Lue keskustelun säännöt.
Haluaisinkin toisen lapsen, mutta mies ei. Yksilapsisuuden hyvät puolet?
Alunperin sovimme, että yksi lapsi voi tulla jos on tullakseen. Nyt meillä on muutama vuosi takana perhearkea ja olen alkanut toivomaan lapselle sisarusta. Tiedän, että siinä ei ole mitään järkeä kun mies ei tule toiseen suostumaan. Itse en tykännyt olla raskaana (vaivoja), synnytys oli traumaattinen ja vauvavuosi todella rankka huonosti nukkuvan vauvan kanssa. Odotin koko ajan, että lapsi kasvaa ja elämä helpottaa. Meillä ei olisi oikein tilaakaan toiselle, molemmat joutuisivat sulloutumaan samaan pieneen huoneeseen.
Silti huomaan olevani aidosti kateellinen kavereille, jotka ilmoittavat raskaudesta. Ihmiset kyselee milloin meilleKIN tulee toinen ja ihmettelevät jos vastataan, että ei taida tulla. Tuntuu, että kaikki tutut saavat nyt toisia lapsiaan kun esikoiset on 1-3v.
Lasta pitää koko ajan viihdyttää, vaikka ollaan koitettu opettaa leikkimään itsekseen. Hän haluaa seuraa ja onhan se ihan ymmärrettävää. Kateudella katselen puistossa keskenään leikkiviä sisaruksia, vaikka eihän se aina niin auvoista tietenkään ole.
Siis miten ihmeessä tästä tunteesta pääsee yli? Tämän takia en aio erota eli perhettä rikkoa, uusperhekuvio ei muutenkaan houkuttele. Ei auta kun kestää tai sitten toivoa, että mies muka jotenkin muuttaisi mielensä.
Mitä hyviä puolia on yksilapsisuudessa ja miten voisin muuttaa omaa ajattelutapaa? Siis eihän tässä mun ajattelussa ole mitään järkeä? Tämä asia vaivaa mua ihan päivittäin ja jotenkin pitäis nyt päästä tästä yli. Onko muita ollut samassa tilanteessa? Oon nyt kuukausia odotellut, että tää ois vaan joku vaihe. Helpottaako se sitten kun lähipiiriin ei enää synny pikkusisaruksia jatkuvalla syötöllä?
Kommentit (364)
Itse halusin aina kaksi lasta ja ne sain. Onnellinen olen lapsistani kyllä.
Juuri kävin kahdestaan vanhemman kanssa ostamassa ekaluokalle tarvikkeita ja täytyy myöntää, että livahti ajatuksiin se miten helppoa yhden lapsen kanssa liikkuminen oli.
Olisi elämä paljon helpompaa ilman supervahvatahtoista kuopusta tai jos voisi keskittyä häneen täysillä ilman esikoista.
Kyllä yksilapsisuudessa on varmasti paljon hyviä puolia.
Toki kaksilapsisuudessakin on mahtavia puolia, lapsilla on seuraa toisistaan, oma nöyryys on kasvanut kun kerta toisensa jälkeen joutuu opettelemaan uusia tapoja kasvattaa kun on kaksi aivan erilaista lasta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisarussuhde ei ole mikään tae elinikäiselle ystävyydelle. Sisarukset voivat olla läheisiä ja toistensa kanssa tekemisissä tai sitten ei ole mitään muuta kuin riitaa.
Itse olen ainoa lapsi, mieheni myös ja meillä on yksi lapsi. Meillä on kuitenkin laaja ystäväpiiri, jossa oikeasti välitetään ja huolehditaan toisistaan.
Ainoa lapsi saa kavereita ja ystäviä päiväkodista, koulusta, harrastuksista, naapurustosta, vanhempien ystäväpiiristä...
Taloudellisesti on tietenkin helpompaa, mutta meillä se ei ollut syy. Matkustaminen, omat harrastukset, parisuhde, kaikelle on enemmän aikaa. Yhden lapsen kanssa on helpompi huolehtia myös lapsen asioista, koulusta, harrastuksista, kotona on rauhallisempaa, kun ei kolmella lapsella kavereita yhtäaikaa kylässä. Ehdit olla myös enemmän ihan kiirettömästi lapsen kanssa arjessa.
