Lue keskustelun säännöt.
Onko aikuinen lapsesi kritisoinut kasvatustasi koskaan?
Tilanne on todennäköisesti pahempi kuin mitä luulet. Kuunnelkaa niitä lapsianne ja pyytäkää anteeksi. Ymmärtäkää, että heidän kokemuksensa on myös arvokas.
Jos lapsesi ei halua pitää vanhempaa elämässään, se on aina vanhemman vika.
Kommentit (613)
Voi, sinua. Ja kuitenkin ja kaikitenkin sinä teit parhaasi niillä voimavaroilla ja taidoilla, jotka sinulle oli annettu. Halaus sinulle. Toivottavasti lapsesi ymmärtävät tämän joskus vielä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailijalle 516 oli halaus osoitettu. Kirjoituksesi liikutti minua.
"Jos lapsesi ei halua pitää vanhempaa elämässään, se on aina vanhemman vika."
Valtaosassa tilanteita kyllä, mutta asia ei kyllä aina ole ihan noin mustavalkoinen. Kyllä niitä tunnevammaisia, mielenvikaisia yksilöitä, sosiopaatteja, psykopaatteja, narsisteja ym. maailmaan mahtuu, eikä syytä ainakaan täysin voi aina kaataa vanhempien niskaan.
huomenta, tämä on todella hyvä ketju. Huomaan itsessäni näin aikuisena lapsena suhteesa vanhempiini, että se aktivoi monia muistoja lapsuudesta ja nuoruudesta. lähinnä niitä traumaattisia kuten heittellejättöäni jne. On hyvä että vanhemmat pohtivat näkökulmiaan ja kasvatustaan. Monesta kommentista huokuu syvä välittäminen ja rakkaus lastaan kohtaan, se on aina lohdullista kuulla.
On hyvä tarkastella itsessä mikä ns triggeröi mieltä eli sytyttää helposti jonkun usein epämiellyttävän tunteen pintaan. "ai just noin, et ymmärrä taaskaan mitään, miten voit ajatella noin kun minusta tuntuu tältä??" on usein mieleen nouseva ärtymys ja puolustuskeino, kun haluaa ehkä itse olla tarkastelematta omia tunteitaan ja ottaa vastuuta niissä.
Summa summarum
Ihmissuhteet - paras ja vaikein asia elämässä <3
Yritetään yhdessä eteenpäin
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kyseessä voi olla lapsen uhri-identiteetti. Vallalla oleva psykologinen harhaoppi hakee syytä ihmisen ongelmiin lapsuudesta vaikka väkisin, silloinkin kun siihen ei ole aihetta.
https://www.is.fi/perhe/art-2000008334138.html
Ihmeen paljon tässäkin ketjussa on selkeästi uhri-identiteetin omaksuneita kommentoijia ja peukuttajia. Ihmisiä, joiden lapsuudessa ei ole ollut mitään laiminlyöntiä tai kaltoinkohtelua, mutta jotka haluavat syyllistää epätäydelliset vanhempansa omista epäonnistumisistaan.
Kiitos tästä uhri-identiteetti - artikkelista.
