Onko aikuinen lapsesi kritisoinut kasvatustasi koskaan?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itse menetin hermoni taannoin kun toinen vanhempani kitisi miksen ikinä käy kylässä ja laitoin i viestinä pienen kokoelman muistoja lapsuudestani. Loppuun lisäsin toteamuksen että en ole hänelle mitään velkaa. Ei ole onneksi sen jälkeen minua vaivannut. 

Olen niistä tapahtumista terapiat juossut, asiat käsitellyt ja mennyt elämässäni eteenpäin. Mutta se ei tarkoita että todellakaan suostuisin esittämään vanhemmilleni että heidän toimintansa ei olisi vahingoittanut minua ja mielenterveyttäni (sekä sisaruksiani) vain jotta heidän ei tarvitsisi kohdata totuutta siitä, että vanhempina he olivat aivan kelvottomia ja epäonnistuivat täysin turvallisen kasvuympäristön luomisessa. 

Meidät lapset "kasvatettiin" huutamalla ja nöyryyttämällä. Fyysiselläkin väkivallalla siihen saakka, kunnes vanhin meistä oppi uhkaamaan sossuilla. Sen jälkeen "vain" henkistä väkivaltaa. 

Mitenkä sinun vanhempasi oli aikoinaan kasvatettu?

Ikävää, jos huonosti, mutta ei se vapauta vastuusta omia lapsiaan kohtaan.

Vierailija kirjoitti:

Katkeruudesta tuli tällainen ajatus. En ollut ennen uskonnollinen, mutta minua lapsena pahasti kaltoinkohdeltua helpotti lopulta ajatus, että se joka antaa vanhemmille ns. lopullisen armahduksen, en ole minä, koska ihmiselle se on liian kova pala.

Heidän pahat tekonsa annetaan toivon mukaan lopussa anteeksi, koska ne on heidän puolestaan lunastettu.

En halua tuputtaa, mutta moni on saanut uskosta lohdun. Se luo raamit kärsimykselle,jolloin omaa ristiä on helpompi kantaa.

Totta ja jos mennään sukupolvia taaksepäin vaikka sadan vuoden sykleissä niin kärsivätkö lapset kaltoin kohtelusta, nälästä, piiskasta, tunnepitoisesta kylmyydestä, huonosta ruuasta, hyväksikäytöistä, orjuudesta, heitteille jätöstä, sairauksista...... ???

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itse menetin hermoni taannoin kun toinen vanhempani kitisi miksen ikinä käy kylässä ja laitoin i viestinä pienen kokoelman muistoja lapsuudestani. Loppuun lisäsin toteamuksen että en ole hänelle mitään velkaa. Ei ole onneksi sen jälkeen minua vaivannut. 

Olen niistä tapahtumista terapiat juossut, asiat käsitellyt ja mennyt elämässäni eteenpäin. Mutta se ei tarkoita että todellakaan suostuisin esittämään vanhemmilleni että heidän toimintansa ei olisi vahingoittanut minua ja mielenterveyttäni (sekä sisaruksiani) vain jotta heidän ei tarvitsisi kohdata totuutta siitä, että vanhempina he olivat aivan kelvottomia ja epäonnistuivat täysin turvallisen kasvuympäristön luomisessa. 

Meidät lapset "kasvatettiin" huutamalla ja nöyryyttämällä. Fyysiselläkin väkivallalla siihen saakka, kunnes vanhin meistä oppi uhkaamaan sossuilla. Sen jälkeen "vain" henkistä väkivaltaa. 

Mitenkä sinun vanhempasi oli aikoinaan kasvatettu?

Ikävää, jos huonosti, mutta ei se vapauta vastuusta omia lapsiaan kohtaan.

Mistä he olisivat oppineet uudet taidot? Opettiko kirkko niitä menneinä aikoina?

Tämä ketju on kyllä ollut raskasta luettavaa. 

Olen surullinen niiden aikuisten lasten puolesta, jotka eivät ole päässeet yli lapsuutensa tapahtumista ja tunteista. Muutamia rohkaisevia kommentteja olen onneksi myös lukenut siitä, kuinka anteeksianto (oli se sitten ansaittua tai ei) on vapauttanut ihmisen itsensä katkeruudesta. Toivon, että jonain päivänä myös nämä katkeroituneet tekevät sovinnon menneisyytensä kanssa ja pääsisivät siten tunne-elämässään eteenpäin.

