Suostuisitko elämään ns. "kahden elintason" -suhteessa

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Nykyinen mieheni rakastui minuun, köyhään kahden lapsen yksinhuoltajaan ja halusi muuttaa yhteen, jotta voitaisiin olla mahdollisimman paljon yhdessä ja jakaa niin arki kuin juhlakin. Miehelle oli itsestään selvää, että ollaan kokonaan hänen rahojensa varassa, koska yhteen muuton myötä minulta lähti kaikki tuet. Hän myös auttoi minua toteuttamaan pitkäaikaisen haaveeni alkaa yksityisyrittäjäksi,  mutta tähänkin menee aikaa ennen kuin alan saamaan mitään voittoa. Hänelle hänen rahansa ovat meidän yhteisiä, antoi yhteenmuutossa rinnakkaiskortin tililleen ja laittoi isomman summan minun säästötililleni, eikä ikinä kyseenalaista minun rahankäyttöäni. Oikeastaan päinvastoin, kehoittaa minua säännöllisesti käyttämään itseeni enemmän. Mutta on tässä ollut aikamoista totuttelua minullakin, aluksi tilanne oli mielestäni jopa jollain tasolla ahdistava. Mutta kun hän vain kertakaikkiaan rakastaa minua pyytettomästi (kuten minäkin häntä), ja on oikeasti antelias ja haluaa huolehtia ja nauttia yhdessä kaikesta kivasta, niin olen opetellut nauttimaan tilanteesta ja opetellut ottamaan vastaan.

Aikaisemmassa pitkässä suhteessa, jossa sain lapseni, minä hoidin suurimman osan ajasta suurimasta osasta perheen tuloista ja pidin kaikkia rahojani itsestään selvästi perheen yhteisinä. Niin suurta tuloeroa ei tosin ollut, kuin nykyisessä suhteessani, mutta kyllä siihen kuuluivat myös ne monet vuodet kun eksäni etsi itseään ja kokeili mahdollisuuksiaan taiteilijana ja tuin häntä, koska halusin hänelle kaikkea hyvää.

      

Nykyisen miehesi kaltaisille miehille on olemassa ihan oma nimitys: hölmö.

Nyt on pakko olla samaa mieltä. Melkoinen kiitollisuudenvelka jää naisen niskaan. Mahdollisessa erossa taitaa ihana mies muuttua joksikin muuksi.

Aika huono lähtökohta suhteelle, jos mietitään heti, ettei vaan toinen pääse hyötymään erossa. Hiukan tuollaista osakeyhtiöelämää. (Lausumastani huolimatta kannatan pakollista avioehtoa!)

Yhtä hirveää on ajatella, että mies valitaan sillä perusteella, keneltä saa nyhdettyä eniten varallisuutta.

Koko liiton ajan on eletty "yhden elintason" elämää. Niin köyhinä aikoina, kuin nyt taloudellisesti turvattuna aikana.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Yhteiseen elintasoon liittyen. Minulla on ollut 15v avioliiton varrella keskimäärin 1,5 - 2 kertainen nettotulot vaimoon verrattuna ja toki myös hoitovapaat. Kaikki olen laittanut perheen hyväksi eikä kummallekaan ole kertynyt isompia säästöjä.

No nyt vaimo on saanut perintönä suurehkon summan rahaa. Hän on sit mieltä että tämä summa on hänen omaa rahaansa eikä hänen tarvitse käyttää sitä perheen yhteisiin kuluihin vaan jatketaan kuten ennenkin.

Minä olen taas sitä mieltä että myös varallisuus pitää huomioida yhteisissä kuluissa eikä pelkät nettotulot?

Älä suostu tähän. Kuten näet, moni nainen ajattelee näin opportunistisesti. Kaikki viedään toiselta ilman syyllisyyttä. Pidä hyvä mies kiinni omista oikeuksistasi. Ei sitä muut tee sun puolestasi

No jos nyt vaikka näin hypoteettisesti tulisi avioero niin siinähän pantais kaikki tasan eli:

-asunto

-asunnon laina

-keittiöremonttilaina (joka on minun nimissäni)

-vaimon perintörahat

Voisi tässä tilanteessa tulevaa exää harmittaa. Mutta silti kannattaa muistaa että kaikki nämä vuodet olen asuntolainaa lyhentämällä oikeastaan kartuttanut myös hänen varallisuuttaan.

Perintö on usein suljettu pois avio-oikeudesta.

Juuri näin. Me olemme mekoisen varakkaita ja lapsemme tulevat perimään huomattavan omaisuuden. Kaukaa viisaina olemme tietenkin sulkeneet puolison avio-oikeuden pois. Jos pysyvät naimisissa, saavat yhdessä nauttia perinnöstä, mutta jos eroavat, perintö menee vain ja ainoastaan lapsillemme.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minä en ihan oikeasti ymmärrä parisuhteita, joissa on omat rahat. Meillä tilanne muuttui radikaalisti, kun muutimme aika pitkäksi aikaa ulkomaille. Mies tienasi todella hyvin, minä en oikeastaan mitään. Olisiko tuossa tilanteessa minun pitänyt mennä aseman seudulle "tienestiin" ? Opettavaista aikaa minulle, varsinkin kun olin kotoa oppinut tuon, että isä osti rahoillaan vaikka hienon auton, äiti vähemmillä rahoillaan ... no jotakin vähäisempää. Miehelle mikään ei ollut ongelma, hänen vanhempansa olivat molemmat pikkuyrityksessään hommissa ja olivat tottuneet keskustelemaan raha-asioista keskenään, osin pakostakin, kun liikkumavaraa ei liikaa kai ollut. 