Erittäin valaiseva, kannattaa lukea!"" Tyypillistä kuitenkin on, että perheen historiassa on ollut jokin vaikea tilanne, kun lapset ovat olleet pieniä. Kyse on saattanut olla vakavasta sairaudesta tai kuolemasta, josta on kuitenkin selvitty. Vasta aikuiseksi tultuaan joku perheen lapsista on alkanut syyttää vanhempiaan voimakkaasti siitä, että häntä ei koskaan ymmärretty. ""
- Hannele Törrönen
Meillä tuo tilanne oli se kun exäni (ei lapsen isä) sekosi. Siis hän oikeasti sekosi kuin mielisairas voi seota. Lapseni oli sen verran pieni ettei hän ymmärtänyt eikä hänelle pystynyt oikein selittämään mitä sekoaminen tarkoittaa. Lapsi syytti minua mielessään vielä 18-vuotiaana, jolloin hän myös asiasta minulle itki, että kun tuo mies oli hänelle niin tärekä että miksi heitin hänet ulos, että hänellä on mennyt koko elämä pilalle sen takia. Asia saatiin selvitettyä ja lapsi lopulta uskoi miten asia oli oikeasti mennyt. Inhottavaa että hän kokee ettei pysty normaaleihin suhteisiin miesten kanssa sen takia että isäpuoli sekosi emmekä voineet olal enää hänen kanssaan tekemisissä. Syy ei kuitenkaan ole minun, koska eipä sitä kukaan voi arvata etukäteen kuka täällä sairastuu.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
huomenta, tämä on todella hyvä ketju. Huomaan itsessäni näin aikuisena lapsena suhteesa vanhempiini, että se aktivoi monia muistoja lapsuudesta ja nuoruudesta. lähinnä niitä traumaattisia kuten heittellejättöäni jne. On hyvä että vanhemmat pohtivat näkökulmiaan ja kasvatustaan. Monesta kommentista huokuu syvä välittäminen ja rakkaus lastaan kohtaan, se on aina lohdullista kuulla.
On hyvä tarkastella itsessä mikä ns triggeröi mieltä eli sytyttää helposti jonkun usein epämiellyttävän tunteen pintaan. "ai just noin, et ymmärrä taaskaan mitään, miten voit ajatella noin kun minusta tuntuu tältä??" on usein mieleen nouseva ärtymys ja puolustuskeino, kun haluaa ehkä itse olla tarkastelematta omia tunteitaan ja ottaa vastuuta niissä.
Summa summarum
Ihmissuhteet - paras ja vaikein asia elämässä <3
Yritetään yhdessä eteenpäin
En jättänyt lastani koskaan yksin (siis liian pienenä) ihmettelin kovasti miksi hänellä on kokemus että olen jättänyt hänet yksin. Hän myös pelkäsi mennä omaan huoneeseen nukkumaan jos minä sillä välin lähden pois ja hän jää yksin nukkumaan. Myöhemmin hän väitti suoraan että olen jättänyt häntä yksin ja lähtenyt yöllä kertomatta jonnekin. Sitten hän on herännyt ja itkenyt mutta äiti ei ole ollutkaan kotona.
Kyllä tätä ihmeteltiin, puhuin lapsen isän kanssa (emme olleet yhdessä) ja hänkin oikein isoon ääneen ihmetteli. Kun lapsi meni sitten aikuisena terapiaan, niin siellä saatiin selville että isä on häntä jättänyt yksin baariin lähtiessään, en minä. Kiva kun minua syytettiin tästä ties kuinka kauan, lapsellani oli hätä tämän takia, ja isä kuunteli kirkkain silmin vieressä ja ihmetteli että miksihän lapsi puhuu tuollaisia.
Eli vääriä muistoja on myös olemassa, sekin pitää muistaa.
Vierailija kirjoitti:
"Jos lapsesi ei halua pitää vanhempaa elämässään, se on aina vanhemman vika."
Valtaosassa tilanteita kyllä, mutta asia ei kyllä aina ole ihan noin mustavalkoinen. Kyllä niitä tunnevammaisia, mielenvikaisia yksilöitä, sosiopaatteja, psykopaatteja, narsisteja ym. maailmaan mahtuu, eikä syytä ainakaan täysin voi aina kaataa vanhempien niskaan.
Listaamistasi luonnevioista puolet kirjaimellisesti johtuu kasvatuksesta. Sosiopaatiksi tai narsistiksi ei synnytä, vaan sellaiseksi tehdään. Ja psykopatiastakin tulee ominaisuuden sijasta vika vain jos lasta ei osaa kasvattaa. Moni psykopaatti on menestynyt esimerkiksi kirurgina, jossa luonteen kovuudesta on vain hyötyä. Mutta jos lasta kaltoinkohdellaan, niin psykopaatilla ei ole mitään sisäsyntyistä stoppia olla kohtelematta muita yhtä huonosti, kuten tavan ihmisillä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Lapset monesti ymmärtävät väärin, eri eri tavalla kuin vanhemmat. Ovat vielä kykenemättömiä ymmärtämään siksi näin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
"Jos lapsesi ei halua pitää vanhempaa elämässään, se on aina vanhemman vika."
