Ehdotin syöpäsairaalle mummille, että vien hänet kasvohoitoon, ostoksille, lempiravintolaansa ja minne haluaakin, vastaus oli "mitä hel vetin väliä semmoisilla enää olisi, älä tule jos ei ole oikeaa asiaa"

Isäni kuoli helmikuussa. Vielä vuosi sitten oli elämänsä kunnossa, mutta kesälmä qlkoi pikkuhiljaa pahaa-aavistamaton muutos. Tiesin, ettei isällä kaikki ollut hyvin, mutta luulin vain si tkeäksi bakteeriksi. Sitten sain eräänä työpäivän aamuna soiton itkuiselta äidiltäni: Isälle oli annettu max kaksi päivää elinaikaa. Kun katsoin isääni sajraalanpedillä ja sydän kurkussa surua niellen tajusin mitä hän tarkoitti.

Hän oli nimittäin puhunut kesällä ja syksyllä paljon useammin hänen kuolemansa jälkeisestä ajasta. En vielä silloin tajunnut tinlanteen vakavuutta ja yontesin, kuinka korkeakoulusta valmistuttuani vein vanhempani konsertteihin ja ulkomaille kiitollisuuteni osoituksena kaikkea sitä kohtaan mitä heiltä sain. Lintuharrastelijana isäni oli aina ennen mielellään reissamassa nähdäkseen lajeja luonnossa, mutta nyt hän vastasi, että ei tarvitse. Ei hän jaksa.

Ei hän jaksa.

Tätä varmaan mummosikin käy läpi. Käsittelee suruaan ja toisaalta kipujen ja väsymyksen keskuudessa ei vanha ihminen välttämättä jaksa enää lähteä. Yritä ymmärtää mummuasi ja puhu vanhempiesi kanssa jos tilanne ei helpota. Tarkoitit hyvää, siitä ei epäilystäkään ja haluat vielä nähdä mummoasi vielä kun hän on täällä. Mummulle täytyy antaa tilaa ja rauhaa käsitellä suruaan ja olla tälle läsnä elämänsä viimeisen luvun kirjoittamisessa.

Toivotan voimia ja jaksamisia teille kaikille.

Onhan se omaisille helpompaa jos sairas hoitojen loputtua, niiden raskaiden ja huonoa olia tekevien, olisi iloinen, lempeä, ystävällinen ja terve joka paikkaan ehtivä kunnes aamulla jää sänkyyn ja kuolee.

Oikea elämä ei ole sellaista. Kunto huononee, olo on toivoton kun hoidot ei tehonneet, voi olla kipuja, ei jaksa, on kotisairaalan hoidossa. Ahdistaa, tuskastuu omaisiin.

Lähipiirissä jaksamaton aika kesti sen 5 kk hoitojen loppumisesta kuolemaan. Se oli raskasta aikaa kaikille. Sairaan kohdalla luopumisen tuskaa, käsillään tekevä kuusvitonen ja voimat ihan pois. Lääkitys hidastutti puhetta ja liikettä lisäksi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vakavasti sairaana tulee varmasti monenlaisia tunteita, viha, epäusko, katkeruus, toivottomuus, ja varmaan vasta viimeiseksi hyväksyminen. Siten ollen pitää ymmärtää vihaistakin käytöstä ja sairas ei jaksa ajatella välttämättä positiivisesti kuten terve tuollaisista virkistys päivistä.

Jotenkin ihmetellyt ihmisten vaatimuksia, sen sairaan, kuolemaa odottavan pitäisi ottaa muut huomioon loputtomiin, jaksaa kaikki jonninjoutava "piristäminen" ja olla vahvempi kuin omaiset.

Kyllä jokaisen pitäisi ymmärtää jos sairaalta pinna palaa. Kun terveetkin ihmiset huutaa toisilleen, riitelee. Ei kukaan vaadi terveeltä tyttäreltä, puolisolta että sun vaan pirää olla lempeä ja kohtelias mutta täällä sitä vaaditaan huonokuntoiselta mummolta.

Tästä tuli mieleen, miten yksi nuori mies sairastuttuaan syöpään kertoi jälkeenpäin, miten vaikeaa oli se, että omia läheisiä, jopa äitiään joutui lohduttelemaan ja olla itse se reipas.

