Onko aikuinen lapsesi kritisoinut kasvatustasi koskaan?

Tuosta läksyjen tekemisestä, koulussahan ne asiat opitaan ja sitten  juurikin niitä läksyjä tekemällä itse , paino sanalla itse. Ei kukaan mitään opi jos vanhemmat tekee ne läksyt toisen puolesta. Oma äitini oli opettaja mutta ei tullut mieleenkään että äitini niitä läksyjäni tekisi. Hyviä numeroita aina sain ja ihan hyvän ammatin olen  saanut ja siinä menestynyt. Jokainen hoiti omat hommansa, lasten homma on se koulunkäynti. Teette karhunpalveluksen lapsillenne  jos he eivät itse joudu vähän ponnistelemaan. Sitten tulee näitä ahdistuneita nykyajan lumihiutaleita kun koskaan ei ole vaadittu yhtään mitään. Ei sellainen syrjäytynyt lumihiutale ole mikään onnellinen tilanne lapsillennekaan. Loppuikänsä tukiaisten varassa.

Vierailija kirjoitti:

Tällaiseen tilanteeseen ei ole yksiselitteistä vastausta tai ratkaisua. Avaaja on oikeassa, että myös aikuisia lapsia on hyvä kuunnella ja ymmärtää, että heidän kokemuksensa on arvokas ja aina aito heille itselleen. 

Kehotus pyytää kategorisesti anteeksi on kuitenkin virheellinen. Ennen kuin päättää miten toimii, tulee nimenomaan kuunnella aikuista lasta ja keskustella hänen kanssaan. Aina on hyvä osoittaa ymmärrystä ja tukea ja jos on toiminut väärin lastaan kohtaan, tulee tietenkin pyytää anteeksi. 

Keneltäkään ei tule kuitenkaan pyytää anteeksi, ellet ole toiminut väärin, ei edes omalta lapselta. Niin toimien vahingoitat itseäsi ja voit saattaa itsesi alttiiksi toisen ihmisen harjoittamalle manipuloinnille ja hyväksikäytölle. Myös oma lapsi voi jostain syystä olla psyykkisesti epävakaassa tilassa ja käyttäytyä epärationaalisesti, tai pahimmoillaan olla vaikka luonnevikainen. 

Jos aikuinen lapsi ei halua pitää vanhempiaan elämässään, se ei todellakaan aina ole vanhempien vika. Avain kuten vanhemmissa voi olla esim. luonnevikaisia tai sellaisessa psyykkisessä tilassa tai päihdekoukussa olevia, että he projisoivat ongelmansa muihin ja syyllistävät heitä, myös aikuinen lapsi voi olla tällainen. 

Tietenkään ei pidä alistua, kenenkään, jos aiheettomasti syytetään.

Vierailija kirjoitti:

Tuosta läksyjen tekemisestä, koulussahan ne asiat opitaan ja sitten  juurikin niitä läksyjä tekemällä itse , paino sanalla itse. Ei kukaan mitään opi jos vanhemmat tekee ne läksyt toisen puolesta. Oma äitini oli opettaja mutta ei tullut mieleenkään että äitini niitä läksyjäni tekisi. Hyviä numeroita aina sain ja ihan hyvän ammatin olen  saanut ja siinä menestynyt. Jokainen hoiti omat hommansa, lasten homma on se koulunkäynti. Teette karhunpalveluksen lapsillenne  jos he eivät itse joudu vähän ponnistelemaan. Sitten tulee näitä ahdistuneita nykyajan lumihiutaleita kun koskaan ei ole vaadittu yhtään mitään. Ei sellainen syrjäytynyt lumihiutale ole mikään onnellinen tilanne lapsillennekaan. Loppuikänsä tukiaisten varassa.

Täh, se että auttaa ei tarkoita että tehdään puolesta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tuosta läksyjen tekemisestä, koulussahan ne asiat opitaan ja sitten  juurikin niitä läksyjä tekemällä itse , paino sanalla itse. Ei kukaan mitään opi jos vanhemmat tekee ne läksyt toisen puolesta. Oma äitini oli opettaja mutta ei tullut mieleenkään että äitini niitä läksyjäni tekisi. Hyviä numeroita aina sain ja ihan hyvän ammatin olen  saanut ja siinä menestynyt. Jokainen hoiti omat hommansa, lasten homma on se koulunkäynti. Teette karhunpalveluksen lapsillenne  jos he eivät itse joudu vähän ponnistelemaan. Sitten tulee näitä ahdistuneita nykyajan lumihiutaleita kun koskaan ei ole vaadittu yhtään mitään. Ei sellainen syrjäytynyt lumihiutale ole mikään onnellinen tilanne lapsillennekaan. Loppuikänsä tukiaisten varassa.

Täh, se että auttaa ei tarkoita että tehdään puolesta.

Ei kukaan ole väittänytkään. Edellinen kirjoittaja sanoi, ettei pidä tehdä toisten puolesta. Jos läksyissä on ongelmia, voi auttaa oppimaan ja oivaltamaan itse, mutta valmiita vastauksia tai edes puoliksi ei pidä antaa. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tällaiseen tilanteeseen ei ole yksiselitteistä vastausta tai ratkaisua. Avaaja on oikeassa, että myös aikuisia lapsia on hyvä kuunnella ja ymmärtää, että heidän kokemuksensa on arvokas ja aina aito heille itselleen. 

Kehotus pyytää kategorisesti anteeksi on kuitenkin virheellinen. Ennen kuin päättää miten toimii, tulee nimenomaan kuunnella aikuista lasta ja keskustella hänen kanssaan. Aina on hyvä osoittaa ymmärrystä ja tukea ja jos on toiminut väärin lastaan kohtaan, tulee tietenkin pyytää anteeksi. 

Keneltäkään ei tule kuitenkaan pyytää anteeksi, ellet ole toiminut väärin, ei edes omalta lapselta. Niin toimien vahingoitat itseäsi ja voit saattaa itsesi alttiiksi toisen ihmisen harjoittamalle manipuloinnille ja hyväksikäytölle. Myös oma lapsi voi jostain syystä olla psyykkisesti epävakaassa tilassa ja käyttäytyä epärationaalisesti, tai pahimmoillaan olla vaikka luonnevikainen. 

Jos aikuinen lapsi ei halua pitää vanhempiaan elämässään, se ei todellakaan aina ole vanhempien vika. Avain kuten vanhemmissa voi olla esim. luonnevikaisia tai sellaisessa psyykkisessä tilassa tai päihdekoukussa olevia, että he projisoivat ongelmansa muihin ja syyllistävät heitä, myös aikuinen lapsi voi olla tällainen. 

Tietenkään ei pidä alistua, kenenkään, jos aiheettomasti syytetään.

Avaaja esitti, että vanhempien pitää aina pyytää anteeksi, jos aikuinen lapsi arvostelee lapsuuttaan ja että jos lapsi laittaa välit poikki, vika on aina vanhemmissa. Avaaja sai silti valtavasti positiivista peukutusta, mikä on häkellyttävää tyhmyyttä. 

