nyt lapsella on omasta mielestään ollut todella hyvä lapsuus, välittävät vanhemmat ja hyvät suhteet sisaruksiin. Kyllä terapiasta aina on apua!
Öö, meinaatko että lapsuus on hyvä jos pääsee laskettelemaan ja balettitunneille? Vai mikä pointtisi oli?
Paremmissa piireissä on ihan yleistä, että hyvä lapsuus = materia. Mitä väliä vaikka vanhemmat on töissä 24/7 ja kotona ovat kärttyisiä kuin persiiseen ammuttu karhu, mutta hei, lapsi saa harrastaa balettia, joten lapsuuden on pakko olla hyvää aikaa!
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Moneen kertaan mentyään terapiaan. Kaikki viat ja kamaluudet tuli kasvatuksesta ja lisäksi lapsillani oli äiti, joka kävi töissä. Hirveä lapsuus kaikenlaisine balettitunteineen ja lasketteluviikonloppuineen, todella säälittävää elämää ydinperheessä, jossa ei edes juopoteltu, mutta oltiin niin kylmiä ja kamalia, että voi kauhistus sentään.
Jaksoin kuunnella kaikkea tuota kaksi vuotta, sitten lapsi vaihtoi terapeuttia ja kas kummaa, enää ei lapsuus selittänyt kaikkea, nykyisen terapeutin mielestä jokainen kantaan vastuun omista tunteistaan ja kasvaa siksi ihmiseksi, joksi on tarkoitettukin eikä jää rypemään menneeseen.
Nyt lapsella on omasta mielestään ollut todella hyvä lapsuus, välittävät vanhemmat ja hyvät suhteet sisaruksiin. Kyllä terapiasta aina on apua!
Öö, meinaatko että lapsuus on hyvä jos pääsee laskettelemaan ja balettitunneille? Vai mikä pointtisi oli?
Pointti on maalata meille kuva typerästä tyypillisestä 25v naisesta, joka menee terapiaan itkemään turhia asioita koska on ostettu ja maksettu pelit ja vehkeet. Endimmäinen terapeutti oli väärässä koska syytti huonoa lapsuutta, toinen terapeutti oikeassa koska päästää vanhemmat vastuusta.
Lapsen vanhemmissa ei ole tietenkään mitään vikaa, näkeehän sen jo näistä empaattisista lämpimistä viesteistä jossa ei etsitä syyllisiä vaan annetaan osapuolien tulla kuulluksi :D
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Moneen kertaan mentyään terapiaan. Kaikki viat ja kamaluudet tuli kasvatuksesta ja lisäksi lapsillani oli äiti, joka kävi töissä. Hirveä lapsuus kaikenlaisine balettitunteineen ja lasketteluviikonloppuineen, todella säälittävää elämää ydinperheessä, jossa ei edes juopoteltu, mutta oltiin niin kylmiä ja kamalia, että voi kauhistus sentään.
Jaksoin kuunnella kaikkea tuota kaksi vuotta, sitten lapsi vaihtoi terapeuttia ja kas kummaa, enää ei lapsuus selittänyt kaikkea, nykyisen terapeutin mielestä jokainen kantaan vastuun omista tunteistaan ja kasvaa siksi ihmiseksi, joksi on tarkoitettukin eikä jää rypemään menneeseen.
Nyt lapsella on omasta mielestään ollut todella hyvä lapsuus, välittävät vanhemmat ja hyvät suhteet sisaruksiin. Kyllä terapiasta aina on apua!
Eli teillä jäätiin emotionaalisesti heitteille ja syyllistettiin vielä päälle, kun on maksettu harrastukset ja lasketteluviikonloput?
Kuinka usein sanoit lapsellesi että rakastat häntä ja lohdutit niin, että tarjosit hänelle hellää hoivaa etkä pelkkiä kovia ratkaisuja?
Tai sitten ensimmäinen terapeutti selitti kaiken lapsuudella, toinen terapeutti lähti siitä, että omia tunteitaan voi hallita ja ottaa niistä vastuun. Yksi lapsuus, kaksi terapeuttia ja kaksi erilaista tapaa katsoa asioita. On helppo syyllistää lapsuutta, koska silloin ei tarvitse kantaa vastuuta omista teoistaan.
Me emme ole syyllisiä siitä mitä meille on kenties tapahtunut lapsena, mutta se on meidän omalla vastuulla parantua siitä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Moneen kertaan mentyään terapiaan. Kaikki viat ja kamaluudet tuli kasvatuksesta ja lisäksi lapsillani oli äiti, joka kävi töissä. Hirveä lapsuus kaikenlaisine balettitunteineen ja lasketteluviikonloppuineen, todella säälittävää elämää ydinperheessä, jossa ei edes juopoteltu, mutta oltiin niin kylmiä ja kamalia, että voi kauhistus sentään.