Entä jos tekisit niin, kun moni mies (ja miksei nainenkin) usein tekee, saadaakseen tahtomansa: ala puhua toisesta lapsesta, pikkuhiljaa, ei joka päivä, mutta ota se aina välillä puheeksi, kun tulee sellainen sopiva hetki sanoa, että toinen lapsi olisi hyvä/kiva/tarpeellinen/järkevä tms. Kun tarpeeksi pitkään pohtii asiaa ääneen ja listaa plussia ja miinuksia, niin usin käy niin, että se toinekin alkaa nähdä ne hyvät puolet ja lapsi saa tulla. Tai vaihtoehtoisesti sinä alat itse väsyä ajatukseen etkä enää tahdokaan toista lasta.
Joka tapauksessa asiasta kannattaa puhua, ei vaatien eikä edes kysyen, sopiiko se toiselle, vaan pohtien asiaa ääneen miehen kanssa eikä pelkästään omassa päässä.
Oma lapsi on ainut ja jää ainoaksi. Hyviä puolia on ne että sen kanssa jaksaa tehdä ja touhuta ja on varaa harrastuksiin ja muuhun. Mutta hänellä on kaikilla kavereillä 2-3 sisarusta. Monesti on jo harmitellut miksei hänellä ole.Olisihan noista seuraa ja oppisi jakamaan asioita tms. Olen istekin ainut lapsi ja vähän huono jakamaan ja avautumaan. Osin ehkä epäsosiaalinenkin.
Vierailija kirjoitti:
ainoa lapsi saa jakamattoman huomion ja mahdollisen perinnön aikanaan mutta huoli on kova jos sille ainokaiselle jotain ikävää tapahtuisikin
Ihan yhtä kova huoli se on kaikista lapsista jos jotain pahaa tapahtuu.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minulla on yksi sisar ja olimme lapsena toistemme parhaat ystävät. Aikuisena näemme nyt kiireisten elämien takia harvemmin, mutta voisin silti kertoa hänelle kaiken ja luottaa häneen aina.
Itselläni on kolme toivottua lasta ja uskon, että on suuri lahja saada sisarus. Perheen esikoinen ei mm halunnut edes lähteä syntymäpäivälahjareissulleen vain vanhempien kanssa ilman sisaruksia, koska ei halua lähteä mihinkään ilman sisaruksiaan. Monet hetket ovat niin täynnä rakkautta, että sydän meinaa haljeta. Mutta toisaalta rakas ystävä voi olla ihan yhtä tärkeä ihmissuhde.
Useamman lapsen perheessä on vaan paljon enemmän ääntä. Useammin joku lapsista tarvitsee vanhempien apua tai huomiota. Lapset myös kilpailevat vanhemman huomiosta keskenään, jolloin monesta tilanteesta tulee kamalaa kilpalaulantaa. Lapset riitelevät keskenään aina enemmän kuin toivoisi. ;).
Kaikesta menemisestä pitää aina sopia kolmen lapsen kanssa, eli joku joutuu aina joustamaan. Rauhalliset hetket vain yhden lapsen kanssa, jolloin ehtisi oikeasti keskustella ovat harvinaisia.
Juuri viimeksi ulkomailla kaupunkilomalla katsoin kaihoten suurkaupungin yksilapsisia perheitä, jotka tyylikkäässä vaatteissa kävelivät rauhassa käsikädessä. Meidän kolmikko oli kiireessä valinnut itse omat vaatteensa (ei olleet mikään ilo silmälle) ja sekoilivat jalkakäytävällä muiden edessä kielloista huolimatta.
Kun vanhemmat sisarusasian päättävät ja lapset hoitavat niin ajattelisin teitä ensisijaisesti enkä lapsia. Sisaruksen kanssa ja yksin voi olla yhtä lailla onnellinen tai onneton.
Jos taloutta ei tarvitse ajatella niin ajattelisin omaa melun, kaaoksen ja tarvitsevuuden sietoa.
Seuraava lapsi voi aina olla erilainen kuin ensimmäinen, vaikka vaan haastavampi tai koliikkivauva tai pahimmillaan vaikeasti sairas, jolloin seuraava lapsi tulee viemään isosisaren huomiosta entistä suuremman osan. Itse mietin ainakin jokaisen uuden lapsen kanssa, kannattaako ns keikuttaa venettä kun kaikki on nyt jo niin hyvin.
Tsemppiä ap.
Tulet varmasti onnelliseksi myös yhden lapsen kanssa. Keskityt vaan yksilapsisuuden hyviin puoliin.