Vierailija kirjoitti:

Tällaiseen tilanteeseen ei ole yksiselitteistä vastausta tai ratkaisua. Avaaja on oikeassa, että myös aikuisia lapsia on hyvä kuunnella ja ymmärtää, että heidän kokemuksensa on arvokas ja aina aito heille itselleen. 

Kehotus pyytää kategorisesti anteeksi on kuitenkin virheellinen. Ennen kuin päättää miten toimii, tulee nimenomaan kuunnella aikuista lasta ja keskustella hänen kanssaan. Aina on hyvä osoittaa ymmärrystä ja tukea ja jos on toiminut väärin lastaan kohtaan, tulee tietenkin pyytää anteeksi. 

Keneltäkään ei tule kuitenkaan pyytää anteeksi, ellet ole toiminut väärin, ei edes omalta lapselta. Niin toimien vahingoitat itseäsi ja voit saattaa itsesi alttiiksi toisen ihmisen harjoittamalle manipuloinnille ja hyväksikäytölle. Myös oma lapsi voi jostain syystä olla psyykkisesti epävakaassa tilassa ja käyttäytyä epärationaalisesti, tai pahimmoillaan olla vaikka luonnevikainen. 

Jos aikuinen lapsi ei halua pitää vanhempiaan elämässään, se ei todellakaan aina ole vanhempien vika. Avain kuten vanhemmissa voi olla esim. luonnevikaisia tai sellaisessa psyykkisessä tilassa tai päihdekoukussa olevia, että he projisoivat ongelmansa muihin ja syyllistävät heitä, myös aikuinen lapsi voi olla tällainen. 

Kiitos, todella hyvin kiteytetty! Asioissa on aina monta puolta.

Oma lapseni kriisitilanteessaan (avoero) ilmoitti, että katkaisee välit meihin vanhempiin, koska olemme pilanneet hänen elämänsä. Syitä hän ei eritellyt. Vain että masennuksen syy on vanhempien. Tämä syytös tuli täysin yllättäen meille.

No välit eivät lopulta katkenneet onneksi, mutta syytös aiheutti meille vanhemmille valtaisan murheen ja jäi varjostamaan isona möykkynä.

Myöhemmin kuulin, että lapseni on itse epäillyt hänellä olevan Asperger tai adhd - oireyhtymä. Samaa olen itsekin epäillyt tämän draaman alettua. Tutkimuksiin hän ei kuitenkaan mene ja masennukseen määrättyjä mielialalääkkeitä ei suostu syömään.

Pari vuotta on nyt kulunut. "Syyte" vanhempia kohtaan on edelleen voimassa, siitä ei vaan puhuta, mutta se ikään kuin oikeuttaa ylimääräiseen taloudelliseen apuun, koska olemme lapsemme elämän pilanneet.

Terapiakäyntejäkin maksoimme, mutta ne lapsemme lopetti. Ehkä hyväkin, koska olisin halunnut että terapeutti olisi edes jollain tapaa haastatellut meitä vanhempiakin. En tiedä millaisen kuvan lapsemme terapiassa maalasi kotioloistaan ja vanhemmistaan. Terapeutti oli kehoittanut pysymään loitolla meistä. Aivan arvoitus, että millä perusteella...

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tällaiseen tilanteeseen ei ole yksiselitteistä vastausta tai ratkaisua. Avaaja on oikeassa, että myös aikuisia lapsia on hyvä kuunnella ja ymmärtää, että heidän kokemuksensa on arvokas ja aina aito heille itselleen. 

Kehotus pyytää kategorisesti anteeksi on kuitenkin virheellinen. Ennen kuin päättää miten toimii, tulee nimenomaan kuunnella aikuista lasta ja keskustella hänen kanssaan. Aina on hyvä osoittaa ymmärrystä ja tukea ja jos on toiminut väärin lastaan kohtaan, tulee tietenkin pyytää anteeksi. 

Keneltäkään ei tule kuitenkaan pyytää anteeksi, ellet ole toiminut väärin, ei edes omalta lapselta. Niin toimien vahingoitat itseäsi ja voit saattaa itsesi alttiiksi toisen ihmisen harjoittamalle manipuloinnille ja hyväksikäytölle. Myös oma lapsi voi jostain syystä olla psyykkisesti epävakaassa tilassa ja käyttäytyä epärationaalisesti, tai pahimmoillaan olla vaikka luonnevikainen. 

Jos aikuinen lapsi ei halua pitää vanhempiaan elämässään, se ei todellakaan aina ole vanhempien vika. Avain kuten vanhemmissa voi olla esim. luonnevikaisia tai sellaisessa psyykkisessä tilassa tai päihdekoukussa olevia, että he projisoivat ongelmansa muihin ja syyllistävät heitä, myös aikuinen lapsi voi olla tällainen. 

Tietenkään ei pidä alistua, kenenkään, jos aiheettomasti syytetään.

Avaaja esitti, että vanhempien pitää aina pyytää anteeksi, jos aikuinen lapsi arvostelee lapsuuttaan ja että jos lapsi laittaa välit poikki, vika on aina vanhemmissa. Avaaja sai silti valtavasti positiivista peukutusta, mikä on häkellyttävää tyhmyyttä. 

En itse paljon peukuista perusta, sitä kun voi peukuttaa jotain osaa kommentista ja kirjoittaa, mistä on eri mieltä. Tai toisin päin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Omat lapset ovat vasta lapsia. Itse olen kritisoinut mielessäni omaa kasvatustani. Ääneen en sanoisi tätä ikinä ihan silkasta rakkaudesta, ymmärryksestä ja kunnioituksesta äitiäni kohtaan: Minä olisin tarvinnut sääntöjä, tiukempia rajoja, keskustelua ja emotionaalista tukea.

Äitini oli yksinhuoltaja. Hän halusi olla minulle lempeä, antaa olla pitkään lapsi. Antaa vapaan kasvatuksen, vailla vastuuta ja velvollisuuksia.

Kaunis ajatus, mutta käytännössä olin epävarma ja sellainen sormi suussa lapsi. Kavereilla oli kotiintuloajat, viikkorahat ja kotityöt. Mulla ei mitään. En tehnyt läksyjä, kun ei ollut pakko. En mennyt kouluun, jos ei huvittanut. Huonosta käytöksestä ei seurannut mitään muuta kuin ihmetystä, miksei se sano mitään, kun kaverikin sentään sai arestia. Jätin laiskuuttani harrastukset kesken, enkä oikein kokenut saavuttamisen, onnistumisen tai ansaitsemisen tunteita mistään. Sain katsoa telkusta mitä halusin. Pelottavaakin juttuja. Ei tehnyt hyvää lapsen itsetunnolle sellainen vapaus.

Anteeksi, tästä omasta tarinastani tuli tosi pitkä 😬

Melkein kuin omasta suustani. Äitini huolehti minusta myös yksinhuoltajana siitä asti kun olin 6, erosi alkoholiin taipuvaisesta isästäni. Muistan äidin ja isän välisen suhteen vain riitelynä.

Äiti huolehti kyllä että kouluun pitää mennä, mutta ei kysellyt edes teinkö läksyt, saatikka sitten auttanut niissä.