Jaksoin kuunnella kaikkea tuota kaksi vuotta, sitten lapsi vaihtoi terapeuttia ja kas kummaa, enää ei lapsuus selittänyt kaikkea, nykyisen terapeutin mielestä jokainen kantaan vastuun omista tunteistaan ja kasvaa siksi ihmiseksi, joksi on tarkoitettukin eikä jää rypemään menneeseen.
Nyt lapsella on omasta mielestään ollut todella hyvä lapsuus, välittävät vanhemmat ja hyvät suhteet sisaruksiin. Kyllä terapiasta aina on apua!
Eli teillä jäätiin emotionaalisesti heitteille ja syyllistettiin vielä päälle, kun on maksettu harrastukset ja lasketteluviikonloput?
Kuinka usein sanoit lapsellesi että rakastat häntä ja lohdutit niin, että tarjosit hänelle hellää hoivaa etkä pelkkiä kovia ratkaisuja?
Tai sitten ensimmäinen terapeutti selitti kaiken lapsuudella, toinen terapeutti lähti siitä, että omia tunteitaan voi hallita ja ottaa niistä vastuun. Yksi lapsuus, kaksi terapeuttia ja kaksi erilaista tapaa katsoa asioita. On helppo syyllistää lapsuutta, koska silloin ei tarvitse kantaa vastuuta omista teoistaan.
Niin vastaatko kysymykseen
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Onhan teillä ollut katto pään päällä ja ruokaa pöydässä = onnellinen lapsuus, eräiden vanhempien suusta kuultua.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minulla taas on aikuinen tytär, joka nykyään arvostelee/kommentoi negatiivisesti elämääni aina kun tilaisuus. En tupakoi, en käytä huumeita, töissä käyn. Urheilen säännöllisesti. Alkoholia käytän mutta kohtuudella.Olen ottanut etäisyyttä häneen mutta sekin tuntuu hieman kurjalle.
Aina kun tapaamme on ensin mukavaa, mutta hetken päästä hän alkaa tuputtaa omia elämänarvojaan ja aina sitten loukkaantuu kun ns. ei saa minua käännytettyä.
En halua enää tässä iässä neuvoja itseäni 30vuotta nuoremmalta jolla ei ole juuri mitään elämänkokemusta.
Olen miettinyt minkä virheen olen tehnyt kasvatuksessa kun tilanne on yhtäkkiä kääntynyt tälläiseksi.
Onko muilla tälläistä?
Minä olin parikymppisenä kova arvostelemaan vanhempiani. Meiltä puuttui vanhempien kanssa keskinäinen kunnioitus, kun he eivät suostuneet minun ottavan aikuisen roolia. Neuvoivat ja arvostelivat elämääni ja asioitani tietämättä mistään mitään, ja näin vaikuttivat silmissäni aivan idiooteilta. Minä vastasin heille sitten samalla mitalla takaisin.
Nyt kolmekymppisenä olen suusanallisesti kieltänyt heitä neuvolasta jos ei ole puudutti. Olen lopettanut puhelun tai poistunut tilanteesta, kun he alkavat arvostella valintojani (asioista joista eivät yhäkään ymmärrä mitään). Olen toki itsekin lopettanut tekemästä samaa heille.
Nykyään etäisen kohteliaat välit ja rauha maassa.
Itse en ole neuvonut tätä aikuista tytärtäni. Minusta tuntuu että olen antanut tilanteen mennä liian pitkälle kun en ole käskenyt lujemmin häntä lopettaa neuvojensa antamista. Olen sanonut ainoastaan asiallisesti. Ehkä olisi pitänyt sanoa kovemmin ja ottaa ns. auktoriteetti esiin. Jotenkin vaan toivoo ja odottaa että kohta kolmekymppinen lapsi ymmärtäisi itse kohteliaat käyttäytymismallit, mikä on sopivaa ja mikä ei.
Millaista mallia olet antanut oman äitisi kohdalla, kuinka äitiä tulee kohdella?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olin muutama päivä sitten isossa marketissa, jossa varakkaan näköinen helly hansen-hs visiomies oli aivan ympäripäissään hyvinpuetun lapsensa kanssa katselemassa jotain kallliimpaa elektroniikkaa mitä isä oli ostamassa lapselle.
Tuli fyysisesti paha olo. Muistan sen tunteen, kun hävetti olla isän mukana asioilla kun isä on kännissä, mutta toisaalta tunsin suurta lojaaliutta häntä kohtaan. Olin tosi surullinen ja häpeissäni, mutta minun täytyi samalla esittää iloista ja kiitollista kun isä ostaa kalliita lahjoja. Tämäkin isä oikein penäsi lapseltaan, että eikö olekin hieno? Tämänhän sinä halusit? On kyllä maikee, eikö? Niin tuttuun tapaan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minulla taas on aikuinen tytär, joka nykyään arvostelee/kommentoi negatiivisesti elämääni aina kun tilaisuus. En tupakoi, en käytä huumeita, töissä käyn. Urheilen säännöllisesti. Alkoholia käytän mutta kohtuudella.Olen ottanut etäisyyttä häneen mutta sekin tuntuu hieman kurjalle.
