Rakastat aina lapsiasi enemmän kuin puolisoasi tai ketään kumppaniasi - eikö totta?

Vierailija kirjoitti:

Tietysti. Enkä olisi halunnut lasta sellaisen miehen kanssa, jolle lapsi ei olisi myös mennyt ensimmäiselle sijalle elämässä.

Mistä kukaan voi tietää siinä lapsen haluamisvaiheessa, ketä joskus myöhemmin rakastaa eniten?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Voisitteko jättää nyt noi palavan talon seikkailut sikseen, r unkkarit. Iskostakaa päähänne, että TE ETTE LÄHDE SOOLOILEMAAN PALAVAAN RAKENNUKSEEN ja aiheuta palomiehille lisähengenvaaraa kun niiden pitää etsiä useampaa autistia tönöstä. Ette te sieltä ketään edes pelastaisi, se tositilanne kun ei ole mitään sankarielokuvaa missä astelette tukka hulmuten läpi liekkien ja pelastatte yhtään ketään.

Eiköhän tässä ollut kyse enemmän vertauskuvallisesta asiasta eikä siitä että joku oikeasti pyörii palomiesten jaloissa estämässä heidän työntekoaan 🙄

Kummasti sitten aina näissä (kumman pelastaisit, lapsen vai jonkun muun) keskusteluissa ihmiset pillastuu psykoosin partaalle vääristä vastauksista. Eikö riitä että itse nostaa itsensä jalustalle, pitääkö muutkin saada siihen samaan korokkeeseen? Ja mielikuvitukseksihan tuo jääkin, kun oikeassa arjessa ne selfiet ja/tai pelkkä kännykkäkin kiilaa sen Suurimman Rakkauden ohi että heilahtaa.

Vierailija kirjoitti:

Kyllä mä  enemmän olen rakastanut jopa ihmistä, jota en saanut.

Mutta lapsiin on sellainen "kukaan ei saa heitä satuttaa" -suhde eniten.

Tämä. Vain 10% kasvattajista hyväksyy lapsiin käsiksi käymisen.

Ei rakkaus omia lapsia ja rakkaus muita kohtaan ole edes vertailtavissa. Rakkaus omia lapsia kohtaan on vaisto. Luulen että karhuäiti ja tiikeriäiti tuntee aivan samoin. Suojelunhalua joka tavallaan läpäisee koko kropan ja pistää tarvittaessa itsesuojeluvaistonkin pois päältä. Se on aivan eläimellistä ja aivan eri tunne kuin mitä voin tuntea jotakin miestä kohtaan. Noilla tunteilla pitäisi olla ihan eri nimitys.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei näitä voi verrata keskenään. Äidinvaisto ja rakkaus lapseen on hyvin primitiivistä, lasten vuoksi menisi vaikka tuleen tai taistelisi kuolemaan saakka jos joku heitä uhkaisi. Mies taas on valittu elämänkumppani, jonka kanssa kasvetaan ja vanhetaan yhdessä ja jonka kanssa koko elämä rakennetaan. Rakkaus on suurta mutta erilaista lasten ja puolison kohdalla.

🤣🤣 nyt lens piimät nenästä. Mä ehkä ehdin kutoa sulle silkkisen sankariviitan jouluun mennessä. Kovin on harhainen mielikuva itsestään.

Turskahtele kaikessa rauhassa. Jos sinulla ei ole lapsia, niin et ole millään tavalla pätevä tuomitsemaan näitä väitteitä. Jos taas on, niin on todella surullista ettei sinulla ole käsitystä millaista psyykkisesti terveen äidin rakkaus lapsiaan kohtaan on.

Johan tuolla on mainittu useampia esimerkkejä mitkä pohjaavat näkemystäni, ilmeisesti denialismi estää lukemisen. Minä olen vanhempieni lapsi, en siis voi millään tavoin tietää vanhempien rakkaudesta? No en tottavie voikkaan, kun se on myytti johon lietsotaan ihmisiä uskomaan ja jos joku ei usko niin sitä dissataan. Omat vanhempani eivät ole rakastaneet yhtään ketään ja vaikka joku tuolla aiemmin ketjussa toisin väitti, hengissä ollaan. Kyllä minäkin osaan vauvoja, eläimiä ja työtänikin hoitaa ilman että rakastaisin yhtään ketään.

Kerro minulle, miksi on olemassa lastensuojelu jos vanhemmat tekevät lastensa eteen kaikkensa, sen rakkauden voimalla? Miksi on olemassa edes sana perheväkivallalle tai lapsensurmalle, jos vanhemmat rakastavat lapsiaan? Aika paradoksi, eikö? Minun vanhempani eivät sentään valehtele, että olisin rakas.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei näitä voi verrata keskenään. Äidinvaisto ja rakkaus lapseen on hyvin primitiivistä, lasten vuoksi menisi vaikka tuleen tai taistelisi kuolemaan saakka jos joku heitä uhkaisi. Mies taas on valittu elämänkumppani, jonka kanssa kasvetaan ja vanhetaan yhdessä ja jonka kanssa koko elämä rakennetaan. Rakkaus on suurta mutta erilaista lasten ja puolison kohdalla.

