Tuttuni kuuli, että minulla on ollut lasinen lapsuus ja hänen asenteensa muuttui holhoavaksi. Hän on nyt alkanut "terapoimaan" minua mikä on vastenmielistä

Huh. Mulla oli yksi tuttu, joka leikki psykologia ja lisäksi käytti paljon lisäravinteita, jotka "poistavat masennuksen". Tai "parantavat unettomuuden". Jännä, että silti kärsi masennuksesta. Minullekin niitä tyrkytti, mutta lopetin yhteydenpidon kokonaan.

Alkoholistin aikuisena lapsena miellän AP:n kertomasta pikemminkin tuon syvän loukkaantumisen, luottamuksen menettämisen ja totaalisen vaikenemisen tyypillisiksi alkoholistin lapsen reagointitavoiksi. Jos joku suhtautuu ja ilmaisee jonkin vähän laittamattoman ja mielestäsi virheellisen ja typerän näkemyksen sinusta, niin eihän se oikeasti määrittele sinua. Se on vain hänen ajatuksensa.

Kyllä tuossa tilanteessa voi mielestäni jatkaa kommunikoimista ja kertoa miten väärältä toisen ihmisen tekemä johtopäätös ja sen ilmaiseminen tuntuu. Niin, ettei vedä heti loukkaantumisen, epäluottamuksen ja puhumattomuuden muuria siihen ja kaikkiin muihinkin ihmissuhteisiin. Olen itse alkanut tiedostaa tätä puolta ja työstämään tätä asiaa itsessäni.

Ei kannata tietenkään mennä kertomaan ihan kelle tahansa mitä tahansa. Tarvitseeko kuitenkaan loukkaantua noin vahvasti ja menettää luottamuksensa kaikkiin ihmisiin? Siis ohjautus noin paljon ulkoapäin eli antaa muiden ihmisten määritellä noin paljon itseään ja käyttäytymistään.

Ok, se toinen suhtautui ja sanoi törpösti, mutta siitäkin voi opetella sanomaan ääneen, että sori vaan, mutta nyt analyysisi meni mielestäni vikaan ja kuulosti ikävän holhoavalta, älä kiitos enää tee niin. Tällaisille väärintulkonnoille voi opetella vaikka yhdessä nauramaan ja siten pikemminkin syventämään sitä suhdetta.

Älä ole huomaavinasi koko juttua. Vaihdat vain puheenaihetta aina, kun hän alkaa puhua tuollaisia.

Vierailija kirjoitti:

Voihan sitä sanoa suoraankin, että minusta tuntuu, että suhtaudut minuun nyt tällä tavalla, mikä tuntuu mielestäni ikävältä eikä vastaa todellista kuvaa minusta tms. Onhan se toinenkin höläyttänyt ajatuksensa ääneen ja tuonut ilmi asenteensa.

Nyt vasta huomasin tämän. Vaikka sanoisin noin, en luule että se auttaisi mitään. Johtaisi vain jatkopsykologisointiin, eli "saanko minä olosi jotenkin ahdistuneeksi.. se voi kertoa siitä että lapsena et saanut blaa blaa", tai jotakin tuon tyylisesti. Ja hän tuskin sanoisi sitä, vaan ajattelisi noin.

Leima on päässä. Olen siis alkoholistin lapsi. Ok, minkäs sille. Kaikki muu, kuten hyvä asema työelämässä ja vakiintunut elämä, eivät merkkaa mitään tämän mielestä. 

ap

Älä tapaa sitä ihmistä enää. Kuulostaa liian hankalalta tuttavuudelta ja ei ole terapeuttisi.

Vierailija kirjoitti:

Yleensä helpointa on kertoa taustastaan ihmiselle, jonka tietää myös olevan jotakin menetyksiä/kolhuja kokenut. Yleensä nämä ihmiset ovat vilpittömiä ja suoriakin kokemastaan. Sitten on nämä wannabe-haluan auttaa-lyhytterapeutit, jotka yliempatiseeraavat ja analysoivat, vaikka itsellään ei ole mitään kokemusta asiasta.

Juuri näin. Muut kolhuja kokeneet ovat yleensä empaattisempia toisia vastaavia kohtaan, vaikka olisivat muuten luonteeltaan koviakin. Toki on niitä, joiden psyyke on traumojen takia häiriintynyt ja he saattavat lähteä "kilpailemaan" tällä asialla, mikä ei ole tervettä. Lisäksi osa voi olla niin katkeroituneita, että eivät pysty peittämään iloaan jos saavat selville että toinenkin on kärsinyt ja kailottavat sen eteenpäin.