Aina kun tapaamme on ensin mukavaa, mutta hetken päästä hän alkaa tuputtaa omia elämänarvojaan ja aina sitten loukkaantuu kun ns. ei saa minua käännytettyä.
En halua enää tässä iässä neuvoja itseäni 30vuotta nuoremmalta jolla ei ole juuri mitään elämänkokemusta.
Olen miettinyt minkä virheen olen tehnyt kasvatuksessa kun tilanne on yhtäkkiä kääntynyt tälläiseksi.
Onko muilla tälläistä?
Minä olin parikymppisenä kova arvostelemaan vanhempiani. Meiltä puuttui vanhempien kanssa keskinäinen kunnioitus, kun he eivät suostuneet minun ottavan aikuisen roolia. Neuvoivat ja arvostelivat elämääni ja asioitani tietämättä mistään mitään, ja näin vaikuttivat silmissäni aivan idiooteilta. Minä vastasin heille sitten samalla mitalla takaisin.
Nyt kolmekymppisenä olen suusanallisesti kieltänyt heitä neuvolasta jos ei ole puudutti. Olen lopettanut puhelun tai poistunut tilanteesta, kun he alkavat arvostella valintojani (asioista joista eivät yhäkään ymmärrä mitään). Olen toki itsekin lopettanut tekemästä samaa heille.
Nykyään etäisen kohteliaat välit ja rauha maassa.
Itse en ole neuvonut tätä aikuista tytärtäni. Minusta tuntuu että olen antanut tilanteen mennä liian pitkälle kun en ole käskenyt lujemmin häntä lopettaa neuvojensa antamista. Olen sanonut ainoastaan asiallisesti. Ehkä olisi pitänyt sanoa kovemmin ja ottaa ns. auktoriteetti esiin. Jotenkin vaan toivoo ja odottaa että kohta kolmekymppinen lapsi ymmärtäisi itse kohteliaat käyttäytymismallit, mikä on sopivaa ja mikä ei.
Millaista mallia olet antanut oman äitisi kohdalla, kuinka äitiä tulee kohdella?
Asiat ovat menneet samalla kaavalla kuin tyttärenikin kanssa. Oma äitini on arvostellut negatiivisesti ja vähätellyt minua koko ikänsä. Nyt ei enää (on yli 80-vuotias). Jotenkin kohtalon ivaa että kun oma äitini viimein lopetti arvosteluni, oma tyttäreni aloitti.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minulla taas on aikuinen tytär, joka nykyään arvostelee/kommentoi negatiivisesti elämääni aina kun tilaisuus. En tupakoi, en käytä huumeita, töissä käyn. Urheilen säännöllisesti. Alkoholia käytän mutta kohtuudella.Olen ottanut etäisyyttä häneen mutta sekin tuntuu hieman kurjalle.
Aina kun tapaamme on ensin mukavaa, mutta hetken päästä hän alkaa tuputtaa omia elämänarvojaan ja aina sitten loukkaantuu kun ns. ei saa minua käännytettyä.
En halua enää tässä iässä neuvoja itseäni 30vuotta nuoremmalta jolla ei ole juuri mitään elämänkokemusta.
Olen miettinyt minkä virheen olen tehnyt kasvatuksessa kun tilanne on yhtäkkiä kääntynyt tälläiseksi.
Onko muilla tälläistä?
Minä olin parikymppisenä kova arvostelemaan vanhempiani. Meiltä puuttui vanhempien kanssa keskinäinen kunnioitus, kun he eivät suostuneet minun ottavan aikuisen roolia. Neuvoivat ja arvostelivat elämääni ja asioitani tietämättä mistään mitään, ja näin vaikuttivat silmissäni aivan idiooteilta. Minä vastasin heille sitten samalla mitalla takaisin.
Nyt kolmekymppisenä olen suusanallisesti kieltänyt heitä neuvolasta jos ei ole puudutti. Olen lopettanut puhelun tai poistunut tilanteesta, kun he alkavat arvostella valintojani (asioista joista eivät yhäkään ymmärrä mitään). Olen toki itsekin lopettanut tekemästä samaa heille.
Nykyään etäisen kohteliaat välit ja rauha maassa.