Valtaosassa tilanteita kyllä, mutta asia ei kyllä aina ole ihan noin mustavalkoinen. Kyllä niitä tunnevammaisia, mielenvikaisia yksilöitä, sosiopaatteja, psykopaatteja, narsisteja ym. maailmaan mahtuu, eikä syytä ainakaan täysin voi aina kaataa vanhempien niskaan.
Listaamistasi luonnevioista puolet kirjaimellisesti johtuu kasvatuksesta. Sosiopaatiksi tai narsistiksi ei synnytä, vaan sellaiseksi tehdään. Ja psykopatiastakin tulee ominaisuuden sijasta vika vain jos lasta ei osaa kasvattaa. Moni psykopaatti on menestynyt esimerkiksi kirurgina, jossa luonteen kovuudesta on vain hyötyä. Mutta jos lasta kaltoinkohdellaan, niin psykopaatilla ei ole mitään sisäsyntyistä stoppia olla kohtelematta muita yhtä huonosti, kuten tavan ihmisillä.
Veljeni on ilmiselvä narsisti / sosiopaatti ym erittäin haastava persoona. En todellakaan syytä vanhempiani lopputuloksesta! Hyvät vanhemmat, hyvä kasvatus ja kasvuympäristö.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Minulla taas on aikuinen tytär, joka nykyään arvostelee/kommentoi negatiivisesti elämääni aina kun tilaisuus. En tupakoi, en käytä huumeita, töissä käyn. Urheilen säännöllisesti. Alkoholia käytän mutta kohtuudella.Olen ottanut etäisyyttä häneen mutta sekin tuntuu hieman kurjalle.
Aina kun tapaamme on ensin mukavaa, mutta hetken päästä hän alkaa tuputtaa omia elämänarvojaan ja aina sitten loukkaantuu kun ns. ei saa minua käännytettyä.
En halua enää tässä iässä neuvoja itseäni 30vuotta nuoremmalta jolla ei ole juuri mitään elämänkokemusta.
Olen miettinyt minkä virheen olen tehnyt kasvatuksessa kun tilanne on yhtäkkiä kääntynyt tälläiseksi.
Onko muilla tälläistä?
Meillä on tällaista mutta minä olen se tytär. Siskon alkoholismiin sairastumisen myötä tein sen periaateratkaisun että en enää osallistu äidin ongelmajuomisen hiljaiseen hyväksyntään. En minä sitä tyhjästä asioikseni puheeksi ota, mutta en jätä sanomattakaan kun teekuppi haisee taas viinille tai puhe menee äitienpäiväkahvien aikana toistavaksi ja sössöttäväksi. Toki jos äidiltä kysytään, näin ei tapahdu, kuuluu taudinkuvaan. Minunkin äitini käy töissä, urheilee ja juo mielestään kohtuudella. Ei se hänen juopotteluaan muuksi muuta.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Moneen kertaan mentyään terapiaan. Kaikki viat ja kamaluudet tuli kasvatuksesta ja lisäksi lapsillani oli äiti, joka kävi töissä. Hirveä lapsuus kaikenlaisine balettitunteineen ja lasketteluviikonloppuineen, todella säälittävää elämää ydinperheessä, jossa ei edes juopoteltu, mutta oltiin niin kylmiä ja kamalia, että voi kauhistus sentään.
Jaksoin kuunnella kaikkea tuota kaksi vuotta, sitten lapsi vaihtoi terapeuttia ja kas kummaa, enää ei lapsuus selittänyt kaikkea, nykyisen terapeutin mielestä jokainen kantaan vastuun omista tunteistaan ja kasvaa siksi ihmiseksi, joksi on tarkoitettukin eikä jää rypemään menneeseen.