Ylipäänsä omassa kaveriporukassani ei ole muuta kuin normaaleja ihmisiä, joten minä nyt valikoiduin tällaiseksi sääliteltäväksi ja määriteltäväksi objektiksi. Siis tämän yhden mielestä.

ap

Minulla on yksi työkaveri jolla on pakkomielle puhua kaikki asiansa, myös ne traumataustat, muiden kuullen.

No mitenkä tuohon muuten osaa suhtautua kuin että se on se traumatisoitunut ja rajaton.

Niin se menee.

Suut suppuun muualla kuin läheisten ystävien tai oikean terapeutin kanssa.

Vierailija kirjoitti:

Wannabe-terapeutti. Todella raskas ihmistyyppi.

Lähes yhtä raskas kuin wannabe-psykiatri joita tämä palsta on täynnä tekemässä diagnoosejaan pelkän palstan välityksellä.

Ärsyttäviä tämmöiset tyypit tosiaan, tekevät kokoajan jotain diagnoosia susta, ja monesti alkavat myös kiukuttelemaan jos joku tekee samaa heille.

Vierailija kirjoitti:

Jep, siinä käy joko just noin tai sitten toinen järkyttyy niin että pääset itse lohduttajan paikalle "no ei se nyt niiin paha ollut ja onhan tässä selvitty ja kaikki on nyt aivan hyvin" 🤯

Tuttua tämä...🙁

Minulla on ollut traumaattinen lapsuus ja oireilin pitkälle yli 20-vuotiaaksi. Nyt olen kuitenkin elänyt ihan tasapainoista elämää 10v. Olen tässä oppinut, että ei kannata mainita kenellekään taustoistaan tai jotkut alkavat analysoida ihan kaikkea. Olen myös oppinut jättämään nuo tyypit pois kavereistani, jos he jotain kautta saavat tietää. En ole yhtä kuin traumani. Eivätkä traumani ole syynä jokaiseen vastoinkäymiseen aikuisena.

Mitähän nämä analysoivat saavat tästä? Jotain sos.por tyypistä varmaan. Tai haluavat olla laupiaita samarialaisia. Kuitenkin itseäni ainakin loukkaa, jos huono päivä tai työstressi laitetaan sen piikkiin, mitä on tapahtunut 10-15v sitten.

Vierailija kirjoitti:

Ikinä, ei ikinä pidä laskea suojauksiaan tai paljastaa mitään, ellei toinen ole ehdottoman luotettava. Ja silloinkin kannattaa hillitä itsensä eikä oksentaa asioita päälle. Joillakin on juuri tuo taipumus alkaa takertua asioihin, nähdä sinut jonakin uhrina tai heikkona, käyttäytyä epäasiallisesti, vaikka tarkoitus olisikin "hyvä".

Jos haluat tulla kohdelluksi aikuisena ja täysivaltaisena ihmisenä, älä kerro traumoistasi kellekään johon et luota sataprosenttisesti. Muuten se trauma alkaa määrittelemään sinua muidenkin silmissä.

Tämä on juurikin näin! 

Erehdyin eräälle mukavalla puolitutulle(yhteinen harrastus) kertomaan kipeitä asioita elämästäni. Hän ei ruvennut terapeutiksi, mutta hän on jatkuvasti huolissaan minusta ja säälittelee kuinka joudun niin koville. Ja että mä vihaan sellaista ylihuolehtivaa ihmistä joka säälittelee mua!!!! Koska tämä puolituttu on itse myös liikuntavammainen(kuten minäkin) ja vaikka ihan elämä hänellä onnellista ja asiat ok, en raaski sanoa suoria sanoja. Hän vaikuttaa muutenkin aika herkältä. Muutaman kerran olen kyllä sanonut että ei minua tarvitse sääliä vaikka olenkin elämässä kovia kokenut. Mutta aina hän tuntuu löytävän säälin tunteen minua kohtaan jos vähänkin on arkisia vastoinkäymisiä. Alkaa se voivottelu ja voi kun voisin tehdä jotain, ja mehän tiedämme ettemme voi tehdä mitään toisen ongelmille. Ja sitten tulee puhelinsoitto perään mitenkä pärjään ja hän niin toivoo että selviän jne. Sanon että kyllä minä selviän eikä nämä ongelmat maailmaa kaada, ja vastaus on että olen ihan sinua varten jos haluat puhua...... että nousee kiukku tästä. Pelkkä ajatus saa kiukun pintaan. En aina saa kiinni mikä tuossa säälimistyylissä herättää kiukkua, mutta jotenkin se tapa on niin holhoava. Ja yliempaattinen, ehkä en tunne olevani tasavertainen hänen kanssaan kun hän on niin kovin huolissaan jaksamisestani. En tiedä, ärsyttää.

