Lue keskustelun säännöt.
Tuntuu kuin muut vanhemmat ei tykkäisi minusta
16.09.2022 |
Tunnistaako kukaan tällaista tilannetta? Osaisiko sanoa mikä tässä voi olla syynä? Minusta siis tuntuu, että muut vanhemmat ei pidä minusta. Minulla on neljävuotias lapsi, enkä saa oikein ystävystyttyä kenenkään toisten lasten vanhemman kanssa. Yritän jutella mukavia, kysellä kohteliaasti kuulumisia jne, mutta en saa mitään vastakaikua, ainoastaan etäisyyttä kuin vinkkinä, että kanssani ei haluta jutella.
Tämä ei johdu ainakaan siitä, että jauhaisin omasta lapsestani, sillä en tee niin. En myöskään jätä puuttumatta oman lapseni tekosiin, jos hän kohtelisi muita huonosti. Tosin ei kohtele, koska alusta saakka olen kasvattanut niin, että muille pitää olla mukava. Ujo lapseni on kyllä, mutta eikös lapset monesti ole.
Olen työelämässä ja muutenkin ihan pidetty ihminen, enkä ole muissa ympyröissä kuin näissä lapsikuvioissa kohdannut tätä, että minusta ei pidettäisi eikä kanssani haluttaisi jutella. Hämmentää siksi tämä.
Kommentit (101)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Etpä tosiaan ole ainut. Kyllä se on valjennut itselleni, että jotain tässä taitaa olla pielessä, kun esim. naapurustossa, vaikka yhtä lailla ulkoillaan samalla pihalla lapsinemme, niin naapurit kyllä hengailevat keskenään ja he jutustelevat toisilleen ja heidän lapsensa kyläilevät toisillaan, mutta jostain syystä minä lapsineni ei kuuluta tuohon rinkiin.
He saattavat lyhyesti moikata mua ja vaihtaa pari sanaa ja sitten kääntyvät toistensa puoleen ja jään ulkopuoliseksi tuossa keskustelussa. Sama on tapahtunut esim. avoimissa perhekerhoissa. Siellä on ne pari mammaporukkaa, jotka ovat selkeästi oma kiinteä porukkansa ja siihen ei pääse mukaan. Mulla on oikeastaan vain yksi ns äitikaveri, mutta harvoinpa mekään ollaan tekemisissä.
Muutoin elämäni vaikuttaisi sujuvan ihan normaalisti. Käyn töissä ja tulen ihan hyvin juttuun työkavereiden kanssa ja mulla on sitten muita kavereita, mutta ns äitinä, en taida olla kovinkaan kiinnostavaa tai ainakaan haluttua seuraa.
Minä olin mammakerhossa ihan tyytyväinen, kun sain istua rauhassa, ottaa kupillisen kahvia ja vain olla, lapsi leikki muiden kanssa. Toki seurasin, ketkä siellä pelasivat pelejään, kuka oli mammakerhon kuningatar jne., mutta ei se minua haitannut. Heitä haittasi se, että katsoin oman lapseni perään enkä olettanut, että viereisessä huoneessa leikkivä porukka olisi muka pärjännyt ilman ohjausta.
No en mäkään varsinaisesti mitään kavereita itselleni ole etsimässä, mutta jos vanhemmat klikkiytyy keskenään noin, niin jotenkin se tuntuu torpaavan myös esim. mun lasten leikit heidän lastensa kanssa tehokkaasti. Onhan se vähän noh, en nyt tiedä kiusallista, mutta hankalaa selittää lapsilleni, kun he kysyvät, että miksi muut naapurin lapset menevät toisilleen leikkimään, mutta he eivät voi mennä heille leikkimään...niin, ymmärrätte kai yskän.