Itse en ole neuvonut tätä aikuista tytärtäni. Minusta tuntuu että olen antanut tilanteen mennä liian pitkälle kun en ole käskenyt lujemmin häntä lopettaa neuvojensa antamista. Olen sanonut ainoastaan asiallisesti. Ehkä olisi pitänyt sanoa kovemmin ja ottaa ns. auktoriteetti esiin. Jotenkin vaan toivoo ja odottaa että kohta kolmekymppinen lapsi ymmärtäisi itse kohteliaat käyttäytymismallit, mikä on sopivaa ja mikä ei.
Millaista mallia olet antanut oman äitisi kohdalla, kuinka äitiä tulee kohdella?
Asiat ovat menneet samalla kaavalla kuin tyttärenikin kanssa. Oma äitini on arvostellut negatiivisesti ja vähätellyt minua koko ikänsä. Nyt ei enää (on yli 80-vuotias). Jotenkin kohtalon ivaa että kun oma äitini viimein lopetti arvosteluni, oma tyttäreni aloitti.
Auts no eipä varmaan tarvi tämän kauempaa etsiä. Luultavasti tyttäresi pitäisi kuulla tämä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minulla taas on aikuinen tytär, joka nykyään arvostelee/kommentoi negatiivisesti elämääni aina kun tilaisuus. En tupakoi, en käytä huumeita, töissä käyn. Urheilen säännöllisesti. Alkoholia käytän mutta kohtuudella.Olen ottanut etäisyyttä häneen mutta sekin tuntuu hieman kurjalle.
Aina kun tapaamme on ensin mukavaa, mutta hetken päästä hän alkaa tuputtaa omia elämänarvojaan ja aina sitten loukkaantuu kun ns. ei saa minua käännytettyä.
En halua enää tässä iässä neuvoja itseäni 30vuotta nuoremmalta jolla ei ole juuri mitään elämänkokemusta.
Olen miettinyt minkä virheen olen tehnyt kasvatuksessa kun tilanne on yhtäkkiä kääntynyt tälläiseksi.
Onko muilla tälläistä?
Minä olin parikymppisenä kova arvostelemaan vanhempiani. Meiltä puuttui vanhempien kanssa keskinäinen kunnioitus, kun he eivät suostuneet minun ottavan aikuisen roolia. Neuvoivat ja arvostelivat elämääni ja asioitani tietämättä mistään mitään, ja näin vaikuttivat silmissäni aivan idiooteilta. Minä vastasin heille sitten samalla mitalla takaisin.
Nyt kolmekymppisenä olen suusanallisesti kieltänyt heitä neuvolasta jos ei ole puudutti. Olen lopettanut puhelun tai poistunut tilanteesta, kun he alkavat arvostella valintojani (asioista joista eivät yhäkään ymmärrä mitään). Olen toki itsekin lopettanut tekemästä samaa heille.
Nykyään etäisen kohteliaat välit ja rauha maassa.
Itse en ole neuvonut tätä aikuista tytärtäni. Minusta tuntuu että olen antanut tilanteen mennä liian pitkälle kun en ole käskenyt lujemmin häntä lopettaa neuvojensa antamista. Olen sanonut ainoastaan asiallisesti. Ehkä olisi pitänyt sanoa kovemmin ja ottaa ns. auktoriteetti esiin. Jotenkin vaan toivoo ja odottaa että kohta kolmekymppinen lapsi ymmärtäisi itse kohteliaat käyttäytymismallit, mikä on sopivaa ja mikä ei.
Millaista mallia olet antanut oman äitisi kohdalla, kuinka äitiä tulee kohdella?
Asiat ovat menneet samalla kaavalla kuin tyttärenikin kanssa. Oma äitini on arvostellut negatiivisesti ja vähätellyt minua koko ikänsä. Nyt ei enää (on yli 80-vuotias). Jotenkin kohtalon ivaa että kun oma äitini viimein lopetti arvosteluni, oma tyttäreni aloitti.
Auts no eipä varmaan tarvi tämän kauempaa etsiä. Luultavasti tyttäresi pitäisi kuulla tämä.
No kyllä hän on siitä täysin tietoinen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minulla taas on aikuinen tytär, joka nykyään arvostelee/kommentoi negatiivisesti elämääni aina kun tilaisuus. En tupakoi, en käytä huumeita, töissä käyn. Urheilen säännöllisesti. Alkoholia käytän mutta kohtuudella.Olen ottanut etäisyyttä häneen mutta sekin tuntuu hieman kurjalle.
Aina kun tapaamme on ensin mukavaa, mutta hetken päästä hän alkaa tuputtaa omia elämänarvojaan ja aina sitten loukkaantuu kun ns. ei saa minua käännytettyä.
En halua enää tässä iässä neuvoja itseäni 30vuotta nuoremmalta jolla ei ole juuri mitään elämänkokemusta.
Olen miettinyt minkä virheen olen tehnyt kasvatuksessa kun tilanne on yhtäkkiä kääntynyt tälläiseksi.
Onko muilla tälläistä?