Jos mennään kimppaan, silloin vedetään yhtä köyttä myös raha-asioissa. 

Näin myöskin punaista silloin kun Danny ja Erika menivät lomalle, iso D lensi busineksessa ja E turreluokassa. 

Voisiko näissä keskusteluissa muistaa, että on aivan eri asia, jos muutetaan toisen työn perässä ulkomaille kuin keskustella kahdesta lapsettomasta aikuisesta, jotka molemmat käyvät töissä?

Jos oma puolisoni olisi ehdottanut, että muutetaan hänen töidensä takia ulkomaille, paikkaan missä minä en voi työllistyä koulutustani vastaavalle tasolle (esim. puutteellisen kielitaidon, pätevyysvaatimusten tms takia), niin tottakai se olisi eri asia kuin että molemmat työskentelemme täällä Suomessa. Siinä kohtaa minä olisin miettinyt, olenko valmis uhraamaan oman työpaikkani, omat tuloni, oman eläkekertymäni, ja hän olisi miettinyt onko valmis maksamaan enemmän (ml. minulle vapaaehtoista eläkevakuutusta).

Kun itse osallistun näihin keskusteluihin niin lähden aina siitä oletuksesta, että puhutaan kahdesta ihmisestä, jotka itse ovat valinneet ammattinsa ja koulutustasonsa.

Tuo oli vain äärikokemus, aina mies on minua enemmän tienannut, mutta on aina ottanut huomioon tuloerot ja ollut talousasioissa demokraattiinen.

Puhut siitä, että ihmiset valitsevat ammattinsa/koulutustasonsa ja sitämyötä myös tulotasonsa ? Pitääkö treffien eka kysymys olla, miten finanssit mätsää ?

Parisuhteessa pitäisi olla varaukseton luottamus siihen, että samoilla mennään, tuli mitä tuli. 

Ei. Mutta minusta seurustelun tarkoitus on osoittaa, sovitaanko yhteen ja halutaanko elämältä samanlaisia asioita. Muun muassa. Voin ihan suoraan sanoa, että en itse olisi lähtenyt edes tutustumaan ihmiseen, jolla olisi ollut täysin toisenlainen arvomaailma kuin itselläni esimerkiksi rahaan liittyen. Eli ihmiseen, joka on joko niin pienituloinen, ettei hänen kanssaan voi viettää vapaa-aikaa tai niin pihi, ettei hän halua tehdä asioita, joista itse näytin. Onneksi tapasin puolisoni, joka on aina matkustellut paljon, tykkää käydä kahviloissa, syödä ulkona, käydä kulttuuritapahtumissa jne.

Ja siltä varalta että joku uuvatti taas oksentaa vakiofraasinsa miehen maksamisesta niin jälleen kerran totean, että maksamme yhteiset menot puoliksi. Jos aletaan pilkkuja viilata niin aivan varmasti minä olen maksanut näiden vuosien aikana enemmän ihan siksi, että olen halunnut toiselle jotain tarjota.

arvomaailma = suhde rahaan ?

Kyllä, suhde rahaan on tärkeä arvokysymys jonka pitäisi jossain määrin olla yhtenevä, että suhde voi onnistua. Ei tietenkään ainoa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Nykyinen mieheni rakastui minuun, köyhään kahden lapsen yksinhuoltajaan ja halusi muuttaa yhteen, jotta voitaisiin olla mahdollisimman paljon yhdessä ja jakaa niin arki kuin juhlakin. Miehelle oli itsestään selvää, että ollaan kokonaan hänen rahojensa varassa, koska yhteen muuton myötä minulta lähti kaikki tuet. Hän myös auttoi minua toteuttamaan pitkäaikaisen haaveeni alkaa yksityisyrittäjäksi,  mutta tähänkin menee aikaa ennen kuin alan saamaan mitään voittoa. Hänelle hänen rahansa ovat meidän yhteisiä, antoi yhteenmuutossa rinnakkaiskortin tililleen ja laittoi isomman summan minun säästötililleni, eikä ikinä kyseenalaista minun rahankäyttöäni. Oikeastaan päinvastoin, kehoittaa minua säännöllisesti käyttämään itseeni enemmän. Mutta on tässä ollut aikamoista totuttelua minullakin, aluksi tilanne oli mielestäni jopa jollain tasolla ahdistava. Mutta kun hän vain kertakaikkiaan rakastaa minua pyytettomästi (kuten minäkin häntä), ja on oikeasti antelias ja haluaa huolehtia ja nauttia yhdessä kaikesta kivasta, niin olen opetellut nauttimaan tilanteesta ja opetellut ottamaan vastaan.