🤣🤣 nyt lens piimät nenästä. Mä ehkä ehdin kutoa sulle silkkisen sankariviitan jouluun mennessä. Kovin on harhainen mielikuva itsestään.

Turskahtele kaikessa rauhassa. Jos sinulla ei ole lapsia, niin et ole millään tavalla pätevä tuomitsemaan näitä väitteitä. Jos taas on, niin on todella surullista ettei sinulla ole käsitystä millaista psyykkisesti terveen äidin rakkaus lapsiaan kohtaan on.

Johan tuolla on mainittu useampia esimerkkejä mitkä pohjaavat näkemystäni, ilmeisesti denialismi estää lukemisen. Minä olen vanhempieni lapsi, en siis voi millään tavoin tietää vanhempien rakkaudesta? No en tottavie voikkaan, kun se on myytti johon lietsotaan ihmisiä uskomaan ja jos joku ei usko niin sitä dissataan. Omat vanhempani eivät ole rakastaneet yhtään ketään ja vaikka joku tuolla aiemmin ketjussa toisin väitti, hengissä ollaan. Kyllä minäkin osaan vauvoja, eläimiä ja työtänikin hoitaa ilman että rakastaisin yhtään ketään.

Kerro minulle, miksi on olemassa lastensuojelu jos vanhemmat tekevät lastensa eteen kaikkensa, sen rakkauden voimalla? Miksi on olemassa edes sana perheväkivallalle tai lapsensurmalle, jos vanhemmat rakastavat lapsiaan? Aika paradoksi, eikö? Minun vanhempani eivät sentään valehtele, että olisin rakas.

Tottakai on henkisesti sairaita vanhempia, jotka eivät tunne niin kuin suurin osa. Mutta ei se tee vanhemmuuden tunteista myyttiä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei näitä voi verrata keskenään. Äidinvaisto ja rakkaus lapseen on hyvin primitiivistä, lasten vuoksi menisi vaikka tuleen tai taistelisi kuolemaan saakka jos joku heitä uhkaisi. Mies taas on valittu elämänkumppani, jonka kanssa kasvetaan ja vanhetaan yhdessä ja jonka kanssa koko elämä rakennetaan. Rakkaus on suurta mutta erilaista lasten ja puolison kohdalla.

Näin. Toisaalta taas "äidinrakkaus" saattaa saada merkillisiä piirteitä jos ei ymmärretä mitä rakkaus on. Lapsesta voi tulla rikollinen narkomaani alkoholisti, joka vain varastaa vanhemmiltaan ja piinaa omia sisaruksiaankin. Siinä vaiheessa "tuleen meneminen" ja "kuolemaan saakka taistelu" saattavat saada ihan uusia merkityksiä, ja se äiti voi joutuakin valitsemaan oman elämänsä tai tämän lapsen elämän ihan oikeasti.

Korulauseet on korulauseita, todellisuus näyttäytyy usein toisenlaisena.

T: alkoholistin sisarus

Voi joutua valitsemaan pakosta ettei pidä lapseen yhteyttä, mutta edelleen todennäköisesti rakastaa lastaan ja toivoo että lapsi kokisi jonkun ihmejärkiintymisen/parantumisen ja sille saisi taas olla vanhempi.

Tyttäreni on ollut minulle aina rakkain. Vaimoani rakastin enemmän kuin poikaani, mutta eron jälkeen yksikään kumppani ei ole noussut poikani edelle, mutta uskon näin voivan käydä. Tytär silti aina rakkain, vaikka tulisi millainen parisuhderakkaus eteen.

Vierailija kirjoitti:

Ei rakkaus omia lapsia ja rakkaus muita kohtaan ole edes vertailtavissa. Rakkaus omia lapsia kohtaan on vaisto. Luulen että karhuäiti ja tiikeriäiti tuntee aivan samoin. Suojelunhalua joka tavallaan läpäisee koko kropan ja pistää tarvittaessa itsesuojeluvaistonkin pois päältä. Se on aivan eläimellistä ja aivan eri tunne kuin mitä voin tuntea jotakin miestä kohtaan. Noilla tunteilla pitäisi olla ihan eri nimitys.

Kävisikö rakkaus (puolisoa kohtaan) ja vaisto (lasta kohtaan)?

Lapsi "rakastaa" vanhempiaan riippuvuussuhteen takia.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei näitä voi verrata keskenään. Äidinvaisto ja rakkaus lapseen on hyvin primitiivistä, lasten vuoksi menisi vaikka tuleen tai taistelisi kuolemaan saakka jos joku heitä uhkaisi. Mies taas on valittu elämänkumppani, jonka kanssa kasvetaan ja vanhetaan yhdessä ja jonka kanssa koko elämä rakennetaan. Rakkaus on suurta mutta erilaista lasten ja puolison kohdalla.

