Lue keskustelun säännöt.
Haluaisinkin toisen lapsen, mutta mies ei. Yksilapsisuuden hyvät puolet?
Alunperin sovimme, että yksi lapsi voi tulla jos on tullakseen. Nyt meillä on muutama vuosi takana perhearkea ja olen alkanut toivomaan lapselle sisarusta. Tiedän, että siinä ei ole mitään järkeä kun mies ei tule toiseen suostumaan. Itse en tykännyt olla raskaana (vaivoja), synnytys oli traumaattinen ja vauvavuosi todella rankka huonosti nukkuvan vauvan kanssa. Odotin koko ajan, että lapsi kasvaa ja elämä helpottaa. Meillä ei olisi oikein tilaakaan toiselle, molemmat joutuisivat sulloutumaan samaan pieneen huoneeseen.
Silti huomaan olevani aidosti kateellinen kavereille, jotka ilmoittavat raskaudesta. Ihmiset kyselee milloin meilleKIN tulee toinen ja ihmettelevät jos vastataan, että ei taida tulla. Tuntuu, että kaikki tutut saavat nyt toisia lapsiaan kun esikoiset on 1-3v.
Lasta pitää koko ajan viihdyttää, vaikka ollaan koitettu opettaa leikkimään itsekseen. Hän haluaa seuraa ja onhan se ihan ymmärrettävää. Kateudella katselen puistossa keskenään leikkiviä sisaruksia, vaikka eihän se aina niin auvoista tietenkään ole.
Siis miten ihmeessä tästä tunteesta pääsee yli? Tämän takia en aio erota eli perhettä rikkoa, uusperhekuvio ei muutenkaan houkuttele. Ei auta kun kestää tai sitten toivoa, että mies muka jotenkin muuttaisi mielensä.
Mitä hyviä puolia on yksilapsisuudessa ja miten voisin muuttaa omaa ajattelutapaa? Siis eihän tässä mun ajattelussa ole mitään järkeä? Tämä asia vaivaa mua ihan päivittäin ja jotenkin pitäis nyt päästä tästä yli. Onko muita ollut samassa tilanteessa? Oon nyt kuukausia odotellut, että tää ois vaan joku vaihe. Helpottaako se sitten kun lähipiiriin ei enää synny pikkusisaruksia jatkuvalla syötöllä?
Kommentit (364)
Vierailija kirjoitti:
Ainut lapsi on aina jollain tasolla yksinäinen.
Olen itse ainut lapsi enkä kolmenkymmenen ikävuoden jälkeenkään pääse yksinäisyyden tunteesta eroon. Ei ole sisaruksia joihin tukeutua.
Minusta lasten tekoon ei pidä ryhtyä jos jättää sen sitten yhteen lapseen.
Sulla on ollut tossa asiassa vähän huonot vanhemmat, koska eivät ole tuossa tilanteessa pitäneet huolta, että luovat sitten sellaisen verkoston, johon voit tukeutua.
ja elämä voi heitellä. Itse en suunnitellut yhtä lasta, mutta sittenpä kävikin niin, että lapsen isä kuoli jo ennen lapseni syntymää. Uusperhe sinun-minun-meidän lapset en oman lapsuuden kokemusten jälkeen halunnut.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Hankkidut raskaaksi ja kysyt mieheltä mitä tehdään kun et halua aborttia
.
Sanot että ehkäisy "pett"i"
Exä teki näin ja on saanut nauttia siitä 20-vuotta. En suosittele.
Christiiina kirjoitti:
Minkä ikäinen sä olet ap? Miehillehän on tyypillistä se, että nelikymppisenä tulee uudestaan vauvakuume, vaikka olisikin jo ennestään lapsia. Eli jos olet ainakin muutaman vuoden miestäsi nuorempi, niin voit odottaa siihen asti, kunnes miehellesi tulee lisää ikää.
Nyt tulee kyllä oletetulta chirstiinalta niin hirweetä pskaa ettei mtn rajaa. Puhu vaan omasta puolestas.
Siis valitat että lapsestasi on vaivaa (vaatii seuraa), mutta haluat vielä toisenkin?