Eikä varmasti ole ainoa vakavasti sairastunut, joka tämän taakan omista läheisistäänkin joutuu kantamaan.

Setäni on potenut vuosia etenevää keuhkosairautta, joka tappaa. Siinä hitaasti tukehtuu hengiltä.

Happipullot on nyt käytössä.  Jos hän olisi sairastuessaan ollut jonkun vuoden nuorempi, olisi voinut päästä elinsiirtojonoon......kun tietty ikäraja tulee täyteen, antavat kuolla pois........Hän on koko ajan nykyään ärtyinen ja allapäin. Elinajan ennuste ehkä pari vuotta. Ainoa, mistä jaksaa iloita, on kissa. Toivotus on soitellessa "Kuolemaa kohti".  Siihen on vaikea vitsailla mitään "no niinhän me kaikki", kun tietää että se oikeasti tekee tautiin kuolemaa.......On siinä vaikea jutellakin, kun toisella ei ole muuta kerrottavaa kuin miten paskaa tämä on. Ennen oli reipas ja iloinen mies, joka ei montaa hetkeä pötkötellyt paikoillaan, kun piti päästä touhuamaan, hyvä jos malttoi uutiset ja urheiluruudun katsoa, kun aina oli jotain puuhaa menossa. 

Siinä ei jaksa tehdä iloisia asioita, kun on kuullut tuomionsa. Masentuu, kelailee elämäänsä. 

Ymmärrä mummoasi. Hän ei vaan jaksa. 

Vierailija kirjoitti:

Setäni on potenut vuosia etenevää keuhkosairautta, joka tappaa. Siinä hitaasti tukehtuu hengiltä.

Happipullot on nyt käytössä.  Jos hän olisi sairastuessaan ollut jonkun vuoden nuorempi, olisi voinut päästä elinsiirtojonoon......kun tietty ikäraja tulee täyteen, antavat kuolla pois........Hän on koko ajan nykyään ärtyinen ja allapäin. Elinajan ennuste ehkä pari vuotta. Ainoa, mistä jaksaa iloita, on kissa. Toivotus on soitellessa "Kuolemaa kohti".  Siihen on vaikea vitsailla mitään "no niinhän me kaikki", kun tietää että se oikeasti tekee tautiin kuolemaa.......On siinä vaikea jutellakin, kun toisella ei ole muuta kerrottavaa kuin miten paskaa tämä on. Ennen oli reipas ja iloinen mies, joka ei montaa hetkeä pötkötellyt paikoillaan, kun piti päästä touhuamaan, hyvä jos malttoi uutiset ja urheiluruudun katsoa, kun aina oli jotain puuhaa menossa. 

Siinä ei jaksa tehdä iloisia asioita, kun on kuullut tuomionsa. Masentuu, kelailee elämäänsä. 

Ymmärrä mummoasi. Hän ei vaan jaksa. 

Juttele siitä kissasta setäsi kanssa. Kysele miten se jaksaa, ja mitä on puuhaillut. Onhan joku joka asuu lähellä ja käy katsomassakin? Mulla on nyt huoli kissankin puolesta, että onhan sille hyvä koti kun sedästä aika jättää?

Sairastan syöpää ja jos johonkin olen väsynyt niin ulkonäköpaineisiin. Ne eivät tahdo kadota edes parantumatonta tautia sairastavalla. Kun hiukset lähtevät, peruukkihuolet. Kun kulmat katoavat, pitää meikata ne paikalleen aina ihmisten ilmoille mennessä. Sitä miettii, onko naama punainen vaiko turvonnut tänään, onko liian laiha vai liian lihava. Onko rinnaton nykyajan amatsoni ja irtoaako ne kynnet vai ei? Uskallanko lakata? Ovatko korkokenkäni turhia? Pitäisikö kaikki paremmat vaatteet jo myydä kirpparilla kun kuolo kohta korjaa. Voisikohan arkkuun laittaa villasukat jalkaan?

Antakaa meidän olla edes kuolinvuoteella vaan ihmisiä, rapistuvia, väsyneitä, kaikkensa tehneitä!