Omille lapsilleen voi kertoa, että Leevi ja Leo on kavereita keskenään ja käyvät toisillaan leikkimässä ihan samalla tavalla kuin te käytte Niikalla ja Sanilla. Ei kaikkien tarvitse päästä joka paikkaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Olen pohtinut onko tällaisissa vanhempien (käytännössä äitien) keskinäisissä tutustumisissa jokin sellainen sosiaalinen koodi, jota en vain tiedä enkä tajua ja jos tämä on siksi tällaista. Ap
Ei ole mitään koodia. Itse tutustuin puistossa äiteihin, joilla oli saman ikäisiä lapsia kuin minulla. Ehkä tutustuminen toisiin äiteihin lähti käyntiin siitä, kun olimme vähän niinkuin vertaistukena toisillemme. Perustimme muutaman äidin kanssa whatsapp ryhmän, mutta sekin vähän hajosi siihen, kun osa äideistä alkoi järjestää kuppikuntia. Eipä niille kemioille mitään voi ja jos joku ihminen ei halua viettää aikaa jonkun toisen ihmisen kanssa, niin ei se Ap ole mitenkään sun syy tai että sussa olisi jotakin vikaa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Etpä tosiaan ole ainut. Kyllä se on valjennut itselleni, että jotain tässä taitaa olla pielessä, kun esim. naapurustossa, vaikka yhtä lailla ulkoillaan samalla pihalla lapsinemme, niin naapurit kyllä hengailevat keskenään ja he jutustelevat toisilleen ja heidän lapsensa kyläilevät toisillaan, mutta jostain syystä minä lapsineni ei kuuluta tuohon rinkiin.
He saattavat lyhyesti moikata mua ja vaihtaa pari sanaa ja sitten kääntyvät toistensa puoleen ja jään ulkopuoliseksi tuossa keskustelussa. Sama on tapahtunut esim. avoimissa perhekerhoissa. Siellä on ne pari mammaporukkaa, jotka ovat selkeästi oma kiinteä porukkansa ja siihen ei pääse mukaan. Mulla on oikeastaan vain yksi ns äitikaveri, mutta harvoinpa mekään ollaan tekemisissä.
Muutoin elämäni vaikuttaisi sujuvan ihan normaalisti. Käyn töissä ja tulen ihan hyvin juttuun työkavereiden kanssa ja mulla on sitten muita kavereita, mutta ns äitinä, en taida olla kovinkaan kiinnostavaa tai ainakaan haluttua seuraa.
Minä olin mammakerhossa ihan tyytyväinen, kun sain istua rauhassa, ottaa kupillisen kahvia ja vain olla, lapsi leikki muiden kanssa. Toki seurasin, ketkä siellä pelasivat pelejään, kuka oli mammakerhon kuningatar jne., mutta ei se minua haitannut. Heitä haittasi se, että katsoin oman lapseni perään enkä olettanut, että viereisessä huoneessa leikkivä porukka olisi muka pärjännyt ilman ohjausta.
No en mäkään varsinaisesti mitään kavereita itselleni ole etsimässä, mutta jos vanhemmat klikkiytyy keskenään noin, niin jotenkin se tuntuu torpaavan myös esim. mun lasten leikit heidän lastensa kanssa tehokkaasti. Onhan se vähän noh, en nyt tiedä kiusallista, mutta hankalaa selittää lapsilleni, kun he kysyvät, että miksi muut naapurin lapset menevät toisilleen leikkimään, mutta he eivät voi mennä heille leikkimään...niin, ymmärrätte kai yskän.
Omille lapsilleen voi kertoa, että Leevi ja Leo on kavereita keskenään ja käyvät toisillaan leikkimässä ihan samalla tavalla kuin te käytte Niikalla ja Sanilla. Ei kaikkien tarvitse päästä joka paikkaan.
Mutta entä kun ei ole olemassa edes sitä Niikaa ja Sania? Lapseni on ujo. Yritän siksi laajentaa meidän tuttavapiiriä, jotta lapseni saisi seuraa vapaa-ajalle. En onnistu siinä, kun kaikki muut äidit tuntuu kääntävän selkänsä minulle. Ap
Minulle jäi vähän epäselväksi, että minkä ikäinen ap:n lapsi on ja onko lapsella kuitenkin kavereita. Sanoit ap jossain, että haluaisit tutustua muihin vanhempiin ja siinä samassa teidän lapset voisivat leikkiä keskenään. Jos lapsi on tosi pieni vielä, niin ehkä tämä voisi toimia, mutta meidän lapsi on kyllä heti 2-vuotiaasta asti ns. hankkinut omat kaverinsa eikä minun ole tarvinnut yrittää tutustua muihin aikuisiin saadakseni lapselle seuraa. Toki olen oppinut tuntemaan lapseni kaverien vanhempia aika hyvinkin tässä vuosien aikana, mutta ketään heistä en miellä omiksi kavereikseni, vaan pelkästään tutuiksi.