Minä olin parikymppisenä kova arvostelemaan vanhempiani. Meiltä puuttui vanhempien kanssa keskinäinen kunnioitus, kun he eivät suostuneet minun ottavan aikuisen roolia. Neuvoivat ja arvostelivat elämääni ja asioitani tietämättä mistään mitään, ja näin vaikuttivat silmissäni aivan idiooteilta. Minä vastasin heille sitten samalla mitalla takaisin.
Nyt kolmekymppisenä olen suusanallisesti kieltänyt heitä neuvolasta jos ei ole puudutti. Olen lopettanut puhelun tai poistunut tilanteesta, kun he alkavat arvostella valintojani (asioista joista eivät yhäkään ymmärrä mitään). Olen toki itsekin lopettanut tekemästä samaa heille.
Nykyään etäisen kohteliaat välit ja rauha maassa.
Itse en ole neuvonut tätä aikuista tytärtäni. Minusta tuntuu että olen antanut tilanteen mennä liian pitkälle kun en ole käskenyt lujemmin häntä lopettaa neuvojensa antamista. Olen sanonut ainoastaan asiallisesti. Ehkä olisi pitänyt sanoa kovemmin ja ottaa ns. auktoriteetti esiin. Jotenkin vaan toivoo ja odottaa että kohta kolmekymppinen lapsi ymmärtäisi itse kohteliaat käyttäytymismallit, mikä on sopivaa ja mikä ei.
Millaista mallia olet antanut oman äitisi kohdalla, kuinka äitiä tulee kohdella?
Asiat ovat menneet samalla kaavalla kuin tyttärenikin kanssa. Oma äitini on arvostellut negatiivisesti ja vähätellyt minua koko ikänsä. Nyt ei enää (on yli 80-vuotias). Jotenkin kohtalon ivaa että kun oma äitini viimein lopetti arvosteluni, oma tyttäreni aloitti.
Auts no eipä varmaan tarvi tämän kauempaa etsiä. Luultavasti tyttäresi pitäisi kuulla tämä.
No kyllä hän on siitä täysin tietoinen.
Siinä tapauksessa tuo menisi ihan kiusaamisen puolelle. Tietää ettäjoku satuttaa, mutta jatketaan silti.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Moneen kertaan mentyään terapiaan. Kaikki viat ja kamaluudet tuli kasvatuksesta ja lisäksi lapsillani oli äiti, joka kävi töissä. Hirveä lapsuus kaikenlaisine balettitunteineen ja lasketteluviikonloppuineen, todella säälittävää elämää ydinperheessä, jossa ei edes juopoteltu, mutta oltiin niin kylmiä ja kamalia, että voi kauhistus sentään.
Jaksoin kuunnella kaikkea tuota kaksi vuotta, sitten lapsi vaihtoi terapeuttia ja kas kummaa, enää ei lapsuus selittänyt kaikkea, nykyisen terapeutin mielestä jokainen kantaan vastuun omista tunteistaan ja kasvaa siksi ihmiseksi, joksi on tarkoitettukin eikä jää rypemään menneeseen.
Nyt lapsella on omasta mielestään ollut todella hyvä lapsuus, välittävät vanhemmat ja hyvät suhteet sisaruksiin. Kyllä terapiasta aina on apua!
Öö, meinaatko että lapsuus on hyvä jos pääsee laskettelemaan ja balettitunneille? Vai mikä pointtisi oli?
Se palstan tavallinen: jos lapsella on aineellisesti ns. hyvin, niin vanhemmat on takuulla kylmiä narsisteja. Ja jos taas lapsuus on ollut köyhä, niin vanhemmat ei edes yrittäneet, että asiat olisi hyvin. Teit vanhempana mitä tahansa, niin se on aina väärin ja jälkikäteen sitä voi vain kauhistella, miten julmia ja itsekkäitä vanhemmat oli, ei koskaan rakkautta, olipa lapsella ipohe tai ei.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Moneen kertaan mentyään terapiaan. Kaikki viat ja kamaluudet tuli kasvatuksesta ja lisäksi lapsillani oli äiti, joka kävi töissä. Hirveä lapsuus kaikenlaisine balettitunteineen ja lasketteluviikonloppuineen, todella säälittävää elämää ydinperheessä, jossa ei edes juopoteltu, mutta oltiin niin kylmiä ja kamalia, että voi kauhistus sentään.
Jaksoin kuunnella kaikkea tuota kaksi vuotta, sitten lapsi vaihtoi terapeuttia ja kas kummaa, enää ei lapsuus selittänyt kaikkea, nykyisen terapeutin mielestä jokainen kantaan vastuun omista tunteistaan ja kasvaa siksi ihmiseksi, joksi on tarkoitettukin eikä jää rypemään menneeseen.
Nyt lapsella on omasta mielestään ollut todella hyvä lapsuus, välittävät vanhemmat ja hyvät suhteet sisaruksiin. Kyllä terapiasta aina on apua!
