Lue keskustelun säännöt.
Miten te muut jaksatte koko ajan puolisonne seuraa?
09.10.2022 |
Ollaan oltu pitkään yhdessä, iältämme nelikymppisiä, lapsiakin on. En halua erota, mutta en millään jaksaisi koko ajan puolisoni seuraa. Tai edes paikallaoloa. En minä muidenkaan läheisten seuraa halua edes joka viikko. Lapset tietenkin on aivan eri asia. En oikein kestäisi enää mieheni kanssa asumista edes. Meillä ei ole mitään valtavaa omakotitaloa, jossa voitaisiin olla talon eri siivissä näkemättä toisiamme, vaan tavallinen kerrostaloasunto, jossa toisen paikallaolon kyllä huomaa, vaikka eri huoneissa olisikin. En vain jaksa, haluan rauhaa ja yksinoloa. Mikään pari tuntia ei riitä, vaan haluan sitä jatkuvasti arkeeni. Koska en jaksa samaa ihmistä koko ajan. En kyllä mitään eri ihmistäkään tähän siis kaipaa. Joten miten te muut jaksatte koko ajan päivästä toiseen puolisonne seuraa?
Kommentit (73)
Niin että siittiöit kelpasi mutta seura ei. Oletpa hieno ihminen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Ennen koronaa mies teki paljon työmatkoja, ja nautin niistä kun sai olla lasten kanssa kolmistaan. Sen lisäksi teki pitkää päivää ja kävi salilla. Minä olin toimistolla ja parit työmatkat vuodessa. Oli kiva tuntea ikävää, ja oli enemmän juteltavaa kun oltiin myös erossa.
Koronan aikana mies vaihtoi työpaikkaa, halusi ja sai täyden etätyön, ja työmatkat on ollut jäissä ja on yhä. Hankki kotiin kuntosalilaitteet ja painot. Nyt on kotona käytännössä 24/7, kulkee boxereissa ja nalkuttaa tiskeistä tai roskista.
Minä vaihdoin työpaikkaa ja olen mielelläni osan viikosta toimistolla, sekä käyn harrastuksissa. En kestäisi näin jatkuvaa sitä, että en saa olla koskaan yksin kotona. Tuohuilla, järjestellä ja vaikka siivoilla ( mitä aieimmin sai tehdä kun mies matkoilla ja lapset nyt pyörii omissa jutuissaa jo paljon).
Minulla on aina ollut suuri yksinolon tarve, ja korona ajan kesti kun sen ajatteli loppuvan, nyt jotenkin tuntuu että happi loppuu.
Mä tätä mietin omalta kohdalta, että onko tää fiilis koronan tuomaa.
Korona pakotti ihmiset entistä enemmän toistensa luo ja siinä on sitten sopeuduttu, liimauduttu ehkä liiankin kanssa. Saako taas alkaa hengittämään ja ottaa askelta taaksepäin?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Onko teillä sama työ? Eihän kukaan ole 24/7 samassa tilassa. Viihdyn puolisoni kanssa kun saamme olla yhdessä.
Ei tietenkään ole samaa työtä eikä olla kotona 24/7. Mutta aamut, illat ja yöt vähintään molemmat kotona samaan aikaan. Ap
Eikö teillä ole harrastuksia? Ystäviä? Mitään menoja? Aina vaan kaikki illat ja viikonloput nyhvätään kotona. Ei ihme jos ahdistaa, minuakin ahdistaisi vaikka asun yksin
On. Mutta ei meistä kumpikaan edes kauan sitten ennen kuin tavattiin ollut mikään iltamenoissa juoksija vaan harrastukset ja ystävien tapaamiset oli enemmän töiden jälkeen iltapäivällä. Tai vapaapäivinä keskellä päivää. Ja nyt meillä on pienet lapset, niin elämisen rytmi on vain sellainen, että illat on kotiaikaa. AP
Eikö toinen pärjää lasten kanssa paria tuntia viikossa sillä aikaa kun toinen ottaa omaa aikaa tai käy harrastuksissaan? Kuulostaa siltä että olette unohtaneet omat identiteettinne ja elätte vain isä/äitielämää. Nyt kissa pöydälle
En mä jaksakaan. Onneksi meillä molemmilla on harrastuksia poissa kotoa.
M40, yhdessä 13 vuotta
Kuka nyt koko ajan olisi puolison seurana? Varsinkin jos on pieniä lapsia, molempien vanhempien pitäisi säännöllisesti päästä johonkin rauhalliseen ympäristöön latautumaan.
Onko ap:n lapsuuden kiintymyssuhteet turvallisia vai vältteleviä?
Meillä on puolison kanssa ollut aina myös omat elämämme, joskus liiaksikin, kun toinen kaipaa enemmän sosiaalista actionia, toisen ollessa enemmän kotihiiri. Ei olla siitä kuitenkaan isompaa ongelmaa tehty eikä yritetty sovittaa suhdettamme johonkin kuvitteelliseen symbioosi-muottiin.