Nyt lapsella on omasta mielestään ollut todella hyvä lapsuus, välittävät vanhemmat ja hyvät suhteet sisaruksiin. Kyllä terapiasta aina on apua!
Eli teillä jäätiin emotionaalisesti heitteille ja syyllistettiin vielä päälle, kun on maksettu harrastukset ja lasketteluviikonloput?
Kuinka usein sanoit lapsellesi että rakastat häntä ja lohdutit niin, että tarjosit hänelle hellää hoivaa etkä pelkkiä kovia ratkaisuja?
Tai sitten ensimmäinen terapeutti selitti kaiken lapsuudella, toinen terapeutti lähti siitä, että omia tunteitaan voi hallita ja ottaa niistä vastuun. Yksi lapsuus, kaksi terapeuttia ja kaksi erilaista tapaa katsoa asioita. On helppo syyllistää lapsuutta, koska silloin ei tarvitse kantaa vastuuta omista teoistaan.
Ei tarvitse kauaa hakea syytä miksi lapsella on ehkä tosiaan tunne- ja ongelmanratkaisutaidot jääneet vaiheeseen. Malliksi tarjolla esim. syyllistäminen ja ulkoistaminen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Huvittavaa kun ketju on täynnä täydellisiä vanhempia, ja myöhemmin selviää etteivät he ole kunnioittaneet sukupuolensa korjanneen lapsensa identiteettiä ja uutta nimeä. Minun lestadiolaiset yhä liikkeessä olevat vanhemmat kykenevät tähän, vauvapalstan täydelliset vanhemmat eivät.
Huom. Suomessa ei ole sukupuolitettuja persoonapronominejä.
En tiedä viittasitko minun kommenttiini. Olen hyväksynyt lapseni ilmoitukset vaihtuvista tilanteistaan vuosien varrella. Sanoin että rakastan häntä aina, hyväksyn ja tuen. Tein silti virheitä kun kutsuin vahingossa muussa yhteydessä veljeksi. Hän suuttui siitä kovasti. Hänellä on lievä aspergeriksi diagnosoitu autisminkiton piirre. Pahoittelin virhettä ja yritin sanoa että en heti osaa uusia termejä ja kerroin että haluan oppia lisää. Tilanne on kasvanut sellaiseksi että mikä tahansa omasta mielestä harmiton mielipide, joita nykyään yritän vältellä, tai ajatus jostain aivan muusta aiheesta, laukaisee helposti lapsessani raivokohtauksen ja hän oikeuttaa raivokohtauksensa tällä "sukupuolettomuudellaan". Hän saa elää näköistään elämää en ole koskaan tuominnut, tämä on vaikeaa kun pelkää sanovansa asioita väärin ja aikuinen lapsi vaatii saada käyttäytyä täysin "rajattomasti" johon kuuluu myös hänen mielitekojensa kustantaminen milloin mitäkin. Olemme pienituloinen perhe ja sisarukset ovat jääneet varjoihin tilanteessa. "Lapsemme" on elänyt pois lapsuudenkodistaan n.10 vuotta. Rakastamme häntä enkä koskaan sulje pois lastani.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Liittyykö aiheeseen sosial justice-kulttuuri? Sitä on nyt liikkeellä runsain mitoin että aikuisilta 16-30v lapsilta on alkanut tulla tällaista oireilua jossa katkotaan jopa suhteet perheeseen.
Aikuisen lapsen identiteetti on vielä hauraalla pohjalla. Liian moni on eksynyt mukaan tähän uskonnonomaiseen liikkeeseen joka oikeuttaa "suuttumaan verisesti" vääristä persoonapronomineista, mielipiteistä= ei ole oikeutta mielipiteisiin koska "he" ovat oikeuden puolella. Tämä on sellainen aihe mikä ansaitsee vakavaa huomiota.