Emme edes syöneet yhdessä, äiti oli kai aina jollain dieetillä. Tämän vuoksi olen aina kokenut äidin kanssa yhdessä syömisen todella vaivaannuttavana ja ahdistavana kun se oli niin vierasta.

Meillä ei keskusteltu siitä mitä kuuluu, millaista koulussa oli, jne. Kommunikaatiota oli todella vähän. Emme myöskään juuri tehneet mitään yhdessä.

Eikä äiti myöskään leikkinyt koskaan kanssani, ei kertaakaan. Varmaan tietty silloin ihan vauva-aikana mutta siitä en muista mitään. Kysyin tätä joskus mutta hän ei osannut vastata.

Äiti ei ollut kylmä eikä ilkeä mutta ei myöskään läsnä.

Vieläkin tuntuu että hädin tuskin tunnen häntä, kun emme oikein jutelleet koskaan eikä vietetty yhdessä aikaa. Joulunakin vaan oltiin samassa ruokapöydässä. En pitänyt jouluista, ne olivat kuin tavallisia päiviä paitsi että oli tuo todella vaivaannuttava ja hiljainen jouluateria ja sai lahjoja.

Pari kuukautta sitten koitin äidin kanssa keskustella tästä, että olisin lapsena kaivannut enemmän kommunikaatiota, rajoja ja ohjausta. Äiti vastasi että ei uskaltanut esimerkiksi huutaa koska olin niin herkkä, joka on totta. Koitin tähän vastata että ei mitään huutoa olisi tarvinnut, vaan juuri sitä kommunikaatiota ja ohjausta. Esimerkiksi juuri että olisi huolehtinut että teen läksyt ja opettanut miten opiskellaan. Olen tätä joutunut sitten vasta aikuisiällä itse opettelemaan, teininä en jaksanut välittää. Olisi ollut helpompaa jos koulutyön tekemisestä myös kotona olisi tullut tapa jo lapsena äidin mallista.

Olin kiltti lapsi ja rangaistusta en juuri tarvinnut, mutta teini-iässä sillekin olisi ollut tarve kun aloin olla tottelematon. Äiti esimerkiksi pyysi tulemaan kotiin, mutta menin vasta myöhemmin (en yömyöhään).

Äiti ei myöskään juuri lohduttanut. Mielenterveyteni alkoi oireilla jo lapsena. Esimerkiksi kun olin ehkä kolmasluokalla ja jokin ilta tunsin valtavaa ahdistusta, pötkötin lattialla, tunsin sisäistä levottomuutta. Sanoin monta kertaa ääneen että minua "ahdistaa tosi paljon, vaikka en tiedä miksi".

Äiti ei oikein sanonut mitään, katsoi vain telkkaria. Kysyin vielä että kuuleeko, kuuli kyllä. Toivoin että olisi jotenkin huomioinut, ottanut kainaloon, koittanut jutella kanssani.

Kun myöhemmin aloin oireilla enemmän mielenterveyteni kanssa, äiti haki minulle kyllä ammattiapua mutta hänen kanssaan näitä asioita ei ikinä käsitelty.

Ylä-asteella aloin lintsata koulusta kiusaamisen takia, käytin monia tekosyitä flunssasta tai vatsakivuista (tosin oli myös oikeita vatsakipuja koulun pelosta).

Näihin tilanteisiin äidin reaktio oli tuskastua, korottaa ääntään tyyliin "Mitä minä oikein teen sinun kanssa!!" sekä syyllistää minua huutamalla että "Sinä aiheutat minulle mahahaavan!"

On lisäksi muita pienempiä juttuja, kuten kerta jolloin äiti menetti luottamukseni kun kertoi eteenpäin "hauskana juttuna" asian jota vannotin ettei hän kerro kellekään. Minua hävetti, tämä luottamus ei ole koskaan täysin palautunut.

Tulipa purkauduttua. Mietin jopa että pitäisiköhän minun lähettää tämä teksti äidilleni. En tiedä johtaisiko se mihinkään kun tuntuu että ei osaa keskustella.

Kotona en muista että olisi sanottu ääneen että rakastan sinua.

Välitetään kyllä toisistamme ja nykyään kyllä sanotaan toisillemme että olet rakas, mutta koen äidin silti etäiseksi.

Henkisesti yksin jätetyn lapsen rakkauden kaipuu on maailman surullisin asia. Se yksinäisyys kalvaa vielä aikuisenakin. Näitä lapsia on tässä maassa paljon. Tekee pahaa kyllä tästä ketjusta lukea sitä vihaa ja ymmärtämättömyyttä niiltä vanhemmilta, jotka eivät halua nähdä omaa vastuutaan asiassa. Jätetään jälleen se oma lapsi yksin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Omat lapset ovat vasta lapsia. Itse olen kritisoinut mielessäni omaa kasvatustani. Ääneen en sanoisi tätä ikinä ihan silkasta rakkaudesta, ymmärryksestä ja kunnioituksesta äitiäni kohtaan: Minä olisin tarvinnut sääntöjä, tiukempia rajoja, keskustelua ja emotionaalista tukea.

Äitini oli yksinhuoltaja. Hän halusi olla minulle lempeä, antaa olla pitkään lapsi. Antaa vapaan kasvatuksen, vailla vastuuta ja velvollisuuksia.

Kaunis ajatus, mutta käytännössä olin epävarma ja sellainen sormi suussa lapsi. Kavereilla oli kotiintuloajat, viikkorahat ja kotityöt. Mulla ei mitään. En tehnyt läksyjä, kun ei ollut pakko. En mennyt kouluun, jos ei huvittanut. Huonosta käytöksestä ei seurannut mitään muuta kuin ihmetystä, miksei se sano mitään, kun kaverikin sentään sai arestia. Jätin laiskuuttani harrastukset kesken, enkä oikein kokenut saavuttamisen, onnistumisen tai ansaitsemisen tunteita mistään. Sain katsoa telkusta mitä halusin. Pelottavaakin juttuja. Ei tehnyt hyvää lapsen itsetunnolle sellainen vapaus.

Anteeksi, tästä omasta tarinastani tuli tosi pitkä 😬

Melkein kuin omasta suustani. Äitini huolehti minusta myös yksinhuoltajana siitä asti kun olin 6, erosi alkoholiin taipuvaisesta isästäni. Muistan äidin ja isän välisen suhteen vain riitelynä.

Äiti huolehti kyllä että kouluun pitää mennä, mutta ei kysellyt edes teinkö läksyt, saatikka sitten auttanut niissä.

Emme edes syöneet yhdessä, äiti oli kai aina jollain dieetillä. Tämän vuoksi olen aina kokenut äidin kanssa yhdessä syömisen todella vaivaannuttavana ja ahdistavana kun se oli niin vierasta.

Meillä ei keskusteltu siitä mitä kuuluu, millaista koulussa oli, jne. Kommunikaatiota oli todella vähän. Emme myöskään juuri tehneet mitään yhdessä.

Eikä äiti myöskään leikkinyt koskaan kanssani, ei kertaakaan. Varmaan tietty silloin ihan vauva-aikana mutta siitä en muista mitään. Kysyin tätä joskus mutta hän ei osannut vastata.

