Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Miten ootte suhtautuneet vanheneviin vanhempiinne?
21.09.2022 |
Oletteko koko ajan huolissanne heistä? Käyttekö usein katsomassa? Onko sisaruksiin välit kunnossa
Itsellä ollut terveyshuolia viime vuodet ja aiheuttanut paljon harmia vanhemmilleni. Nyt vanhemmat reippaasti yli 70v ja huomaa että on voimat ehtymässä. Viikoittain näemme mutta tulevat lähinnä minua katsomaan. Asutaan puolen tunnin välimatkalla. Tuntuu etten oikein osaa olla hyvä tytär. Ainoaan veljeenkin välit vähän huonot. Tai ei huonot mutta etäiset.
Kommentit (27)
Suhtaudun surumielisesti koska tiedän että eivät varmaan enää elä kauaa. Siis en heille sitä surua näytä tai kerro, mutta sisälläni sen tunnen aina kun heidät näen. Äiti on jo 72 ja isä on 68.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En välitä paskaakaan. Ihan oma vika vanhentua käsiin.
Vierailija kirjoitti:
Suhtaudun surumielisesti koska tiedän että eivät varmaan enää elä kauaa. Siis en heille sitä surua näytä tai kerro, mutta sisälläni sen tunnen aina kun heidät näen. Äiti on jo 72 ja isä on 68.
No eihän nuo ees vanhoja oo...
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Suhtaudun surumielisesti koska tiedän että eivät varmaan enää elä kauaa. Siis en heille sitä surua näytä tai kerro, mutta sisälläni sen tunnen aina kun heidät näen. Äiti on jo 72 ja isä on 68.
No eihän nuo ees vanhoja oo...
Ajattelin ihan samaa. Joku saa kantaa etukäteissurua sisällään vielä monta vuotta :D
Vierailija kirjoitti:
Suhtaudun surumielisesti koska tiedän että eivät varmaan enää elä kauaa. Siis en heille sitä surua näytä tai kerro, mutta sisälläni sen tunnen aina kun heidät näen. Äiti on jo 72 ja isä on 68.
Mitä ihmettä? Heillähän voi olla vielä 20 vuotta hyvää elämää jäljellä!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Suhtaudun surumielisesti koska tiedän että eivät varmaan enää elä kauaa. Siis en heille sitä surua näytä tai kerro, mutta sisälläni sen tunnen aina kun heidät näen. Äiti on jo 72 ja isä on 68.
Jatkan tähän vielä kun en viitsi kaikkia noita tätä lainanneita alkaa lainailemaan, että molemmat polttavat, isä juo kuin pesusieni ja on ylipainoinen ja molempien vanhemmat kuolivat alle kasikymppisinä joten siksi siis mielessä tämä etteivät enää välttämättä kauaa elä.
Sekä mun vanhempani että siskoni asuvat kanssani samassa rivitaloyhtiössä. Eri rakennuksissa vain. Meillä on aina ollut läheiset ja lämpimät välit. Siskon ja mun esikoiset olivat 6 vuotta samalla luokalla alakoulussa ja kummankin kuopukset olivat samassa päiväkodissa. Nämä serkukset ovat kasvaneet yhdessä ja ovat pikemminkin sisaruksia kuin serkuksia. Yhtä heistä lukuunottamatta kaikki asuvat kävelymatkan päässä lapsuudenkodistaan eikä sillä yhdellä mene autolla kuin noin 15 minuuttia tänne. Ja kovasti hekin katselevat asuntoa lähempää.
Mä olen jo 10 vuotta tehnyt etätöitä eli olen tässä lähellä, jos jotain sattuu. Viime kesänä vietettiin äidin 95-vuotissynttäreitä sekä vanhempieni 70-vuotishääpäivää. Isä täyttää joulukuussa 93. Heillä ei käy vielä kotihoitoakaan. Ei ole ollut tarvetta, koska mä olen aiemmalta ammatiltani sairaanhoitaja.
En ole ollut huolissani, koska meidän järjestely on meille oikein sopiva. Huolissani olen ollut vain pari kertaa, kun meinasivat siirtää erikoissairaanhoidossa olleen vanhempani "kuntoutumaan" perusterveydenhuollon puolelle. Ja olen niin monesti nähnyt, että vanha ihminen laitostuu tosi nopeasti eikä ole toivoakaan enää kotiutumisesta. Joten vanhempani ovat tulleet suoraan kotiin ja minä ja siskoni ollaan huolehdittu kuntoutuksesta.