Ja selvennykseksi, en ole 50 -luvulla syntynyt, vaan reilu nelikymppinen. Omille jo kuolleille vanhemmilleni olen yhtäaikaa sekä kiitollinen että antanut anteeksi ilman erillisiä anteeksipyynnön vaatimuksia. Omat lapseni eivät ole vielä sen ikäisiä, että olisivat tiliä lapsuudestaan tehneet.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itse menetin hermoni taannoin kun toinen vanhempani kitisi miksen ikinä käy kylässä ja laitoin i viestinä pienen kokoelman muistoja lapsuudestani. Loppuun lisäsin toteamuksen että en ole hänelle mitään velkaa. Ei ole onneksi sen jälkeen minua vaivannut. 

Olen niistä tapahtumista terapiat juossut, asiat käsitellyt ja mennyt elämässäni eteenpäin. Mutta se ei tarkoita että todellakaan suostuisin esittämään vanhemmilleni että heidän toimintansa ei olisi vahingoittanut minua ja mielenterveyttäni (sekä sisaruksiani) vain jotta heidän ei tarvitsisi kohdata totuutta siitä, että vanhempina he olivat aivan kelvottomia ja epäonnistuivat täysin turvallisen kasvuympäristön luomisessa. 

Meidät lapset "kasvatettiin" huutamalla ja nöyryyttämällä. Fyysiselläkin väkivallalla siihen saakka, kunnes vanhin meistä oppi uhkaamaan sossuilla. Sen jälkeen "vain" henkistä väkivaltaa. 

Mitenkä sinun vanhempasi oli aikoinaan kasvatettu?

Ikävää, jos huonosti, mutta ei se vapauta vastuusta omia lapsiaan kohtaan.

Mistä he olisivat oppineet uudet taidot? Opettiko kirkko niitä menneinä aikoina?

40-luvun lopulla syntynyt vanhempani kertoi käyneensä 70-luvulla terapiassa eli silloin ainakin on ollut jo apua saatavilla. Hän vain keskeytti terapian siinä vaiheessa, kun kysymyksistä tuli liian epämukavia.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Käyn juuri läpi raskasta vaihetta, kun toinen lapsistani on käytännössä katkaissut välit muuhun perheeseen. Sen enempää avaamatta voin sanoa, että tällaista pahaa oloa en ole ennen kokenut. Vielä muutama kk sitten olimme läheinen perhe ja nyt olemme saaneet kuulla vaikka ja mitä.

Yöunet menneet ja alakulo valtaa mielen. En olisi ikinä uskonut...Eniten pelkään, että lapseni on itse todella masentunut mutta ylpeänä ei suostu sitä edes itselleen myöntämään.

Tiedän ihan täsmälleen mistä puhut. Ihan hirveä tilanne. Toivottavasti tilanne teillä ajan myötä korjautuu, meillä ei valitettavasti ole niin käynyt. Tällaisen tuskan kanssa on ihan hirveää elää vuosia. Lähetän sinulle lämpimiä ajatuksia ja jaksamista. Syyllisen hakeminen vanhemmista / perheestä tällaisessa tilanteessa on todella musertavaa. Jostain syystä tällä palstalla asiat tunnutaan näkevän hyvin yksisilmäisesti.

Voi kiitos sinulle! Pahin pelkoni on, että välit eivät korjaannu ikinä. Ikävää kuulla, että teillä ei ole korjaantunut. Onko enää yhtä toivoa? Kaikkea hyvää sulle ja voimia myös. Sitä tarvitsemme, että jaksamme nähdä vielä valoa tämän kaiken keskellä..