Ongelmasi liittyy todennäköisemmin siihen, että pidät aikuisia 30-vuotiaita vielä kyvyttöminä... Ihmekös tuo jos eivät jaksa maammoamistasi...
Voi olla noin, mutta monien kohdalla kyse on myös siitä, että 20-30 vuotiaat aikuiset ovat jääneet henkisesti 14 vuotiaan tasolle, eivätkä ole kasvaneet tasa-arvoiseksi aikuiseksi vanhempiensa rinnalle.
Vaikeaa on kehittyä, kun vanhemmat ovat henkisesti 5-vuotiaan tasolla. Voimia ja kiitokset vain kaikille, jotka jaksavat itse itsensä kasvattaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Huvittavaa kun ketju on täynnä täydellisiä vanhempia, ja myöhemmin selviää etteivät he ole kunnioittaneet sukupuolensa korjanneen lapsensa identiteettiä ja uutta nimeä. Minun lestadiolaiset yhä liikkeessä olevat vanhemmat kykenevät tähän, vauvapalstan täydelliset vanhemmat eivät.
Huom. Suomessa ei ole sukupuolitettuja persoonapronominejä.Eipä täältä juuri löydy kommentteja, jotka puoltaisivat väittämääsi. Ennemminkin aikuiseksi kasvamattomat, mielenterveys- ja identiteettiongelmaiset 30 vuotiaat "lapset" olettavat ja syyttävät vanhemmistaan vaikka mitä, jos nämä eivät toimi juuri heidän haluamallaan tavalla ja käyttävät omaksumaansa uhri-identiteettiä aseena vanhempiaan vastaan sekä tekosyynä epäonnistumiselleen.
Jos nyt joukossa onkin joku harva, joka ei ole halutulla tavalla "kunnioittanut" transseksuaalia lastaan, voi kyseessä olla yhtä hyvin tilanne, jossa tämä "lapsi" vaatii vanhempaa toimimaan juuri tietyllä tavalla ko. tilanteessa, tai muuttamaan arvojaan. Selkeästi kuitenkin aikuinen lapsi on edelleen lapsen asemassa vanhempiinsa nähden, omasta valinnastaan tai kyvyttömyydestään.
Kiitos kommentista. Tunnen muita vanhempia joilla on tällainen tilanne mutta en ole huomannut että tästä Suomessa puhuttaisiin. Googlasin englanninkielellä aiheesta ja löytyyhän sieltä mutta kun en tiedä aiheesta juuri mitään, en halua syöttää aivoille turhaa negatiivistakaan tarinaa.
Kaipaisin objektiivista näkökulmaa, tutkimusta.
Tilanne johon havahduin nykyajan ja menneen välisestä kuilusta räjähti kasvoilleni taannoin nuoren naistoimittajan ja Esko Valtaojan välisessä keskustelussa. Me 50-60v kävimme aihetta hämmentyneenä läpi työpaikan kahvihuoneessa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kyseessä voi olla lapsen uhri-identiteetti. Vallalla oleva psykologinen harhaoppi hakee syytä ihmisen ongelmiin lapsuudesta vaikka väkisin, silloinkin kun siihen ei ole aihetta.
https://www.is.fi/perhe/art-2000008334138.html
Ihmeen paljon tässäkin ketjussa on selkeästi uhri-identiteetin omaksuneita kommentoijia ja peukuttajia. Ihmisiä, joiden lapsuudessa ei ole ollut mitään laiminlyöntiä tai kaltoinkohtelua, mutta jotka haluavat syyllistää epätäydelliset vanhempansa omista epäonnistumisistaan.
Kiitos tästä uhri-identiteetti - artikkelista.