Mä käyn pari kertaa viikossa moikkaamassa heitä ja siskoni saman verran. Isäni liikkuu rollaattorilla ja kun säät syksyn myötä huononee, alan taas hakea heidän postinsa ja silloin tulee käytyä joka päivä vähintään viemässä postit.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Suhtaudun surumielisesti koska tiedän että eivät varmaan enää elä kauaa. Siis en heille sitä surua näytä tai kerro, mutta sisälläni sen tunnen aina kun heidät näen. Äiti on jo 72 ja isä on 68.
Sehän riippuu heidän terveydestään.
Mummini tuossa iässä rakennutti vielä uuden talon leskeksi jäätyään ja teki hehtaarin kokoisen loistavan puutarhan ja kun sain sen mielekseen, kuoli 96v iässä ja vain pari vuotta oli huonommassa kunnossa ja hautasi yhden lapsensa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Suhtaudun surumielisesti koska tiedän että eivät varmaan enää elä kauaa. Siis en heille sitä surua näytä tai kerro, mutta sisälläni sen tunnen aina kun heidät näen. Äiti on jo 72 ja isä on 68.
Mitä ihmettä? Heillähän voi olla vielä 20 vuotta hyvää elämää jäljellä!
No ehkä ap tietää omien vanhempiensa tilanteen vähän sinua paremmin. Pelkkä ikä kertoo ihmisestä aika vähän.
Oma isäni on 72 ja tuntuu, että jo vuodessa on mennyt tosi paljon raihnaisempaan suuntaan. Eniten huolettaa se, että isä itsekin tuntuu ajattelevan, että ei ole enää montaa elinvuotta jäljellä. Ei esimerkiksi halua ostaa uusia autonrenkaita (vaikka syytä olisi), koska "vanhat kestää vielä sen, mitä hänellä on aikaa jäljellä". Tällaista puhetta tekee todella pahaa kuunnella, koska sinänsä isompia terveysongelmia ei ole ja maailma olisi auki tehdä ja elää. Mutta kun halua ei ole. Uskon, että hän on hieman yksinäinen ja lievästi masentunut, mutta kun ei itse myönnä, että olisi mitään ongelmaa, mille tarvitsisi jotain tehdä, niin aika kädetön sitä näin läheisenä on.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Onhan tämä - aikamoista aikaa...
Alzheimer vei äitini noin 6 vuotta sitten ja syöpä anoppini reilut 11 vuotta sitten. Isäni, appiukkoni ja myös leskeksi jäänyt kummisetäni elävät omissa kodeissaan - kuka enemmän raihnaisena kuka vähemmän. Yritämme olla tälle pappakaartille mieheni kanssa avuksi ja turvaksi. Soittelemme päivittäin, ja piipahdamme pappojen luona useammankin kerran viikossa. Hoidan mm. isäni kauppa-, pankki- ja muut juoksevat asiat - ja arkeamme helpottaa aivan valtavasti kotisairaanhoito, ruokapalvelu, siivouspalvelu... Mieheni hoitaa vastaavat asiat omalle isälleen.
Olemme molemmat vanhempiemme ainoita lapsia eli sisaruksia ei ole tätä taakkaa jakamassa. Tässä elämänvaiheessa olen ehkä kaivannut sisaruksia itselleni enemmän kuin koskaan aikaisemmin...
Omalla tavallaan pappakaartin apuna ja tukena oleminen on raskastakin, mutta onhan se hienoa, että me pystymme olemaan papoille tukena niin, että jokainen heistä voi vielä asua omassa kodissaan. Nyt on meidän vuoromme auttaa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Suhtaudun surumielisesti koska tiedän että eivät varmaan enää elä kauaa. Siis en heille sitä surua näytä tai kerro, mutta sisälläni sen tunnen aina kun heidät näen. Äiti on jo 72 ja isä on 68.
No eihän nuo ees vanhoja oo...
Paljon näkee lehdissä 50/60-luvulla syntyneiden kuolinilmoituksia, ettei se mikään automaatio ole että jokainen elää 100-vuotiaaksi ainakin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En osaa surra etukäteen, kun se tuntuu niin kaukaiselta.
Äitini on 74v ja isäni 80v ja elävät tyytyväistä ja hyvin aktiivista elämää ja seuraavat maailman menoa ja joka kuukausi on tavoitteena oppia jotain uutta. Vierailin viikonloppuna ja isällä oli uutena projektina tehdä omin käsin kalastusverkko, jota ylpeänä esitteli. Ja äidin projektina oli kutoa mattoa kangaspuilla.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Suhtaudun surumielisesti koska tiedän että eivät varmaan enää elä kauaa. Siis en heille sitä surua näytä tai kerro, mutta sisälläni sen tunnen aina kun heidät näen. Äiti on jo 72 ja isä on 68.