Kiitos lämpimistä sanoistasi! En itse oikein jaksa enää useamman vuoden jälkeen uskoa, että tilanteeseen tulisi jotakin muutosta. Kaikkein hirveintä on ehkä se, ettei meillä muilla perheenjäsenillä ole aavistustakaan, mikä tähän kuvioon on johtanut. Olisi helpompaa hyväksyä tällainen tilanne edes jotenkin, jos siihen olisi tiedossa oleva syy. Täällä palstalla on tuskallista lukea ihmisten rajuja kommentteja siitä, kuinka syy välirikkoon on aina ja vain perheessä, useimmiten vielä äidissä, joka suurimmalta osalta perheissä pitää perhedynaamiset ja arkiset langat käsissään pyörittäen niitä ruuhkaisimpia ja muitakin vuosia. Itse olisin todella kaivannut ja tarvinnut apua tilanteen pohtimiseen eri kanteilta aiemmin, mutta esimerkiksi tällaisella palstalla ei mitään muuta syytä tai taustaa pystytä näkemään, kuin se, että perheessä on jokin ollut todella pahasti pielessä. Jos tänne kirjoittaa vertaistuen toivossa, tulee täydellisesti lynkatuksi, eikä sellaista jaksa tällaisen kokemuksen päälle. Että ei muuta kuin peiliin katsomaan, sieltä syyllinen löytyy (?). Oman kokemukseni jälkeen uskon vakaasti siihen, että näin ei aina todellakaan ole. Asiat ovat paljon monimutkaisempia ja ku nuorilla psyykkinen kehitys menee yksilöiden välillä monesti ihan eri tavoin, eli väärään seuraan liukuminen voi johtaa tietyssä psyykkisessä kehitysvaiheessa peruuttamattomiin seurauksiin. Esimerkiksi nykyinen "narsistiksi" tai "tunnekylmäksi" omien vanhempien leimaaminen (tai siis ongelmia kokeneen nuoren vanhempien leimaaminen), ilman että kaveripiiri edes on koskaan nuoren perhettä tavannut, voi saada aika paljon tuhoa aikaan. Yhtenä seurauksena esimerkiksi kavereiden "tuki" ja painostus välien katkaisemiseen omaan lapsuudenperheeseen. käsittämätöntä kyllä, keskustelupalstoilla näkee tällaisia "katkaise välit niihin"-tyyppisiä ohjeita aika herkästi. Monilla nuorilla on lisäksi diagnosoimattomia psykiatrisia ongelmia, joihin valitettavan usein haetaan apua päihteistä, joka hankaloittaa ja sotkee edelleen selväjärkistä ajattelua. Toivon sydämestäni, että et joudu kokemaan tälalista, vaan nuori tulee järkiinsä ja ymmärtää, että välien katkaiseminen täysin on äärimmäinen keino, esimerkiksi todella merkittävässä fyysisen tai psyykkisen hyväksikäytön tai laiminlyönnin tms. tilanteessa.

Omat vanhempanikaan eivät ymmärrä miksi olisin heille vihainen tai katkera. Sisarukseni on alkoholisti, hän on juonut perheensä ja työpaikkansa. Vanhempani maksavat säästöistään ja eläkkeestään hänen isoa ok-taloaan jossa hän asuu yksin, kun sisarukseni ei saa rahaa mistään. Tämän lisäksi he syöttävät sisarukseni ja hänen lapsensa, ja ostavat hänelle seim. sohvia ja muuta sisaruksen haluamaa. 

Vanhempani myös takaavat hänen taloaan jota hän ei halua myydä koska hänellä pitää nyt vain olla iso talo vaikka tuloja ei ole ollenkaan. Sisarukseni on pahoinpidellyt minua 4v vanhempana ihan myös vanhempieni silmien alla, jolloin vanhemmat sanoivat vain että minun pitää olla kunnolla niin ei tule turpaan. 

Kun nyt kysyn vanhemmiltani että onko heidän mielestä reilua että he maksavat toiselle lapselleen taloa myöten kaiken, he toteavat että minä ole nkiittämätön, ja lapsia pitää auttaa, ja on minullekin annettu viimeisen 10 v aikana 100 €, niin sisarukselleni voi antaa esim. 10 000€, ja se on ihan reilua. 

Heidän mielestään on myös ok että minulle ei jää yhtään perintöä, kun perintö annetaan jo nyt sisarukselleni kokenaisuudessaan, lisäksi maksetaan hänelle talo, joka siirtyy sitten sisaruksen lapsille. 

Eivät he ymmärrä vaan ihmettelevät miksi minä olen kateellinen ja katkera, se ei kuulemma kaunista, vaan pitäisi olla saamaansa tyytyväinen.