Anna sen analysoida ja myötäile että juu.

Ja huomaamatta pistele häntä ohimennen ja "tiedostamatta",jostain hänen oman elämänsä asiasta. Hänelläkin varmasti jokin herkkyyspiste on, kuten kaikilla.

Eiköjän se ystäväsi siitä kalahda takaisin maanpinnalle.

Itse en kyllä jaksaisi tuollaisia tuttuja. Terapoijalla saattaa olla vahva pätemisen tarve ja on sinusta löytänyt sopivan "uhrin".  

Terapoimalla voi myös pyrkiä hallitsemaan. Jos yhtään päästää liian lähelle tällaisen ihmisen, saattaa joutua manipuloiduksikin tai haavoitetuksi. Huonolla hetkellä, kun tietää liian paljon haavoistasi, hän voi sitten vaikkapa satuttaa lisää. 

varovainen kaikkien kanssa kirjoitti:

Itse en kyllä jaksaisi tuollaisia tuttuja. Terapoijalla saattaa olla vahva pätemisen tarve ja on sinusta löytänyt sopivan "uhrin".  

Terapoimalla voi myös pyrkiä hallitsemaan. Jos yhtään päästää liian lähelle tällaisen ihmisen, saattaa joutua manipuloiduksikin tai haavoitetuksi. Huonolla hetkellä, kun tietää liian paljon haavoistasi, hän voi sitten vaikkapa satuttaa lisää. 

Tuntosarveni ovat herkät, tunnistan manipuloijan sadan metrin päähän. Ja heti kun joku alkaa uida liiveihini, laitan rajan. Kummallisen paljon on näitä ihmisiä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ikinä, ei ikinä pidä laskea suojauksiaan tai paljastaa mitään, ellei toinen ole ehdottoman luotettava. Ja silloinkin kannattaa hillitä itsensä eikä oksentaa asioita päälle. Joillakin on juuri tuo taipumus alkaa takertua asioihin, nähdä sinut jonakin uhrina tai heikkona, käyttäytyä epäasiallisesti, vaikka tarkoitus olisikin "hyvä".

Jos haluat tulla kohdelluksi aikuisena ja täysivaltaisena ihmisenä, älä kerro traumoistasi kellekään johon et luota sataprosenttisesti. Muuten se trauma alkaa määrittelemään sinua muidenkin silmissä.

Tämä on juurikin näin! 

Erehdyin eräälle mukavalla puolitutulle(yhteinen harrastus) kertomaan kipeitä asioita elämästäni. Hän ei ruvennut terapeutiksi, mutta hän on jatkuvasti huolissaan minusta ja säälittelee kuinka joudun niin koville. Ja että mä vihaan sellaista ylihuolehtivaa ihmistä joka säälittelee mua!!!! Koska tämä puolituttu on itse myös liikuntavammainen(kuten minäkin) ja vaikka ihan elämä hänellä onnellista ja asiat ok, en raaski sanoa suoria sanoja. Hän vaikuttaa muutenkin aika herkältä. Muutaman kerran olen kyllä sanonut että ei minua tarvitse sääliä vaikka olenkin elämässä kovia kokenut. Mutta aina hän tuntuu löytävän säälin tunteen minua kohtaan jos vähänkin on arkisia vastoinkäymisiä. Alkaa se voivottelu ja voi kun voisin tehdä jotain, ja mehän tiedämme ettemme voi tehdä mitään toisen ongelmille. Ja sitten tulee puhelinsoitto perään mitenkä pärjään ja hän niin toivoo että selviän jne. Sanon että kyllä minä selviän eikä nämä ongelmat maailmaa kaada, ja vastaus on että olen ihan sinua varten jos haluat puhua...... että nousee kiukku tästä. Pelkkä ajatus saa kiukun pintaan. En aina saa kiinni mikä tuossa säälimistyylissä herättää kiukkua, mutta jotenkin se tapa on niin holhoava. Ja yliempaattinen, ehkä en tunne olevani tasavertainen hänen kanssaan kun hän on niin kovin huolissaan jaksamisestani. En tiedä, ärsyttää.

