Teini-ikäistä poikaani ei kiinnosta mikään

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tuttavapariskunta on myös ongelmissa poikansa kanssa. On jo yli parikymppinen, asuu edelleen kotonaan, ei kiinnosta opiskelu eikä työ. Miettii mitä haluaisi tehdä, käytännössä ei tee yhtään mitään. Jää varmaan vanhempiensa nurkkiin ja huollettavakseen lopullisesti.

Nykynuoriso on pilalle hemmoteltua. Työkin on heille vain itsensä toteuttamista ja jos työpaikalla ei ole kivaa niin sieltä lähdetään lätkimään. Esim. lähihoitajana poika voisi työllistyä helposti, mutta jos ei halua tehdä sitä niin sitten on vaan kotona.

Olisiko niin ettei poika vielä tiedä tulevaa alaansa? Musta ei ollut lähäriksi sillä ahdistun tiivistä ihmiskontaktista.

Työllistyin toisella alalla.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tuleva hikikomori? Lukion jälkeen on sitten täysin tyhjän päällä, kun mikään ei kiinnosta ja elämäntyyli on niin vaatimaton että sen rahoittaa hyvin kelarahallakin ilman työntekoa. Sosiaalisista piireistäkin eristäytyy ja jää jälkeen muiden kuvioista, joten kaverittomuus (ja siten myös tyttöystävättömyys) on todennäköisesti pysyvää. Näitä tapauksia on nykypäivän nuorissa aikuisissa valtava määrä.

Voi Jumalauta. Nuoret miehet eläkää itsellenne! Tehkää Suomessa ja ulkomailla hanttihommia. Ette jämähdä keskiluokka kuplaan hirttääkseen itsenne päälle 40:senä Hoplopin aulassa.

Niihin hanttihommiinkin pääsemiseen tarvitaan koulutus, erilaisia kortteja, aukoton cv ja hyvä supliikki. Enää ei eletä 80-lukua jolloin töitä löytyi matalalla kynnyksellä lähes kaikille.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miksi enää yrittää? Ei rumilla miehillä ole mitään syytä tehdä yhtään mitään yhteiskunnan eteen. He tulevat kuolemaan joka tapauksessa yksin ja unohdettuina. Koskaan saamatta seksiä tai tyttöystävää.

Minä kulutan yhteiskunnan varoja, kunnes kuolen. Näpistelen, roskaan, aiheutan ilkivaltaa, jätän kiviä pyörätielle. Ainoat ilot tässä maailmassa, joka on hylännyt minut.

Mikä siinä on että aina teidän mielestä joku muu on syyllinen? Yhteiskunta, maailma, naiset. Mutta ei koskaan itse.

Mitäs jos sinä kävisit suihkussa, harjaisit hampaat, leikkaisit tukkasi ja partasi, pesisit vaatteet ja pukeutuisit siististi ja laittaisit dödöä. Ja sitten astuisit ulkoilmaan ja menisit vaikka jonnekin tapahtumaan tai vastaavaan ihmisten joukkoon. Ei sinua kukaan sieltä kotoa tule hakemaan tai sääli. Ihan turha ulvoa kun asioille voi tehdä itsekin jotakin.

Näinhän  se menee. Itsekin oli aika laiska tapaus nuorena, mutta jossain vaiheessa otin itseäni niskasta kiinni ja sain elämästä kiinni. Siinä oli tosin tuuriakin, sillä lähipiirissäni oli pari ns. maskuliinista miestä, joista oli helppo ottaa mallia miten asioita edistetään oikeasti, selittelemättä ja syyttämättä muita. Myöskin varusmiespalvelus teki mulle hyvää, se kun sattui olemaan melkoisen rankka kokemus (paljon metsässä olemista, fyysistä suorittamista, valvomista, yms).