Erittäin valaiseva, kannattaa lukea!"" Tyypillistä kuitenkin on, että perheen historiassa on ollut jokin vaikea tilanne, kun lapset ovat olleet pieniä. Kyse on saattanut olla vakavasta sairaudesta tai kuolemasta, josta on kuitenkin selvitty. Vasta aikuiseksi tultuaan joku perheen lapsista on alkanut syyttää vanhempiaan voimakkaasti siitä, että häntä ei koskaan ymmärretty. ""
- Hannele Törrönen
Mitä selviytyminen kenellekin tarkoittaa. Omassa kodissa "selvittiin" vaikeat asiat kieltämällä/raivoamalla lapset niitä hiljaiseksi. Jos asioita yritti ottaa puheeksi myöhemmin "pölyn laskeuduttua", ihmeteltiin, mitä sä noita vanhoja kaivelet, koita nyt jo päästä yli. Vastaamattomia kysymyksiä ja vaikeita tunteita ei voinut kuin kantaa mukanaan ja haudata, eipä siinä tosiaan tuntenut tulleensa nähdyksi, kuulluksi saati ymmärretyksi, edes välitetyksi. Toki sen ennen pitkää sisäisti, etteivät vanhemmat yksinkertaisesti olleet kyvykkäitä kohtaamaan ja käsittelemään vaikeita asioita. Ne taidot on pitänyt itse opetella muualta.
Itselläni on ollut vaikea lapsuus. Ei vanhemmat välittäneet kun vasta ollessani aikuinen oman perheen perustanut silloin läheisyyttä oli puheissa/ halauksia muttei kumminkaan kerrottu ( haluttu kertoa) miksi en saanut rakkautta heiltä silloin? Jo pienestä pitäen päätin jos ja kun saan omia lapsia heiltä ei puutu mitään. Olin vuosia kotona hoidin heitä he saivat läheisyyttä kaikesta puhuttiin, harrastettiin. Lapset olivat tärkeitä luovuin monista itselle tärkeistä asioista että heillä oli hyvä olla kannustin elämään en koskaan tuputtanut mitään. Mutta sitten kun he perustivat omat perheensä asiat muuttuivat kokonaan????? Minut poljettiin alas lokaan en ollut mitään sain vuosien aikana monen monet haukut olin sitä ja tätä. Meillä oli kuri joka turvasi rajat puhuttiin aina kaikesta eikä tarvinnut hävetä koskaan missä he kulkivat oli syvä luottamus ja aikuisena sitten kun heillä meni huonosti jossain kaikki oli minun syytä olin kasvattanut heidän liian nuhteessa ja kurissa??? Ei ole koskaan pitänyt että eletään kuin pellossa turvalliset rajat pitää olla ja rakkaus. Välit ovat viilentyneet vuosien varrella paljon nyt kun heillä on omia lapsia niin kunnioitusta ei ole heiltäkään koskaan ollut. Joko haukutaan selän takana tai sanotaan jopa suoraan minulla ei saa olla omia mielipiteitä en ole mitään. Kinaa riitelyä jatkunut en jaksa enää puhua mistään kuuntelen sujuvasti ja se ettei saa puhua mitä oli ennen perinteitä tms niistä paisuu todella kova väittely johon en ota kantaa olen surullinen ja miettinyt mitä olen tehnyt väärin ja kysynyt mutta ainoa selitys on kyllähän minun pitäisi tietää??? Mutta kun en tiedä???En ole koskaan pyytänyt heiltä mitään rakastavan kodin tarjonnut enemmän olen antanut kun pystynyt itseni " uhrannut" niinkuin yksi tuttu sanonut. Tunteeni jäätyy ikävä on kova ja läheisyys vieroittaa kauemmaksi lapset ja lapsien lapset itken ikävääni saamatta enään heiltä mitään vastakaikua rakkaus on pinnallista " olen vain vanha mummo", jonka kanssa ei tarvitse pitää yhteyttä vaan silloin jos he haluavat jotain. Tässäkö kiitos siitä mitä olen heille elämän vuosina tarjonnut. Kiitos olisi edes pieni halaus ja kuulla sana olet tärkeä. Itkettää jo nytkin kun ikävä painaa päälle, mutta elämä on tämmöistä yksinäisellä mummolla:(
