miksi kaikki "taika" häviää maailmasta kun ikää tulee ?

Nuorena sitä on vähän näin että jee kaikki onnistuu ja sujuu:

https://img.freepik.com/free-photo/lifestyle-people-emotions-summer-lei…

Vanhana sitten vaan v1tuttaa ja noituu kun mikään ei mennytkään niinkuin piti:

https://metro.co.uk/wp-content/uploads/2018/03/bill.jpg?quality=90&stri…

Taikuutta voi ylläpitää. Tämmöinen vaihtoehtoinen selitys tuulelle. Se johtuu puiden aivastelusta. Syksyisin tuulee enemmän kun putoavat lehdet kutittavat puiden neniä. Talvenhan niillä on flunssa ja taas tuulee. Keväällä pääsemmekin siitepölykauteen...

M.52

Koska lopulta sitä vaan tajuaa,että kun on nähnyt yhden,on nähnyt ne kaikki.

Mitä vanhemmaksi tulee, sitä enemmän menetyksiä ja pettymyksiä on elämässään joutunut kohtaamaan.

E L O K A P I N A kirjoitti:

Mukaan Elokapinaan, osa 1: Perehdytys on ensimmäinen askel Elokapinan toimintaan osallistumisessa. Perehdytyksessä käsittelemme mitä tiede sanoo eko- ja ilmastokriisistä, kuulet Elokapinan strategiasta, arvoista ja periaatteista, tutustut erilaisiin tapoihin toimia liikkeessä sekä tapaat muita elokapinallisia.

Sanoma Media Finland Oy tukee Elokapinan toimintaa.

Suomessa Elokapinan toimintaan kerää rahaa Suomen kommunistiseen puolueeseen (SKP) linkittyvä Elonvaalijat ry., jonka toimipiste sijaitsee samoissa tiloissa Voima-lehden kanssa.

Vihervasemmisto tarvitsee sinunkin apuasi.👍

Minäkin uskoin nelikymppiseksi asti kaikenlaisiin valmennuksiin ja kulttimaisten yhteisöjen voimaan. Laput ovat lähteneet silmiltä sen jälkeen.

Tiedän, mitä tuo lapsuuden taian häviäminen tarkoittaa. Aikuisena kaiken näkee usein jotenkin arkisempana kuin lapsena. Muistan lukeneeni jostakin, että se tietty vaihe, kun leikit loppuvat ja tietty mielikuvituksen taso katoaa, tapahtuu suunnilleen samassa ikävaiheessa riippumatta siitä, millaisessa ympäristössä lapsi on kasvanut. Varmasti yksilötasolla isojakin vaihteluita kuitenkin.

Jossain mielessä aikuiselämässä on kuitenkin ainakin omalla kohdalla jopa enemmän "taikaa" kuin lapsena. Olen taidealalla, ja kun lapsena harjoitteli tekniikoita tms, ei saanut aina edes hirveästi iloa harrastuksesta. Myöhemmin, kun osasi jo sen verran hyvin, että pystyi pääsemään tietynlaiseen flow-tilaan, se tila on omanlainen taikansa, oikeastaan paljon syvempi kuin mikään lapsuuden kokemus.

Kuulostaa nyt ylitaiteelliselta (😅), mutta joskus taiteen yhteydessä - kun sitä tekee itse tai on katsomassa/kuulemassa/näkemässä toisten esityksiä ja teoksia, saattaa kokea olevansa jopa jossakin muussa todellisuudessa (ilman mitään aineita siis! 😅) ja joskus se tila voi tulla myös jossakin "arkisemman taiteen tilanteessa", - jokin yllättävä hetki tulee vastaan, joka vie pieneksi hetkeksi sinne toiseen ulottuvuuteen. Jokin kohtaaminen tai erikoinen sattuma tai jokin.

Tämä kuulostaa niin pöljältä ja höpsöltä, että en kehtaisi sanoa tätä kellekään elävässä elämässä, mutta tiedän niin hyvin, mitä Runotyttö-kirjojen Emilia tarkoitti sillä, kun hän aina joskus sai "välähdyksen" ja näki ihan pienen hetken ajan suljetun verhon taakse. Minulle tulee joskus samantapaisia hetkiä, en tiedä tuleeko kaikille? Olisi kiinnostava kuulla, jos vaan kehtaisi joskus ottaa puheeksi...