Tällä tarinallani nyt vain haen sitä että vanhempi ei tosiaan välttämättä yhtään ymmärrä miksi lapsi olisi hänelle vihainen, ei vaikka lapsikuinka selittäisi että kokee epäoikeudenmukaisuutta. Vanhempi saattaa olla täysin eri mieltä. Sisaruksenikin ihmettelee huuli pyöreänä miksi minä "kiukuttelen". He oikein yhtenä rintamana ovat ihmeissään että eikö minulle mikään riitä`?  Vanhempani tekevät sisarukselleni ja hänen lapsilleen ruokaa useina päivinä viikossa, käyvät siivoamassa sisarukseni talon, leikkaavat nurmen, vaihtavat talvirenkaat, ja käyvät reissaamassa. Tämän kaiken toki vanhempamme maksavat kun eihän sisaruksella ole rahaa.

Että oletko nyt ihan varma että teillä ei ole mitään mistä yksi lapsista voisi olla katkera?

Hyvä pointti sinällään, mutta ellei siitä ole katkeroitunut, että sisarella on vakava sairaus, jonka takia hän on tarvinnut enemmän huolenpitoa ihan henkensä turvaamiseksi, en kyllä muuta epäsuhtaa keksi. Ja muuten olen parhaani mukaan tukenut ja kannustanut ja rakastan molempia lapsiani enemmän, kuin mitään muuta elämässä. En ollenkaan sitäpaitsi väheksy sitä faktaa, että lapsi/ nuori voi ihan varmasti kokea itse perhetilanteen aivan eri tavalla, kuin muut perheenjäsenet tai toiset lapset, eikä subjektiiviseen kokemukseen oloe kellään mitään sanomista, se on jokaisen oma henkilökohtainen kokemus ja siksi täysin todellinen tälle henkilölle. Silti, vanhemmille on jäänyt ihan mysteeriksi mistä on ollut kyse, kun on täysin katkaistu yhteys perheeseen aivan varoittamatta.

Vierailija kirjoitti:

Kuuluuko vanhempien tehdä läksyt yhdessä lasten kanssa? Onko suositus tällaisesta ja mistä asti, jos näin on?

Omat vanhempani eivät osallistuneet läksyjeni tekoon, enkä minäkään omien lasteni.

(Kommenttina viestiin # 361)

Et ole siis koskaan tehnyt lapsen kanssa läksyjä? Tarkistanut? Neuvonut?

Miten ne on oppineet ne tekemään? Mistä tiedät että ne on oppinut sen mitä pitää?

Itse olen tehnyt esim kuopuksen kanssa pahimmillaan 2,5h pelkkää matematiikkaa illassa. Koko ala-aste oli kun kivireki vähän riippuen antoiko opettaja läksyt järkevästi vai oliko koko vuosi ihan pimennossa.

Vierailija kirjoitti:

Tämä ketju on kyllä ollut raskasta luettavaa. 

Olen surullinen niiden aikuisten lasten puolesta, jotka eivät ole päässeet yli lapsuutensa tapahtumista ja tunteista. Muutamia rohkaisevia kommentteja olen onneksi myös lukenut siitä, kuinka anteeksianto (oli se sitten ansaittua tai ei) on vapauttanut ihmisen itsensä katkeruudesta. Toivon, että jonain päivänä myös nämä katkeroituneet tekevät sovinnon menneisyytensä kanssa ja pääsisivät siten tunne-elämässään eteenpäin.

Ja selvennykseksi, en ole 50 -luvulla syntynyt, vaan reilu nelikymppinen. Omille jo kuolleille vanhemmilleni olen yhtäaikaa sekä kiitollinen että antanut anteeksi ilman erillisiä anteeksipyynnön vaatimuksia. Omat lapseni eivät ole vielä sen ikäisiä, että olisivat tiliä lapsuudestaan tehneet.

Minä toivon, että yhä useampi vanhempi ottaa vakavasti sen, kun lapsellaan on vanhemman toiminnassa kritisoitavaa. Pyytää anteeksi tarvittaessa ja parantaa tapansa. Ymmärtää, etteivät hyvät teot oikeuta kaltoinkohtelua.

Kyseliköhän 70-luvun äitien äidit toisiltaan että onko se teidän aikuinen lapsi kritisoinut kasvatustanne, mitä teit, veditkö ympäri korvia vai annoitko remmillä selkään?