Öö, meinaatko että lapsuus on hyvä jos pääsee laskettelemaan ja balettitunneille? Vai mikä pointtisi oli?
Se palstan tavallinen: jos lapsella on aineellisesti ns. hyvin, niin vanhemmat on takuulla kylmiä narsisteja. Ja jos taas lapsuus on ollut köyhä, niin vanhemmat ei edes yrittäneet, että asiat olisi hyvin. Teit vanhempana mitä tahansa, niin se on aina väärin ja jälkikäteen sitä voi vain kauhistella, miten julmia ja itsekkäitä vanhemmat oli, ei koskaan rakkautta, olipa lapsella ipohe tai ei.
Tarkastelet vanhemmuutta varallisuuden ja tavaran kautta? Että mitä tahansa kattaa sen että onko iPhone vai ei.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Moneen kertaan mentyään terapiaan. Kaikki viat ja kamaluudet tuli kasvatuksesta ja lisäksi lapsillani oli äiti, joka kävi töissä. Hirveä lapsuus kaikenlaisine balettitunteineen ja lasketteluviikonloppuineen, todella säälittävää elämää ydinperheessä, jossa ei edes juopoteltu, mutta oltiin niin kylmiä ja kamalia, että voi kauhistus sentään.
Jaksoin kuunnella kaikkea tuota kaksi vuotta, sitten lapsi vaihtoi terapeuttia ja kas kummaa, enää ei lapsuus selittänyt kaikkea, nykyisen terapeutin mielestä jokainen kantaan vastuun omista tunteistaan ja kasvaa siksi ihmiseksi, joksi on tarkoitettukin eikä jää rypemään menneeseen.
Nyt lapsella on omasta mielestään ollut todella hyvä lapsuus, välittävät vanhemmat ja hyvät suhteet sisaruksiin. Kyllä terapiasta aina on apua!
Öö, meinaatko että lapsuus on hyvä jos pääsee laskettelemaan ja balettitunneille? Vai mikä pointtisi oli?
Se palstan tavallinen: jos lapsella on aineellisesti ns. hyvin, niin vanhemmat on takuulla kylmiä narsisteja. Ja jos taas lapsuus on ollut köyhä, niin vanhemmat ei edes yrittäneet, että asiat olisi hyvin. Teit vanhempana mitä tahansa, niin se on aina väärin ja jälkikäteen sitä voi vain kauhistella, miten julmia ja itsekkäitä vanhemmat oli, ei koskaan rakkautta, olipa lapsella ipohe tai ei.
Tarkastelet vanhemmuutta varallisuuden ja tavaran kautta? Että mitä tahansa kattaa sen että onko iPhone vai ei.
Ei, sinä tarkastelet vanhemmuutta varallisuuden kautta ja pidät sitä narsismina. Jos lapsi saa taloudellisesti tasapainoiset kotiolot, hän ei voi saada rakkautta. Miksi ajattelet niin? Kiristitkö sinä vanhempiasi sillä, että ette rakasta, koska en saa sitä ja tätä?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Moneen kertaan mentyään terapiaan. Kaikki viat ja kamaluudet tuli kasvatuksesta ja lisäksi lapsillani oli äiti, joka kävi töissä. Hirveä lapsuus kaikenlaisine balettitunteineen ja lasketteluviikonloppuineen, todella säälittävää elämää ydinperheessä, jossa ei edes juopoteltu, mutta oltiin niin kylmiä ja kamalia, että voi kauhistus sentään.
Jaksoin kuunnella kaikkea tuota kaksi vuotta, sitten lapsi vaihtoi terapeuttia ja kas kummaa, enää ei lapsuus selittänyt kaikkea, nykyisen terapeutin mielestä jokainen kantaan vastuun omista tunteistaan ja kasvaa siksi ihmiseksi, joksi on tarkoitettukin eikä jää rypemään menneeseen.
Nyt lapsella on omasta mielestään ollut todella hyvä lapsuus, välittävät vanhemmat ja hyvät suhteet sisaruksiin. Kyllä terapiasta aina on apua!
Eli teillä jäätiin emotionaalisesti heitteille ja syyllistettiin vielä päälle, kun on maksettu harrastukset ja lasketteluviikonloput?
Kuinka usein sanoit lapsellesi että rakastat häntä ja lohdutit niin, että tarjosit hänelle hellää hoivaa etkä pelkkiä kovia ratkaisuja?
Tai sitten ensimmäinen terapeutti selitti kaiken lapsuudella, toinen terapeutti lähti siitä, että omia tunteitaan voi hallita ja ottaa niistä vastuun. Yksi lapsuus, kaksi terapeuttia ja kaksi erilaista tapaa katsoa asioita. On helppo syyllistää lapsuutta, koska silloin ei tarvitse kantaa vastuuta omista teoistaan.