Tiedän tyylin ja ärsyttää myös minua. Olen itsenäistynyt varsinkin äidistäni joka oli aina iholla kiinni, joten tuon kaltaiset holhooja ihmiset saavat voimaan pahoin.

Kaikenlainen toisen elämän KORJAILU on hiton rasittavaa. Erotan heti jos joku ei ole tasa-arvoisessa rehellisessä vuorovaikutuksessa kanssani ja tunne rajojaan. Aika monella on tarve mestaroida toisten asioita jos uskaltaa avautua.

Ihmeellistä. Onpas täällä ihmiset herkillä.

Itse olen tosi avoin ja kerron kyllä aiheen tullessa esiin omasta lapsuudesta, joka myös alkoholin värjäämä niinkuin todella monella meistä. En ole vielä ikinä törmännyt tuollaisiin terapoijiin. Ennemminkin ihmiset ovat avautuneet (ihan asialliseen keskustelutyyliin) omista tilanteestaan. Toki jotkut saattavat pelästyä ja vetäytyä, ehkäpä liiallisesta avoimuudesta, mutta se on heidän asiansa. Emme selvästi olleet heidän kanssaan tässä hetkessä ystävä ainesta.

Saan kyllä sillä tavalla kiinni, että kerran jouduin erästä lääkäriä lohduttamaan kun hain apua uupumukseen ja kevyesti sivusin lapsuuttani. Hän romahti jotenkin pahasti, vaikka kertomani ei ollut edes mitenkään erityisen värikästä. Oli varmaan jotain omia käsittelemättömiä traumoja hänellä, mutta olihan se outo tilanne vakuutella, että ei tässä mitään, hyvin mä pärjään.

Iholle en enää päästä ketään ja huomaan heti jos joku alkaa hoitamaan haavojani KYSYMÄTTÄ. On aivan eri juttu olla myötäelävä empaattinen rinnallakulkija kuin toista korjaileva paranteleva wannabeterapeutti.

Yksi kokemus tällaisesta kun läheinen ihminen erosi ja oli hajalla. Eräästä työkaverista tuli hänelle läheinen tukija. Ystävä oikein. Kaikki näytti hyvältä ja ystävyys oli molemminpuolista ja kesti muutaman vuoden ja näytti normaalilta. Kävi niin että eronnut löysi uuden miehen rakastui ja alkoi suhde. Tukea antanut ystävä muuttui erittäin ilkeäksi ja vaikeaksi. Ei ilmeisesti sietänyt mitään 'säröä' ystävyydelle eikä kyennyt iloitsemaan uudesta onnesta. Ilkeydet jatkuivat ja alkoivat mennä överiksi. Välillä haukkui ystävän ja välillä hänen uuden miehensä. Mikään ei enää ollut kuin ennen. Lopulta läheiseni oli pakko alkaa vetää rajaa oman hyvinvointinsa vuoksi. Ystävyys hiipui ja kuoli lopulta kokonaan. Mutta tuo uusi onni kesti ja ovat nyt onnellisesti naimisissa.

Kaikkea kanssa kirjoitti:

Iholle en enää päästä ketään ja huomaan heti jos joku alkaa hoitamaan haavojani KYSYMÄTTÄ. On aivan eri juttu olla myötäelävä empaattinen rinnallakulkija kuin toista korjaileva paranteleva wannabeterapeutti.

Yksi kokemus tällaisesta kun läheinen ihminen erosi ja oli hajalla. Eräästä työkaverista tuli hänelle läheinen tukija. Ystävä oikein. Kaikki näytti hyvältä ja ystävyys oli molemminpuolista ja kesti muutaman vuoden ja näytti normaalilta. Kävi niin että eronnut löysi uuden miehen rakastui ja alkoi suhde. Tukea antanut ystävä muuttui erittäin ilkeäksi ja vaikeaksi. Ei ilmeisesti sietänyt mitään 'säröä' ystävyydelle eikä kyennyt iloitsemaan uudesta onnesta. Ilkeydet jatkuivat ja alkoivat mennä överiksi. Välillä haukkui ystävän ja välillä hänen uuden miehensä. Mikään ei enää ollut kuin ennen. Lopulta läheiseni oli pakko alkaa vetää rajaa oman hyvinvointinsa vuoksi. Ystävyys hiipui ja kuoli lopulta kokonaan. Mutta tuo uusi onni kesti ja ovat nyt onnellisesti naimisissa.

Kateus vie kalatkin vedestä.