Itse olen sitä mieltä, että nuorilta miehiltä pitää _vaatia_ paljon, jos he eivät sitä itse tajua tehdä. Esim. ap:n tapauksessa toteaisin nuorelle, että valmistaudupa julli siihen, että tämä notkuminen kohta loppuu. Tai voit toki jatkaa sitä, mutta se tapahtuu omilla rahoillasi ja jossain muualla kuin tässä kämpässä. Eli tehtäisiin suunnitelma kotoa pois muuttamisesta ja sitä kautta itsenäistymisestä. Vanhemmat on tukena prosessissa, mutta vastuu on nuorella itsellään - sinä päätät päädytkö katuojaan vai elämään mukavaa elävää.

Nuori yleensä keksii kaikki temput näissä, eli hakevat lääkäriltä masennusdiagnoosia, tms. muuta sontaa, mutta näihin ei pidä jäädä, vaan toimia päättäväisesti. Kaikenlaisia vaiheita tulee, mutta lopputulos on yleensä hyvä, kun pitää päänsä.

Ja se mikä parasta, kun aikuistuminen on tapahtunut niin nuori kiittää sinua kauniisti ja kunnioittaa ja arvostaa sinua ikuisesti. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miksi enää yrittää? Ei rumilla miehillä ole mitään syytä tehdä yhtään mitään yhteiskunnan eteen. He tulevat kuolemaan joka tapauksessa yksin ja unohdettuina. Koskaan saamatta seksiä tai tyttöystävää.

Minä kulutan yhteiskunnan varoja, kunnes kuolen. Näpistelen, roskaan, aiheutan ilkivaltaa, jätän kiviä pyörätielle. Ainoat ilot tässä maailmassa, joka on hylännyt minut.

Mikä siinä on että aina teidän mielestä joku muu on syyllinen? Yhteiskunta, maailma, naiset. Mutta ei koskaan itse.

Mitäs jos sinä kävisit suihkussa, harjaisit hampaat, leikkaisit tukkasi ja partasi, pesisit vaatteet ja pukeutuisit siististi ja laittaisit dödöä. Ja sitten astuisit ulkoilmaan ja menisit vaikka jonnekin tapahtumaan tai vastaavaan ihmisten joukkoon. Ei sinua kukaan sieltä kotoa tule hakemaan tai sääli. Ihan turha ulvoa kun asioille voi tehdä itsekin jotakin.

Mitä siellä tapahtumassa tai muualla ihmisten joukossa sitten tapahtuu? Siellä nämä yksinäiset miehet ja pojat ovat vain tuntemattomia tuntemattomien joukossa. Tapahtuman jälkeen palaavat vain yksinään kotiinsa. Hygieniajutun ja siistin pukeutumisen ainoa hyöty on siinä, että heitä ei aktiivisesti katsota kieroon.

Ap:lle

Pojat on ajettu niin alas tässä yhteiskunnassa että se alkaa heissä näkyä. Pojat eivät ole mitään, kaikki keskittyy tyttöihin. Pojat voisivat olla vain olematta, hiljaa nurkassa ja homma pyörisi miten toivotaan.

Vala poikaasi itsearvostusta. Kerro että hän voi olla mitä vain, että hän on hyvä tyyppi ja tärkeä ihminen. Pojat eivät saa kuulla näitä nykyisin enää mistään.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miksi enää yrittää? Ei rumilla miehillä ole mitään syytä tehdä yhtään mitään yhteiskunnan eteen. He tulevat kuolemaan joka tapauksessa yksin ja unohdettuina. Koskaan saamatta seksiä tai tyttöystävää.

Minä kulutan yhteiskunnan varoja, kunnes kuolen. Näpistelen, roskaan, aiheutan ilkivaltaa, jätän kiviä pyörätielle. Ainoat ilot tässä maailmassa, joka on hylännyt minut.

Mikä siinä on että aina teidän mielestä joku muu on syyllinen? Yhteiskunta, maailma, naiset. Mutta ei koskaan itse.

Mitäs jos sinä kävisit suihkussa, harjaisit hampaat, leikkaisit tukkasi ja partasi, pesisit vaatteet ja pukeutuisit siististi ja laittaisit dödöä. Ja sitten astuisit ulkoilmaan ja menisit vaikka jonnekin tapahtumaan tai vastaavaan ihmisten joukkoon. Ei sinua kukaan sieltä kotoa tule hakemaan tai sääli. Ihan turha ulvoa kun asioille voi tehdä itsekin jotakin.