Aikaisemmassa pitkässä suhteessa, jossa sain lapseni, minä hoidin suurimman osan ajasta suurimasta osasta perheen tuloista ja pidin kaikkia rahojani itsestään selvästi perheen yhteisinä. Niin suurta tuloeroa ei tosin ollut, kuin nykyisessä suhteessani, mutta kyllä siihen kuuluivat myös ne monet vuodet kun eksäni etsi itseään ja kokeili mahdollisuuksiaan taiteilijana ja tuin häntä, koska halusin hänelle kaikkea hyvää.

      

Nykyisen miehesi kaltaisille miehille on olemassa ihan oma nimitys: hölmö.

Nyt on pakko olla samaa mieltä. Melkoinen kiitollisuudenvelka jää naisen niskaan. Mahdollisessa erossa taitaa ihana mies muuttua joksikin muuksi.

Aika huono lähtökohta suhteelle, jos mietitään heti, ettei vaan toinen pääse hyötymään erossa. Hiukan tuollaista osakeyhtiöelämää. (Lausumastani huolimatta kannatan pakollista avioehtoa!)

Yhtä hirveää on ajatella, että mies valitaan sillä perusteella, keneltä saa nyhdettyä eniten varallisuutta.

Niin on. Molemmat yhtä lailla hirveitä lähtökohtia. Lähtökohdan pitäisi olla halu jakaa elämänsä, ilman mitään peliä tai laskelmointia omien tai toisen rahankäytön suhteen. Talous jaetaan niin, että pystytään elämään samaa elintasoa. Joko 50/50 köyhemmän elintason mukaan, tämä on mahdollista jos molemmat tienaa edes kohtuullisesti ja köyhemmällekin jää riittävästi rahaa omiin menoihin (koska jos toinen laskee senttejä saadakseen ehjät talvikengät ja toinen ostelee hienoja autoja niin eihän se oikein mene). Tai sitten hyvätuloisempi maksaa enemmän, jos ottaa reilusti pienituloisemman puolison niin siihen pitää vaan varautua. Joka tapauksessa talouden pitää olla siinä mielessä yhteinen että molemmilla on suht yhtenevä näkemys siitä millaista elintasoa tavoitellaan ja mihin on yhdessä varaa. Ja miten toimitaan jos tulotasot muuttuu radikaalisti.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minä tienaan miestäni noin 1000e/kk bruttona enemmän, mutta verotuksen vuoksi käteen jäävän osuuden ero ei ole älyttömän suuri. Minulla on kuitenkin muita 'pakollisia' kuluja enemmän, kuten meikit, kasvovoiteet, kalliimmat shampoot ja kampaajakäynnit. Lisäksi käyn töissä toisella paikkakunnalla, ja henkilökohtaisia matkakuluja näin ollen tulee, miehellä 5 minuutin työmatka. Maksamme asuntolainaa sekä ruokakuluja saman verran, eikä lapsia ole. Jos haluamme mennä yhdessä vaikka ulos syömään ja toisella rahatilanne on heikompi, toinen maksaa molemmat.

Kiinnostaisikin miten koette tämän, onko 'väärin' maksaa saman verran kaikesta vaikka tienaan enemmän? Tai miten itse tekisitte? Jos jakaisimme lainan ym. ruokamenot progressiivisesti, minulla ei olisi enää varaa käydä kampaajalla.

Matkakulut tulisi mielestäni ottaa huomioon noiden yhteisten kulujen jaossa, mutta kalliit shampoot ja kampaajat ovat vähän ongelmallinen peruste. Oletteko miettineet, mihin kaikkiin omiin menoihin miehelläsi ei ole tässä nykyisessä systeemissänne varaa? Onko hänellä varaa mihinkään kivaan ekstraan, kuten sinulla? Minusta hänelläkin pitäisi olla varaa sellaiseen, jos sinullakin on.

Entä uusperheissä? Jos köyhempi on vielä turhan höveli jakaan euroja kenties aikuisille lapsille? Ei ole sen varakkaamman ja tiukemman kasvatuksen osapuolen tehtävä kylvää rahaa toisen lapsille.

Asiasta saa kyllä ongelmia ydinperheessäkin mutta uusiiperheessä asia nousee ihan eri sfääreihin. Tilanne jossa siis asutaan yhdessä ja on menty yksiin jo hiukan varttuneempina.

Kannattaako varttuneempien välttämättä edes muuttaa yhteen? Etenkin, jos toisella tai molemmilla on lapsia. Fiksumpaa pitää omat asunnot ja asua erillään - voihan sitä silti viettää vaikka valtaosan ajasta yhdessä, vaikka koko ajan, mutta kun molemmilla on oma talous, saa kumpikin käyttää rahojaan miten haluaa. Yhteistalous on järkevä silloin, kun mennään yhteen nuorina ja on tarkoitus perustaa perhe yhdessä, mutta kun kyseessä on kaksi varttuneempaa ihmistä, joilla on jo omat elämänsä, ei yhteistaloudessa ole oikein järkeä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minä en ihan oikeasti ymmärrä parisuhteita, joissa on omat rahat. Meillä tilanne muuttui radikaalisti, kun muutimme aika pitkäksi aikaa ulkomaille. Mies tienasi todella hyvin, minä en oikeastaan mitään. Olisiko tuossa tilanteessa minun pitänyt mennä aseman seudulle "tienestiin" ? Opettavaista aikaa minulle, varsinkin kun olin kotoa oppinut tuon, että isä osti rahoillaan vaikka hienon auton, äiti vähemmillä rahoillaan ... no jotakin vähäisempää. Miehelle mikään ei ollut ongelma, hänen vanhempansa olivat molemmat pikkuyrityksessään hommissa ja olivat tottuneet keskustelemaan raha-asioista keskenään, osin pakostakin, kun liikkumavaraa ei liikaa kai ollut. 