Myös sen oppiminen on auttanut, että tehtäväni ei ole yrittää muuttaa puolisoa kaltaisekseni, vaan kunnioittaa ja rakastaa häntä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Muutatte erilleen? Kyllähän sitä pitäisi olla varaa omaan asuntoon jokaisella, ihan jo siitäkin syystä että ero tulisi. Asumistukea usein saa.
Moni haluaa olla ihan siellä kotona yksin. Ei siihen auta iltamenoissa ramppaaminen kun haluaa olla kotona. Itsekseen. Piste.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mun mies on viikot reissutöissä niin sopii erinomaisesti tää järjestely. Tykkään hoitaa arjen itsekseni.
Hommattiin pieni kakkosasunto samasta kaupungista muutaman korttelin päästä. Se on vähän niinkuin meidän mökki. Koska lomamökkien ei ole varaa. Tykätään viettää siellä aikaa nimenomaan itsekseen. Joskus vaan yksi yö niin että pääsee rauhassa vaikka saunomaan/ muuten vain katsoo telkkaria,lepäämään, lukemaan, ottaa lasillisen ym ym..
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kaipaan myös sitä että saan herätä rauhassa yksin aamulla. Mies lähteekin mökille taas ens vkl. Se on kyllä henkireikä
Hyvin jaksetaan. Yhdessä jo yli 30 vuotta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Ennen koronaa mies teki paljon työmatkoja, ja nautin niistä kun sai olla lasten kanssa kolmistaan. Sen lisäksi teki pitkää päivää ja kävi salilla. Minä olin toimistolla ja parit työmatkat vuodessa. Oli kiva tuntea ikävää, ja oli enemmän juteltavaa kun oltiin myös erossa.
Koronan aikana mies vaihtoi työpaikkaa, halusi ja sai täyden etätyön, ja työmatkat on ollut jäissä ja on yhä. Hankki kotiin kuntosalilaitteet ja painot. Nyt on kotona käytännössä 24/7, kulkee boxereissa ja nalkuttaa tiskeistä tai roskista.
Minä vaihdoin työpaikkaa ja olen mielelläni osan viikosta toimistolla, sekä käyn harrastuksissa. En kestäisi näin jatkuvaa sitä, että en saa olla koskaan yksin kotona. Tuohuilla, järjestellä ja vaikka siivoilla ( mitä aieimmin sai tehdä kun mies matkoilla ja lapset nyt pyörii omissa jutuissaa jo paljon).
Minulla on aina ollut suuri yksinolon tarve, ja korona ajan kesti kun sen ajatteli loppuvan, nyt jotenkin tuntuu että happi loppuu.
Miten päädyitte aikoinaan yhteen?
... että vielä virikkeistä pois. Mitä ihmettä siellä omakotitalossa sitten on, ettei se kumppani olisi siinä koko ajan? ;D
Kaupungissa pääsee leffaan, teatteriin, kahville, näyttelyihin... mihin vaan tapahtumaan pakoon tarvittaessa, jos akuutti tarve tulee. Olen muutamia öitä viettänyt hotellissakin, kun kylpyyn teki mieli ja mies oli omissa jutuissaan.
Me asutaan rivarissa Helsingissä, että on myös sitä puutarhassa pyllistelyä ja kotoilua. Omat harrastukset, omat ja yhteiset kaverit...
28 vuotta saman järjettömän rakkaan ihmisen kanssa, mutta miten se voikaan toisinaan olla samalla hetkellä niin raskasta. Lapset lähti just pesästä, että on uusi aika ja uudet kujeet.
Ymmärrän ap:n "ongelmaa" tai ongelmaa täysin. Meillä mies on etätöissä, on oma huonekin asiaan, mutta tuossahan hän häärää näkyvillä jatkuvasti. Enkä halua häntä patistaa pois silmistä. Onhan se kivaa katteltavaa. ;) Itse taas käyn kodin ulkopuolella töissä ja niin joinain päivinä jään sinne vaan olemaan. Esimies luuli jo, että olen ylityöllistetty, kun viipyilen tunninkin yli välillä. Hoitelen kukkia, siivoan keittiön kaapit, sulatin pakastimen, luen, jään suustani kiinni - ilman mitään ylityöjuttuja. Vaan kun en kotiinkaan vielä halua mennä... miestä "häiritsemään". Toisinaan mies ilmottaa, että lähtee tunnin sisään harrastamaan, niin sitten kiirehdin kotiin moikkapusulle. Sitten koti on mun koko illan!
Me ollaan juteltu. Mitään suurta ratkaisua ei olla keksitty kuin se, että annetaan toiselle tilaa ja aikaa. Nyt vaan lungisti eteenpäin muistaen kuitenkin ne yhteisetkin hetket. Tässä vaiheessa varmasti itsestäänselvyys asuu kuvioon todella helposti, jos ei pidä huolta.
ohis N50