Näinhän  se menee. Itsekin oli aika laiska tapaus nuorena, mutta jossain vaiheessa otin itseäni niskasta kiinni ja sain elämästä kiinni. Siinä oli tosin tuuriakin, sillä lähipiirissäni oli pari ns. maskuliinista miestä, joista oli helppo ottaa mallia miten asioita edistetään oikeasti, selittelemättä ja syyttämättä muita. Myöskin varusmiespalvelus teki mulle hyvää, se kun sattui olemaan melkoisen rankka kokemus (paljon metsässä olemista, fyysistä suorittamista, valvomista, yms).

Itse olen sitä mieltä, että nuorilta miehiltä pitää _vaatia_ paljon, jos he eivät sitä itse tajua tehdä. Esim. ap:n tapauksessa toteaisin nuorelle, että valmistaudupa julli siihen, että tämä notkuminen kohta loppuu. Tai voit toki jatkaa sitä, mutta se tapahtuu omilla rahoillasi ja jossain muualla kuin tässä kämpässä. Eli tehtäisiin suunnitelma kotoa pois muuttamisesta ja sitä kautta itsenäistymisestä. Vanhemmat on tukena prosessissa, mutta vastuu on nuorella itsellään - sinä päätät päädytkö katuojaan vai elämään mukavaa elävää.

Nuori yleensä keksii kaikki temput näissä, eli hakevat lääkäriltä masennusdiagnoosia, tms. muuta sontaa, mutta näihin ei pidä jäädä, vaan toimia päättäväisesti. Kaikenlaisia vaiheita tulee, mutta lopputulos on yleensä hyvä, kun pitää päänsä.

Ja se mikä parasta, kun aikuistuminen on tapahtunut niin nuori kiittää sinua kauniisti ja kunnioittaa ja arvostaa sinua ikuisesti. 

Ei Suomessa kukaan päädy katuojaan kotoa pois potkimisen jälkeen. Uusi osoite on kunnan vuokrayksiö ja elannon takaa Kela. Siellä yksiön totaalisessa yksinäisyydessä nuori aikuinen syrjäytyy vielä paljon pahemmin kuin mitä teini-ikäinen vanhempiensa peräkammarissa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miksi enää yrittää? Ei rumilla miehillä ole mitään syytä tehdä yhtään mitään yhteiskunnan eteen. He tulevat kuolemaan joka tapauksessa yksin ja unohdettuina. Koskaan saamatta seksiä tai tyttöystävää.

Minä kulutan yhteiskunnan varoja, kunnes kuolen. Näpistelen, roskaan, aiheutan ilkivaltaa, jätän kiviä pyörätielle. Ainoat ilot tässä maailmassa, joka on hylännyt minut.

Mikä siinä on että aina teidän mielestä joku muu on syyllinen? Yhteiskunta, maailma, naiset. Mutta ei koskaan itse.

Mitäs jos sinä kävisit suihkussa, harjaisit hampaat, leikkaisit tukkasi ja partasi, pesisit vaatteet ja pukeutuisit siististi ja laittaisit dödöä. Ja sitten astuisit ulkoilmaan ja menisit vaikka jonnekin tapahtumaan tai vastaavaan ihmisten joukkoon. Ei sinua kukaan sieltä kotoa tule hakemaan tai sääli. Ihan turha ulvoa kun asioille voi tehdä itsekin jotakin.

Yritetty on. Kuule aika paljonkin. Ei kiinnosta naisten neuvot näissä asioissa, koska naisella on aina geneettinen itseisarvo ja pariutuminen tapahtuu kuin itsestään. Miehistä ainoastaan komeimmilla on itseisarvo.

Vierailija kirjoitti:

Pimpsa voisi olla ok, mutta siinäkin tulevat realiteetit vastaan, eli sitä ei ole tarjolla aivan kenelle tahansa.

Eipä olla noin rajoittuneita kun tunnistin teinin isänä sen todellisen huolenaiheen eli kyse ei ole siitä ettei tuo saa pimpsaa vaan siitä ettei edes seksi minkään sukupuolivariaation kanssa näytä kiinnottavan huoneessaa netflxiä tuijottavaa ameebaa.