Äiti ei ollut kylmä eikä ilkeä mutta ei myöskään läsnä.

Vieläkin tuntuu että hädin tuskin tunnen häntä, kun emme oikein jutelleet koskaan eikä vietetty yhdessä aikaa. Joulunakin vaan oltiin samassa ruokapöydässä. En pitänyt jouluista, ne olivat kuin tavallisia päiviä paitsi että oli tuo todella vaivaannuttava ja hiljainen jouluateria ja sai lahjoja.

Pari kuukautta sitten koitin äidin kanssa keskustella tästä, että olisin lapsena kaivannut enemmän kommunikaatiota, rajoja ja ohjausta. Äiti vastasi että ei uskaltanut esimerkiksi huutaa koska olin niin herkkä, joka on totta. Koitin tähän vastata että ei mitään huutoa olisi tarvinnut, vaan juuri sitä kommunikaatiota ja ohjausta. Esimerkiksi juuri että olisi huolehtinut että teen läksyt ja opettanut miten opiskellaan. Olen tätä joutunut sitten vasta aikuisiällä itse opettelemaan, teininä en jaksanut välittää. Olisi ollut helpompaa jos koulutyön tekemisestä myös kotona olisi tullut tapa jo lapsena äidin mallista.

Olin kiltti lapsi ja rangaistusta en juuri tarvinnut, mutta teini-iässä sillekin olisi ollut tarve kun aloin olla tottelematon. Äiti esimerkiksi pyysi tulemaan kotiin, mutta menin vasta myöhemmin (en yömyöhään).

Äiti ei myöskään juuri lohduttanut. Mielenterveyteni alkoi oireilla jo lapsena. Esimerkiksi kun olin ehkä kolmasluokalla ja jokin ilta tunsin valtavaa ahdistusta, pötkötin lattialla, tunsin sisäistä levottomuutta. Sanoin monta kertaa ääneen että minua "ahdistaa tosi paljon, vaikka en tiedä miksi".

Äiti ei oikein sanonut mitään, katsoi vain telkkaria. Kysyin vielä että kuuleeko, kuuli kyllä. Toivoin että olisi jotenkin huomioinut, ottanut kainaloon, koittanut jutella kanssani.

Kun myöhemmin aloin oireilla enemmän mielenterveyteni kanssa, äiti haki minulle kyllä ammattiapua mutta hänen kanssaan näitä asioita ei ikinä käsitelty.

Ylä-asteella aloin lintsata koulusta kiusaamisen takia, käytin monia tekosyitä flunssasta tai vatsakivuista (tosin oli myös oikeita vatsakipuja koulun pelosta).

Näihin tilanteisiin äidin reaktio oli tuskastua, korottaa ääntään tyyliin "Mitä minä oikein teen sinun kanssa!!" sekä syyllistää minua huutamalla että "Sinä aiheutat minulle mahahaavan!"

On lisäksi muita pienempiä juttuja, kuten kerta jolloin äiti menetti luottamukseni kun kertoi eteenpäin "hauskana juttuna" asian jota vannotin ettei hän kerro kellekään. Minua hävetti, tämä luottamus ei ole koskaan täysin palautunut.

Tulipa purkauduttua. Mietin jopa että pitäisiköhän minun lähettää tämä teksti äidilleni. En tiedä johtaisiko se mihinkään kun tuntuu että ei osaa keskustella.

Kotona en muista että olisi sanottu ääneen että rakastan sinua.

Välitetään kyllä toisistamme ja nykyään kyllä sanotaan toisillemme että olet rakas, mutta koen äidin silti etäiseksi.

Henkisesti yksin jätetyn lapsen rakkauden kaipuu on maailman surullisin asia. Se yksinäisyys kalvaa vielä aikuisenakin. Näitä lapsia on tässä maassa paljon. Tekee pahaa kyllä tästä ketjusta lukea sitä vihaa ja ymmärtämättömyyttä niiltä vanhemmilta, jotka eivät halua nähdä omaa vastuutaan asiassa. Jätetään jälleen se oma lapsi yksin.

On ja ei. Totuus kuitenkin on, että tuo "yksin jätetyn lapsen rakkauden kaipuu" on aika uusi asia. Onko sitten kyse ainoasta lapsesta, vai mistä on kyse, en tiedä. Mutta menneessä ajassa ei kyllä ole ollut yhtään sen enempää mitään lasten kanssa leikkimistä tms. Päinvastoin. Ennen lapset pyöri jaloissa ja lähinnä pitivät huolta itsestään. Ei silloin vanhemmat ehtineet hyysätä yhtä lasta, kun oli kotityöt ja lapsiakin paljon enemmän. 

Kyllä. Lapseni ovat arvostelleet minua äitinä. Välillä hyvinkin rajusti. Uskon että arvosteluun on syytäkin, mutta kaikkiin tapahtuneisiin asioihin en ole itse pystynyt vaikuttamaan. En ole voinut vaikuttaa kunnan/koulun/lääkärin/(geeneistä johtuviin sairauksiin. Sairauksiin joita en tiennyt ennen lasten syntymää.) yms päätöksiin.

Elämä ei aina mene niin kuin sen haluaisi mennä. Olen tehnyt paljon virheitä. Olen pyytänyt usein anteeksi. Olen kuitenkin toiminut aina sen hetkisen tietämykseni mukaan. Ilkeyttäni en ole mitään tehnyt. Sitä mukaa kun lapsilleni on tullut ikää ja ovat nähneet miten ysävien kotona on toimittu on arvosteluni vähennyt ja ymmärrystä on tullut tilalle. Kuitenkin kadun monia tekemiäni virheitä hyvin raskaasti. Kukaan meistä ei ole täydellinen. Väsyneenä, sairaana ja rahattomana ei aina vaan jaksa. Lapseni tietävät että oon aina heidän puolellaan vaikka en ole täydellinen ja olen tehnyt virheitä

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itse menetin hermoni taannoin kun toinen vanhempani kitisi miksen ikinä käy kylässä ja laitoin i viestinä pienen kokoelman muistoja lapsuudestani. Loppuun lisäsin toteamuksen että en ole hänelle mitään velkaa. Ei ole onneksi sen jälkeen minua vaivannut. 

Olen niistä tapahtumista terapiat juossut, asiat käsitellyt ja mennyt elämässäni eteenpäin. Mutta se ei tarkoita että todellakaan suostuisin esittämään vanhemmilleni että heidän toimintansa ei olisi vahingoittanut minua ja mielenterveyttäni (sekä sisaruksiani) vain jotta heidän ei tarvitsisi kohdata totuutta siitä, että vanhempina he olivat aivan kelvottomia ja epäonnistuivat täysin turvallisen kasvuympäristön luomisessa. 

Meidät lapset "kasvatettiin" huutamalla ja nöyryyttämällä. Fyysiselläkin väkivallalla siihen saakka, kunnes vanhin meistä oppi uhkaamaan sossuilla. Sen jälkeen "vain" henkistä väkivaltaa. 

Mitenkä sinun vanhempasi oli aikoinaan kasvatettu?

Ikävää, jos huonosti, mutta ei se vapauta vastuusta omia lapsiaan kohtaan.