Jos mennään kimppaan, silloin vedetään yhtä köyttä myös raha-asioissa. 

Näin myöskin punaista silloin kun Danny ja Erika menivät lomalle, iso D lensi busineksessa ja E turreluokassa. 

Voisiko näissä keskusteluissa muistaa, että on aivan eri asia, jos muutetaan toisen työn perässä ulkomaille kuin keskustella kahdesta lapsettomasta aikuisesta, jotka molemmat käyvät töissä?

Jos oma puolisoni olisi ehdottanut, että muutetaan hänen töidensä takia ulkomaille, paikkaan missä minä en voi työllistyä koulutustani vastaavalle tasolle (esim. puutteellisen kielitaidon, pätevyysvaatimusten tms takia), niin tottakai se olisi eri asia kuin että molemmat työskentelemme täällä Suomessa. Siinä kohtaa minä olisin miettinyt, olenko valmis uhraamaan oman työpaikkani, omat tuloni, oman eläkekertymäni, ja hän olisi miettinyt onko valmis maksamaan enemmän (ml. minulle vapaaehtoista eläkevakuutusta).

Kun itse osallistun näihin keskusteluihin niin lähden aina siitä oletuksesta, että puhutaan kahdesta ihmisestä, jotka itse ovat valinneet ammattinsa ja koulutustasonsa.

Tuo oli vain äärikokemus, aina mies on minua enemmän tienannut, mutta on aina ottanut huomioon tuloerot ja ollut talousasioissa demokraattiinen.

Puhut siitä, että ihmiset valitsevat ammattinsa/koulutustasonsa ja sitämyötä myös tulotasonsa ? Pitääkö treffien eka kysymys olla, miten finanssit mätsää ?

Parisuhteessa pitäisi olla varaukseton luottamus siihen, että samoilla mennään, tuli mitä tuli. 

Ei. Mutta minusta seurustelun tarkoitus on osoittaa, sovitaanko yhteen ja halutaanko elämältä samanlaisia asioita. Muun muassa. Voin ihan suoraan sanoa, että en itse olisi lähtenyt edes tutustumaan ihmiseen, jolla olisi ollut täysin toisenlainen arvomaailma kuin itselläni esimerkiksi rahaan liittyen. Eli ihmiseen, joka on joko niin pienituloinen, ettei hänen kanssaan voi viettää vapaa-aikaa tai niin pihi, ettei hän halua tehdä asioita, joista itse näytin. Onneksi tapasin puolisoni, joka on aina matkustellut paljon, tykkää käydä kahviloissa, syödä ulkona, käydä kulttuuritapahtumissa jne.

Ja siltä varalta että joku uuvatti taas oksentaa vakiofraasinsa miehen maksamisesta niin jälleen kerran totean, että maksamme yhteiset menot puoliksi. Jos aletaan pilkkuja viilata niin aivan varmasti minä olen maksanut näiden vuosien aikana enemmän ihan siksi, että olen halunnut toiselle jotain tarjota.

arvomaailma = suhde rahaan ?

En ole tuo, jolta kysyt, mutta arvomaailma liittyy kyllä myös rahaan. Esim. itse melko kulutuskriittisenä en jaksaisi ihmistä, joka shoppailisi paljon ja kokisi elämänlaadun tulevan sitä kautta. Tai myöskään en jaksaisi peliongelmaista, jolle pelaaminen tulee ykkösenä ja kaikki muu kakkosena, ja tällöinhän ryövätään vaikka lasten säästöpossut, jotta päästään pelaamaan. Ihan vain pari esimerkkiä. Että kyllä suhde rahaan on aika olennainen asia myös, ja sekin liittyy arvoihin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minä tienaan miestäni noin 1000e/kk bruttona enemmän, mutta verotuksen vuoksi käteen jäävän osuuden ero ei ole älyttömän suuri. Minulla on kuitenkin muita 'pakollisia' kuluja enemmän, kuten meikit, kasvovoiteet, kalliimmat shampoot ja kampaajakäynnit. Lisäksi käyn töissä toisella paikkakunnalla, ja henkilökohtaisia matkakuluja näin ollen tulee, miehellä 5 minuutin työmatka. Maksamme asuntolainaa sekä ruokakuluja saman verran, eikä lapsia ole. Jos haluamme mennä yhdessä vaikka ulos syömään ja toisella rahatilanne on heikompi, toinen maksaa molemmat.

Kiinnostaisikin miten koette tämän, onko 'väärin' maksaa saman verran kaikesta vaikka tienaan enemmän? Tai miten itse tekisitte? Jos jakaisimme lainan ym. ruokamenot progressiivisesti, minulla ei olisi enää varaa käydä kampaajalla.