Ei oo poika kritisoinut.  Ainoa lapsi, annoin aikaa paljon. Enkä oo täydellinen äiti ollut, välillä jostain soimaa omatunto että olisi niin ja niin pitänyt tehdä jne

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kyllä nimenomaan tämä hiljaisuuden muurin murtaminen. Moni aikuisen lapsen vanhempi on aivan kuutamolla miettiessään, että mitä ihmettä teinkään. Se on pitkä prosessi ottaa siitä selvää, mutta sen prosessin kautta kasvaa aikuiseksi. Itse ikävä kyllä ylitin vanhempieni psyykkisen kehitystason jo jonkin verran päälle parikymppisenä. Joskus se ihan lamaannuttaa, kun miettii, että heille pitäisi ihan ratakiskosta vääntää perusilmiöt, kuten parentifikaatio (esim. lasten käyttäminen terapeuttina), riitelyn seuraaminen koko lapsuuden, narsistinen päteminen omien lasten kautta (pitää tulla hyvät numerot ja maisteria alemmat eivät ole edes ihmisiä...), vihan käsittely itsensä sisällä, ei eri ihmisryhmiin kohdistaen... Siis vastuunotto omista ajatuksista ja tunteista.  Joku kirjoitti "paljon on sinulla (joku täällä kirjoittanut) opittavaa". Kun se ei yllättävää kyllä mene niin, että se vanhempi olisi vääjäämättä kokemusvuosiensa takia kypsempi. Ei todellakaan. 

Kerkeät nuorena ihmisenä oppimaan vielä paljon enemmän kuin vanhempasi. Ei kannata kilpailla millään kypsyydellä, se on tosi lapsellista, tai vertailla itseään vanhempiinsa. Huomaa että olet vielä todella nuori kun et ymmärrä oppivasi vielä paljon enemmän. Sinulla on vielä todella paljon opittavaa. Kannattaa hyväksyä se, ja oppia.

Oletko miettinyt miksi koet halun selvittää välit ja syntyneet mielipahat kilpailuna tai vertailuna? Harvemmin lapsi tahtoo kilpailla vanhempiensa kanssa puhtaasti omaa pikkumaisuuttaan, kyse on usein todellisten vääryyksien nimeämisestä ja oikeuden hakemisesta. Anteeksipyyntö yleensäkin tehtyjen virheiden puolesta on uuden, terveen pohjan rakentamista avoimelle ja luottamukselliselle ihmissuhteelle. En tiedä minkä ikäinen olet, eikä iällä ole väliä, mutta mielestäni sinullakin on opittavaa. Et vain ehkä ole valmis sitä tässä hetkessä näkemään. -ohis

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kuuluuko vanhempien tehdä läksyt yhdessä lasten kanssa? Onko suositus tällaisesta ja mistä asti, jos näin on?

Omat vanhempani eivät osallistuneet läksyjeni tekoon, enkä minäkään omien lasteni.

(Kommenttina viestiin # 361)

Et ole siis koskaan tehnyt lapsen kanssa läksyjä? Tarkistanut? Neuvonut?

Miten ne on oppineet ne tekemään? Mistä tiedät että ne on oppinut sen mitä pitää?

Itse olen tehnyt esim kuopuksen kanssa pahimmillaan 2,5h pelkkää matematiikkaa illassa. Koko ala-aste oli kun kivireki vähän riippuen antoiko opettaja läksyt järkevästi vai oliko koko vuosi ihan pimennossa.

Siksi kysyin, onko suositusta asiasta, että pitääkö alkaa potemaan huonoa omaatuntoa tuostakin asiasta. Poden siitä jo, että työpäivät olivat pitkiä.

Aikamoinen yhtälö olisi monelle ei-kotiäidille/-isälle alkaa pakertamaan töiden jälkeen lasten läksyjen parissa. Perheessämme on useampi lapsi ja molemmat vanhemmat töissä toisella paikkakunnalla. Läksyjen teko olisi voinut alkaa vasta illalla, veikkaan että kaikki olisivat olleet aika väsyneitä siinä vaiheessa.

Lapsemme tekivät läksyt iltapäiväkerhossa ja myöhemmin kotona heti koulun jälkeen. Mitään huolta ei ollut, kokeista tuli hyviä numeroita. Toisinaan illalla katsottiin tietty yhdessä, jos oli ollut hankalia läksyjä.