Mistä he olisivat oppineet uudet taidot? Opettiko kirkko niitä menneinä aikoina?

40-luvun lopulla syntynyt vanhempani kertoi käyneensä 70-luvulla terapiassa eli silloin ainakin on ollut jo apua saatavilla. Hän vain keskeytti terapian siinä vaiheessa, kun kysymyksistä tuli liian epämukavia.

Montako terapeuttia Suomessa oli siihen aikaan?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Omat lapset ovat vasta lapsia. Itse olen kritisoinut mielessäni omaa kasvatustani. Ääneen en sanoisi tätä ikinä ihan silkasta rakkaudesta, ymmärryksestä ja kunnioituksesta äitiäni kohtaan: Minä olisin tarvinnut sääntöjä, tiukempia rajoja, keskustelua ja emotionaalista tukea.

Äitini oli yksinhuoltaja. Hän halusi olla minulle lempeä, antaa olla pitkään lapsi. Antaa vapaan kasvatuksen, vailla vastuuta ja velvollisuuksia.

Kaunis ajatus, mutta käytännössä olin epävarma ja sellainen sormi suussa lapsi. Kavereilla oli kotiintuloajat, viikkorahat ja kotityöt. Mulla ei mitään. En tehnyt läksyjä, kun ei ollut pakko. En mennyt kouluun, jos ei huvittanut. Huonosta käytöksestä ei seurannut mitään muuta kuin ihmetystä, miksei se sano mitään, kun kaverikin sentään sai arestia. Jätin laiskuuttani harrastukset kesken, enkä oikein kokenut saavuttamisen, onnistumisen tai ansaitsemisen tunteita mistään. Sain katsoa telkusta mitä halusin. Pelottavaakin juttuja. Ei tehnyt hyvää lapsen itsetunnolle sellainen vapaus.

Anteeksi, tästä omasta tarinastani tuli tosi pitkä 😬

Melkein kuin omasta suustani. Äitini huolehti minusta myös yksinhuoltajana siitä asti kun olin 6, erosi alkoholiin taipuvaisesta isästäni. Muistan äidin ja isän välisen suhteen vain riitelynä.

Äiti huolehti kyllä että kouluun pitää mennä, mutta ei kysellyt edes teinkö läksyt, saatikka sitten auttanut niissä.

Emme edes syöneet yhdessä, äiti oli kai aina jollain dieetillä. Tämän vuoksi olen aina kokenut äidin kanssa yhdessä syömisen todella vaivaannuttavana ja ahdistavana kun se oli niin vierasta.

Meillä ei keskusteltu siitä mitä kuuluu, millaista koulussa oli, jne. Kommunikaatiota oli todella vähän. Emme myöskään juuri tehneet mitään yhdessä.

Eikä äiti myöskään leikkinyt koskaan kanssani, ei kertaakaan. Varmaan tietty silloin ihan vauva-aikana mutta siitä en muista mitään. Kysyin tätä joskus mutta hän ei osannut vastata.

Äiti ei ollut kylmä eikä ilkeä mutta ei myöskään läsnä.

Vieläkin tuntuu että hädin tuskin tunnen häntä, kun emme oikein jutelleet koskaan eikä vietetty yhdessä aikaa. Joulunakin vaan oltiin samassa ruokapöydässä. En pitänyt jouluista, ne olivat kuin tavallisia päiviä paitsi että oli tuo todella vaivaannuttava ja hiljainen jouluateria ja sai lahjoja.

Pari kuukautta sitten koitin äidin kanssa keskustella tästä, että olisin lapsena kaivannut enemmän kommunikaatiota, rajoja ja ohjausta. Äiti vastasi että ei uskaltanut esimerkiksi huutaa koska olin niin herkkä, joka on totta. Koitin tähän vastata että ei mitään huutoa olisi tarvinnut, vaan juuri sitä kommunikaatiota ja ohjausta. Esimerkiksi juuri että olisi huolehtinut että teen läksyt ja opettanut miten opiskellaan. Olen tätä joutunut sitten vasta aikuisiällä itse opettelemaan, teininä en jaksanut välittää. Olisi ollut helpompaa jos koulutyön tekemisestä myös kotona olisi tullut tapa jo lapsena äidin mallista.

Olin kiltti lapsi ja rangaistusta en juuri tarvinnut, mutta teini-iässä sillekin olisi ollut tarve kun aloin olla tottelematon. Äiti esimerkiksi pyysi tulemaan kotiin, mutta menin vasta myöhemmin (en yömyöhään).

Äiti ei myöskään juuri lohduttanut. Mielenterveyteni alkoi oireilla jo lapsena. Esimerkiksi kun olin ehkä kolmasluokalla ja jokin ilta tunsin valtavaa ahdistusta, pötkötin lattialla, tunsin sisäistä levottomuutta. Sanoin monta kertaa ääneen että minua "ahdistaa tosi paljon, vaikka en tiedä miksi".

Äiti ei oikein sanonut mitään, katsoi vain telkkaria. Kysyin vielä että kuuleeko, kuuli kyllä. Toivoin että olisi jotenkin huomioinut, ottanut kainaloon, koittanut jutella kanssani.

Kun myöhemmin aloin oireilla enemmän mielenterveyteni kanssa, äiti haki minulle kyllä ammattiapua mutta hänen kanssaan näitä asioita ei ikinä käsitelty.

Ylä-asteella aloin lintsata koulusta kiusaamisen takia, käytin monia tekosyitä flunssasta tai vatsakivuista (tosin oli myös oikeita vatsakipuja koulun pelosta).

Näihin tilanteisiin äidin reaktio oli tuskastua, korottaa ääntään tyyliin "Mitä minä oikein teen sinun kanssa!!" sekä syyllistää minua huutamalla että "Sinä aiheutat minulle mahahaavan!"

On lisäksi muita pienempiä juttuja, kuten kerta jolloin äiti menetti luottamukseni kun kertoi eteenpäin "hauskana juttuna" asian jota vannotin ettei hän kerro kellekään. Minua hävetti, tämä luottamus ei ole koskaan täysin palautunut.

Tulipa purkauduttua. Mietin jopa että pitäisiköhän minun lähettää tämä teksti äidilleni. En tiedä johtaisiko se mihinkään kun tuntuu että ei osaa keskustella.

Kotona en muista että olisi sanottu ääneen että rakastan sinua.

Välitetään kyllä toisistamme ja nykyään kyllä sanotaan toisillemme että olet rakas, mutta koen äidin silti etäiseksi.

Henkisesti yksin jätetyn lapsen rakkauden kaipuu on maailman surullisin asia. Se yksinäisyys kalvaa vielä aikuisenakin. Näitä lapsia on tässä maassa paljon. Tekee pahaa kyllä tästä ketjusta lukea sitä vihaa ja ymmärtämättömyyttä niiltä vanhemmilta, jotka eivät halua nähdä omaa vastuutaan asiassa. Jätetään jälleen se oma lapsi yksin.