Nyt kyllä alkoi vakavasti kiinnostaa, että mikä siinä yksinhuoltajuudessa sitten on se ihmisiä karkoittava tekijä? Onko yh automaattisesti outo? Haluavatko ihmiset tutustua vähemmän vanhempaan, joka on yksinhuoltaja? Miksi?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minulla oli sama ongelma. Se ratkesi lopulta vasta lapsen siirryttyä eskariin. Siellä ahtaassa eteisessä vaihdettiin kuulumisia ja puhuttiin koulumietteitä. Alkoi tulla lapsellekin niitä pitkäaikaisempia kaverisuhteita ja synttärikutsuja. Joillain synttäreillä oltiin kaikki vanhemmatkin mukana. Koulu kun alkoi, niin joku aktiivinen vanhempi organisoi vapaapäivän vieton yhdessä. Ihan rentoa grillausta vaan, mutta toimi!
Ei tässä mitään ystävyyssuhteita itselle ole tullut, mutta kuitenkin sellainen tietty turvallisuuden tunne siitä, että tietää minkälaisten ihmisten lasten kanssa oma lapsi viettää aikaa. Kun en itse päässyt kevätjuhlaan, niin eräs äiti lähetti minulle sieltä kuvia. Oikein kivasti tehty :)
Vierailija kirjoitti:
Nyt kyllä alkoi vakavasti kiinnostaa, että mikä siinä yksinhuoltajuudessa sitten on se ihmisiä karkoittava tekijä? Onko yh automaattisesti outo? Haluavatko ihmiset tutustua vähemmän vanhempaan, joka on yksinhuoltaja? Miksi?
Pelkäävät, että yh yrittää kuitenkin sitten tyrkätä sen lapsensa sinulle hoitoon päästäkseen lääkäriin tai ravintolaan tai kauppaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Olen pohtinut onko tällaisissa vanhempien (käytännössä äitien) keskinäisissä tutustumisissa jokin sellainen sosiaalinen koodi, jota en vain tiedä enkä tajua ja jos tämä on siksi tällaista. Ap
En minäkään koskaan päässyt. En koskaan. Olen koulutettu, kohtelias, korrekti. Tulin siihen tulokseen että juuri se oli ongelma.
Vierailija kirjoitti:
Nyt kyllä alkoi vakavasti kiinnostaa, että mikä siinä yksinhuoltajuudessa sitten on se ihmisiä karkoittava tekijä? Onko yh automaattisesti outo? Haluavatko ihmiset tutustua vähemmän vanhempaan, joka on yksinhuoltaja? Miksi?
Jos yh nainen on kaunis, niin joku epävarma kokee hänet jonkintasoiseksi uhkaksi. Kun on vielä yhdistävänä tekijänä ne lapset, jotka ovat ehkä hyviä kavereita.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Minulle jäi vähän epäselväksi, että minkä ikäinen ap:n lapsi on ja onko lapsella kuitenkin kavereita. Sanoit ap jossain, että haluaisit tutustua muihin vanhempiin ja siinä samassa teidän lapset voisivat leikkiä keskenään. Jos lapsi on tosi pieni vielä, niin ehkä tämä voisi toimia, mutta meidän lapsi on kyllä heti 2-vuotiaasta asti ns. hankkinut omat kaverinsa eikä minun ole tarvinnut yrittää tutustua muihin aikuisiin saadakseni lapselle seuraa. Toki olen oppinut tuntemaan lapseni kaverien vanhempia aika hyvinkin tässä vuosien aikana, mutta ketään heistä en miellä omiksi kavereikseni, vaan pelkästään tutuiksi.
Aloituksen ekassa kappaleessa kyllä lukee lapsen ikä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Nyt kyllä alkoi vakavasti kiinnostaa, että mikä siinä yksinhuoltajuudessa sitten on se ihmisiä karkoittava tekijä? Onko yh automaattisesti outo? Haluavatko ihmiset tutustua vähemmän vanhempaan, joka on yksinhuoltaja? Miksi?