Olisi suoranainen helpotus kuulla huoneesta kiihkeää voihketta kun tuon vaikka munaa pyllyyn kunhan osoittaa edes jotain elonmerkkejä

Ei Suomessa kukaan päädy katuojaan kotoa pois potkimisen jälkeen. Uusi osoite on kunnan vuokrayksiö ja elannon takaa Kela. Siellä yksiön totaalisessa yksinäisyydessä nuori aikuinen syrjäytyy vielä paljon pahemmin kuin mitä teini-ikäinen vanhempiensa peräkammarissa.

Juu, se suomalainen katuoja onkin juuri tuo kuvailemasi kunnan vuokrayksiö, jonka vuokran maksaa joku muu. Ja ymmärrän hyvin, että noin siinä helposti käy.

Se on silti askel eteenpäin, koska itse joutuu tekemään ruuat ja muutenkin huolehtimaan asioista.

Pitää myös muistaa se, että kaikista ei tule eläjiä vaikka kuinka haluttaisiin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Se on ihan normaalia siinä iässä. Koita nyt kestää pari vuotta tyrkyttämättä väkisin mitään. Koulu vie voimia ja aikuisten vaatimukset. Pieni kävely tms voi joskus virkistää ulkona hyvällä säällä, on eri asia mikä on toiselle hyvä sää. Moni pärjää yksin teininä, ei kai väkisin voi kavereita nähdä, jos ne kaverit muissa menoissa ja eivät tule. Ehtii vielä vaikka mitä myöhemmin elämässä. Jos on sellaista tekemistä tai asioita joista hän itse pitää luonnostaan, eri juttu. Harrastusmateriaaleja saa kotiinkin tai kirjatilauksia.

Jos tulee kolmen vuoden aukko kaverisuhteisiin niin sitä ei helpolla kurota umpeen.

Eikö ne kaverit mene uusiksi sitten, kun/jos pääsee korkeakouluun? Itsellä ainakin meni. Harvoin lukiokaverit tulee opiskelemaan samaa alaa tai edes samaan oppilaitokseen.

Kaverit saattavat mennä uusiksi jo siirryttäessä lukioon. Lukion luokattomuus taas vaikeuttaa etenkin isoissa lukioissa muihin tutustumista, kun ryhmät vaihtuvat jaksosta toiseen.

Vierailija kirjoitti:

Ei Suomessa kukaan päädy katuojaan kotoa pois potkimisen jälkeen. Uusi osoite on kunnan vuokrayksiö ja elannon takaa Kela. Siellä yksiön totaalisessa yksinäisyydessä nuori aikuinen syrjäytyy vielä paljon pahemmin kuin mitä teini-ikäinen vanhempiensa peräkammarissa.

Juu, se suomalainen katuoja onkin juuri tuo kuvailemasi kunnan vuokrayksiö, jonka vuokran maksaa joku muu. Ja ymmärrän hyvin, että noin siinä helposti käy.

Se on silti askel eteenpäin, koska itse joutuu tekemään ruuat ja muutenkin huolehtimaan asioista.

Pitää myös muistaa se, että kaikista ei tule eläjiä vaikka kuinka haluttaisiin.

Eipä joudu tekemään ruokia koska einekset on keksitty. Eikä siivotakaan tarvitse jos ei halua, kun siellä yksiössä ei ole äitiä joka siihen pakottaisi.

Onneksi on armeija tulossa lähiaikoina, se saa monen pojan ryhdistäytymään positiivisella tavalla, kun on pakko tehdä vaikka ei kiinnostaisikaan. Kyllä se elämä opettaa, mutta kärsivällisyyttä se meiltä vanhemmilta vaatii. Ehkä hänellä on kuitenkin joku kiinnostuksen kohde, jos sen löytäisi ?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miksi enää yrittää? Ei rumilla miehillä ole mitään syytä tehdä yhtään mitään yhteiskunnan eteen. He tulevat kuolemaan joka tapauksessa yksin ja unohdettuina. Koskaan saamatta seksiä tai tyttöystävää.