Olen myös kuullut sanonnan, että jos äidistä tuntuu, että tilaa olisi vielä yhdelle lapselle, lapsia on voimavaroihin nähden juuri sopiva määrä.
Täällä kaikki jankkaavat että sisaruussuhde voi olla aivan kamala, mutta minä väitän, että kyllä se valtaosalla jää plussan puolelle. Minulle ei tule mieleen montaakaan, jolla olisi erityisen hankala tai etäinen sisaruussuhde, mutta tulee kymmenittäin ihmisiä, jotka ovat edes jonkin verran tekemisissä sisarusten kanssa ja pitävät näistä. Tunnen sukulaisuuden tai ystävyyden kautta varmaan n. 50 ihmistä niin läheisesti, että voin tämän arvion heidän sisarussuhteistaan luotettavasti tehdä.
Tuskin ketään kehotetaan jättämään tekemättä sitä ensimmäistäkään sen takia, että on aina mahdollista, että lapsi on vaikeasti sairas, vaikka se tekisikin elämästä hirvittävän raskasta. Sitä vaan ajatellaan, että todennäköisesti ei ole, ja jos on, niin kyllä siitä jotenkin selvitään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Entä jos tekisit niin, kun moni mies (ja miksei nainenkin) usein tekee, saadaakseen tahtomansa: ala puhua toisesta lapsesta, pikkuhiljaa, ei joka päivä, mutta ota se aina välillä puheeksi, kun tulee sellainen sopiva hetki sanoa, että toinen lapsi olisi hyvä/kiva/tarpeellinen/järkevä tms. Kun tarpeeksi pitkään pohtii asiaa ääneen ja listaa plussia ja miinuksia, niin usin käy niin, että se toinekin alkaa nähdä ne hyvät puolet ja lapsi saa tulla. Tai vaihtoehtoisesti sinä alat itse väsyä ajatukseen etkä enää tahdokaan toista lasta.
Joka tapauksessa asiasta kannattaa puhua, ei vaatien eikä edes kysyen, sopiiko se toiselle, vaan pohtien asiaa ääneen miehen kanssa eikä pelkästään omassa päässä.
Olen nähnyt tämän tapahtuvan lähipiirissäni. Perheen esikoisen rankan vauvavuoden päätteeksi mies julisti, että ei enää lisää lapsia, ja perheen äiti ajatteli, että ei hän nyt heti jaksaisikaan. Äidillä heräsi kuitenkin seuraavana tarve saada halu sisarus lapselle. Hän parin-kolmen kuukauden välein otti asian puheeksi, että eikö olisi kiva, jos tuolla olisi leikkikaveri. Ei jäänyt jankkaamaan, jätti ajatuksen vaan ilmoille. Esikoisen ollessa 3-vuotias isä alkoi itse vihjailla leikkikaverista.
Sama. Mies on myos selibaatissa, ettei tule vahinkoa.
Anoppini toivoi useampaa lasta ja taitaa katua, kun jatti miehen toiveesta yhteen.
Ja sanotakoon avioon satamaa purjehtiessa puhuttiin vahintaan kahdesta lapsukaisesta.
Mutten minakaan henno itsekyyttani perhetta hajottaa.
Murehdin tata aika usein. Tiedan etta kadun. Lapsi antsaitsee sisaruksen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kun ainoa lapsi perustaa perheen, ei ole lapsella serkkuja, tätejä ja setiä jos vielä sattuu niin että puolisokin on ainut lapsi. Surut ja murheet voi jakaa helposti semmoisen ihmisen kanssa joka tuntee sinut vauvasta asti ja on elänyt samoissa ympyröissä. Ja vanhempien kuoltua on tukena.
Itse korostan sitä että ikäeron ei ole hyvä olla 2-vuotta isompi. Itsellä on kaksi sisarusta joihin ei ole läheisiä välejä (olen perheen kuopus) kun ikäeroa melkein se 10-vuotta. He joutuivat olemaan huolehtijoitani eikä tullut tunnetta että olemme tasavertaisia. Nyt emme oikeastaan ole missään tekemisissä (ellei lasketa niitä 3 x vuodessa pakkotapaamisia). Eli ei se yksinäisyys yhtään helpota vaikka onkin niitä sisaruksia... Tämä on vain kokemukseni.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Kun ainoa lapsi perustaa perheen, ei ole lapsella serkkuja, tätejä ja setiä jos vielä sattuu niin että puolisokin on ainut lapsi. Surut ja murheet voi jakaa helposti semmoisen ihmisen kanssa joka tuntee sinut vauvasta asti ja on elänyt samoissa ympyröissä. Ja vanhempien kuoltua on tukena.
