Miten pitäisi suhtautua tällaiseen lapsen kiukkuun?

Ollaanhan me aikuisetkin erilaisia esimerkiksi siinä, miten riidan jälkeen käyttäydytään. Joku haluaa rauhoittua omassa rauhassa ja toinen kaipaa siinä vaiheessa syliä ja lohdutusta. Sitä pitää kunnioittaa, eikä vaatia toista sopimaan tiettyyn muottiin.

Teillä nyt vaikuttaa olevan sellainen lapsi, joka tarvitsee yksinoloa rauhoittumiseen. Ei se ole mielestäni lapsen hylkäämistä itkuun, jos kerrot, että viet hänet nyt rauhoittumaan omaan huoneeseen ja, että olet viereisessä huoneessa ja, että halataan, kun lapsi sitä toivoo. Ja kun lapsi alkaa rauhoittua, niin voit mennä sinne huoneeseen juttelemaan ja halaamaan, jos se teillä toimii.

Turhan kiukuttelun voi jättää omaan arvoonsa. Lapsi ei ole mikään "Ming-vaasi" joka heti menee särölle kun on vähän vastoinkäymistä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei varmastikaan ole yhtä oikeaa tapaa.

Itse huomioin tapahtuman mahdollisimman yksinkertaisesti "Sinua harmittaa koska X, Y ja Z".

Sitten yritän ohjeistaa parempaan tapaan käsitellä asia. Yleensä vaatii lohdutusta ja selittämistä. Sanon lapselle ihan suoraan, että asiat ei aina mene hänen mielensä mukaan. Meillä aikuiset määrää.

Mun mielestä on oleellista muistaa se, että lapsella on lupa tuntea ja myös näyttää tunteensa. Sadisti rankaisee lasta tunteiden näyttämisestä. Vasta isompi lapsi osaa näyttää tunteet hallitummin jos siihen on opetettu. Valitettavan moni aikuinenkaan ei osaa.

Mistä tiedät että lasta harmittaa tai että se johtuu X, Y tai Z?

Tai miten estät lapselta huonon käytöksen jos koet, että tunteiden näyttämisestä rankaiseminen on sadismia? Lapsi hoksaa nopeast, että ilman rangaistuksen uhkaa tottelu on käytännössä vapaaehtoista.

Mistä tiedän? No ihan siitä mitä on tapahtunut. Yleensä vanhemmat kyllä myös tunnistavat lapsen tietoisen huonon käytöksen. Sehän ei ole silloin tunnetila vaan harkittu toiminto. Tietysti kaikki ei tunnista näiden eroa ja silloin on varmaan enemmänkin ongelmia kasvatuksessa ja muussa kanssakäymisessä.

Huonosta käytöksestä voi tietysti rangaista, mutta ei ensimmäinen asia voi olla rangaistus. Jos lapsi meuhkaa sen takia, että ei saa tehdä jotain niin pitää muistaa, että siellä taustalla on myös se tunnetila. Lasta harmittaa.

Ei sellaista lasta ensimmäiseksi suljeta yksin omaan huoneeseen ja olla päälle itse vihaisia. Ensin käsitellään se tunnetila, sen jälkeen kerrotaan miten se pitää näyttää (esim. Ei ole kivaa, että huudetaan) ja pyydetään lopettamaan huuto. Sitten varoitetaan mitä käy jos huuto ei lopu ja lopulta toteutetaan uhkaus.

Mutta ei ikinä ensimmäisenä aloiteta rangaistuksesta.

Ei kai siinä auta kuin antaa itkeä itkunsa loppuun ja osoittaa, että paha mieli on tullut nähdyksi. Halaus ja empaattiset sanat ja muut sellaiset, jotka auttavat lasta rauhoittumaan. Jos itkee ja huutaa kovin pitkään, mielestäni siinä samalla voi puuhailla muutakin, kunhan ei anna kuvaa että lapsi on hylätty. Poimii vaikka jälkikasvunsa syliinsä ja siinä samalla toimittaa asioitaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itse olen antanut olla lähellä, mutta puuhaillut samalla omia. Eka olen tietysti sanonut lohduttavat sanat ja tarjonnut läheisyyttä, mutta kun ei ole kelvannut, olen sanonut "tule syliin, kun haluat" ja antanut itkeä itkun pois. Kuulosuojaimet on hyvät, jos oma hermo meinaa mennä. Suru ja kiukku on tunteita siinä, missä ilo ja innostus, mutta monesti ajatellaan, että suru ja kiukku pitäisi saada pois nopeasti. On se itsellänikin ensimmäinen reaktio, mutta lopulta parempi voisi olla antaa tuntea epämukaviakin tunteita turvallisessa ja sallivassa ympäristössä.