Minä kulutan yhteiskunnan varoja, kunnes kuolen. Näpistelen, roskaan, aiheutan ilkivaltaa, jätän kiviä pyörätielle. Ainoat ilot tässä maailmassa, joka on hylännyt minut.

Mikä siinä on että aina teidän mielestä joku muu on syyllinen? Yhteiskunta, maailma, naiset. Mutta ei koskaan itse.

Mitäs jos sinä kävisit suihkussa, harjaisit hampaat, leikkaisit tukkasi ja partasi, pesisit vaatteet ja pukeutuisit siististi ja laittaisit dödöä. Ja sitten astuisit ulkoilmaan ja menisit vaikka jonnekin tapahtumaan tai vastaavaan ihmisten joukkoon. Ei sinua kukaan sieltä kotoa tule hakemaan tai sääli. Ihan turha ulvoa kun asioille voi tehdä itsekin jotakin.

Yritetty on. Kuule aika paljonkin. Ei kiinnosta naisten neuvot näissä asioissa, koska naisella on aina geneettinen itseisarvo ja pariutuminen tapahtuu kuin itsestään. Miehistä ainoastaan komeimmilla on itseisarvo.

Naiset ovat tottuneet siihen, että ei tarvitse olla kuin perushygienia kunnossa niin heti saa miehiä kunhan menee ihmisten ilmoille liikkumaan. Naiset eivät ymmärrä sitä miten vaikeaa pariutuminen on miehille.

No jos edes pimppi kiinnostaa, niin en olisi huolissani.

Tässä on apn kirjoitus kuin omasta pojastani. Oma poikani nyt lukion tokalla ja innostuu harvoin, mistään. Mutta hoitaa koulun 7-8 numeroilla ja nauttii omasta ajasta itsekseen, omassa huoneessa. Näissä asioissa luonne määrittää paljon eli poikani on hyvin, hyvin introvertti ja hänestä ei ikinä päällepäin näe mitä pinnan alla liikkuu, kuinka paljon ja millä vauhdilla. Itse olen täysin erilainen ja olen oikeasti opetellut ymmärtämään poikaani ja kommunikoimaan/toimimaan hänen kanssaan. Hän on täysin hyvä omana itsenään. Olen sanonut että saa meistä vanhemmista seuraa aina kun haluaa esim lautapeilailuun mutta hänen toiveestaan annamme hänen olla rauhassa omassa huoneessaan jossa viihtyy eikä kaipaa muuta sisältöä, tällä hetkellä.

Poika on osannut sanoa, että tuo oma aika on tarpeen koulupäivien jälkeen eli kokee sosiaaliset tilanteet ja koulun hälinän hyvin kuormittavaksi. Toki olen monesti miettinyt mihin ammattiin poika päätyy/hakeutuu mutta ajatellut myös että eiköhän se elämä kanna sitten lukion jälkeen.

Isoveljensä kokee että "hän ei ikinä eläisi noin, ei tuo ole edes elämää" koska on luonteeltaan täysin erilainen eli ekstrovertti ja saa virtaa muista ihmisistä. Mutta, kumpikin on hyviä juuri sellaisenaan ja pitää ymmärtää toisten erilaisuutta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miksi enää yrittää? Ei rumilla miehillä ole mitään syytä tehdä yhtään mitään yhteiskunnan eteen. He tulevat kuolemaan joka tapauksessa yksin ja unohdettuina. Koskaan saamatta seksiä tai tyttöystävää.

Minä kulutan yhteiskunnan varoja, kunnes kuolen. Näpistelen, roskaan, aiheutan ilkivaltaa, jätän kiviä pyörätielle. Ainoat ilot tässä maailmassa, joka on hylännyt minut.

Mikä siinä on että aina teidän mielestä joku muu on syyllinen? Yhteiskunta, maailma, naiset. Mutta ei koskaan itse.