Tässäkin on hyvä muistaa, että ei voi tietää kuka kuolee ensin tai mitä ylipäänsä tulee tapahtumaan. Sisaruksia voisi olla enemmän, mutta ei silti voi tietää minkälaiset välit olisivat. Tai sisarus voi sairastua pahasti mieleltään tai fyysisesti, jolloin hän on se, josta huolehditaan. Ei niitä suruja ja murheita automaattisesti jaeta sisaruksen kanssa, jos ei ole hyvää yhteyttä toiseen.
Meitä kaksi lasta ja sisarus kuoli juuri alle parikymppisenä. Ennen kuolemaa olimme kerran puhuneet lapsuudestamme. Hän koki kaiken, jopa vanhempiemme toimet eri tavalla. Vaikka kasvoimme samassa ympäristössä, hän hyväksyi sen ympäristön tavat herkemmin kuin minä.
Halusin ainakin kaksi lasta ennen kuin tulin äidiksi, mutta pää kääntyi aika nopeasti lapsen synnyttyä. Aika lailla sama kokemus kuin sinulla: en pitänyt raskausajasta, synnytys traumaattinen ja vauva-aika melko kamalaa. Nyt lapsi on 6-vuotias ja biologinen kello olisi voinut alkaa vaatia toista lasta vaikka kuinka monta kertaa, mutta eipä ole vaatinut. En todellakaan haluaisi palata unettomiin öihin ja jatkuvaan imetykseen, pottatreeneihin ja siihen, ettei omaa aikaa ole lainkaan. Joskus poden huonoa omatuntoa, jos lapsi itse sanoo haluavansa siskon, mutta sitten muistan, että hän voi heti perään toivoa yksisarvista.
Itse olen todella nauttinut elämästä yhden lapsen vanhempana. Menoja on paljon vähemmän ja lapsen tarpeisiin voi keskittyä paremmin. On enemmän aikaa keskustella, jos lapsella on minkäänlaisia huolia tai kysymyksiä, enkä ole täysin rättiväsynyt. Sietää myös mainita, että jos hankkisin toisen lapsen, joutuisin jättämään vaivalla rakentamani yksityisyritykseni parin vuoden tauolle ja saattaisin menettää asiakkaani. Lapsella ei ehkä ole sisaruksia leikkitovereina, mutta en kyllä itsekään leikkinyt paljon sisarusteni kanssa, ja hän saa todella helposti uusia kavereita leikkipuistossa yms. Kaiken tämän lisäksi tunnen itse olevani parempi äiti, jos lapsia on vain yksi. Ja lopuksi vielä tärkein syy yksilapsisuuteen: en HALUA toista lasta. Sen yksistään pitäisi riittää.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Valitettavasti suomalaisessa yhteiskunnassa on edelleen vallalla ajattelu, että yksi lapsi on liian vähän ja enemmän kuin 2 tai korkeintaan 3 liiottelua. Me saatiin poika 5v kestäneillä lapsettomuushoidoilla ja jo ristiäisissä joku vanhempi sukulainen tokaisi että "seuraavaksi sitten tyttö heti perään, kun teilläkin alkaa ikää jo olemaan". Eli pitäisi siis olla se kaksi lasta ja mielellään vielä yksi kumpaakin sukupuolta.
Jotkut tuntuvat ajattelevan, että ainoa lapsi kasvaa lellityksi ja hemmotelluksi kakaraksi kun ei joudu jakamaan asioita sisaruksen kanssa. Tuokaan ei kuitenkaan pidä paikkaansa vaan on täysin kasvatuksesta kiinni.No tämä just. Koko ajan saa kuulla vihjailua, että valinta (1 lapsi) on väärä. Vaikka kuinka ajattelisi, että p*skat mitä muut sanoo ja omapa on elämämme silti kommentit vaikuttaa ja tulee olo, että lapsi kärsii tästä kun sitä mieltä muut on.
Ap
Aina tulee ikävia kommentteja ja arvostelua teki niin tai näin. Älä ota niitä huomioon, riittää kun olet itse tyytyväinen valintoihisi.
Todella tökeröä muutenkin kommentoida toisten perhetilannetta, ei muiden valintojen taustoista ulkopuoliset tiedä mitään.