Lapset ovat yksilöitä, ja aika urakka ollut aikoinaan sinulla, ihanaa kun pystyit antamaan noin runsaasti apua lapsesi tarpeeseen!

Vierailija kirjoitti:

Moneen kertaan mentyään terapiaan. Kaikki viat ja kamaluudet tuli kasvatuksesta ja lisäksi lapsillani oli äiti, joka kävi töissä. Hirveä lapsuus kaikenlaisine balettitunteineen ja lasketteluviikonloppuineen, todella säälittävää elämää ydinperheessä, jossa ei edes juopoteltu, mutta oltiin niin kylmiä ja kamalia, että voi kauhistus sentään.

Jaksoin kuunnella kaikkea tuota kaksi vuotta, sitten lapsi vaihtoi terapeuttia ja kas kummaa, enää ei lapsuus selittänyt kaikkea, nykyisen terapeutin mielestä jokainen kantaan vastuun omista tunteistaan ja kasvaa siksi ihmiseksi, joksi on tarkoitettukin eikä jää rypemään menneeseen.

Nyt lapsella on omasta mielestään ollut todella hyvä lapsuus, välittävät vanhemmat ja hyvät suhteet sisaruksiin. Kyllä terapiasta aina on apua!

Terapia se vasta totuutta onkin. Voi hyvänen aika.

Vierailija kirjoitti:

Tämä ketju on kyllä ollut raskasta luettavaa. 

Olen surullinen niiden aikuisten lasten puolesta, jotka eivät ole päässeet yli lapsuutensa tapahtumista ja tunteista. Muutamia rohkaisevia kommentteja olen onneksi myös lukenut siitä, kuinka anteeksianto (oli se sitten ansaittua tai ei) on vapauttanut ihmisen itsensä katkeruudesta. Toivon, että jonain päivänä myös nämä katkeroituneet tekevät sovinnon menneisyytensä kanssa ja pääsisivät siten tunne-elämässään eteenpäin.

Ja selvennykseksi, en ole 50 -luvulla syntynyt, vaan reilu nelikymppinen. Omille jo kuolleille vanhemmilleni olen yhtäaikaa sekä kiitollinen että antanut anteeksi ilman erillisiä anteeksipyynnön vaatimuksia. Omat lapseni eivät ole vielä sen ikäisiä, että olisivat tiliä lapsuudestaan tehneet.

Vierailija kirjoitti:

Tämä ketju on kyllä ollut raskasta luettavaa. 

Olen surullinen niiden aikuisten lasten puolesta, jotka eivät ole päässeet yli lapsuutensa tapahtumista ja tunteista. Muutamia rohkaisevia kommentteja olen onneksi myös lukenut siitä, kuinka anteeksianto (oli se sitten ansaittua tai ei) on vapauttanut ihmisen itsensä katkeruudesta. Toivon, että jonain päivänä myös nämä katkeroituneet tekevät sovinnon menneisyytensä kanssa ja pääsisivät siten tunne-elämässään eteenpäin.

Ja selvennykseksi, en ole 50 -luvulla syntynyt, vaan reilu nelikymppinen. Omille jo kuolleille vanhemmilleni olen yhtäaikaa sekä kiitollinen että antanut anteeksi ilman erillisiä anteeksipyynnön vaatimuksia. Omat lapseni eivät ole vielä sen ikäisiä, että olisivat tiliä lapsuudestaan tehneet.

Jos on tehnyt jotain todella pahaa ja moitittavaa, on syytä tajuta pyytää anteeksi. Esim. henkinen, fyysinen tai seksuaalinen väkivalta, laiminlyönti. Sellaisiakin tapahtuu perheissä. Harvemmin vanhemmat näistä itse mitään puhuvat, jolloin lapselle jää tyhjä arpa käteen. Siitä saattaa aiheestakin nousta halu anteeksipyynnön kuulemiseen. Tai tietysti välit voi myös laittaa poikki, katkaista. Menneisyyden kanssa voi sitten tehdä sovinnon omassa rauhassaan. 

Ehkäpä osassa lasten pahoinvointia on kyseessä on sukupolvien välinen kuilu ja toisaalta sukupolvelta toiselle kulkeva trauma, jota vanhemmat eivät ole tunnistaneet, mutta lapset ovat. Itse olen omille vanhemmille antanut anteeksi ja tiedän, että he ovat parhaansa yrittäneet.

