Te, jotka ette kadu lapsianne

Koska hyvät hetket ja rakkaus kantavat

Uskoisin, että jotkut lapsettomuuden ajatuksella leikkivät myös provoilevat täällä (kaikkiin porukoihin mahtuu omat idarinsa). 

En ole koskaan katunut lasten tekoa. Sellainen ei ehkä kävisi mielessäkään. Joskus on ollut toki raskaita vaiheita. Nekin olisivat olleet vähemmän raskaita, jos yhteisöllistä tukea olisi enemmän. Lapsettomat vähemmän hoitavat ystäviensä lapsia ja tajuavat toimineensa näin vasta, kun heillä on omat lapset. 

En voisi katua ihmisiä, jotka ovat minulle rakkaampia kuin kukaan koskaan missään. He ovat elämäni paras ja tärkein asia. Rakastan heitä valtavasti. 

Miksi minä katuisin rakkaimman ihmiseni syntymää? Sen, jonka vierestä on ihana aamulla herätä ja jonka juttuja on hauska kuunnella. Josta saa joka päivä olla ylpeä ja jota ihastella.

Nuorimmainen on nyt 6v. vanhempi teini ja enimmäkseen on mukavaa, ollut jo monta vuotta. Lapset on perusterveitä ja enimmäkseen omasta mielestäni ihania. Olen yksin lasten kanssa ja hyvin olen pärjännyt. Olen kiinnostunut lasten ajatusmaailmasta ja on mielenkiintoista seurata niiden kasvua ja kehitystä. Rakastan lapsiani enemmän kuin mitään.

Lapseni on mm. söpö, terve, taitava, hauska, mielikuvituksekas, kyllä myös itsepäinen mutta sehän ei ole pelkästään huono asia. Halusin lapsen ja sain todella hyvän. Vaatii panostamista kyllä, mutta sovin tähän hommaan melko hyvin.

Mä olen aina halunnut lapsia ja halunnut elää sitä aivan tavallista arkea.

En ole koskaan kaivannut mitään luksusta tai erityisesti omaa aikaa, vaan ihan sitä kaurapuuromeininkiä, aamupimeällä töihin menoa päiväkodin kautta, illalla kuraisia sadevaatteita, pyykkikoneen pyöritystä, rakettispagettia tonnikalakastikkeella, hiekkaisen tuulikaapin siivousta. Mulle riittää tuo ja sen päälle on huippua, että voin viettää sitä perheeni ja lasten kanssa.

Viikonloppuisin on ihanaa, kun ei ole aikatauluja ja neljän viikon kesäloma on tietty huippua, mutta mua ei ole arki varsinaisesti rasittanut koskaan, vaan nautin sen viettämisestä lasten kanssa.

Lapsia meillä on neljä, ekat erän lapset on jo 19 ja 20, iltatähdet nyt 6 ja 7. Neljä kertaa eletty siis vauva- ja taaperovuudet, pari kertaa teinitkin eli joka ikävaiheesta siis kokemusta.

Rakastan lapsiani valtavasti. Elämä on alakoululaisten kanssa enimmäkseen helppoa. Toki matkalle mahtuu myös ärsytystä ym. kielteisiä tunteita, kuten kaikkiin ihmissuhteisiin, mutta voiton puolella olen n. 500 prosenttia. Tämä siitä huolimatta, että olen rauhaa ja hiljaisuutta janoava introvertti.

^

Voin huonosti läpi kummankin raskauden ja esikoisen kanssa myös oksentelin kuukausitolkulla. Kumpikin lapsi oli myös koliikkitapauksia ja esikoinen oppi nukkumaan yönsä vasta kolmevuotiaana. Silti en muista edes niinä väsyneiden öiden pimeimpinä hetkinä katuneeni. Äidiksi tuleminen on ollut se suurin haaveeni jo ihan lapsesta asti ja edelleen se on asia, josta olen elämässäni kaikkein ylpein. Lapseni ovat mahtavia tyyppejä, joiden kasvua ja kehitystä on ollut mielenkiintoista, avartavaa, hauskaa ja ihanaa seurata. Siinä samalla olen itse kasvanut todella paljon. Suurempaa rakkautta en osaa kuvitella kuin se, mitä tunnen heitä kohtaan ja mitä heiltä saan. 

Rakastan lapsiani yli kaiken. Vaikka mulla on pitkä akateeminen koulutus, jäin jokaisen heidän kanssa vähintään 3 vuodeksi kotiin. Lapseni ovat ihania, älykkäitä, kauniita jne Joskus on ollut raskastakin, mutta sehän nyt on selvää. Kodin täytyy olla turvallinen paikka näyttää kiukkuaankin.

Korkeintaan kadun sitä, ettemme pidempään yrittäneet neljättä. Luulin, että ikä tuli vastaan mutta ehkä olisi vielä onnistunut. Mies sanoo samaa.