🤣🤣 nyt lens piimät nenästä. Mä ehkä ehdin kutoa sulle silkkisen sankariviitan jouluun mennessä. Kovin on harhainen mielikuva itsestään.

Turskahtele kaikessa rauhassa. Jos sinulla ei ole lapsia, niin et ole millään tavalla pätevä tuomitsemaan näitä väitteitä. Jos taas on, niin on todella surullista ettei sinulla ole käsitystä millaista psyykkisesti terveen äidin rakkaus lapsiaan kohtaan on.

Johan tuolla on mainittu useampia esimerkkejä mitkä pohjaavat näkemystäni, ilmeisesti denialismi estää lukemisen. Minä olen vanhempieni lapsi, en siis voi millään tavoin tietää vanhempien rakkaudesta? No en tottavie voikkaan, kun se on myytti johon lietsotaan ihmisiä uskomaan ja jos joku ei usko niin sitä dissataan. Omat vanhempani eivät ole rakastaneet yhtään ketään ja vaikka joku tuolla aiemmin ketjussa toisin väitti, hengissä ollaan. Kyllä minäkin osaan vauvoja, eläimiä ja työtänikin hoitaa ilman että rakastaisin yhtään ketään.

Kerro minulle, miksi on olemassa lastensuojelu jos vanhemmat tekevät lastensa eteen kaikkensa, sen rakkauden voimalla? Miksi on olemassa edes sana perheväkivallalle tai lapsensurmalle, jos vanhemmat rakastavat lapsiaan? Aika paradoksi, eikö? Minun vanhempani eivät sentään valehtele, että olisin rakas.

Tottakai on henkisesti sairaita vanhempia, jotka eivät tunne niin kuin suurin osa. Mutta ei se tee vanhemmuuden tunteista myyttiä.

Okei, miksi sitten tätä fraasia hokevat asettavat oman napansa lapsen edun edelle? Ja henkisesti sairasta on vain nuo pahoinpitelyt ja murhat, ei se ettei rakasta lastaan.

Jaa-a. Jos isäni tai äitini rakastaisi kumppaniaan enemmän kuin minua, niin se ei tuntuisi miltään. Mutta jos kumppanini rakastaisi lastaan enemmän kuin minua, niin se tuntuisi hirveältä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mihin minä sitten kumppania tarvitsisin, jos rakastaisin lapsia enemmän? Sillä perusteellahan kumppani yleensä valitaan, että otetaan sellainen, jota rakastetaan enemmän kuin ketään muuta.

Tämä kysymys on yhtä järkrvä, kuin se, että mihin niitä lapsian sitten tarvitaan, jos kerran miestä rakastetaan enemmän? 

Eiköhän niitä rakasteta kumpaisiakin, mutta rakkaus on täysin erilaista. 

Vahna sanonta kuuluu (ja olen kuullut tämän monenkin ihmisen sanovan, jotka ovat nämä molemmat kokeneet) että mies otetaan viereltä, mutta lapsi sydämestä. ( siis kuolemantapauksen yhteydessä)

Minusta nuo kysymykset eivät ole yhtä järkeviä. Voihan ihmisellä olla lapsia, vaikka niitä ei rakastaisi yhtään. Lapsia hankkiessaan ei voi etukäteen edes tietää, tuleeko niitä rakastamaan vai ei. Lapset eivät lakkaa olemasta omia lapsia, vaikka niitä lakkaisi rakastamasta, ja tavallisesti lapsista on huolehdittava tunteista riippumatta. Kumppanin kanssa suhde ei yleensä edes ala ilman rakkautta, ja jos rakkaus loppuu niin yleensä myös suhde loppuu ja kumppani saattaa hävitä kokonaan elämästä.

Kun itse sain lapsia, rakastin heitä enemmän kuin heidän isäänsä. Myöhemmin tutustuin nykyiseen mieheeni, jota rakastan enemmän kuin lapsiani.

En halua vertailla.

Lasten paras tulee ensin, sitten omani ja vasta sen jälkeen puolisoni. En voi olla onnellinen jos lapseni eivät voi hyvin.

En sanoisi, että eri määrää, vaan eri tavalla. Kaikki läheiseni ovat minulle rakkaita.

Jokainen äiti vastaa ja isä Totta!

Se on erilaista rakkautta. Omat lapset ovat osa omaa sielua ja elämää. Puoliso on muulla tavalla rakas.

Miestäni olen aina rakastanut yli kaiken, mutta rakastan myös lapsiani, paljolti siksi koska he ovat mieheni lapsia. Rakastan myös anoppiani ja kälyäni, koska he ovat miehen äiti ja sisko.

Mä rakastan pupuani enemmän kuin lapsiani ja rakastan pupuani myös enemmän kuin miestäni.