Vierailija kirjoitti:

Setäni on potenut vuosia etenevää keuhkosairautta, joka tappaa. Siinä hitaasti tukehtuu hengiltä.

Happipullot on nyt käytössä.  Jos hän olisi sairastuessaan ollut jonkun vuoden nuorempi, olisi voinut päästä elinsiirtojonoon......kun tietty ikäraja tulee täyteen, antavat kuolla pois........Hän on koko ajan nykyään ärtyinen ja allapäin. Elinajan ennuste ehkä pari vuotta. Ainoa, mistä jaksaa iloita, on kissa. Toivotus on soitellessa "Kuolemaa kohti".  Siihen on vaikea vitsailla mitään "no niinhän me kaikki", kun tietää että se oikeasti tekee tautiin kuolemaa.......On siinä vaikea jutellakin, kun toisella ei ole muuta kerrottavaa kuin miten paskaa tämä on. Ennen oli reipas ja iloinen mies, joka ei montaa hetkeä pötkötellyt paikoillaan, kun piti päästä touhuamaan, hyvä jos malttoi uutiset ja urheiluruudun katsoa, kun aina oli jotain puuhaa menossa. 

Siinä ei jaksa tehdä iloisia asioita, kun on kuullut tuomionsa. Masentuu, kelailee elämäänsä. 

Ymmärrä mummoasi. Hän ei vaan jaksa. 

Toisaalta ymmärrän setääsi, mutta toisaalta en. Kun miettii entä jos sanoo jollekin kuolemaa kohti, ja se terve jolla odotetaan olevan kymmeniä vuosia elinaikaa kaatuu ja kuolee, tai joutuu kolariin jossa kuolee jne. Elämä voi siis päättyä muillakin ykskaks

Vierailija kirjoitti:

Sairastan syöpää ja jos johonkin olen väsynyt niin ulkonäköpaineisiin. Ne eivät tahdo kadota edes parantumatonta tautia sairastavalla. Kun hiukset lähtevät, peruukkihuolet. Kun kulmat katoavat, pitää meikata ne paikalleen aina ihmisten ilmoille mennessä. Sitä miettii, onko naama punainen vaiko turvonnut tänään, onko liian laiha vai liian lihava. Onko rinnaton nykyajan amatsoni ja irtoaako ne kynnet vai ei? Uskallanko lakata? Ovatko korkokenkäni turhia? Pitäisikö kaikki paremmat vaatteet jo myydä kirpparilla kun kuolo kohta korjaa. Voisikohan arkkuun laittaa villasukat jalkaan?

Antakaa meidän olla edes kuolinvuoteella vaan ihmisiä, rapistuvia, väsyneitä, kaikkensa tehneitä!

Joo. Mutta myös kuolivuoteella voi käyttäytyä jos vain haluaa. Tuohonkin ehdotukseen mummo olisi voinut vastata vain "Kiitos ja arvostan ehdotustasi, mutta en jaksa. Voisitko silti tulla käymään ja jutellaan jostain muusta". Tämä mummo kielsi jopa vierailut, joten ei kannata olla kuolinvuoteellaan katkera, ettei tultu katsomaan. Sitä saa mitä tilaa.

Vierailija kirjoitti:

Ymmärrän ap:n hyvän ajatuksen, mutta tavallaan ymmärrän mummon reaktionkin. Jos hän kuitenkin on pohjimmiltaan hyvä tyyppi, saatte kyllä sovittua asian: sinä ymmärrät että ehdotus ei ollut ehkä paras mahdollinen ja mummo ymmärtää sen että tarkoitit kuitenkin hyvää.

Tuo ettei mummo vastaa enää ap:lle puhelimeenkaan / ei halua olla tekemisissä, viittaa kyllä siihen ettei välttämättä ole mikään mukava ihminen ylipäänsäkään.

Yksi selvittämisen arvoinen asia voi olla, käyttääkö mummosi esim. sellaisia uni- tai mielialalääkkeitä, jotka aiheuttavat mielialan muutoksia? Siihen ei ehkä voi vaikuttaa, mutta voisi ajatella, että mummosi ei oikeasti tarkoittanut sanoa pahasti! Toki hoidot ja kivut usein myös ovat rankkoja tai pelottavaa muutenkin.