Ei minulla oma hermo meinaa mennä vaan ihan oikeasti kaikkia muita samassa huoneessa olevia sattuu korviin ja paljon, koska lapsi huutaa oikeasti todella kovaa. Itsestäni ei edes lähtisi niin kovaa ääntä, en käsitä miten noin pienestä edes lähtee.

Mutta mietin siis eniten tässä sitä, että tuollainen huuto ja itkukohtaus tulee vain kun on yleisöä (esim minä). Yleisön puuttuessa ei koskaan. Ja yleisön puuttuessa se loppuu melkein heti. Niin mikä lapsen tunne siinä silloin on? Ei ainakaan suru, ei oikein kiukkukaan. Ap

Kyseessä voi olla kuormittuminen.

Lapsi ehkä stressaantuu muiden läsnäolosta eikä stressaantuneena osaa hallita kiukkuaan kovin hyvin. Se näkyy voimakkaina tunteenpurkauksina "yleisön" läsnäollessa.

Stressaantuneet ja liikaa kuormittuneet aikuisetkin saavat tavanomaista helpommin kiukkukohtauksia ja hermostuvat mitättömistä asioista.  

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lapselle on helpompi olla yksi murheensa kanssa, kuin sellaisen aikuisen seurassa, joka viestittää että lapsen murhe on "turha pikkuasia". Väkisin yritetty epäaito lohduttelu voi myös tuntua lapsesta epämiellyttävältä, jopa v.ttuilulta.

Toki on niitäkin lapsia, jotka kaipaavat omaa rauhaa rauhoittuakseen. Esim. osa neuropsykologisista ongelmista kärsivistä lapsista tarvitsee hiljaisuutta ja yksin oloa rauhoittumiseen.

No viikonlopun aikana tuli kaksi tällaista huutokohtausta. Toinen alkoi siitä, että kaksi vessapaperia irtosi käytössä vähän toisistaan sitä repimisviivaa pitkin. Toinen aiheutui siitä, että kun kynällä piirsi paperiin viivan niin siihen paperiin tuli kynästä viiva. En tahdo yhtään vähätellä lapsen suuria tunteita, mutta toisaalta minusta lapselle täytyy kuitenkin noin pienistä asioista sanoa, että niistä ei saa kiukutella, koska tuollaista nyt sattuu, että paperiin tulee viiva kun siihen piirtää. Ei elämästä oikein tule mitään, jos kaikesta saa aina kiukutella. Ap

Siis ethän sinä voi kieltää lasta tuntemasta harmia, tai kiukkua. Minäkin sanon lapselle että voi harmi, mutta ei voi asialle mitään, mutta en minä kiellä kiukkuamasta. Eihän se raivoaminen mitään auta, mutta kun tunnesäätely on vielä olematonta niin ei voi mitään.

En minä sitä tunnetta kielläkään vaan aina sanon, että saa harmittaa jos harmittaa. Mutta minusta sen täysiä karjumisen saa kieltää tuollaisissa tilanteissa, koska muiden korvat siitä soi. Mutta ongelma on se, että karjumisen kieltäminen ei todellakaan lopeta sitä karjumista vaan se kovenee siitä vain. Karjuminen loppuu kun yleisöä sille ei enää ole. Ap

Vierailija kirjoitti:

Ei kai siinä auta kuin antaa itkeä itkunsa loppuun ja osoittaa, että paha mieli on tullut nähdyksi. Halaus ja empaattiset sanat ja muut sellaiset, jotka auttavat lasta rauhoittumaan. Jos itkee ja huutaa kovin pitkään, mielestäni siinä samalla voi puuhailla muutakin, kunhan ei anna kuvaa että lapsi on hylätty. Poimii vaikka jälkikasvunsa syliinsä ja siinä samalla toimittaa asioitaan.

Näin minäkin olen siis ajatellut, ja toiminutkin. Mutta samalla huomannut, että nuo kaikki saa lapsen vain karjumaan kovempaa. Eli eivät auta rauhoittumaan. Ap

Miksi on niin vaikeaa hyväksyä, että pienet asiat on lapselle isoja. Se tunteiden säätely kehittyy pikkuhiljaa.

Ole esimerkki. Jos vessapaperin repeäminen harmittaa lasta niin kuittaat sen rauhallisella puheella. Ei haittaa vaikka paperi repesi väärin. Ens kerralla voi yrittää uudelleen ja harjoittelemalla kehittyy.

Sulla pitää olla lehmänhermot tilanteissa joissa haluat, että lapsellakin on tulevaisuudessa lehmän hermot.

Mutta jos se meuhkaaminen siitä paperinpalasta jatkuu niin lasta ensin ohjataan parempaan käytökseen ja lopulta on seuraamus jos meuhkaaminen ei lopu.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei varmastikaan ole yhtä oikeaa tapaa.