Onhan lapsiperheen arjessa paljon sellaista, minkä toivoisi olevan paljon helpompaa, mutta kyllä se silti on mieltä lämmittävä kokemus tulla työpäivän jälkeen kotiin ja pieni juoksee jalkaan kiinni kuin paraskin Halinalle <3

En ole koskaan katunut, en hetkeäkään, vaikka rankkaakin on tottakai ollut. Viihdyn myös tosi paljon kotona ja olen hyvin perhekeskeinen ihminen, se toki auttaa koska lasten kanssa on paljon sitä perusarkea. Se rakkaus jota tunnen kahta tytärtäni kohtaan on todella puhdasta ja voimakasta. Se on hirvittävän vahva ja voimaa antava tunne, kun voisit antaa oman henkesi heidän puolestaan. Se ei tarkoita sitä ettenkö ajattelisi myös itseäni, tottakai ajattelen. Oma hyvinvointi on ollut asia josta olen pitänyt huolta, koska se heijastuu myös lapsiini. En koe että olisin koskaan joutunut luopumaan mistään, töitä ehdin tehdä ja uraa luoda nyt kun lapset ovat isompia. Ja kaiken lisäksi he ovat ihan mahtavaa seuraa näin teini-iän kynnyksellä, minusta pidot ovat vain parantuneet kun he ovat kasvaneet, vaikka hetkittäin sitä pientä vauvaa kaipaankin.

En minä kadu yhtään. Elämässä on paljon enemmän mielekästä sisältöä kun on lapsia. 2 tyttöä jotka ovat jo sen ikäisiä että leikkivät paljon keskenään, syövät itse ja käyvät itsenäisesti vessassa. Ei edes ole ollut mitään rankkoja jaksoja sitten vauvavuosien jälkeen, kaikki menee omalla painollaan Ja kaikki voimme hyvin.

Mä tiesin jo yläasteella, että haluan lapsia ja mielellään ison perheen. Lapsen sain 23-vuotiaana suunnitellusti. Suurin unelmani oli toteutunut. On tässä vaikeuksia ollut vuosien aikana, mutta kertaakaan en ole lapsen saamista katunut.

Olisin todella katkera jos en olisi tätä lasta saanut koska nyt 42-vuotiaana hän on mun ainoa lapsi. Ei mennyt elämä niin, että olisin saanut ison perheen. Ei ole ollut oma valinta. Ehkäisy ei ole käytössä, että toinen lapsi tulee jos on tullakseen. 

Ihan yksin henkisesti olisin, jos lapsia ei olisi. En halua sitä. On mukavaa, kun ympärillä on perhe. Piristää, kun ei tarvitse olla yksin. Luulen, että on biologiaa, että ihminen masentuu, jos joutuu olemaan yksin. On minulla toki ystäviäkin, mutta eivät he elä ja jaa arkea kanssani. On kivempi mennä vaikka elokuviin lasten kanssa kuin yksin. Tai syömään. Tai uimaan. Tai retkelle. Tai kävelylle...

On trendi pilkata kaikkea netissä. Ja erittäin muodikasta on pilkata lapsia, omia ja varsinkin vieraita. Kuten huomaatte netissä varmaan 70 % kommenteista on negatiivisia.

Mutta asiaan. Raatorehellinen kommenttini on, että minusta ei tänne jää kuin lapseni (eikä juurikaan kestään muustakaan). Tärkein osa elämääni on ollut lasteni hoivaamista ja kasvattamista ja olen todellakin nauttinut siitä. Koko tunteiden skaala on tullut käytyä läpi. (Tietty yli neljännesvuosisata oli kaiken opiskelua ilman lapsia.)

Tein kyllä urankin, mutta ei se antanut mulle juurikaan mitään. Lopulta sairastuin ja jätin sen.

Herätin aamulla teinit. Sain kaksi lämmintä, unista halausta. Lasten kanssa on lyhyitä onnenhetkiä, joita en vaihtaisi mihinkään. Maailma asettuu oikeisiin mittasuhteisiin. 

Sitten on sellaisia tajunnanräjäyttäviä kokemuksia, kun vaikkapa lapsi onnistuu jossain, mitä ei itsekään olisi uskonut todeksi. 

Toisinaan lapset toistavat tai toteuttavat jonkun asian minkä olen heille opettanut. Todennäköisesti jonkun opin, jonka mukaan en itse osaa elää. Lapseni ovat avoimempia kuin minä, heillä on parempi itsetunto. Pelkään koko ajan, että "pilaan" heidät. On sydäntäsärkevän ihanaa, kun he kertovat, että ovat oppineet minulta jotain positiivista. 

Ihmisen perustarve on tulla nähdyksi ja olla hyödyllinen. Vaikka lapsiperheessä on raskasta, nämä tarpeet tulevat täytettyä. Lasten mukana tulee elämään rajapyykkejä ja yhteisiä saavutuksia. Vuodet edessä eivät ole vain tasaista suorittamista, vaan työtä, ponnistelua tavoitteeseen ja juhlahetkiä. 

Ikilomalla on kiva youtubessa. Sieltä katson positiivista, mutta realistista, perhe-elämää.

Olen itsekin ihmetellyt, mikä tässä lapsiperhe-elämässä on olevinaan niin ihanaa. Velvollisuudentunto tässä pakottaa toki hoitamaan hommat, mutta en vaan tajua, mistä tässä pitäisi nauttia. Elämä on ollut aivan hanurista lasten syntymän jälkeen.

Vierailija kirjoitti:

Olen itsekin ihmetellyt, mikä tässä lapsiperhe-elämässä on olevinaan niin ihanaa. Velvollisuudentunto tässä pakottaa toki hoitamaan hommat, mutta en vaan tajua, mistä tässä pitäisi nauttia. Elämä on ollut aivan hanurista lasten syntymän jälkeen.

Et sä taida paljon muutakaan ymmärtää, tää sun vuodatus on väärässä ketjussa.

Haluaisin kuitenkin kuulla enemmän niitä positiivisiakin puolia!