Eräs mieheni sukulainen JOKA kerta ukkokodissa hänen luonaan käydessämme ihmetteli vähän ikävästi " miten osasitte tänne tulla, eihän teidän pitäisi tietää". En tiedä johtuiko se lääkkeistä vai dementiasta. Muuten sitten juteltiin niitä näitä. 

Kyllä päivä kauneussalongissa ja kampaajalla varmasti piristää. Hiuksiin voi laittaa myös pidennykset ja huomiovärin ja sormiin rakennekynnet!

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Sairastan syöpää ja jos johonkin olen väsynyt niin ulkonäköpaineisiin. Ne eivät tahdo kadota edes parantumatonta tautia sairastavalla. Kun hiukset lähtevät, peruukkihuolet. Kun kulmat katoavat, pitää meikata ne paikalleen aina ihmisten ilmoille mennessä. Sitä miettii, onko naama punainen vaiko turvonnut tänään, onko liian laiha vai liian lihava. Onko rinnaton nykyajan amatsoni ja irtoaako ne kynnet vai ei? Uskallanko lakata? Ovatko korkokenkäni turhia? Pitäisikö kaikki paremmat vaatteet jo myydä kirpparilla kun kuolo kohta korjaa. Voisikohan arkkuun laittaa villasukat jalkaan?

Antakaa meidän olla edes kuolinvuoteella vaan ihmisiä, rapistuvia, väsyneitä, kaikkensa tehneitä!

Joo. Mutta myös kuolivuoteella voi käyttäytyä jos vain haluaa. Tuohonkin ehdotukseen mummo olisi voinut vastata vain "Kiitos ja arvostan ehdotustasi, mutta en jaksa. Voisitko silti tulla käymään ja jutellaan jostain muusta". Tämä mummo kielsi jopa vierailut, joten ei kannata olla kuolinvuoteellaan katkera, ettei tultu katsomaan. Sitä saa mitä tilaa.

Hyi miten ilkeä ja itsekäs mummo! Vielä viimeisillään loukkaa ja on minäkeskeinen!

Vierailija kirjoitti:

Sairastan syöpää ja jos johonkin olen väsynyt niin ulkonäköpaineisiin. Ne eivät tahdo kadota edes parantumatonta tautia sairastavalla. Kun hiukset lähtevät, peruukkihuolet. Kun kulmat katoavat, pitää meikata ne paikalleen aina ihmisten ilmoille mennessä. Sitä miettii, onko naama punainen vaiko turvonnut tänään, onko liian laiha vai liian lihava. Onko rinnaton nykyajan amatsoni ja irtoaako ne kynnet vai ei? Uskallanko lakata? Ovatko korkokenkäni turhia? Pitäisikö kaikki paremmat vaatteet jo myydä kirpparilla kun kuolo kohta korjaa. Voisikohan arkkuun laittaa villasukat jalkaan?

Antakaa meidän olla edes kuolinvuoteella vaan ihmisiä, rapistuvia, väsyneitä, kaikkensa tehneitä!

Kyllä ulkonäöstään huolehtiminen ja meikkaaminen kuuluvat normaalin ihmisen tavalliseen arkeen! Etkö muuten saa huomiota kuin olemalla kalpea ja hoitamattoman näköinen?

Sairaiden ilahduttaminenkin sitten näemmä kielletty. AV ei petä koskaan.

Onneksi suurin osa ihmisistä ei ole yhtä pimeitä kuin tämän palstan kirjoittelijat, vaan vanhuksia ja sairaita käydään katsomassa ja ilahduttamassa normaalisti, kuten ap ja muut normaalit ihmiset tekee.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Sairastan syöpää ja jos johonkin olen väsynyt niin ulkonäköpaineisiin. Ne eivät tahdo kadota edes parantumatonta tautia sairastavalla. Kun hiukset lähtevät, peruukkihuolet. Kun kulmat katoavat, pitää meikata ne paikalleen aina ihmisten ilmoille mennessä. Sitä miettii, onko naama punainen vaiko turvonnut tänään, onko liian laiha vai liian lihava. Onko rinnaton nykyajan amatsoni ja irtoaako ne kynnet vai ei? Uskallanko lakata? Ovatko korkokenkäni turhia? Pitäisikö kaikki paremmat vaatteet jo myydä kirpparilla kun kuolo kohta korjaa. Voisikohan arkkuun laittaa villasukat jalkaan?