Matkakulut tulisi mielestäni ottaa huomioon noiden yhteisten kulujen jaossa, mutta kalliit shampoot ja kampaajat ovat vähän ongelmallinen peruste. Oletteko miettineet, mihin kaikkiin omiin menoihin miehelläsi ei ole tässä nykyisessä systeemissänne varaa? Onko hänellä varaa mihinkään kivaan ekstraan, kuten sinulla? Minusta hänelläkin pitäisi olla varaa sellaiseen, jos sinullakin on.

Entä uusperheissä? Jos köyhempi on vielä turhan höveli jakaan euroja kenties aikuisille lapsille? Ei ole sen varakkaamman ja tiukemman kasvatuksen osapuolen tehtävä kylvää rahaa toisen lapsille.

Asiasta saa kyllä ongelmia ydinperheessäkin mutta uusiiperheessä asia nousee ihan eri sfääreihin. Tilanne jossa siis asutaan yhdessä ja on menty yksiin jo hiukan varttuneempina.

Kannattaako varttuneempien välttämättä edes muuttaa yhteen? Etenkin, jos toisella tai molemmilla on lapsia. Fiksumpaa pitää omat asunnot ja asua erillään - voihan sitä silti viettää vaikka valtaosan ajasta yhdessä, vaikka koko ajan, mutta kun molemmilla on oma talous, saa kumpikin käyttää rahojaan miten haluaa. Yhteistalous on järkevä silloin, kun mennään yhteen nuorina ja on tarkoitus perustaa perhe yhdessä, mutta kun kyseessä on kaksi varttuneempaa ihmistä, joilla on jo omat elämänsä, ei yhteistaloudessa ole oikein järkeä.

Riippuu, miten kannattamisen määrittelee. Kyllähän asumiskuluissa säästää, kun toisen kanssa asuu yhdessä. Mutta esimerkiksi me muutimme kyllä yhteen siksi, että halusimme jakaa arjen eikä vain viikonloppuja ja lomia. Säästö tuli siinä ohessa.

Kumpikin saa edelleen käyttää rahansa kuten haluaa, kunhan maksaa oman osuutensa yhteisistä kuluista (asuminen, ruoka, yhteinen auto).

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Nykyinen mieheni rakastui minuun, köyhään kahden lapsen yksinhuoltajaan ja halusi muuttaa yhteen, jotta voitaisiin olla mahdollisimman paljon yhdessä ja jakaa niin arki kuin juhlakin. Miehelle oli itsestään selvää, että ollaan kokonaan hänen rahojensa varassa, koska yhteen muuton myötä minulta lähti kaikki tuet. Hän myös auttoi minua toteuttamaan pitkäaikaisen haaveeni alkaa yksityisyrittäjäksi,  mutta tähänkin menee aikaa ennen kuin alan saamaan mitään voittoa. Hänelle hänen rahansa ovat meidän yhteisiä, antoi yhteenmuutossa rinnakkaiskortin tililleen ja laittoi isomman summan minun säästötililleni, eikä ikinä kyseenalaista minun rahankäyttöäni. Oikeastaan päinvastoin, kehoittaa minua säännöllisesti käyttämään itseeni enemmän. Mutta on tässä ollut aikamoista totuttelua minullakin, aluksi tilanne oli mielestäni jopa jollain tasolla ahdistava. Mutta kun hän vain kertakaikkiaan rakastaa minua pyytettomästi (kuten minäkin häntä), ja on oikeasti antelias ja haluaa huolehtia ja nauttia yhdessä kaikesta kivasta, niin olen opetellut nauttimaan tilanteesta ja opetellut ottamaan vastaan.

Aivan uskomattoman pösilöä toimintaa mieheltä. No, saahan sitä jokainen vaikka polttaa rahansa nuotiossa, eipä se yhtään tuon typerämpää olisi.

Ihan mielenkiinnosta: miten mieheni on hölmö? Hän on ollut 15 vuotta sinkkuna ennen minua, kun ei vaan ole löytänyt oikeaa rakkautta. Ja myös avioliittonsa ennen tuota aikaa oli myös melko pinnallinen. Hän sanoo löytäneensä minusta sielunkumppaninsa ja todellisen rakkauden. Hän ei omien sanojensa mukaan edes tiennyt, että tällaista rakkautta edes on olemassa. Ja hän on minulle myös elämäni rakkaus. Jos kaikki rahat häviäisivät huomenna se ei muuttaisi meidän rakkautta yhtään. Mies on onnellinen, minä olen onnellinen.       

Hän on raatanut ihan liikaa ja mennyt aivan liikaa mammonan perässä (miehen omat sanat). Nyt hän haluaa downshiftata, nauttia yksinkertaisista asioista, tehdä vähemmän töitä ja pitää hauskaa minun kanssani. Kuka tässä on hölmö? 

Samaa mieltä. Meidän liitto samanlainen, minulla tosin 3 valmista lasta kun aloimme seurustelemaan 26v sitten. Kaikki on ollut alusta saakka yhteistä vaikka tulotasot on vaihdelleet puolin ja toisin, nyt olen huomattavasti pienempituloinen mutta se ei näy meidän elämässämme. 