Pelkäävät, että yh yrittää kuitenkin sitten tyrkätä sen lapsensa sinulle hoitoon päästäkseen lääkäriin tai ravintolaan tai kauppaan.
Ahaa, okei. Mielenkiinnolla kuuntelen lisää näitä ajatuksia ihan itse lapseni hoitavana yksinhuoltajana, joka ei kyllä ole koskaan kokenut mitään syrjimistä perhemuotonsa takia :D Onpas mielenkiintoista. Voin kyllä hyvin kuvitella, että on sellaisiakin ihmisiä, joille ei yksinhuoltaja kelpaa ystäväksi tai edes juttuseuraksi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Etpä tosiaan ole ainut. Kyllä se on valjennut itselleni, että jotain tässä taitaa olla pielessä, kun esim. naapurustossa, vaikka yhtä lailla ulkoillaan samalla pihalla lapsinemme, niin naapurit kyllä hengailevat keskenään ja he jutustelevat toisilleen ja heidän lapsensa kyläilevät toisillaan, mutta jostain syystä minä lapsineni ei kuuluta tuohon rinkiin.
He saattavat lyhyesti moikata mua ja vaihtaa pari sanaa ja sitten kääntyvät toistensa puoleen ja jään ulkopuoliseksi tuossa keskustelussa. Sama on tapahtunut esim. avoimissa perhekerhoissa. Siellä on ne pari mammaporukkaa, jotka ovat selkeästi oma kiinteä porukkansa ja siihen ei pääse mukaan. Mulla on oikeastaan vain yksi ns äitikaveri, mutta harvoinpa mekään ollaan tekemisissä.
Muutoin elämäni vaikuttaisi sujuvan ihan normaalisti. Käyn töissä ja tulen ihan hyvin juttuun työkavereiden kanssa ja mulla on sitten muita kavereita, mutta ns äitinä, en taida olla kovinkaan kiinnostavaa tai ainakaan haluttua seuraa.
Minä olin mammakerhossa ihan tyytyväinen, kun sain istua rauhassa, ottaa kupillisen kahvia ja vain olla, lapsi leikki muiden kanssa. Toki seurasin, ketkä siellä pelasivat pelejään, kuka oli mammakerhon kuningatar jne., mutta ei se minua haitannut. Heitä haittasi se, että katsoin oman lapseni perään enkä olettanut, että viereisessä huoneessa leikkivä porukka olisi muka pärjännyt ilman ohjausta.
No en mäkään varsinaisesti mitään kavereita itselleni ole etsimässä, mutta jos vanhemmat klikkiytyy keskenään noin, niin jotenkin se tuntuu torpaavan myös esim. mun lasten leikit heidän lastensa kanssa tehokkaasti. Onhan se vähän noh, en nyt tiedä kiusallista, mutta hankalaa selittää lapsilleni, kun he kysyvät, että miksi muut naapurin lapset menevät toisilleen leikkimään, mutta he eivät voi mennä heille leikkimään...niin, ymmärrätte kai yskän.
Omille lapsilleen voi kertoa, että Leevi ja Leo on kavereita keskenään ja käyvät toisillaan leikkimässä ihan samalla tavalla kuin te käytte Niikalla ja Sanilla. Ei kaikkien tarvitse päästä joka paikkaan.
Mutta entä kun ei ole olemassa edes sitä Niikaa ja Sania? Lapseni on ujo. Yritän siksi laajentaa meidän tuttavapiiriä, jotta lapseni saisi seuraa vapaa-ajalle. En onnistu siinä, kun kaikki muut äidit tuntuu kääntävän selkänsä minulle. Ap
Varon kaltaisiasi, en halua, että meistä tulee leikkitreffiseuraa tilanteessa, jossa oma arki on jo tarpeeksi kiireinen. En kaipaa muutamaksi äitivuodeksi äitiseuraa, oma elämä on jo nyt täysi. Joku lapsen harrastekerho voisi olla sinulle oikea paikka etsiä seuraa eli kun sen 30 min seisoskelee pihalla taia aulassa odottamassa lasta, niin on luontevaa puhua muille.