Mitäs jos sinä kävisit suihkussa, harjaisit hampaat, leikkaisit tukkasi ja partasi, pesisit vaatteet ja pukeutuisit siististi ja laittaisit dödöä. Ja sitten astuisit ulkoilmaan ja menisit vaikka jonnekin tapahtumaan tai vastaavaan ihmisten joukkoon. Ei sinua kukaan sieltä kotoa tule hakemaan tai sääli. Ihan turha ulvoa kun asioille voi tehdä itsekin jotakin.

Näinhän  se menee. Itsekin oli aika laiska tapaus nuorena, mutta jossain vaiheessa otin itseäni niskasta kiinni ja sain elämästä kiinni. Siinä oli tosin tuuriakin, sillä lähipiirissäni oli pari ns. maskuliinista miestä, joista oli helppo ottaa mallia miten asioita edistetään oikeasti, selittelemättä ja syyttämättä muita. Myöskin varusmiespalvelus teki mulle hyvää, se kun sattui olemaan melkoisen rankka kokemus (paljon metsässä olemista, fyysistä suorittamista, valvomista, yms).

Itse olen sitä mieltä, että nuorilta miehiltä pitää _vaatia_ paljon, jos he eivät sitä itse tajua tehdä. Esim. ap:n tapauksessa toteaisin nuorelle, että valmistaudupa julli siihen, että tämä notkuminen kohta loppuu. Tai voit toki jatkaa sitä, mutta se tapahtuu omilla rahoillasi ja jossain muualla kuin tässä kämpässä. Eli tehtäisiin suunnitelma kotoa pois muuttamisesta ja sitä kautta itsenäistymisestä. Vanhemmat on tukena prosessissa, mutta vastuu on nuorella itsellään - sinä päätät päädytkö katuojaan vai elämään mukavaa elävää.

Nuori yleensä keksii kaikki temput näissä, eli hakevat lääkäriltä masennusdiagnoosia, tms. muuta sontaa, mutta näihin ei pidä jäädä, vaan toimia päättäväisesti. Kaikenlaisia vaiheita tulee, mutta lopputulos on yleensä hyvä, kun pitää päänsä.

Ja se mikä parasta, kun aikuistuminen on tapahtunut niin nuori kiittää sinua kauniisti ja kunnioittaa ja arvostaa sinua ikuisesti. 

Tässä oli hyvä kommentti. Minulla on samansuuntaiset kokemukset siltä osin, että olin itsekin lukioikäisenä todella laiska ja helposti vastuuta välttelevä tapaus. Isäni oli kuollut ja mitään "miehen mallia" ei siis ollut, äitini puolestaan ei saanut minuun otetta ja aloin luisua koska kotona ei vaadittu tai ohjattu. Ehkäpä omaksi onnekseni aika oli kuitenkin silloin toinen, 90-luvun alku, jolloin ei ollut niin helppo jäädä kotiin makaamaan ja syyttää yhteiskuntaa, koska kukaan ei siihen tullut päätä silittelemään tai ymmärtämään. Sain jotenkuten lukion läpi ja sen jälkeen jouduin itsekin armeijaan pyöritykseen ja se teki kyllä hyvää. Ja kun armeija loppui, olinkin jo puolivahingossa hanttihommissa ja siitä jatkoin sitten opiskelemaan. Kukaan ei kehunut, kukaan ei kannustanut: niin tehtiin koska niin kuului tehdä ja vastuu oli itsellä. Tajusin tämän ja sain asiani kuntoon.

Nyt olen katsonut huolissani 17-vuotiasta sisareni poikaa, jolla on kai sama geneettinen alttius kuin minullakin. Hän on vetämätön, passiivinen ja suoraan sanottuna laiska, mikä on ihan sietämätöntä katsoa sivusta. Isänsä ei sano mitään, äitinsä ei saa otetta kuten oma äitini ei saanut aikanaan minuun. Monta kertaa on tehnyt mieleni puuttua asiaan jotenkin, mutta se olisi vanhempien tehtävä. Näen selvästi miten poika venyttää rajoja koska ei ole pakko, koska on aina joku joka ottaa kopin ja hoitaa puolesta. En tiedä miten hänet saisi tajuamaan, että näin ei voi mennä. Koulu on alkanut sakkaamaan, nyt kai lukiokin venyy jonnekun neljään vuoteen ja kyse on yksinomaan laiskuudesta. Pojassa ei ole mitään vikaa varmasti neurologisesti tai muutenkaan, sen verran tunnen teinipoikien ajatuksenjuoksua ja näen siinä pojassa itseni 30 vuotta sitten, mutta maailma on nyt toisenlainen. 