Meillä  myös mies oli uraorientoitunut kunnes tapasimme, esimiestehtävissä ja äärimmäisen kunnianhimoinen. Siinä vaiheessa kun perustimme perheen hän teki päätöksen että töihin annetaan 8 tuntia ja sen pitää riittää, muu on perheelle. Tämä korostui entisestään kun yhteinen lapsemme syntyi 20v sitten. Hänelle on kunnia asia pitää huolta perheestä ja taloudestamme vaikkei koskaan ole sitä yksin joutunutkaan tekemään. Ja hän nauttii siitä että saa toteuttaa kanssani meidän unelmiamme, saisin varmaan kuun taivaalta jos uskaltaisin edes toivoa:D 

Yksisarvinen tai ei, hän on mun!

121212 kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Arvaan mammojen mielipiteen tästäkin asiasta eli, jos naisella pienemmät tulot niin tietenkin mies sitten maksaa naisen kuluja, mutta naisen rahat taas on naisen omia ja miehelle ei kuulu tippaakaan!

Menikö oikein?

Ei, vaan kuten ketjussa on sanottu, on mahdollista myös asua erillään. On myös mahdollista asua yhdessä ja mitoittaa elinkustannukset pienempituloisen maksukyvyn mukaiseksi.  Nämä vaihtoehdot mahdollistavat erilliset rahat. Erilliset rahat mahdollistaa myös sellainen käytäntö, jossa kuluja maksetaan oman maksukyvyn mukaan suhteutettuna. Yhteiset rahat on yksi vaihtoehto, mutta kummallakin osapuolella on mahdollisuus kieltäytyä tästä. Ja isompituloinen ei aina ole mies.

Turha siellä on yrittää uhriutua, että miten "mammojen mielestä" asioiden pitäisi mennä. Aikuisella miehellä on aivot, joilla itse pohtia, ja suu jolla itse argumentoida, ja tällöin voi kertoa, mikä itselle käy ja mikä ei.

Tuo on mahdollista silloin kun nainen on suurempituloinen.

Jos mies on suurempituloinen, nainen alkaa haluamaan yhteen muuttamista, koska ei tunnu oikealta suhteelta jos ei haluta muuttaa yhteen.

Jos suurempituloinen nainen haluaa muuttaa yhteen, hän ei yksinkertaisesti hyväksy pienempituloista miestä vaan etsii niin kauan että löytää miehen joka tienaa vähintään yhtä paljon.

Noin se oikeasti menee.

Isolla osalla ihmisistä se tulotaso vakiintuu jollekin tasolla vasta vuosia sen jälkeen kun on lyöty hynttyyt yhteen. Ei minullakaan ollut mitään hajua siitä paljonko tulisin viisikymppisenä ansaitsemaan kun parikymppisenä mieheni tapasin. Eikä ole haitannut lainkaan se että olen ison osan ajasta ansainnut miestäni enemmän.

Kyllä. Tuo selittääkin pariskunnat joissa nainen tienaa enemmän.

Sekin on tilastollinen fakta että miehen suuremmat tulot vähentävät avioeron todennäköisyyttä, kun taas naisen suuremmat tulot lisäävät sitä.

Tilastot kertovat vain miten asiat ovat, eivät sitä mistä ne johtuvat. Voi myös olla että enemmän ansaitsevat naiset ovat keskimäärin vähemmän perhekeskeisiä ja enemmän uraan keskittyviä joka taas voi vaikuttaa negatiivisesti parisuhteiden kestävyyteen. Ja voi olla että enemmän ansaitsevat miehet taas ovat keskimäärin konservatiivisempia arvomaailmaltaan joka taas saattaa pitää parisuhteet paremmin kasassa.

Mutta tämä on asia joka pitäisi ihan erikseen tutkia että mikä on syy ja mikä seuraus.

Taas kerran, paljon ansaitsevat miehetkin ovat urakeskeisiä.

Jos paljon ansaitsevat miehet eivät ole perhekeskeisiä, heille kyllä löytyisi helposti velamiehiä. Mutta nämä miehet eivät kenties olisi vähintään yhtä menestyneitä kuin naisensa. Ja se ei käy.

Toisin kuin miehet, naiset pariutuvat koulutustaso ja status "edellä".

Tottahan tuo on.

Paljon tienaavalle miehelle käy hyvin nainen joka keskittyy enemmän kotiin.

Paljon tienaavalle naiselle käy vain "equal" sosioekonomisesti, mies jonka kanssa muodostaa voittajatiimi, tai mies jota voi katsoa ura-asioissa ylöspäin. Kun on itse korkealla uramielessä, kelpaavia miehiä on vain vähän. Pehmeämpi ja selkeästi vähemmän tienaava mies ei käy.

 

Ei vaan paljon ansaitsevalle naiselle käy vain "equal" mies siinä mielessä että mies sitten ihan oikeasti ottaa sen isomman roolin kotona jos nainen ottaa isomman roolin töissä. Hyvätuloisille miehille on itsestäänselvää että se nainen tekee paljon kotitöitä mutta jostain syystä miehille ei ole itsestäänselvää ottaa ohjat kotona jos se nainen tekee uraa. Miksi hyvätuloinen nainen siis sekä elättäisi miestä että tekisi edelleen suuremman osan kotitöistä?