Omille lapsille kykenen ihan hyvin sanomaan, että joka paikkaan ei ole pakko päästä, vaikka Leevi Leon luona kyläileekin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Nyt kyllä alkoi vakavasti kiinnostaa, että mikä siinä yksinhuoltajuudessa sitten on se ihmisiä karkoittava tekijä? Onko yh automaattisesti outo? Haluavatko ihmiset tutustua vähemmän vanhempaan, joka on yksinhuoltaja? Miksi?
Jos yh nainen on kaunis, niin joku epävarma kokee hänet jonkintasoiseksi uhkaksi. Kun on vielä yhdistävänä tekijänä ne lapset, jotka ovat ehkä hyviä kavereita.
Eli ajatus on se, että yh on ihminen, joka iskee kenet tahansa, koska ihan varmasti on puolisoa tai seksikumppania vailla? Eli yksinhuoltajuus on automaattisesti todella kauhea olotila, josta pois päästäkseen yh hylkää kaiken moraalin ja ottaa minkä tahansa irtoavan kumppanin itselleen vaikka väkisin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Etpä tosiaan ole ainut. Kyllä se on valjennut itselleni, että jotain tässä taitaa olla pielessä, kun esim. naapurustossa, vaikka yhtä lailla ulkoillaan samalla pihalla lapsinemme, niin naapurit kyllä hengailevat keskenään ja he jutustelevat toisilleen ja heidän lapsensa kyläilevät toisillaan, mutta jostain syystä minä lapsineni ei kuuluta tuohon rinkiin.
He saattavat lyhyesti moikata mua ja vaihtaa pari sanaa ja sitten kääntyvät toistensa puoleen ja jään ulkopuoliseksi tuossa keskustelussa. Sama on tapahtunut esim. avoimissa perhekerhoissa. Siellä on ne pari mammaporukkaa, jotka ovat selkeästi oma kiinteä porukkansa ja siihen ei pääse mukaan. Mulla on oikeastaan vain yksi ns äitikaveri, mutta harvoinpa mekään ollaan tekemisissä.
Muutoin elämäni vaikuttaisi sujuvan ihan normaalisti. Käyn töissä ja tulen ihan hyvin juttuun työkavereiden kanssa ja mulla on sitten muita kavereita, mutta ns äitinä, en taida olla kovinkaan kiinnostavaa tai ainakaan haluttua seuraa.
Minä olin mammakerhossa ihan tyytyväinen, kun sain istua rauhassa, ottaa kupillisen kahvia ja vain olla, lapsi leikki muiden kanssa. Toki seurasin, ketkä siellä pelasivat pelejään, kuka oli mammakerhon kuningatar jne., mutta ei se minua haitannut. Heitä haittasi se, että katsoin oman lapseni perään enkä olettanut, että viereisessä huoneessa leikkivä porukka olisi muka pärjännyt ilman ohjausta.
No en mäkään varsinaisesti mitään kavereita itselleni ole etsimässä, mutta jos vanhemmat klikkiytyy keskenään noin, niin jotenkin se tuntuu torpaavan myös esim. mun lasten leikit heidän lastensa kanssa tehokkaasti. Onhan se vähän noh, en nyt tiedä kiusallista, mutta hankalaa selittää lapsilleni, kun he kysyvät, että miksi muut naapurin lapset menevät toisilleen leikkimään, mutta he eivät voi mennä heille leikkimään...niin, ymmärrätte kai yskän.
Omille lapsilleen voi kertoa, että Leevi ja Leo on kavereita keskenään ja käyvät toisillaan leikkimässä ihan samalla tavalla kuin te käytte Niikalla ja Sanilla. Ei kaikkien tarvitse päästä joka paikkaan.
Mutta entä kun ei ole olemassa edes sitä Niikaa ja Sania? Lapseni on ujo. Yritän siksi laajentaa meidän tuttavapiiriä, jotta lapseni saisi seuraa vapaa-ajalle. En onnistu siinä, kun kaikki muut äidit tuntuu kääntävän selkänsä minulle. Ap
Otan osaa ap. Tuo on pahinta mitä voi olla. Mulla oli se onni ettei lapseni ole koskaan ollut ujo. En oikein usko,että tilanne tuosta enää paranee.