Vähemmän lapsia huostassa. Lyhempi odotus, kun vain yksi lapsi on 18-vuotias ja elatusmaksut loppuvat. Suomessa on maailman aggressiivisin LaSu.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Äitini on vanhempiensa ainoa lapsi eikä mitään muuta koskaan toivonut kuin sisarusta. Itse hän tekikin kaksi lasta, ja olen veljeni kanssa ollut pienestä asti kuin paita ja peppu. Olemme onnelliset sisko ja veli edelleen, melkein 50-vuotiaina. Mulla on 2 tyttöä ja 2 poikaa, tytöt toisilleen erittäin rakkaat ystävät ja pojat myös keskenään parhaat ystävät. Veljelläni 3 tyttöä, jotka kaikki erittäin läheisiä keskenään. Ehdoton kannatus sisarukselle täältä.
Vierailija kirjoitti:
Entä sitten, kun teistä aika jättää? Hän on yksin. Ei ole ketään, joka muistelisin lapsuutta tai jakaisi surun. Hänen mahdollisella lapsella/lapsilla ei tule olemaan ainoatakaan serkkua hänen puoleltaan. Riippuen tietysti lapsesta hän voi jäädä hyvin yksin. Noita näkee välillä, kun vanhemmat kuolevat, ei ole ketään enää. Toiset pystyvät rakentamaan turvaverkon muista kuin sukulaisista toiset eivät. Toisaalta kaikki eivät tule toimeen sukulaistenkaan kanssa.
Mulla on neljä sisarusta enkä heistä yhdenkään kanssa ole juurikaan tekemisissä. Oma turvaverkkoni on itse rakennettu, ystävät ja puoliso.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ihmiset ne vaan haluaa aina lisää ja lisää. Mitä jos keskittyisit siihen jo olemassa olevaan lapseesi? Maapallo on muutenkin ylikansoitettu.
Itselläni on yksi lapsi ja tunnen sen vähän taakkana koska roikkuu äidissä kiinni kun on introvertti luonteeltaan (niinkuin äitikin).
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Konstit on monet. Pieni nk valkoinen valhe.
Me ollaan mieheni kanssa sovittu 1-2 lasta. Kuulemma kaksi on miehelle ihan max max ja puheista päätellen häntä taitaa houkutella ajatus vain yhdestä.
Koen, että molemmat ovat ihan hyviä vaihtoehtoja. Minä olen itse kaksilapsisesta perheestä ja tulin nuorena tosi hyvin toimeen isoveljeni kanssa mutta me ollaan harvinaisen sopuisia keskenämme. Mitä olen nähnyt, on se tosi yleistä että sisarukset riitelevät keskenään, joskus hyvin verisesti. Monessa perheessä sisaruksista on sitten aikuisena jonkun verran tukea mutta toisaalta en henk. koht, tunne ketään, joka olisi erityisen läheinen sisarensa kanssa enää aikuisena, minä mukaanlukien. Sen sijaan tiedän useita tilanteita missä perintöasioista on kehkeytynyt valtava riita.
Se nyt on päivänselvää että yhden lapsen kanssa rahaa menee vähemmän ruokaan & vaatteisiin, pärjää pienemmällä autolla, pienemmällä asunnolla ja pienemmillä vapaa-ajan kuluilla. Jos tarkoitus on esim matkustaa tai käydä huvipuistoissa, tulee se merkittävästi edullisemmaksi yhden kuin useamman lapsen kanssa. Kyllä sisaruksista on toisilleen seuraa mutta toisaalta vanhemmilla on enemmän aikaa per lapsi jos niitä on vain yksi. Se säästää myös vanhempien jaksamista; jos riskinä on, että vanhemmat uupuisivat tai romahtaisivat sen taakan alla mitä useammasta lapsesta tulee, on ehdottomasti parempi pysyä pienemmässä luvussa.