Miehet löytävät kyllä niitä hyvätuloisia naisia ihan heti kun ovat oikeasti valmiita olemaan sitten omalta osaltaan vastuussa muusta. Ja nimenomaan niin että se käy niiltä miehiltä luonnostaan ja ilman mitään jatkuvia  kitinöitä ja rutinoita.

Ei.

1. Nainen haluaa katsoa miestä ylöspäin. Ja jos naiselle ura on tärkeä, nimenomaan ura-asioissa.

2. Naiset eivät ikimaailmassa olisi valmiita jakamaan rahoja puoliksi. Asunto olisi naisen, mies saisi asua omassaan. Käytännössä molemmat työskentelisivät saman ajan, nainen itsensä eteen ja mies naisen eteen.

 

1. Jos naiselle ura on oikeasti tärkeä, hän arvostaa asioita jotka mahdollistavat sen uran. Ja hyvin uraorintoitunt puoliso on usein se suurin este naisen omalle uralle varsinkin jos nainen haluaa lapsia ja perheen.

2. naiset ovat miehiä keskimäärin paljon empaattisempia joten naisille on paljon luontevampaa jakaa rahansa muun perheen ja puolison hyvinvoinnin eteen. Miehille on paljon tavallisempaa käyttää surutta rahaa omiin menoihin, kalliisin autoihin ja poikien reissuihin. Tunnen monta sellaista miestä mutta en yhtään naista.

2. Koska et tunne naisia jotka tienaavat moninkertaisesti miehiään enemmän. Tilanteita joissa mies on opiskelija tai väliaikaisesti työttömänä, ei lasketa.

MIstä sinä tiedät ketä minä tunnen ja ketä en?

Ja edelleen on ihan yleisesti havaittava asia että ne isot tulonsa itsellään pitävät ovat tyypillisesti miehiä jotka saattavat kitsastella rahan antamista ei vain puolisolleen vaan myös lasten tarpeisiin. Naiset taas voivat käyttää pienetkin tulonsa pääosin muiden hyväksi. Eli selkeä ero luonteissa ja käytösmalleissa.

Siksi koska pariskunnat joissa toisella on isot tulot, ovat sellaisia joissa mies on se isotuloinen.

Ja kuten jo sanottiin, naiset ovat empaattisia lapsia ja naisia kohtaan. Ei miehiä kohtaan.

Ja tästä kertoo maailmassa mikä? Keskimääräinen nainenhan ei koskaan pese miehensä pyykkiä, laita miehelleen ruokaa, hoida miehen puolesta asioita jne.?

Mitenköhän pyyteettömät motiivit ovat kun mies tienaa enemmän?

Puhumattakaan siitä jos nainen on koti-äitinä, jolloin ne kotityöt ovat naisen työ?

Oletko koskaan kuullut sellaisesta konseptista kuin rakkaus? Se on tila joka saattaa saada ihmisen haluamaan ihan pyytettömästi toisen ihmisen onnea ja hyvää. Mutta ilmeisesti sitten miehillä vähän harvemmin kun ajatus on sinulle niin outo.

Miksi naiset ovat hypergamisia ja pyrkivät pariutumaan itseään rikkaampien kanssa, jos rakastavat pyytteettömästi? Miehethän ovat niitä, jotka suostuvat maksamaan kumppaninsa elatuksen. Eivät naiset.

Biologia saa ihmiset etsimään omalta kannaltaa ja omiin tarpeisiin sopivinta puolisoa. Ja sama biologia saa sitten ihmisen rakastumaan siihen ihmiseen ihan aidosti. Rakkaus on kemiaa ja biologiaa.

Ei suurin osa ihmisistä optimoi sitä parinvalintaa mitenkään kovinkaan tietoisesti mutta se kemiallinen ja biologinen rakastuminen kyllä sen tekee ihmisen puolesta.

Eli juuri kuten olen palstalla opettanut. Kemia = ulkonäkö, raha, status.

Erittäin hienoa että te naiset kerrankin myönnätte asian!

Unohdit riemuissasi sen että kun näin on niin se tarkoittaa että kyse on biologisesta lainalaisuudesta joten sitä vastaan ei kannata pyristellä. Eikä naisten biologinen kiinnostus hyviä elättäjiä kohtaan kerro mistään naisten pahuudesta tai ahneudesta vaan se on vain biologinen ominaisuus joka kuuluukin olla niin.

Eli saat syyttää naisettomuudestasi vain biologiaa joka ei ole jakanut sinulle voittajakortteja.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En suostuisi. Suomessa on progressiivinen verotus ja se on mielestäni oikeudenmukaista. Kulujen jakaminen progressiivisesti parisuhteessa on mielestäni myös oikeudenmukaista.

Niin toinen maksaa ensin progressiivisesti enemmän veroja ja siihen päälle progressiivisesti vielä toisen elämänkustannukset. Kannattaa tienata suomessa.

Yleensä tämä mahdollistaja on mies, jota kupataan sekä naisen että yhteiskunnan toimesta.

Niinpä. Naiset haluavat muka olla, vahvoja ja itsenäisiä, mutta silti lokkeilla miehen rahat ja siipeillä olemalla se heikompi astia aina valinnan mukaan taktisesti sopivassa tilanteessa.