Onko poikasi mahdollisesti ahdistunut ja masentunut? 

Ehkä lähtisin hänen kanssaan käymään lääkärillä. Oma tyttäreni alkoi käyttäytyä noin puolitoista vuotta sitten. Ihmettelin asiaa, kun ennen niin vilkas ja eläväinen tyttö alkoi maata pötkötellä ja nukkua paljon ja oli ärtyinen ja kärttyinen. Luulin että on vaan teini-ikään kuuluvaa, kun hänellä ei oikein ollut murrosiänkään kapinaa. Tajusin asian vasta, kun  huomasin kauhukseni nilkassa viiltelyjälkiä. 

Lukio oli kovaa, kun jauhetaan siitä yliopistoon menosta ja miten pitää saada hyvät arvosanat. Lisäksi tytöllä oli ongelmia poikaystävän (vissiin narsisti) ja itsetuntonsa kanssa. Eikä hän oikein tiennyt, mikä hänestä isona tulisi. 

Nyt menee paremmin, kun on jätti sen jätkän, on lääkkeet, terapia ja töitäkin sai oppisopimuskoulutuksella. 

Vierailija kirjoitti:

Onneksi on armeija tulossa lähiaikoina, se saa monen pojan ryhdistäytymään positiivisella tavalla, kun on pakko tehdä vaikka ei kiinnostaisikaan. Kyllä se elämä opettaa, mutta kärsivällisyyttä se meiltä vanhemmilta vaatii. Ehkä hänellä on kuitenkin joku kiinnostuksen kohde, jos sen löytäisi ?

Armeija on "nuorten miesten lastentarha". Siellä kaikki oma aktiivisuus ja oma ajattelu on pahasta, koska esimiehet päättävät, että mitä tehdään ja milloin. Edes päätösten perusteluja ei yleensä kerrota rivimiehille. Armeijan jälkeen moni mies on kriisissä, kun enää ei ole ketään alikersanttia komentamassa, että nyt menet vessaan pisulle ja nyt menet syömään.

Mitä teette yhdessä perheen kanssa?

Liikunta aktivoi aivoja, voi mennä vaikka metsäretkelle porukalla. Tai pelaamaan sulista. Teinejä kannattaa myös pyytää avuksi ruuanlaittoon, siinä yhdessä tehdessä tulee juteltuakin.

Itse en vaivautunut asioistani vanhemmille tuon ikäisenä kertomaan, koska he eivät ymmärtäneet mistään mitään. Jokaikinen sana ja termi olisi rautalangasta pitänyt vääntää. Ja seuraavana päivänä uudestaan. Sitä räpätyksen määrää: "Istut vain sohvalla etkä muuta tee kuin tv:tä katsot! Elämä pitää elää! Serkkusi /naapurin lapset /kaikki muut nuoret mäkämäkä ja jäkäjäkä."

Vanhempani tosissaan kuvittelivat että "kaikki muut" kokoontuvat jossain "koulun pihalla" ja siellä sitten yhdessä leikitään piirileikkiä. Siis teini-ikäiset isot ihmiset. Ihan kaikki muutkin menivät tasan kotiinsa koulupäivän jälkeen, jos ei ollut mitään erikoisempaa menoa.

"Menet vaan reippaasti pelaamaan vaikka jalkapalloa yhdessä muiden kera!" "Ok, kustannatko minulle jalkapalloharrastuksen, pallon, urheilukamppeet, ja kuskaat harrastukseen että voisin oppia pelaamaan?" "SELLAISESTA EN RUPEA MITÄÄN MAKSAMAAN!!! ITSE OPETTELET!!! NUORNA VITSA VÄÄNNETTÄVÄ!!! ENNEN VANHAAN EI PYYDETTY KOTOA MITÄÄN!!!" "Asia selvä, katson siis tv:tä kuten aiemminkin."