Vierailija kirjoitti:
Itselläni on ollut vaikea lapsuus. Ei vanhemmat välittäneet kun vasta ollessani aikuinen oman perheen perustanut silloin läheisyyttä oli puheissa/ halauksia muttei kumminkaan kerrottu ( haluttu kertoia) miksi en saanut rakkautta heiltä silloin? Jo pienestä pitäen päätin jos ja kun saan omia lapsia heiltä ei puutu mitään. Olin vuosia kotona hoidin heitä he saivat läheisyyttä kaikesta puhuttiin, harrastettiin. Lapset olivat tärkeitä luovuin monista itselle tärkeistä asioista että heillä oli hyvä olla kannustin elämään en koskaan tuputtanut mitään. Mutta sitten kun he perustivat omat perheensä asiat muuttuivat kokonaan????? Minut poljettiin alas lokaan en ollut mitään sain vuosien aikana monen monet haukut olin sitä ja tätä. Meillä oli kuri joka turvasi rajat puhuttiin aina kaikesta eikä tarvinnut hävetä koskaan missä he kulkivat oli syvä luottamus ja aikuisena sitten kun heillä meni huonosti jossain kaikki oli minun syytä olin kasvattanut heidän liian nuhteessa ja kurissa??? Ei ole koskaan pitänyt että eletään kuin pellossa turvalliset rajat pitää olla ja rakkaus. Välit ovat viilentyneet vuosien varrella paljon nyt kun heillä on omia lapsia niin kunnioitusta ei ole heiltäkään koskaan ollut. Joko haukutaan selän takana tai sanotaan jopa suoraan minulla ei saa olla omia mielipiteitä en ole mitään. Kinaa riitelyä jatkunut en jaksa enää puhua mistään kuuntelen sujuvasti ja se ettei saa puhua mitä oli ennen perinteitä tms niistä paisuu todella kova väittely johon en ota kantaa olen surullinen ja miettinyt mitä olen tehnyt väärin ja kysynyt mutta ainoa selitys on kyllähän minun pitäisi tietää??? Mutta kun en tiedä???En ole koskaan pyytänyt heiltä mitään rakastavan kodin tarjonnut enemmän olen antanut kun pystynyt itseni " uhrannut" niinkuin yksi tuttu sanonut. Tunteeni jäätyy ikävä on kova ja läheisyys vieroittaa kauemmaksi lapset ja lapsien lapset itken ikävääni saamatta enään heiltä mitään vastakaikua rakkaus on pinnallista " olen vain vanha mummo", jonka kanssa ei tarvitse pitää yhteyttä vaan silloin jos he haluavat jotain. Tässäkö kiitos siitä mitä olen heille elämän vuosina tarjonnut. Kiitos olisi edes pieni halaus ja kuulla sana olet tärkeä. Itkettää jo nytkin kun ikävä painaa päälle, mutta elämä on tämmöistä yksinäisellä mummolla:(
Tämä on surullinen tarina. Työtoverini kertoi ihan vastaavanlaisesta kohtalostaan. Siellä taustalla vaikuttaa miniä, jolla selvästikin paha asennevamma ja muutenkin haastava persoonallisuus. Joskus siis suhteisiin vaikuttavat negatiivisesti lasten puolisot.
Voimia sinulle, mummo!
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minulla taas on aikuinen tytär, joka nykyään arvostelee/kommentoi negatiivisesti elämääni aina kun tilaisuus. En tupakoi, en käytä huumeita, töissä käyn. Urheilen säännöllisesti. Alkoholia käytän mutta kohtuudella.Olen ottanut etäisyyttä häneen mutta sekin tuntuu hieman kurjalle.
Aina kun tapaamme on ensin mukavaa, mutta hetken päästä hän alkaa tuputtaa omia elämänarvojaan ja aina sitten loukkaantuu kun ns. ei saa minua käännytettyä.
En halua enää tässä iässä neuvoja itseäni 30vuotta nuoremmalta jolla ei ole juuri mitään elämänkokemusta.