Mitä ihmettä? Heillähän voi olla vielä 20 vuotta hyvää elämää jäljellä!
No ehkä ap tietää omien vanhempiensa tilanteen vähän sinua paremmin. Pelkkä ikä kertoo ihmisestä aika vähän.
No ehkä silloin kannattaa mainita vastauksessaan myös ne sairauden, eikä pelkät iät. Normaalisti seitsemänkymppiset ovat vielä varsin hyvässä kunnossa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Suhtaudun surumielisesti koska tiedän että eivät varmaan enää elä kauaa. Siis en heille sitä surua näytä tai kerro, mutta sisälläni sen tunnen aina kun heidät näen. Äiti on jo 72 ja isä on 68.
No eihän nuo ees vanhoja oo...
Paljon näkee lehdissä 50/60-luvulla syntyneiden kuolinilmoituksia, ettei se mikään automaatio ole että jokainen elää 100-vuotiaaksi ainakin.
Paljon näkee kuolinilmoituksia myös 70-90-luvulla syntyneistä.
En nyt mitenkään kovin erilaisella tavalla kuin ennen. Ovat nyt noin 70v. Välillä ollaan juteltu siitä, että mitäs sitten kun voimat ehtyy ja kotona asumisesta alkaa tulla hankalaa tai kun omakotitalossa asuminen ei enää onnistu. Että enemmänhän sitä tulee tulevaisuutta mietittyä. Myös sillä tavalla, että jos vaikka töiden perässä pitää muuttaa kauas, miten asiat sitten hoidetaan. Asun 30min matkan päässä ja nään vanhempiani usein. Lähinnä minä käyn heidän luonaan.
Oon ajatellun niin, että tarjoan apuani sillon, kun osaan. Ajattelen myös, että he kyllä sitten sanovat, kun kaipaavat enemmän apua. Nautitaan siitä ajasta mitä on vielä jäljellä. Eihän sitä voi koskaan tietää milloin lähtö tulee. Voinhan minäkin joutua onnettomuuteen vaikka huomenna.
Vierailija kirjoitti:
En osaa surra etukäteen, kun se tuntuu niin kaukaiselta.
Äitini on 74v ja isäni 80v ja elävät tyytyväistä ja hyvin aktiivista elämää ja seuraavat maailman menoa ja joka kuukausi on tavoitteena oppia jotain uutta. Vierailin viikonloppuna ja isällä oli uutena projektina tehdä omin käsin kalastusverkko, jota ylpeänä esitteli. Ja äidin projektina oli kutoa mattoa kangaspuilla.
Hate to break it, mutta varsinkin yli 80-vuotias näennäisesti terve voi kuolla yllättäen lyhyelläkin varoajalla. Ton ikäisillä on usein verisuonet kalkkeutuneet koviksi, kasvain muhimassa eturauhasessa jne
Vierailija kirjoitti:
Suhtaudun surumielisesti koska tiedän että eivät varmaan enää elä kauaa. Siis en heille sitä surua näytä tai kerro, mutta sisälläni sen tunnen aina kun heidät näen. Äiti on jo 72 ja isä on 68.
Mun on vaikea ajatella että tuon ikäiset olisi kovin vanhoja ja heidän kuolemaa jo odottaisi. Vanhempasi voivat elää hyvällä lykyllä reilut parikymmentäkin vuotta. Oma äitini kuoli 94 vuotiaana ja isää elää vielä, nyt 96v.
Huonosti. Tapan itseni kun heistä aika jättää.
Rakkaudella suhtaudun. Vanhemmat 70+ ovat juuri pakkaamassa matkalaukkujaan ja menossa taas talveksi Teneriffalle jo kahdeksatta kertaa. Siellä kesäkelissä on parempi lenkkeillä kuin Suomen talven lumessa ja liukkailla. Tekevät vielä 10 km patikkareissuja. Paljon muitakin aktiviteetteja löytyy ja todella pirteitä yli 80v. käy laulamassa kuorossa, jumpalla, ym. ym.
Me lapset käymme sitten joulunvietossa heidän luonaan. Välillä tuntuu, että nämä "vanhukset" ovat paremmasaa kunnossa kuin me 50+! :)
Alue: Aihe vapaa
Just mietin kun vanhemmilla olin käymässä, miten se aika kuluukin ja jo 10v sisällä voivat olla ihan hoivakunnossa vaikka ovatkin vielä virkeitä kuuskymppisiä.