Niin vastaatko kysymykseen
Meillä elettiin sitä ihan tavallista elämää vuosituhannen vaiheessa, halattiin lapsia, kerrottiin, että rakastetaan, ei ostettu kaikkea, mitä halusivat, tuettiin tarvittaessa ja joskus tuupattiin eteenpäin. Vielä silloin se oli ihan hyvä lapsuus. Nuorenakin se oli ihan hyvä lapsuus, moni lasten kaveri sanoi ääneen, että voi kun tää olis mun koti.
Paska siitä lapsuudesta tuli vasta sitten, kun terapeutti kertoi lapselle, miten kamalaa hänellä oli ollut. Kylmä äiti vei balettitunnille sen sijaan, että olisi leiponut lapsen kanssa, julma isä maksoi lasketteluloman, mutta ei suostunut viemään joka aamu autolla kouluun, vaan hylätty lapsiraukka joutui menemään bussilla.
Tiedän, että palstan nuorisojaosto ei halua kantaa vastuuta elämästään, vaan kaikki paha on vanhempien vika. Siksi sinun inttämisesi on niin kovin tuttua: sinulle olen vanhempana täysi paska, koska balettitunti on synonyymi sille, että en välitä lapsestani.
Siellä kotona varmaan tosi rakentavat keskustelut, kun toinen vanhempi (sinä) heittäytyy ihan täydelliseksi marttyyrisylivauvaksi. Haluatko, että lepyttelen sinua sanomalla, että ihan oikeassa olet, nuoriso ei kanna mitään vastuuta ja sinä olet täydellinen?
Voit ehkä väittää lapsestasi, mutta kunnioitusta häntä kohtaan ei näistä sun viesteistä saa tiristettyä vaikka yrittää.
Vierailija kirjoitti:
Tuo "ei pidä syyttää vanhempiaan kaikesta" on väärä hokema. Syyt nykypäivän pahaan oloon pitää löytää, jotta voi elää hyvää elämää. Jos ongelmat ovat todella olleet lieviä, yhteys jatkuu vanhempiin vielä aikuisenakin. Vakavissa ongelmissa (päihteet, väkivalta, persoonallisuushäiriöt, rajattomuus...) yhteys katkeaa, jos vanhempi ei pysty kohtaamaan tekojaan ja pyytämään niitä anteeksi. Siihen kykenemättömällä vanhemmalla ei kukaan tee mitään.
Syy pahaan oloon ei voi olla toinen ihminen, koska paha olo on tunne ja se on kokonaan sinun omasi! Sinä olet yksin siitä vastuussa etenkin kun et enää koskaan voi palata siihen lapsuudenkokemukseen, jossa sen menit synnyttämään.
Kun vaadit vanhempaa pyytämään anteeksi ihan tavallista lapsuutta, ei kyse ole lapsen traumasta vaan narsistisesta vallanhimosta. Kyllä, meillä monella on parikymppisiä narsistilapsia, joita anteeksipyynnössä kiehtoo se nöyryytys, jonka haluavat saada aikaan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Moneen kertaan mentyään terapiaan. Kaikki viat ja kamaluudet tuli kasvatuksesta ja lisäksi lapsillani oli äiti, joka kävi töissä. Hirveä lapsuus kaikenlaisine balettitunteineen ja lasketteluviikonloppuineen, todella säälittävää elämää ydinperheessä, jossa ei edes juopoteltu, mutta oltiin niin kylmiä ja kamalia, että voi kauhistus sentään.
Jaksoin kuunnella kaikkea tuota kaksi vuotta, sitten lapsi vaihtoi terapeuttia ja kas kummaa, enää ei lapsuus selittänyt kaikkea, nykyisen terapeutin mielestä jokainen kantaan vastuun omista tunteistaan ja kasvaa siksi ihmiseksi, joksi on tarkoitettukin eikä jää rypemään menneeseen.
Nyt lapsella on omasta mielestään ollut todella hyvä lapsuus, välittävät vanhemmat ja hyvät suhteet sisaruksiin. Kyllä terapiasta aina on apua!
Öö, meinaatko että lapsuus on hyvä jos pääsee laskettelemaan ja balettitunneille? Vai mikä pointtisi oli?
Se palstan tavallinen: jos lapsella on aineellisesti ns. hyvin, niin vanhemmat on takuulla kylmiä narsisteja. Ja jos taas lapsuus on ollut köyhä, niin vanhemmat ei edes yrittäneet, että asiat olisi hyvin. Teit vanhempana mitä tahansa, niin se on aina väärin ja jälkikäteen sitä voi vain kauhistella, miten julmia ja itsekkäitä vanhemmat oli, ei koskaan rakkautta, olipa lapsella ipohe tai ei.