On ja ei. Totuus kuitenkin on, että tuo "yksin jätetyn lapsen rakkauden kaipuu" on aika uusi asia. Onko sitten kyse ainoasta lapsesta, vai mistä on kyse, en tiedä. Mutta menneessä ajassa ei kyllä ole ollut yhtään sen enempää mitään lasten kanssa leikkimistä tms. Päinvastoin. Ennen lapset pyöri jaloissa ja lähinnä pitivät huolta itsestään. Ei silloin vanhemmat ehtineet hyysätä yhtä lasta, kun oli kotityöt ja lapsiakin paljon enemmän. 

Juuri näin. Lapset kasvoivat lapsilaumoissa. Vanhemmat opastivat kyllä elämää varten, hoivasivat, antoivat turvaa ja tukea koulua ja elämää varten, mutta vapaa-aikana lapset saivat olla paljon keskenään naapurien lasten kanssa. Oltiin pihalla, pelattiin kivoja leikkejä (kopua, piilosta, hippaa, inkkaria, länkkäriä, ym. ym.), pienet oppivat isommilta leikit ja säännöt ja kaikki pitivät huolta toisistaan. Sisällä pelattiin kavereiden kanssa lautapelejä ja tehtiin vähän isompana itse leivät, mehut ja ruokaakin. Pedofiileistä varoitettiin ja suojeltiin toisia niiltä. Meistä kasvoi itsenäisiä, aikaansaavia, omatoimisia nuoria ja aikuisia. En ikinä vaihtaisi 60-70 -luvun vapaata ja ihanaa lapsuuttani nykypäivän holhottuun ja kontrolloituun lapsuuteen. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itse menetin hermoni taannoin kun toinen vanhempani kitisi miksen ikinä käy kylässä ja laitoin i viestinä pienen kokoelman muistoja lapsuudestani. Loppuun lisäsin toteamuksen että en ole hänelle mitään velkaa. Ei ole onneksi sen jälkeen minua vaivannut. 

Olen niistä tapahtumista terapiat juossut, asiat käsitellyt ja mennyt elämässäni eteenpäin. Mutta se ei tarkoita että todellakaan suostuisin esittämään vanhemmilleni että heidän toimintansa ei olisi vahingoittanut minua ja mielenterveyttäni (sekä sisaruksiani) vain jotta heidän ei tarvitsisi kohdata totuutta siitä, että vanhempina he olivat aivan kelvottomia ja epäonnistuivat täysin turvallisen kasvuympäristön luomisessa. 

Meidät lapset "kasvatettiin" huutamalla ja nöyryyttämällä. Fyysiselläkin väkivallalla siihen saakka, kunnes vanhin meistä oppi uhkaamaan sossuilla. Sen jälkeen "vain" henkistä väkivaltaa. 

Mitenkä sinun vanhempasi oli aikoinaan kasvatettu?

Ikävää, jos huonosti, mutta ei se vapauta vastuusta omia lapsiaan kohtaan.

Mistä he olisivat oppineet uudet taidot? Opettiko kirkko niitä menneinä aikoina?

40-luvun lopulla syntynyt vanhempani kertoi käyneensä 70-luvulla terapiassa eli silloin ainakin on ollut jo apua saatavilla. Hän vain keskeytti terapian siinä vaiheessa, kun kysymyksistä tuli liian epämukavia.

Montako terapeuttia Suomessa oli siihen aikaan?

Jos terapeutteja oli, oli varmasti muitakin tahoja, jonne olisi voinut omasta väkivaltaisesta käytöksestään lapsiaan kohtaan raportoida. Vaikka se sossu, jolla lapset oppivat uhkailemaan. Mutta harvahan harjoittamansa väkivallan myöntää saati yrittää korjata tapansa, sittenkään, vaikka omat lapset kärsivät.

Epäonnistunut kirjoitti:

Kyllä. Lapseni ovat arvostelleet minua äitinä. Välillä hyvinkin rajusti. Uskon että arvosteluun on syytäkin, mutta kaikkiin tapahtuneisiin asioihin en ole itse pystynyt vaikuttamaan. En ole voinut vaikuttaa kunnan/koulun/lääkärin/(geeneistä johtuviin sairauksiin. Sairauksiin joita en tiennyt ennen lasten syntymää.) yms päätöksiin.

Elämä ei aina mene niin kuin sen haluaisi mennä. Olen tehnyt paljon virheitä. Olen pyytänyt usein anteeksi. Olen kuitenkin toiminut aina sen hetkisen tietämykseni mukaan. Ilkeyttäni en ole mitään tehnyt. Sitä mukaa kun lapsilleni on tullut ikää ja ovat nähneet miten ysävien kotona on toimittu on arvosteluni vähennyt ja ymmärrystä on tullut tilalle. Kuitenkin kadun monia tekemiäni virheitä hyvin raskaasti. Kukaan meistä ei ole täydellinen. Väsyneenä, sairaana ja rahattomana ei aina vaan jaksa. Lapseni tietävät että oon aina heidän puolellaan vaikka en ole täydellinen ja olen tehnyt virheitä

Ihana äiti ja nainen. Vanhempien turhan arvostelun pitäisi loppua murrosikään. Sen jälkeen tulisi ymmärryksen ja anteeksiannon kasvaa. Tietenkin huonosti tahallaan lapsiaan laiminlyöneet ja kohdelleet vanhemmat voivat pyytää anteeksi ja prosessoida asiaa lastensa kanssa, jos kykenevät. Mutta muuten aikuisten lasten tulisi tarvittaessa hakeutua ratkaisukeskeiseen terapiaan, jossa opetetaan ymmärtämään, että elämä on epätäydellistä, myös hän itse ja hänen vanhempansa, jossa menneiden rikki repimisen sijaan keskitytään tulevaan. Väärä terapia rikkoo ihmisen pysyvästi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Omat lapset ovat vasta lapsia. Itse olen kritisoinut mielessäni omaa kasvatustani. Ääneen en sanoisi tätä ikinä ihan silkasta rakkaudesta, ymmärryksestä ja kunnioituksesta äitiäni kohtaan: Minä olisin tarvinnut sääntöjä, tiukempia rajoja, keskustelua ja emotionaalista tukea.

Äitini oli yksinhuoltaja. Hän halusi olla minulle lempeä, antaa olla pitkään lapsi. Antaa vapaan kasvatuksen, vailla vastuuta ja velvollisuuksia.

Kaunis ajatus, mutta käytännössä olin epävarma ja sellainen sormi suussa lapsi. Kavereilla oli kotiintuloajat, viikkorahat ja kotityöt. Mulla ei mitään. En tehnyt läksyjä, kun ei ollut pakko. En mennyt kouluun, jos ei huvittanut. Huonosta käytöksestä ei seurannut mitään muuta kuin ihmetystä, miksei se sano mitään, kun kaverikin sentään sai arestia. Jätin laiskuuttani harrastukset kesken, enkä oikein kokenut saavuttamisen, onnistumisen tai ansaitsemisen tunteita mistään. Sain katsoa telkusta mitä halusin. Pelottavaakin juttuja. Ei tehnyt hyvää lapsen itsetunnolle sellainen vapaus.

Anteeksi, tästä omasta tarinastani tuli tosi pitkä 😬

Melkein kuin omasta suustani. Äitini huolehti minusta myös yksinhuoltajana siitä asti kun olin 6, erosi alkoholiin taipuvaisesta isästäni. Muistan äidin ja isän välisen suhteen vain riitelynä.