Ei tässä ole kyse mistään vahvuudesta tai heikkoudesta vaan tasa-arvoisuudesta, osallistumisesta, välittämisestä ja yhteisestä elämästä, missä jaetaan asiat ja myös kulut.  Naisena olen maksanut tulojen suhteessa enemmän silloin kun olen tienannut enemmän kuin mies ja myös toisinpäin. Sellaisessa tilanteessa, missä on vaadittu kaikkia kuluja maksettavaksi puoliksi vaikka olisi selkeät tuloerot, niin se kertoo siitä parisuhteesta niin paljon, että sitä ei kannata jatkaa. 

Vahva ihminen - oli nainen tai mies - odottaa, että muut kohtelevat sinua hyvin ja kunnioittavasti. Tasa-arvoisesti eli molempien kykyjen ja rahkeiden voimin hoidatte niin kotia, taloutta, lapsia yms eikä niin, että kaikki menee vain tasan. Tasa-arvoista se olisi vain silloin kun kumpikin tienaa samanverran ja aika harvoin on sellainen tilanne.

Vierailija kirjoitti:

Tyypillisesti yhteisiä rahoja kannattavat naiset, jotka ovat miehiään pienituloisempia. Suurituloisemman kannalta ei ole mitään järkeä elättää siipeilijää ja suostua hyväksikäyttöön.

Kannattaa miehen sitten vaan jäädä yksin kun se tuntuu paremmalle. Liittyä vaikka inceleihin ja valittaa että naiset eivät tienaa tarpeeksi niin niiden kanssa ei voi olla. Ja käydä kuuntelemassa sitä kanadalaista narkomaania. Siitä se onni lähtee. Äärimmäisestä itsekkyydestä.

Minä, nainen, tienaan kolme kertaa enemmän kuin mieheni. Meillä on yhteiset rahat ja yhteinen tili, yhteinen elintaso tässä lapsiperheessä. 

Mies on hyvä isä, meillä on paljon yhteistä ja paljon rakkautta, mutta hän ei ole  yhtään kiinnostunut uran luomisesta. Tekee osa-aikaisesti töitä, että lapsemme voivat olla hoidossa lyhyempää päivää ja kotona on joku odottamassa kun tulevat koulusta. Minä olen ollut lasten kanssa lyhyen aikaa kotona synnytyksen jälkeen (3-6 kuukautta) ja sen jälkeen palannut töihin. Mies on ollut jokaisen lapsen kanssa kotona vähintään vuoden. Mies myös huolehtii lasten harrastukset ja 70 % kotitöistä.

Minä teen uraa ja viikossa 45-50 tuntia töitä, vähintään, ja työmatkat tämän päälle. Työ on suurin intohimoni ja rakastan miestäni, koska hän mahdollistaa minulle tämän ihanan, mutta paljon aikaa vievän uran.

Ja kyllä, koko meidän parisuhteen ajan tilanne on ollut sama eli minä olen tienannut moninkertaisesti enemmän kuin mieheni. Halusin aina lapsia ja tiesin, että ainut tapa saada lapsille paljon vanhemman läsnäoloa varhaisvuosiin, on löytää mies, joka ei ole yhtä ura-orientoitunut ja haluaa olla koti-isänä. Ymmärsin, myös että silloin minä pitää kantaa suurempi vastuu taloudesta. Ja onneksi löysin miehen, joka halusi kanssani juuri samoja asioita.  

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tyypillisesti yhteisiä rahoja kannattavat naiset, jotka ovat miehiään pienituloisempia. Suurituloisemman kannalta ei ole mitään järkeä elättää siipeilijää ja suostua hyväksikäyttöön.

Ja sellaisen, joka pitää omaa rakastaan siipeilijänä vain siksi, että tällä syystä tai toisesta on alempi elintaso, ei pitäisi ikinä solmia parisuhdetta.

Just ni. Ei oo rakkaussuhde.

En suostuisi, koska puolisolta, joka kieltäytyy näkemästä toisen tukalaa tilannetta ja pitää itsekkäästi kiinni 50/50 jaosta eikä suostu mukauttamaan yhteisiä menojakaan puuttuu empatia. Enkä voisi olla kumppanin kanssa, jolta puuttuu empatia minua kohtaan. Toki jos on vaikka omistusasunto, niin on reilua sitten jakaa sen omistussuhteet ja mahdollinen laina prosenttiosuuksiin tulojen mukaan, jos on tosi erilaiset tulot. Eli paremmin tienaava myös omistaa enemmän jos maksaa enemmän. Vuokra-asumisessa tämä ei tietenkään oikein toteudu.

Jos itse olisin se paremmin tienaava toivoisin pienemmin rahallisesti osallistuvan kumppanin ottavan vaikka sitten enemmän vastuuta kodin ylläpidosta, kuten korjaushommista ym. (Tämä skenaario on omalla kohdalla todennäköinen tulevaisuudessa.)

Mikä sukupuolikysymys tämä on? Yhtä hyvin nainen voi esim olla pidemmälle koulutettu ja mies duunari. Onko se mies sitten jotenkin vähemmän siipeilijä jos yhteen päädytään ja miehen liksa on pienempi?

Minulla on pienemmät tulot tällä hetkellä, mutta maksan joka tapauksessa enemmän, koska olen mies. On kyse periaatteesta.