Mä koin samaa kuopuksen kanssa lähipuistossa. Olin jotenkin outsider. Toki osittain siksi, etten käynyt joka päivä. En nyt ystävyyttä kaivannut, mutta jotain sellaista vieroksunnan fiilistä jäi siinä seisoskellessa. Kun se alkoi ärsyttämään mua ja niiden äitien pätemistarpeet, niin heittäydyin luuseriksi. Ihailin heidän jaksamista ja retostelin purkkiruokien käyttöä. Lisäksi ihailin heidän ahkeraa potatusta, kun omani "pissaa kaiken vaippaan" vieläkin, vaikka on yli 2v., kun en jaksa viedä potalle. Oikeasti lapsi kävi potalla, mutta toppahaalarin alle laitoin vielä vaipan. Jotenkin näin, että he katsoivat toisiaan kauhistuneena, kun hihittelin sitä, etten saa lasta ajoissa nukkumaan ja potallekaan en saa ja syö jotain valmisruokia päivät ja mieluusti vien hoitoon mummulle, että saan itse katsella digiboksia tyhjäksi yms.
Ystävälliset välit jäi ja tervehtivät vastaantullessa, mutta en kokenut kyllä mitään yhteyttä siihen sakkiin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Nyt kyllä alkoi vakavasti kiinnostaa, että mikä siinä yksinhuoltajuudessa sitten on se ihmisiä karkoittava tekijä? Onko yh automaattisesti outo? Haluavatko ihmiset tutustua vähemmän vanhempaan, joka on yksinhuoltaja? Miksi?
Jos yh nainen on kaunis, niin joku epävarma kokee hänet jonkintasoiseksi uhkaksi. Kun on vielä yhdistävänä tekijänä ne lapset, jotka ovat ehkä hyviä kavereita.
Eli ajatus on se, että yh on ihminen, joka iskee kenet tahansa, koska ihan varmasti on puolisoa tai seksikumppania vailla? Eli yksinhuoltajuus on automaattisesti todella kauhea olotila, josta pois päästäkseen yh hylkää kaiken moraalin ja ottaa minkä tahansa irtoavan kumppanin itselleen vaikka väkisin.
En minä niin ajattele, mutta olen ollut yh. Koskaan en saanut vaihtaa numeroita isien kanssa. Kun avioiduin, ei yhtäkkiä olekaan ongelmaa olla yhteydessä lapsen kavereiden iseihin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Etpä tosiaan ole ainut. Kyllä se on valjennut itselleni, että jotain tässä taitaa olla pielessä, kun esim. naapurustossa, vaikka yhtä lailla ulkoillaan samalla pihalla lapsinemme, niin naapurit kyllä hengailevat keskenään ja he jutustelevat toisilleen ja heidän lapsensa kyläilevät toisillaan, mutta jostain syystä minä lapsineni ei kuuluta tuohon rinkiin.
He saattavat lyhyesti moikata mua ja vaihtaa pari sanaa ja sitten kääntyvät toistensa puoleen ja jään ulkopuoliseksi tuossa keskustelussa. Sama on tapahtunut esim. avoimissa perhekerhoissa. Siellä on ne pari mammaporukkaa, jotka ovat selkeästi oma kiinteä porukkansa ja siihen ei pääse mukaan. Mulla on oikeastaan vain yksi ns äitikaveri, mutta harvoinpa mekään ollaan tekemisissä.
Muutoin elämäni vaikuttaisi sujuvan ihan normaalisti. Käyn töissä ja tulen ihan hyvin juttuun työkavereiden kanssa ja mulla on sitten muita kavereita, mutta ns äitinä, en taida olla kovinkaan kiinnostavaa tai ainakaan haluttua seuraa.
Minä olin mammakerhossa ihan tyytyväinen, kun sain istua rauhassa, ottaa kupillisen kahvia ja vain olla, lapsi leikki muiden kanssa. Toki seurasin, ketkä siellä pelasivat pelejään, kuka oli mammakerhon kuningatar jne., mutta ei se minua haitannut. Heitä haittasi se, että katsoin oman lapseni perään enkä olettanut, että viereisessä huoneessa leikkivä porukka olisi muka pärjännyt ilman ohjausta.