Minulle ne taianomaiset hetket eivät aina ole pelkästään positiivisia, joskus suuressa ahdistuksessa myös mennyt siihen tilaan ja tehnyt vaikka raivoisasti jotakin teosta ja purkanut siihen sitä oloaan. Silti siinä tilanteessa on jonkinlainen taika 🤔

En oikein joskus pääse perille itsestäni - samalla olen tosi rationaalinen ja vastuullinen ja tylsän tavallinen ihminen, mutta sitten on se kummallinen sisäinen maailma, jonka takia koen aina olevani hieman ulkopuolinen tässä maailmassa. Olen myös kärsinyt paljon asiasta - arki on ollut välillä haastavaa, kun ei meinaa osata elää kuten "pitäisi". Osaan kuitenkin pitää yllä normaaliuden kulissia kohtalaisen hyvin, ja yritänkin olla mahdollisimman normaali, elämä on silloin tasaisinta.

Sori ylidaideellisuus-viesti :P

Koska kateelliset kusipäät, tekee toisten elämän vaikeaksi

Ei katoa, kun pitää siitä kiinni.

Se myös löytyy uudestaan, kun sille antaa mahdollisuuden ja uskaltaa heittäytyä.

Mä pidän toisinaan prinsessapäiviä, on suomifilmi - päiväkahveja, hyvänä haltijanakin olen toiminut, on peikkometsää, tonttupolkua, keijuseinää, aarteen etsintää.. kaikki tapahtuu luontoa kunnioittaen, ilman turhaa krääsää.

Tai höpsähdin muutamia vuosia sitten lyijylasitöihin. Pohdin pitkään, etten halua läheisiä kyllästyttää omilla käsitöilläni, niin Walking deadin alkuteksteissä oli puu, jossa roikkui kuvia tai lasitöitä. Siitä se ajatus sitten lähti... Nyt on seudun komeimmat omenapuut.

Asialliset hommat hoidetaan ja muuten ollaan kuin Ellun kanat.

Tutuille terkkuja. Käykäähän tuvassa!

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Se on asenteesta kiinni, joka elämän vaiheessa on omat hyvät ja huonot puolensa.

Kyllä se taika vaan katoaa.

Ei katoa.

Pitää vaan tehdä asioita, joista itse tykkää välittämättä muiden mielipiteistä.

Ei ole tapahtunut minulle. Näen maailmassa paljonkin kaunista ja hyvää, kun muut aikuiset ovat yleensä liian kiireisiä tai epäkiinnostuneita edes katsomaan. Jotkut väittää että meillä autisteilla pysyy jonkinlainen lapsenomaisuus läpi elämän. Joko se tai luonne.

Vierailija kirjoitti:

Tiedän, mitä tuo lapsuuden taian häviäminen tarkoittaa. Aikuisena kaiken näkee usein jotenkin arkisempana kuin lapsena. Muistan lukeneeni jostakin, että se tietty vaihe, kun leikit loppuvat ja tietty mielikuvituksen taso katoaa, tapahtuu suunnilleen samassa ikävaiheessa riippumatta siitä, millaisessa ympäristössä lapsi on kasvanut. Varmasti yksilötasolla isojakin vaihteluita kuitenkin.

Jossain mielessä aikuiselämässä on kuitenkin ainakin omalla kohdalla jopa enemmän "taikaa" kuin lapsena. Olen taidealalla, ja kun lapsena harjoitteli tekniikoita tms, ei saanut aina edes hirveästi iloa harrastuksesta. Myöhemmin, kun osasi jo sen verran hyvin, että pystyi pääsemään tietynlaiseen flow-tilaan, se tila on omanlainen taikansa, oikeastaan paljon syvempi kuin mikään lapsuuden kokemus.

Kuulostaa nyt ylitaiteelliselta (😅), mutta joskus taiteen yhteydessä - kun sitä tekee itse tai on katsomassa/kuulemassa/näkemässä toisten esityksiä ja teoksia, saattaa kokea olevansa jopa jossakin muussa todellisuudessa (ilman mitään aineita siis! 😅) ja joskus se tila voi tulla myös jossakin "arkisemman taiteen tilanteessa", - jokin yllättävä hetki tulee vastaan, joka vie pieneksi hetkeksi sinne toiseen ulottuvuuteen. Jokin kohtaaminen tai erikoinen sattuma tai jokin.

Tämä kuulostaa niin pöljältä ja höpsöltä, että en kehtaisi sanoa tätä kellekään elävässä elämässä, mutta tiedän niin hyvin, mitä Runotyttö-kirjojen Emilia tarkoitti sillä, kun hän aina joskus sai "välähdyksen" ja näki ihan pienen hetken ajan suljetun verhon taakse. Minulle tulee joskus samantapaisia hetkiä, en tiedä tuleeko kaikille? Olisi kiinnostava kuulla, jos vaan kehtaisi joskus ottaa puheeksi...