Olen miettinyt minkä virheen olen tehnyt kasvatuksessa kun tilanne on yhtäkkiä kääntynyt tälläiseksi.
Onko muilla tälläistä?
Meillä on tällaista mutta minä olen se tytär. Siskon alkoholismiin sairastumisen myötä tein sen periaateratkaisun että en enää osallistu äidin ongelmajuomisen hiljaiseen hyväksyntään. En minä sitä tyhjästä asioikseni puheeksi ota, mutta en jätä sanomattakaan kun teekuppi haisee taas viinille tai puhe menee äitienpäiväkahvien aikana toistavaksi ja sössöttäväksi. Toki jos äidiltä kysytään, näin ei tapahdu, kuuluu taudinkuvaan. Minunkin äitini käy töissä, urheilee ja juo mielestään kohtuudella. Ei se hänen juopotteluaan muuksi muuta.
Näen lastani muutaman kerran vuodessa koska hän asuu kaukana. Puhumme puhelimessa usein ja pitkään, ja välillä hän kysyy olenko humalassa. En koskaan ole, mutta jostain syystä hän välillä sitä kuitenkin kysyy. Isänsä on alkoholisti, että ehkäpä siinä syy.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
"Jos lapsesi ei halua pitää vanhempaa elämässään, se on aina vanhemman vika."
Valtaosassa tilanteita kyllä, mutta asia ei kyllä aina ole ihan noin mustavalkoinen. Kyllä niitä tunnevammaisia, mielenvikaisia yksilöitä, sosiopaatteja, psykopaatteja, narsisteja ym. maailmaan mahtuu, eikä syytä ainakaan täysin voi aina kaataa vanhempien niskaan.
Listaamistasi luonnevioista puolet kirjaimellisesti johtuu kasvatuksesta. Sosiopaatiksi tai narsistiksi ei synnytä, vaan sellaiseksi tehdään. Ja psykopatiastakin tulee ominaisuuden sijasta vika vain jos lasta ei osaa kasvattaa. Moni psykopaatti on menestynyt esimerkiksi kirurgina, jossa luonteen kovuudesta on vain hyötyä. Mutta jos lasta kaltoinkohdellaan, niin psykopaatilla ei ole mitään sisäsyntyistä stoppia olla kohtelematta muita yhtä huonosti, kuten tavan ihmisillä.
Narsistimies on myrkyllinen kasvatusmalli erityisesti tyttärilleen.
Narsisti lähes poikkeuksetta kohtelee lastensa äitiä/äitejä huonosti, käyttäytyy epäluotettavasti, on mielialoiltaan epävakaa, valehtelee, pettää, syyttää muita perheenjäseniä omasta käytöksestään ja lopuksi uhriutuu kun hänen tekonsa joutuvat tarkempaan syyniin.
Narsististen ja epävakaiden miesten aiheuttamat vakavat vauriot lapsilleen monesti näkyvät vasta vuosikymmenien päästä. Esimerkiksi 5-6 vuotiaasta ei voi vielä havainnoida välttämättä vaurioita joita manipuloiva narsisti tai epävakaa persoona saa aikaan.
Nämä miehet nostavat itseään isyyden kautta jalustalle mutta unohtavat täysin lapset. Lapset ovat tällaisille välineitä eivät ihmisiä. Heille isyys edustaa välinettä saada muilta ihailua.
Kiitos tästä uhri-identiteetti - artikkelista.
Erittäin valaiseva, kannattaa lukea!
"" Tyypillistä kuitenkin on, että perheen historiassa on ollut jokin vaikea tilanne, kun lapset ovat olleet pieniä. Kyse on saattanut olla vakavasta sairaudesta tai kuolemasta, josta on kuitenkin selvitty. Vasta aikuiseksi tultuaan joku perheen lapsista on alkanut syyttää vanhempiaan voimakkaasti siitä, että häntä ei koskaan ymmärretty. ""
- Hannele Törrönen