Antakaa meidän olla edes kuolinvuoteella vaan ihmisiä, rapistuvia, väsyneitä, kaikkensa tehneitä!

Kyllä ulkonäöstään huolehtiminen ja meikkaaminen kuuluvat normaalin ihmisen tavalliseen arkeen! Etkö muuten saa huomiota kuin olemalla kalpea ja hoitamattoman näköinen?

Tässä vastauksessa oli niin paljon nyrjähtänyttä ajattelua, että oikein piti toistamiseen lukea. Huhhuh!

Vierailija kirjoitti:

Ihmettelen todella ihmisiä jotka haukkuvat aloittajaa. En ymmärrä miksi kuolevan kanssa pitää vain kuolemaa ajatella, eikö kuoleva saa käydä vaikka kasvohoidossa ? Kasvohoito, hieronta jne. On vain just sille ihmiselle ei muille, miksi siis kuoleva ei voisi mennä ? Miksi loppuelämä pitää olla vain synkistelyä, kun ne viimeiset päivät elämästä tulevat olemaan rankkoja, kun epäilen että ap:n mummon hoidot on jo lopetettu joten ei nekään enää väsytä.

Ei pidä eikä tarvi, mutta sen mukaan mitä tämä henkilö itse haluaa mennään. Ei muiden halujen mukaan ensisijaisesti.

Jos olet ollut aina pitänyt aktiivisesti yhteyttä mummiisi, en ehkä ihan ymmärrä hänen vastaustaan. Mutta, jos vasta nyt vakavan diagnoosin jälkeen kaikki menevät katsomaan, se saattaa hiukkasen ärsyttää. Varsinkin jos mummisi on tuntenut yksinäisyyttä, eikä kukaan käynyt katsomassa. Näitä yksinäisiä vanhuksia on Suomi täynnä. Nyt ei koronakaan estä käymästä. Menkää ennen kuin on liian myöhäistä.

Kiinnostaisi tietää, mistä aloittaja keksi juuri nuo ehdotukset. Ovatko ne olleet mummin mielipuuhia aina ennen?

Ja milloin muuten olette viimeksi tavanneet, ja mitä teitte silloin?

Vierailija kirjoitti:

Sairaiden ilahduttaminenkin sitten näemmä kielletty. AV ei petä koskaan.

Onko se ostoksilla käyttäminen sitten jotain ilahduttamista?

Minä ainakin vihaan shoppailua ja teen sitä vasta kun on pakko. Lasken sen talousaskareeksi, en viihteeksi.

Syöpään kuolevana ihmisenä minua teoriassa kiinnostaa tuo kaikki (kasvohoito ehkä ei), mutta viimeisen vuoden aikana enemmistö ajasta on ollut sellaista, että tuo ehdotus olisi tuntunut siltä, että taas pitää johonkin venyä. Kun terveydenhuollossa saa vääntyä vaikka miksi, kotona pitäis-tehdä -lista pitenee ja aivan pakollisten asioiden (ruoka ja puhtaus) hoitaminenkin tuppaa viivästymään, niin... 

Vierailija kirjoitti:

Jos olet ollut aina pitänyt aktiivisesti yhteyttä mummiisi, en ehkä ihan ymmärrä hänen vastaustaan. Mutta, jos vasta nyt vakavan diagnoosin jälkeen kaikki menevät katsomaan, se saattaa hiukkasen ärsyttää. Varsinkin jos mummisi on tuntenut yksinäisyyttä, eikä kukaan käynyt katsomassa. Näitä yksinäisiä vanhuksia on Suomi täynnä. Nyt ei koronakaan estä käymästä. Menkää ennen kuin on liian myöhäistä.

Siihen, miksi heitä ei kukaan käy katsomassa, löytyy syy peilistä. Jos haukut ikäsi lapsiasi, vähättelet etkä ota apuakaan vastaan - sellainen ihminen on valinnut yksinäisen elämän ja kuoleman.