Minulle ne taianomaiset hetket eivät aina ole pelkästään positiivisia, joskus suuressa ahdistuksessa myös mennyt siihen tilaan ja tehnyt vaikka raivoisasti jotakin teosta ja purkanut siihen sitä oloaan. Silti siinä tilanteessa on jonkinlainen taika 🤔

En oikein joskus pääse perille itsestäni - samalla olen tosi rationaalinen ja vastuullinen ja tylsän tavallinen ihminen, mutta sitten on se kummallinen sisäinen maailma, jonka takia koen aina olevani hieman ulkopuolinen tässä maailmassa. Olen myös kärsinyt paljon asiasta - arki on ollut välillä haastavaa, kun ei meinaa osata elää kuten "pitäisi". Osaan kuitenkin pitää yllä normaaliuden kulissia kohtalaisen hyvin, ja yritänkin olla mahdollisimman normaali, elämä on silloin tasaisinta.

Sori ylidaideellisuus-viesti :P

Älä suotta pyydä anteeksi.

Viestisi oli erinomainen 👌👍🌞😊

Tässäkin molemmat puolet ovat oikeassa. Vanhempana ei tosiaan syty asioihin eivätkä uudetkaan jutut tunnu välttämättä kummoisilta. Silti itse olen löytänyt mm. käsitöistä onnistumisia jotka tuntuvat hyvältä todella pitkään ja on kiva jo suunnitella etukäteen uusia projekteja eli pitää vaan etsiä ja löytää itselle mieluisia asioita. Ei kukaan ole kokenut kaikkea vaikka siltä voi tuntuakin. Ei osaa vaan etsiä kuten nuorempana...

Eikä häviä. Päinvastoin elämä tuntuu entistä ihmeellisemmältä ja ihanammalta sitä mukaa kun ymmärrystä ja kokemusta kertyy enemmän. T. 53v

Vierailija kirjoitti:

Ei ole tapahtunut minulle. Näen maailmassa paljonkin kaunista ja hyvää, kun muut aikuiset ovat yleensä liian kiireisiä tai epäkiinnostuneita edes katsomaan. Jotkut väittää että meillä autisteilla pysyy jonkinlainen lapsenomaisuus läpi elämän. Joko se tai luonne.

Lisään vielä että olen saanut paljon palautetta siitä miten lämmin vanhempi olen. Vaikka oikeastaan minun on vain helppo asettua lapsen tasolle, ihmetellä yhdessä, innostua, mennä mukaan leikkiin. Minusta on hirmu kivaa näyttää lapselle maailman ihmeitä, nähdä se hämmästyksen kimalle hänen silmissään, vaikka itselle ne asiat olisi jo tuttuja. Pystyn silti elämään uudestaan sen saman taianomaisuuden.

Olen pyrkinyt säilyttämään. Ja melko hyvin onnistunutkin. On tärkeää säilyttää uteliaisuus maailmaan ja etsiä uusia mielenkiinnonkohteita pitkin elämää. Tehdä asioita joista itse pitää. Eihän se aina ole helppoa kun työt ja velvollisuus, mutta varmaan toisille helpompaa. Luonnekysymys ehkä.

Näin viiskymppisenä ei itselläni ole enää sitä nuoruuden kaikkivoipaisuutta ja kuolemattomuutta, mutta silti ihmettelen elämää ja olen utelias. Ihan niinkuin nuorempanakin.

Vierailija kirjoitti:

Eikä häviä. Päinvastoin elämä tuntuu entistä ihmeellisemmältä ja ihanammalta sitä mukaa kun ymmärrystä ja kokemusta kertyy enemmän. T. 53v

Samaa mieltä. Ikää vuosi enemmän.

Ei häviä kun säilyttää lapsenmielisyyden, heittäytyy uteliaisuudella mukaan uusiin asioihin. Elämä on aivan liian lyhyt kaiken kokemiseen ja näkemiseen.

Vierailija kirjoitti:

Ei katoa, kun pitää siitä kiinni.

Se myös löytyy uudestaan, kun sille antaa mahdollisuuden ja uskaltaa heittäytyä.

Mä pidän toisinaan prinsessapäiviä, on suomifilmi - päiväkahveja, hyvänä haltijanakin olen toiminut, on peikkometsää, tonttupolkua, keijuseinää, aarteen etsintää.. kaikki tapahtuu luontoa kunnioittaen, ilman turhaa krääsää.

Tai höpsähdin muutamia vuosia sitten lyijylasitöihin. Pohdin pitkään, etten halua läheisiä kyllästyttää omilla käsitöilläni, niin Walking deadin alkuteksteissä oli puu, jossa roikkui kuvia tai lasitöitä. Siitä se ajatus sitten lähti... Nyt on seudun komeimmat omenapuut.

Asialliset hommat hoidetaan ja muuten ollaan kuin Ellun kanat.

Tutuille terkkuja. Käykäähän tuvassa!

Mulla taika löytyi vasta eläkkeellä. Ihmettelen, missä se tähän asti piileskeli.