Äiti huolehti kyllä että kouluun pitää mennä, mutta ei kysellyt edes teinkö läksyt, saatikka sitten auttanut niissä.

Emme edes syöneet yhdessä, äiti oli kai aina jollain dieetillä. Tämän vuoksi olen aina kokenut äidin kanssa yhdessä syömisen todella vaivaannuttavana ja ahdistavana kun se oli niin vierasta.

Meillä ei keskusteltu siitä mitä kuuluu, millaista koulussa oli, jne. Kommunikaatiota oli todella vähän. Emme myöskään juuri tehneet mitään yhdessä.

Eikä äiti myöskään leikkinyt koskaan kanssani, ei kertaakaan. Varmaan tietty silloin ihan vauva-aikana mutta siitä en muista mitään. Kysyin tätä joskus mutta hän ei osannut vastata.

Äiti ei ollut kylmä eikä ilkeä mutta ei myöskään läsnä.

Vieläkin tuntuu että hädin tuskin tunnen häntä, kun emme oikein jutelleet koskaan eikä vietetty yhdessä aikaa. Joulunakin vaan oltiin samassa ruokapöydässä. En pitänyt jouluista, ne olivat kuin tavallisia päiviä paitsi että oli tuo todella vaivaannuttava ja hiljainen jouluateria ja sai lahjoja.

Pari kuukautta sitten koitin äidin kanssa keskustella tästä, että olisin lapsena kaivannut enemmän kommunikaatiota, rajoja ja ohjausta. Äiti vastasi että ei uskaltanut esimerkiksi huutaa koska olin niin herkkä, joka on totta. Koitin tähän vastata että ei mitään huutoa olisi tarvinnut, vaan juuri sitä kommunikaatiota ja ohjausta. Esimerkiksi juuri että olisi huolehtinut että teen läksyt ja opettanut miten opiskellaan. Olen tätä joutunut sitten vasta aikuisiällä itse opettelemaan, teininä en jaksanut välittää. Olisi ollut helpompaa jos koulutyön tekemisestä myös kotona olisi tullut tapa jo lapsena äidin mallista.

Olin kiltti lapsi ja rangaistusta en juuri tarvinnut, mutta teini-iässä sillekin olisi ollut tarve kun aloin olla tottelematon. Äiti esimerkiksi pyysi tulemaan kotiin, mutta menin vasta myöhemmin (en yömyöhään).

Äiti ei myöskään juuri lohduttanut. Mielenterveyteni alkoi oireilla jo lapsena. Esimerkiksi kun olin ehkä kolmasluokalla ja jokin ilta tunsin valtavaa ahdistusta, pötkötin lattialla, tunsin sisäistä levottomuutta. Sanoin monta kertaa ääneen että minua "ahdistaa tosi paljon, vaikka en tiedä miksi".

Äiti ei oikein sanonut mitään, katsoi vain telkkaria. Kysyin vielä että kuuleeko, kuuli kyllä. Toivoin että olisi jotenkin huomioinut, ottanut kainaloon, koittanut jutella kanssani.

Kun myöhemmin aloin oireilla enemmän mielenterveyteni kanssa, äiti haki minulle kyllä ammattiapua mutta hänen kanssaan näitä asioita ei ikinä käsitelty.

Ylä-asteella aloin lintsata koulusta kiusaamisen takia, käytin monia tekosyitä flunssasta tai vatsakivuista (tosin oli myös oikeita vatsakipuja koulun pelosta).

Näihin tilanteisiin äidin reaktio oli tuskastua, korottaa ääntään tyyliin "Mitä minä oikein teen sinun kanssa!!" sekä syyllistää minua huutamalla että "Sinä aiheutat minulle mahahaavan!"

On lisäksi muita pienempiä juttuja, kuten kerta jolloin äiti menetti luottamukseni kun kertoi eteenpäin "hauskana juttuna" asian jota vannotin ettei hän kerro kellekään. Minua hävetti, tämä luottamus ei ole koskaan täysin palautunut.

Tulipa purkauduttua. Mietin jopa että pitäisiköhän minun lähettää tämä teksti äidilleni. En tiedä johtaisiko se mihinkään kun tuntuu että ei osaa keskustella.

Kotona en muista että olisi sanottu ääneen että rakastan sinua.

Välitetään kyllä toisistamme ja nykyään kyllä sanotaan toisillemme että olet rakas, mutta koen äidin silti etäiseksi.

Henkisesti yksin jätetyn lapsen rakkauden kaipuu on maailman surullisin asia. Se yksinäisyys kalvaa vielä aikuisenakin. Näitä lapsia on tässä maassa paljon. Tekee pahaa kyllä tästä ketjusta lukea sitä vihaa ja ymmärtämättömyyttä niiltä vanhemmilta, jotka eivät halua nähdä omaa vastuutaan asiassa. Jätetään jälleen se oma lapsi yksin.

On ja ei. Totuus kuitenkin on, että tuo "yksin jätetyn lapsen rakkauden kaipuu" on aika uusi asia. Onko sitten kyse ainoasta lapsesta, vai mistä on kyse, en tiedä. Mutta menneessä ajassa ei kyllä ole ollut yhtään sen enempää mitään lasten kanssa leikkimistä tms. Päinvastoin. Ennen lapset pyöri jaloissa ja lähinnä pitivät huolta itsestään. Ei silloin vanhemmat ehtineet hyysätä yhtä lasta, kun oli kotityöt ja lapsiakin paljon enemmän. 

Juuri näin. Lapset kasvoivat lapsilaumoissa. Vanhemmat opastivat kyllä elämää varten, hoivasivat, antoivat turvaa ja tukea koulua ja elämää varten, mutta vapaa-aikana lapset saivat olla paljon keskenään naapurien lasten kanssa. Oltiin pihalla, pelattiin kivoja leikkejä (kopua, piilosta, hippaa, inkkaria, länkkäriä, ym. ym.), pienet oppivat isommilta leikit ja säännöt ja kaikki pitivät huolta toisistaan. Sisällä pelattiin kavereiden kanssa lautapelejä ja tehtiin vähän isompana itse leivät, mehut ja ruokaakin. Pedofiileistä varoitettiin ja suojeltiin toisia niiltä. Meistä kasvoi itsenäisiä, aikaansaavia, omatoimisia nuoria ja aikuisia. En ikinä vaihtaisi 60-70 -luvun vapaata ja ihanaa lapsuuttani nykypäivän holhottuun ja kontrolloituun lapsuuteen. 

Asiassa on puolensa. En minäkään haluaisi olla nykyajan lapsi. Olen 60-luvun lapsi ja äitini oli sitä mieltä silloin, ettei lapsi tarvitsee mitään ohjattua harrastustoimintaa koulun, läksyjen ja kotitöiden lisäksi. Olen ollut samaa mieltä. Mutta nykyäänhän kaikkien lasten pitäisi harrastaa ohjatusti jotain liikuntaa, joukkuepelejä yms. Se kuulostaa itsestä tosi raskaalta.