Kauhulla odotan, millaisia traumoja siirrän omille lapsilleni.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Moneen kertaan mentyään terapiaan. Kaikki viat ja kamaluudet tuli kasvatuksesta ja lisäksi lapsillani oli äiti, joka kävi töissä. Hirveä lapsuus kaikenlaisine balettitunteineen ja lasketteluviikonloppuineen, todella säälittävää elämää ydinperheessä, jossa ei edes juopoteltu, mutta oltiin niin kylmiä ja kamalia, että voi kauhistus sentään.

Jaksoin kuunnella kaikkea tuota kaksi vuotta, sitten lapsi vaihtoi terapeuttia ja kas kummaa, enää ei lapsuus selittänyt kaikkea, nykyisen terapeutin mielestä jokainen kantaan vastuun omista tunteistaan ja kasvaa siksi ihmiseksi, joksi on tarkoitettukin eikä jää rypemään menneeseen.

Nyt lapsella on omasta mielestään ollut todella hyvä lapsuus, välittävät vanhemmat ja hyvät suhteet sisaruksiin. Kyllä terapiasta aina on apua!

Eli teillä jäätiin emotionaalisesti heitteille ja syyllistettiin vielä päälle, kun on maksettu harrastukset ja lasketteluviikonloput?

Kuinka usein sanoit lapsellesi että rakastat häntä ja lohdutit niin, että tarjosit hänelle hellää hoivaa etkä pelkkiä kovia ratkaisuja?

Tai sitten ensimmäinen terapeutti selitti kaiken lapsuudella, toinen terapeutti lähti siitä, että omia tunteitaan voi hallita ja ottaa niistä vastuun. Yksi lapsuus, kaksi terapeuttia ja kaksi erilaista tapaa katsoa asioita. On helppo syyllistää lapsuutta, koska silloin ei tarvitse kantaa vastuuta omista teoistaan.

Mun kokemus taas aikuisena lapsena (33v) on se, että useinkaan vanhemmat eivät uskalla katsoa peiliin ja tunnustaa omia virheitään. Niinhän me kaikki ollaan toki virheellisiä ja virheitä tehdään, mutta itse käytyäni terapiassa 6v, terapeutti sanoi että mulla on aikuisen tunnekypsyyttä käsitellä ja puhua vaikeista asioista, mitä kuulemma taas perheelläni (vanhemmillani ja sisaruksillani ei ole). Osa sisaruksustani vaikuttaa toistavan samaa kaavaa. Olen yrittänyt sanoa asiasta varovasti, jotta välinsä omiin lapsiinsa pysyisivät hyvinä (ainakin parempina kuin meidän omiin vanhempiimme), mutta eivät osaa ottaa palautetta vastaan vaikka miten asiallisesti asian muotoilisi.

Olen pohtinut välien katkaisua jo nuoresta asti, mutta olen läheisriippuvainen ja liian arka elämään yksin. Koen syvää epätoivoa kun ajattelen asiaa, mutta toisaalta ei tunnu olevan voimia enää elääkään. Joka kerta kun olen tekemisissä, tunnen itseni väsyneeksi, todella väsyneeksi.

Vanhempani heittäytyvät syytteleviksi marttyyreiksi, jos yrittää asioista puhua. Meillä onkin kuulemma ns. puhumattomuuden kulttuuri.

Usein heitän isälleni, että kumpi meistä oli ensin olemassa täällä maapallolla, jos vetää tuon "katso omia taipumuksiasi"-kortin. Lapset ovat vanhempien peili ja kyvyttömyys ottaa vastaan lapsen harmistumista kertoo paljon. Rakastava vanhempi haluaisi todennäköisesti selvittää, mitä on tapahtunut, miksi lapsi kokee noin suurta ahdistusta lapsuudestaan ja yrittäisi korjata välit. Täydellinen ei tarvitse olla, mutta jos rakastaa lastaan, kyllä sen pitäisi herättää vanhemmassa rakastavaa empatiaa "puhu mulle" -tyyliin.

Kylmyys. Se oli se sana millä kuvailin ammattilaisille lapsuuttani.

Mikään lahja/herkku ei korvaa empatiaa. Ei mikään.