Tarkastelet vanhemmuutta varallisuuden ja tavaran kautta? Että mitä tahansa kattaa sen että onko iPhone vai ei.
Ei, sinä tarkastelet vanhemmuutta varallisuuden kautta ja pidät sitä narsismina. Jos lapsi saa taloudellisesti tasapainoiset kotiolot, hän ei voi saada rakkautta. Miksi ajattelet niin? Kiristitkö sinä vanhempiasi sillä, että ette rakasta, koska en saa sitä ja tätä?
Sanotaanko huvin ja urheilun vuoksi, että kiristin. Koetko, että keskustelet nyt omalla tasollasi kun pääset syyllistämään lasta?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Moneen kertaan mentyään terapiaan. Kaikki viat ja kamaluudet tuli kasvatuksesta ja lisäksi lapsillani oli äiti, joka kävi töissä. Hirveä lapsuus kaikenlaisine balettitunteineen ja lasketteluviikonloppuineen, todella säälittävää elämää ydinperheessä, jossa ei edes juopoteltu, mutta oltiin niin kylmiä ja kamalia, että voi kauhistus sentään.
Jaksoin kuunnella kaikkea tuota kaksi vuotta, sitten lapsi vaihtoi terapeuttia ja kas kummaa, enää ei lapsuus selittänyt kaikkea, nykyisen terapeutin mielestä jokainen kantaan vastuun omista tunteistaan ja kasvaa siksi ihmiseksi, joksi on tarkoitettukin eikä jää rypemään menneeseen.
Nyt lapsella on omasta mielestään ollut todella hyvä lapsuus, välittävät vanhemmat ja hyvät suhteet sisaruksiin. Kyllä terapiasta aina on apua!
Eli teillä jäätiin emotionaalisesti heitteille ja syyllistettiin vielä päälle, kun on maksettu harrastukset ja lasketteluviikonloput?
Kuinka usein sanoit lapsellesi että rakastat häntä ja lohdutit niin, että tarjosit hänelle hellää hoivaa etkä pelkkiä kovia ratkaisuja?
Tai sitten ensimmäinen terapeutti selitti kaiken lapsuudella, toinen terapeutti lähti siitä, että omia tunteitaan voi hallita ja ottaa niistä vastuun. Yksi lapsuus, kaksi terapeuttia ja kaksi erilaista tapaa katsoa asioita. On helppo syyllistää lapsuutta, koska silloin ei tarvitse kantaa vastuuta omista teoistaan.
Niin vastaatko kysymykseen
Meillä elettiin sitä ihan tavallista elämää vuosituhannen vaiheessa, halattiin lapsia, kerrottiin, että rakastetaan, ei ostettu kaikkea, mitä halusivat, tuettiin tarvittaessa ja joskus tuupattiin eteenpäin. Vielä silloin se oli ihan hyvä lapsuus. Nuorenakin se oli ihan hyvä lapsuus, moni lasten kaveri sanoi ääneen, että voi kun tää olis mun koti.
Paska siitä lapsuudesta tuli vasta sitten, kun terapeutti kertoi lapselle, miten kamalaa hänellä oli ollut. Kylmä äiti vei balettitunnille sen sijaan, että olisi leiponut lapsen kanssa, julma isä maksoi lasketteluloman, mutta ei suostunut viemään joka aamu autolla kouluun, vaan hylätty lapsiraukka joutui menemään bussilla.
Tiedän, että palstan nuorisojaosto ei halua kantaa vastuuta elämästään, vaan kaikki paha on vanhempien vika. Siksi sinun inttämisesi on niin kovin tuttua: sinulle olen vanhempana täysi paska, koska balettitunti on synonyymi sille, että en välitä lapsestani.
Siellä kotona varmaan tosi rakentavat keskustelut, kun toinen vanhempi (sinä) heittäytyy ihan täydelliseksi marttyyrisylivauvaksi. Haluatko, että lepyttelen sinua sanomalla, että ihan oikeassa olet, nuoriso ei kanna mitään vastuuta ja sinä olet täydellinen?
Voit ehkä väittää lapsestasi, mutta kunnioitusta häntä kohtaan ei näistä sun viesteistä saa tiristettyä vaikka yrittää.
Minulle 25v ikäinen ei ole nuorisoa! Kyllä siinä iässä on jo ihan aikuinen. Aikuisuuteen kuuluu vastuu itsestä, kokeile sitä, saatat yllättyä.
Samalla logiikalla mrhamieskin on tehnyt parhaansa, mutta ei poloinen vaan voinut itselleen mitään, joten turha syytellä ja jos menehtyneen läheinen ei elä hyvää elämää, niin saa syyttää vaan itseänsä? Tärkeintä tuntuu olevan, että kaltoinkohtelijoita ei missään tilanteessa saa syyttää ja vaatia ottamaan teoistaan vastuuta..