Oli siis enemmän vapautta silloin.

Mutta en ole koskaan osannut nähdä itseäni erityisen osaavana tai omatoimisena. Huono itseluottamus on varmaan monella muullakin ikäluokkani edustajalla. Lapsia ei kehuttu "liikaa".

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Henkisesti yksin jätetyn lapsen rakkauden kaipuu on maailman surullisin asia. Se yksinäisyys kalvaa vielä aikuisenakin. Näitä lapsia on tässä maassa paljon. Tekee pahaa kyllä tästä ketjusta lukea sitä vihaa ja ymmärtämättömyyttä niiltä vanhemmilta, jotka eivät halua nähdä omaa vastuutaan asiassa. Jätetään jälleen se oma lapsi yksin.

On ja ei. Totuus kuitenkin on, että tuo "yksin jätetyn lapsen rakkauden kaipuu" on aika uusi asia. Onko sitten kyse ainoasta lapsesta, vai mistä on kyse, en tiedä. Mutta menneessä ajassa ei kyllä ole ollut yhtään sen enempää mitään lasten kanssa leikkimistä tms. Päinvastoin. Ennen lapset pyöri jaloissa ja lähinnä pitivät huolta itsestään. Ei silloin vanhemmat ehtineet hyysätä yhtä lasta, kun oli kotityöt ja lapsiakin paljon enemmän. 

Olemassa se rakkauden kaipuu on ennenkin ollut, siitä ei vain näillä sanoin välttämättä ole puhuttu. Yhtälailla ovat vanhemmat sukulaiseni valitelleet, miten heitä vanhempansa (ja isovanhemmat) kohtelivat ja miten asioista piti selviytyä yksin.

Joillakin Pohjois-Amerikan intiaaneilla oli tällainen hieno sananlasku; "lasten tehtävä ei ole oppia vanhemmiltaan, vaan vanhempien tehtävä on oppia lapsiltaan".

Muutama vuosi sitten hätkähdin, kun lukioikäinen valitti, että hiljaiset ihmiset eivät "anna" itsestään mitään. Että nykyään pitäisi puhumalla ja keskustelemalla antaa jotain itsestään yhteisissä tilaisuuksissa.

En ollut mokomasta kuullut aiemmin ja olin melkein 60-vuotias. Omassa lapsuudessa oli sanonta "puhuminen on hopeaa, vaikeneminen on kultaa" ja liian puheliaita ihmisiä saatettiin paheksua.

Kyllähän tuommoinen puheliaisuuden vaatimuskin voi tuntua aika raskaalta velvollisuudelta, jos sattuu olemaan hiljaisempi luonne.

Vierailija kirjoitti:

Omat vanhemmat hoiti homman surkean huonosti. Kuritusväkivaltaa ja emotionaalista heitteillejättöä.

Tapaan jotta lapset saavat olla heidän kanssaan. Jos lapsia ei olisi en olisi missään tekemisissä. Ei kaikkea tarvitse antaa anteeksi. Kun emme ole tekemissä unohdan että heitä edes on.

Miksi altistat omat lapsesi kyseisten ihmisten vaikutuspiiriin?

Vierailija kirjoitti:

Tällaiseen tilanteeseen ei ole yksiselitteistä vastausta tai ratkaisua. Avaaja on oikeassa, että myös aikuisia lapsia on hyvä kuunnella ja ymmärtää, että heidän kokemuksensa on arvokas ja aina aito heille itselleen. 

Kehotus pyytää kategorisesti anteeksi on kuitenkin virheellinen. Ennen kuin päättää miten toimii, tulee nimenomaan kuunnella aikuista lasta ja keskustella hänen kanssaan. Aina on hyvä osoittaa ymmärrystä ja tukea ja jos on toiminut väärin lastaan kohtaan, tulee tietenkin pyytää anteeksi. 

Keneltäkään ei tule kuitenkaan pyytää anteeksi, ellet ole toiminut väärin, ei edes omalta lapselta. Niin toimien vahingoitat itseäsi ja voit saattaa itsesi alttiiksi toisen ihmisen harjoittamalle manipuloinnille ja hyväksikäytölle. Myös oma lapsi voi jostain syystä olla psyykkisesti epävakaassa tilassa ja käyttäytyä epärationaalisesti, tai pahimmoillaan olla vaikka luonnevikainen. 

Jos aikuinen lapsi ei halua pitää vanhempiaan elämässään, se ei todellakaan aina ole vanhempien vika. Avain kuten vanhemmissa voi olla esim. luonnevikaisia tai sellaisessa psyykkisessä tilassa tai päihdekoukussa olevia, että he projisoivat ongelmansa muihin ja syyllistävät heitä, myös aikuinen lapsi voi olla tällainen. 

Kiitos tästä kommentistasi! En koe itseäni vanhempana mitenkään taitavaksi tai kyvykkääksi, eihän minulla siihen tehtävään mitään koulutusta ole ollut, mutta sydämestäni voin sanoa rakastaneeni omia lapsiani aina enemmän, kuin yhtään mitään muuta maailmassa. Lapset ovat menneet parisuhteenkin edelle, aina. Silti, yksi lapsistani teki äkkiratkaisun hylätä koko perhensä juuri teini-iän lopulla Uskon tämän seuranneen huonoista kontakteista ja siitä, että hän on heikkona psyykeltyään ollut aivopestävissä kavereiden painostukseen siitä, että kun kotona on asetettu rajoja, niin vanhemmat ovat narsisti-hulluja ja heihin kannattaa äkkiä katkaista välit. Monet nuoret eivät ole manipuloitavissa, mutta osa on. Kaveripiiri voi yhtäkkiä vaihtua ja uudet kaverit eivät tunne nuoren perhettä lainkaan, mutta pahan mielen purkaukset kotiasioista ymmärretäänkin väärin... ja kannustetaan välirikkoon. Sinänsä kauheaa, mutta olen aivan vierestä seurannut tällaista tilannetta. Vanhemmat ja sisarukset ovat alkuun romahtaneet aivan täysin, kun sisarukseen ei ole saatu mitään yhteyttä. Käsittääkseni tilanne ei ole vuosien saatossa muuttunut ja ehkä tämä "osin manipuoloitu" nuori on itsekin alkanut uskoa siihen, että hänen lapsuudessaan on ollut jotain ratkaisevasti vialla. Haluaisin nostaa esiin sen, että kaikki ei ole aina sitä, miltä se nopeasti katsottuna näyttää. Valemuistotkin ovat mahdollisia herkän nuoren vaikeuksien analysoinnissa. Niin sydämestäni toivoisin, että jokin oikea, aito ihana muisto herättäisi ymmärtämään myös tuon mainitsemani nuoren, että joku ei nyt täsmää. Menikö elämä sittenkään niin pieleen lapsena ja nuorena? Tuore tuttavapiiri voi tukea virheellistä asetelmaa ja vahvistaakin valemuistoja. Ihan kauhea, jos asia on niin, eli lapsuudessa ja nuoruudessa ei sitten kumminkaan tapahtunut niitä hirveitä laiminlyöntejä, joiden takia nuori päätyi täydeliseen irtiottoon lapsuuden perheestä...