Minulla on kaksi lasta pienellä ikäerolla ja kolmas syntyi kun ensimmäiset olivat muuttaneet pois kotoa. Eli kokemus kahdesta lapsesta ja tämä kolmas on vähän niin kuin ainoa lapsi.
Kaksi ensimmäistä leikkivät paljon yhdessä ja ovat aikuisenakin läheisiä. Vanhempana koin joskus riittämättömyyttä, kun en jaksanut tai ehtinyt olla läsnä ja kuunnella. Arki tuntui kiireiseltä. Kaikkia tavaroita ja harrastuksia piti maksaa kahden edestä ja toki kaksi lasta vie enemmän tilaa kuin yksi eli isompi asunto oli tarpeen, samoin auto.
Tämä kuopus on helppo. Tuntuu kevyeltä, kun jonnekin lähtee, se ei ole mikään operaatio. Pakkaaminen on helppoa, liikkuminen on kätevää. Yhden lapsen tarvitsemat vaatteet ja tarvikkeet eivät tunnu suurelta menoerältä. Nuorimmainen saa harrastaa mitä tahansa, kun ei tarvitse miettiä, että onko varaa sen toisenkin harrastuksiin. On myös eroa siinä herääkö yhden lapsen sairasteluihin ja onko töissä yhden vain kahden lapsen sairauksien vuoksi. Automatkustus on helppoa ja hotelleihin mahtuu miltei aina se yksi lapsi. Ainoa haittapuoli tässä yhdessä on se, että hän vaatii leikkiseuraa. Ensimmäisten kanssa en muista leikkineeni, pelasin kyllä ja ulkoilin, mutta lattialla autoilla ajelu ei tunnu tutulta enkä pidä siitä.
Ja mitä pitkään ikäeroon tulee, niin näinkin pitkällä ikäerolla lapsilla on läheiset suhteet.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mulla jäi yhteen lapseen kun mies ei halunnut enempää.
+ Yhden lapsen kanssa on helppoa.
Miten teidän arki sujuu ja onko lapsi kaivannut sisarusta? Mua jotenkin pelottaa, että lapsi jää yksin ja on yksinäinen. Miten esimerkiksi vaikka joku perheloma, eikö se ole lapselle tylsää olla vaan vanhempien kanssa ilman leikkikaveria? Toki vanhemmatkin voi leikkiä, mutta eihän se ole samanlaista kuin toisen lapsen seura.
Entä arkena vapaa-aika? Varmaan täytyy mahdollistaa joku harrastus, jossa on muiden lasten seuraa.
Ap
Olen itse ainoa lapsi ja se oli kamalaa. Joka hemmetin lomakin oli niin tylsä. Olin valitettavasti myös itsekäs lapsi, enkä osannut niin hyvin sosiaalisia taitoja, vaan nekin piti opetella myöhemmin muualla. Huoh.
Mulla on itsellä onneksi neljä lasta ja on huojentavaa nähdä, miten lapset ovat sosiaalisia, empaattisia ja kivoja tosiaan kohtaan. Mun itse pitää vaan opetella vieläkin, että tietyt nahistelut kuuluvat sisarussuhteisiin.
Näin aikuisena ainoana lapsena on se huono puoli, että joutui kantamaan yksinään vastuun vanhoista vanhemmistaan.
En voi ymmärtää, miten joku voi hehkuttaa yksilapsisuutta, varsinkin jos se on vanhempien tietoinen valinta.
Lapsella ei ole sisaruksia, jonka kanssa tarvitsee tapella, johon aina verrataan ja johon verrattuna haukutaan.
Ei tarvitse olla sisaruksen hakkaamana ja haukuttavana, ja kuunnella vanhempien haukkumista jossa puolustavat aina sisarusta ja ihmetellä, miksi säännöt ei ole samat ja miksi se toinen sisarus saa aina kaiken ja miksi itse et saa mitään.
Kun vanhemmat huomaavat, miten rasittavaa on jo yhden lapsen kanssa, niin on todella viisasta, ettei tee useampaa lasta. Sukulaiset ja kaveritkin kiittävät, kun ei koko ajan pyydellä ilmaiseksi lapsenvahdiksi. Ja yhtä lasta on helpompi vahtia kuin useampaa.
ainoa lapsi saa jakamattoman huomion ja mahdollisen perinnön aikanaan mutta huoli on kova jos sille ainokaiselle jotain ikävää tapahtuisikin