Suuperheissä on luonnollisesti omat etunsa mutta minusta on turha pakottaa samaa perhemallia kaikille. Kaikkien elämäntilanteet ja toiveet nyt vain ei ole identtiset. Ja lapsen hyvinvointiin vaikuttaa takuulla enemmän se, että ydinperhe pysyy ehjänä kuin että saisi puol-sisaruksia jonkun muun miehen siittämänä. Tämä vastauksena joillekin kommenteille, ei AP:lle joka vaikuttaa fiksulta pohdinnoissaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Ainut lapsi on aina jollain tasolla yksinäinen.
Olen itse ainut lapsi enkä kolmenkymmenen ikävuoden jälkeenkään pääse yksinäisyyden tunteesta eroon. Ei ole sisaruksia joihin tukeutua.
Minusta lasten tekoon ei pidä ryhtyä jos jättää sen sitten yhteen lapseen.
minulla 1 lapsi mutta onneksi lapsella 3 sisarusta.
Vierailija kirjoitti:
Ihmiset ne vaan haluaa aina lisää ja lisää. Mitä jos keskittyisit siihen jo olemassa olevaan lapseesi? Maapallo on muutenkin ylikansoitettu.
Outoa, ettei ihmisiä hetkauta yhtään se, että esim. Suomessa koulutus ja terveydenhuolto alas ajetaan. Tulee lisäämään todella paljon eriarvoisuutta ja levottomuutta yhteiskunnassa.
Rahalla saa varmasti jatkossakin palveluita, joten kai ne ovat sitten nämä kaikista hyvätuloisimmat, ketkä lisääntyy. Kai se raha lämmittää tulevaisuuden turvattomassa maailmassa sitten.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Olen itse ainoa lapsi ja vanhempani ovat jo kuolleet. Olisin toivonut sisaruksia. Olin yksinäinen, vaikka oli naapurin lapsia ja serkkuja. Mutta silti, kun olin teini olisin kaivannut varsinkin isosiskoa ja -veljeä.
Minäkin olisin halunnut isosiskon tai -veljen, mutta oli vain pikkusisko. Ei kaikkea vaan voi saada ja ap:n esikoinen nyt vaan ei mitenkään voi saada vanhempaa sisarusta.
Meillä oli myös mies vaan yhden lapsen kannalla. Itse olisin halunut toisen. Nyt ollaan erottu ja molemmilla uusi puoliso ja uusia lapsia ei ole tulossa. Ikää on jo reippaasti yli 50 ja minulta kohtu poistettu vuosia sitten, eron jälkeen terveyssyistä.
Surua siitä että lapsi jäi ilman sisarusta.
Mulla on isosisko, jonka kanssa en nykyisin ole enää tekemisissä. Lapsuudessakaan hän ei koskaan suojellut tai hoitanut mua, sen sijaan keksi mulle ilkeitä lisänimi, haukkui, eikä koskaan halunnut olla mun kanssa. En koskaan kokenut, että hän olisi musta välittänyt tipan vertaa. Äiti oli masentunut, eikä myös ollut läsnä. Kaverit oli mun tuki ja turva ja joskus olen ajatellut, että he minut oikeasti kasvattivat, ei perheeni.
Aikuisiällä sama ilkeily ja kyräily jatkui, kaikessa tekemisessäni oli vikaa ja muutaman kerran sain niin voimakkaat haukkumurskyt, että viimeisellä kerralla napsahti kamelin selkä ja ajattelin, että nyt riitti. Siitä on jo aikaa joitakin vuosia, enkä ole häneen siis ollut yhteydessä, niin paljon pahaa hän on minulle tehnyt ja terapiassa olen joutunut lamppaamaan asian tiimoilta.
Itselläni on yksi lapsi ja olen tosi onnellinen että hänellä on ihania ystäviä. Hän itse on sanonut, ettei hän oo kaivannut sisaruksia, kun hänellä on kaverit. Joku aika sitten tuli ikävä ero lapsen isästä ja jäin kahden pojan kanssa ja onhan tä paljon helpompaa näin vaan kahdestaan. Kuitenkin pojan koulun, harrastusten yms kautta niin paljon kaikkea, mitä yksin töiden ohella pyörittelen, että en tiedä, olisi ko tätä showta edes jaksanut pyörittää rajallisilla voimavaroillani, jos olisi enemmän kuin tuo yksi.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Yhdelle lapselle on enemmän aikaa olla läsnä, lapsen tarpeet tulee paremmin huomioiduksi kun kaikki silmät ja kädet ei ole pienemmän perässä.