Tällaiseen tilanteeseen ei ole yksiselitteistä vastausta tai ratkaisua. Avaaja on oikeassa, että myös aikuisia lapsia on hyvä kuunnella ja ymmärtää, että heidän kokemuksensa on arvokas ja aina aito heille itselleen. 

Kehotus pyytää kategorisesti anteeksi on kuitenkin virheellinen. Ennen kuin päättää miten toimii, tulee nimenomaan kuunnella aikuista lasta ja keskustella hänen kanssaan. Aina on hyvä osoittaa ymmärrystä ja tukea ja jos on toiminut väärin lastaan kohtaan, tulee tietenkin pyytää anteeksi. 

Keneltäkään ei tule kuitenkaan pyytää anteeksi, ellet ole toiminut väärin, ei edes omalta lapselta. Niin toimien vahingoitat itseäsi ja voit saattaa itsesi alttiiksi toisen ihmisen harjoittamalle manipuloinnille ja hyväksikäytölle. Myös oma lapsi voi jostain syystä olla psyykkisesti epävakaassa tilassa ja käyttäytyä epärationaalisesti, tai pahimmoillaan olla vaikka luonnevikainen. 

Jos aikuinen lapsi ei halua pitää vanhempiaan elämässään, se ei todellakaan aina ole vanhempien vika. Avain kuten vanhemmissa voi olla esim. luonnevikaisia tai sellaisessa psyykkisessä tilassa tai päihdekoukussa olevia, että he projisoivat ongelmansa muihin ja syyllistävät heitä, myös aikuinen lapsi voi olla tällainen. 

" Terapeutti sanoi että mulla on aikuisen tunnekypsyyttä käsitellä ja puhua vaikeista asioista, mitä kuulemma taas perheelläni (vanhemmillani ja sisaruksillani ei ole). "

(Kommentti # 456)

Keskusteleeko terapeutti jossain vaiheessa valikoidusti asiakkaansa omaisen/lähipiiriläisen kanssa? Vai miten tekee heistä tuollaiset luonneanalyysi? Pelkästään asiakkaan kertomuksen perusteella?

Vierailija kirjoitti:

" Terapeutti sanoi että mulla on aikuisen tunnekypsyyttä käsitellä ja puhua vaikeista asioista, mitä kuulemma taas perheelläni (vanhemmillani ja sisaruksillani ei ole). "

(Kommentti # 456)

Keskusteleeko terapeutti jossain vaiheessa valikoidusti asiakkaansa omaisen/lähipiiriläisen kanssa? Vai miten tekee heistä tuollaiset luonneanalyysi? Pelkästään asiakkaan kertomuksen perusteella?

Jos ei ole tavannut ihmisiä, joita diagnosoi, terapeutti on epäpätevä. 

Vierailija kirjoitti:

Tällaiseen tilanteeseen ei ole yksiselitteistä vastausta tai ratkaisua. Avaaja on oikeassa, että myös aikuisia lapsia on hyvä kuunnella ja ymmärtää, että heidän kokemuksensa on arvokas ja aina aito heille itselleen. 

Kehotus pyytää kategorisesti anteeksi on kuitenkin virheellinen. Ennen kuin päättää miten toimii, tulee nimenomaan kuunnella aikuista lasta ja keskustella hänen kanssaan. Aina on hyvä osoittaa ymmärrystä ja tukea ja jos on toiminut väärin lastaan kohtaan, tulee tietenkin pyytää anteeksi. 

Keneltäkään ei tule kuitenkaan pyytää anteeksi, ellet ole toiminut väärin, ei edes omalta lapselta. Niin toimien vahingoitat itseäsi ja voit saattaa itsesi alttiiksi toisen ihmisen harjoittamalle manipuloinnille ja hyväksikäytölle. Myös oma lapsi voi jostain syystä olla psyykkisesti epävakaassa tilassa ja käyttäytyä epärationaalisesti, tai pahimmoillaan olla vaikka luonnevikainen. 

Jos aikuinen lapsi ei halua pitää vanhempiaan elämässään, se ei todellakaan aina ole vanhempien vika. Avain kuten vanhemmissa voi olla esim. luonnevikaisia tai sellaisessa psyykkisessä tilassa tai päihdekoukussa olevia, että he projisoivat ongelmansa muihin ja syyllistävät heitä, myös aikuinen lapsi voi olla tällainen. 

Alapeukuttaja voisi perustella kantansa negan sijasta.