No en mäkään varsinaisesti mitään kavereita itselleni ole etsimässä, mutta jos vanhemmat klikkiytyy keskenään noin, niin jotenkin se tuntuu torpaavan myös esim. mun lasten leikit heidän lastensa kanssa tehokkaasti. Onhan se vähän noh, en nyt tiedä kiusallista, mutta hankalaa selittää lapsilleni, kun he kysyvät, että miksi muut naapurin lapset menevät toisilleen leikkimään, mutta he eivät voi mennä heille leikkimään...niin, ymmärrätte kai yskän.
Omille lapsilleen voi kertoa, että Leevi ja Leo on kavereita keskenään ja käyvät toisillaan leikkimässä ihan samalla tavalla kuin te käytte Niikalla ja Sanilla. Ei kaikkien tarvitse päästä joka paikkaan.
Mutta entä kun ei ole olemassa edes sitä Niikaa ja Sania? Lapseni on ujo. Yritän siksi laajentaa meidän tuttavapiiriä, jotta lapseni saisi seuraa vapaa-ajalle. En onnistu siinä, kun kaikki muut äidit tuntuu kääntävän selkänsä minulle. Ap
Otan osaa ap. Tuo on pahinta mitä voi olla. Mulla oli se onni ettei lapseni ole koskaan ollut ujo. En oikein usko,että tilanne tuosta enää paranee.
Mitä siis yrität sanoa? Että tilanteemme on pahinta mitä voi olla eikä se voi enää tästä parantua? Olipa kurjasti sanottu.
Ap
Vierailija kirjoitti:
Tässä voi päteä hieman sama kuin iskuyrityksissä baarissa: jos kohde aistii että tässä nyt yritetään rakentaa syvempää tuttavuutta ja jos itse ei sellaista kaipaa, niin sitten on alusta asti hieman tyly. Tietenkin kyse voi olla myös kuormittavasta elämäntilanteesta ja ehkä tiellesi on vain osunut sellaisia tyyppejä, joiden sosiaalinen kiintiö on täynnä..? Toisaalta kyllähän tälläkin palstalla usein on yksinäisiä pienten lasten vanhempia, jotka kaipaisivat uusia tuttuja. Toivottavasti tiesi kohtaa sellaisten ihmisten kanssa!
No ei sitä tarvitse tyly sentään olla! Sus siunatkoon suomalaista touhua taas. Mutta sellainen selvä viesti siitä, ettei kaipaa itse mitään eikä ainakaan halua rohkaista toista jatkamaan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Nyt kyllä alkoi vakavasti kiinnostaa, että mikä siinä yksinhuoltajuudessa sitten on se ihmisiä karkoittava tekijä? Onko yh automaattisesti outo? Haluavatko ihmiset tutustua vähemmän vanhempaan, joka on yksinhuoltaja? Miksi?
Jos yh nainen on kaunis, niin joku epävarma kokee hänet jonkintasoiseksi uhkaksi. Kun on vielä yhdistävänä tekijänä ne lapset, jotka ovat ehkä hyviä kavereita.
Eli ajatus on se, että yh on ihminen, joka iskee kenet tahansa, koska ihan varmasti on puolisoa tai seksikumppania vailla? Eli yksinhuoltajuus on automaattisesti todella kauhea olotila, josta pois päästäkseen yh hylkää kaiken moraalin ja ottaa minkä tahansa irtoavan kumppanin itselleen vaikka väkisin.
En minä niin ajattele, mutta olen ollut yh. Koskaan en saanut vaihtaa numeroita isien kanssa. Kun avioiduin, ei yhtäkkiä olekaan ongelmaa olla yhteydessä lapsen kavereiden iseihin.
Juu, ok, mutta tuollaista ajattelua siis on.
En ole uusi. Olen aina asunut tässä samassa kaupungissa, opiskellutkin täällä. Ja kyllä minulla siis tuttuja on, kavereita siis, mutta joko lapsettomia tai sitten heidän lapset on jo joko aikuisia tai isoja koululaisia. Ap