Olen miettinyt, miten mahdoin jäädä vaille huomiota, kun pikkusiskoni syntyi. Tulin kuitenkin siihen tulokseen, että kyllä pikkusiskoni on vaan aika paljon parempi juttu kuin se huomio, mitä olisin voinut saada ilman häntä.
Samaa mieltä, pienellä 2v ikäerolla pikkusisko ja takuulla olen jäänyt ilman huomiota pienenä (ja äiti on siitä kertonutkin). Mutta kyllä pikkusisko on ollut myös paras ystävä läpi lapsuuden.
Toisaalta, ei voi tietää miten käy. Hyvät ja huonot puolensa on sekä yksilapsisuudessa että sisaruksissa. Ainoa lapsi voi kokea yksinäisyyttä ja jostain paitsi jäämisen kokemusta, tai sitten ei. Sisarus voi olla mitä suurin rikkaus, mutta toisaalta ei ole mitään takuuta että sisaruksen kanssa tulisi toimeen kovinkaan hyvin, pahimmillaan elämä on jatkuvaa tappelua (ja onhan sekin mahdollisuus ettei toinen olekaan terve ja silloin toinen lapsi jää helposti aika heitteille). Eikä mistään voi etukäteen tietää miten tulee käymään. Joten lapsiluku pitäisi päättää sen mukaan mikä itsestä tuntuu hyvälle, ei sen mukaan mitä muut ajattelee.
Narsistinen kuslpää sisarukseni piti minua pelossa suurimman osan ajasta. Kotona ollessani oveni oli lukossa, ja istuin itse lähellä ovea että kerkesin nappaamaan avaimesta kiinni kun sisarukseni yritti tulla oven lukosta tiirikoiden. Jos hän pääsi sisälle huoneeseeni, hän hagk asi minua nyrkeillä.
Että olisin joo ottanut mieluummin elämäni yksilapsisena, ja itsekin tein vain yhden lapsen siitä syystä että tiesin että vanhemmat voivat rakastaa joskus vain yhtä lasta, ja antaa toisen, hylkiölapsen sille rakkaalle nyrkkeilysäkiksi.
Ihmettelen kysymyksen alipeukutusta... Ap:lta ihan asiallinen ja nätisti kirjoitettu kysymys.
Minusta yksilapsisuuden valinneet ovat maailman itsekkäimpiä ihmisiä. Miksi sitten teit sen yhdenkään, eikö olisi ollut parempi olla yksin, tai sitten kaksin miehen kanssa?
Itse ainoana lapsena olisin kaivannut sisaruksia. Äitini kipuherkkä kitisijä, joka aina jaksoi jauhaa, miten kivuliasta ja kamalaa synnytys on, joten hyvissä ajoin päätin, että jos lapsia on tullakseen, saa tulla useampikin ja niin tuli! Synnytys on kuitenkin pieni hetki vain, enkä tajua ihmisiä, jotka traumatisoituvat ohikiitävästä kokemuksesta, vaikka olisi epämiellyttäväkin.
Kauhein asia, minkä voi lapselle antaa, on koko elämän kestävä yksinäisyys, jota ei täysin korvaa oma perhekään. Sen huomaa sitten, kun vanhemmat vanhenevat ja yksin on vastuussa kaikesta heihin liittyvästä, eikä ole ketään, kenen kanssa voisi edes keskustella asiasta. Tai puhumattakaan lapsuuden yksinäisyydestä. Koulukavereita tulee ja menee, työkavereita tulee ja menee, aviopuolisoitakin ehkä tulee ja menee, mutta vain sisaruus on koko elämän kestävä suhde, se pisin. En voi kuin kadehtia niitä, joilla sisaruksia on, enkä voisi kuvitellakaan, että oma esikoinen olisi jäänyt ainokaiseksi.