Itse huomioin tapahtuman mahdollisimman yksinkertaisesti "Sinua harmittaa koska X, Y ja Z".

Sitten yritän ohjeistaa parempaan tapaan käsitellä asia. Yleensä vaatii lohdutusta ja selittämistä. Sanon lapselle ihan suoraan, että asiat ei aina mene hänen mielensä mukaan. Meillä aikuiset määrää.

Mun mielestä on oleellista muistaa se, että lapsella on lupa tuntea ja myös näyttää tunteensa. Sadisti rankaisee lasta tunteiden näyttämisestä. Vasta isompi lapsi osaa näyttää tunteet hallitummin jos siihen on opetettu. Valitettavan moni aikuinenkaan ei osaa.

Mistä tiedät että lasta harmittaa tai että se johtuu X, Y tai Z?

Tai miten estät lapselta huonon käytöksen jos koet, että tunteiden näyttämisestä rankaiseminen on sadismia? Lapsi hoksaa nopeast, että ilman rangaistuksen uhkaa tottelu on käytännössä vapaaehtoista.

Mistä tiedän? No ihan siitä mitä on tapahtunut. Yleensä vanhemmat kyllä myös tunnistavat lapsen tietoisen huonon käytöksen. Sehän ei ole silloin tunnetila vaan harkittu toiminto. Tietysti kaikki ei tunnista näiden eroa ja silloin on varmaan enemmänkin ongelmia kasvatuksessa ja muussa kanssakäymisessä.

Huonosta käytöksestä voi tietysti rangaista, mutta ei ensimmäinen asia voi olla rangaistus. Jos lapsi meuhkaa sen takia, että ei saa tehdä jotain niin pitää muistaa, että siellä taustalla on myös se tunnetila. Lasta harmittaa.

Ei sellaista lasta ensimmäiseksi suljeta yksin omaan huoneeseen ja olla päälle itse vihaisia. Ensin käsitellään se tunnetila, sen jälkeen kerrotaan miten se pitää näyttää (esim. Ei ole kivaa, että huudetaan) ja pyydetään lopettamaan huuto. Sitten varoitetaan mitä käy jos huuto ei lopu ja lopulta toteutetaan uhkaus.

Mutta ei ikinä ensimmäisenä aloiteta rangaistuksesta.

Minä kyllä vien kiukkuhuutavan lapsen omaan huoneeseen, koska muuten se yrittää potkia ohikulkevia ja esim siskon läsnäolo pahentaa raivoa. Yksinolo auttaa. Ei lasta mihinkään suljeta, saa kyllä tulla pois heti kun haluaa ja aikuinen ei ole vihainen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lapselle on helpompi olla yksi murheensa kanssa, kuin sellaisen aikuisen seurassa, joka viestittää että lapsen murhe on "turha pikkuasia". Väkisin yritetty epäaito lohduttelu voi myös tuntua lapsesta epämiellyttävältä, jopa v.ttuilulta.

Toki on niitäkin lapsia, jotka kaipaavat omaa rauhaa rauhoittuakseen. Esim. osa neuropsykologisista ongelmista kärsivistä lapsista tarvitsee hiljaisuutta ja yksin oloa rauhoittumiseen.

No viikonlopun aikana tuli kaksi tällaista huutokohtausta. Toinen alkoi siitä, että kaksi vessapaperia irtosi käytössä vähän toisistaan sitä repimisviivaa pitkin. Toinen aiheutui siitä, että kun kynällä piirsi paperiin viivan niin siihen paperiin tuli kynästä viiva. En tahdo yhtään vähätellä lapsen suuria tunteita, mutta toisaalta minusta lapselle täytyy kuitenkin noin pienistä asioista sanoa, että niistä ei saa kiukutella, koska tuollaista nyt sattuu, että paperiin tulee viiva kun siihen piirtää. Ei elämästä oikein tule mitään, jos kaikesta saa aina kiukutella. Ap

Siis ethän sinä voi kieltää lasta tuntemasta harmia, tai kiukkua. Minäkin sanon lapselle että voi harmi, mutta ei voi asialle mitään, mutta en minä kiellä kiukkuamasta. Eihän se raivoaminen mitään auta, mutta kun tunnesäätely on vielä olematonta niin ei voi mitään.

En minä sitä tunnetta kielläkään vaan aina sanon, että saa harmittaa jos harmittaa. Mutta minusta sen täysiä karjumisen saa kieltää tuollaisissa tilanteissa, koska muiden korvat siitä soi. Mutta ongelma on se, että karjumisen kieltäminen ei todellakaan lopeta sitä karjumista vaan se kovenee siitä vain. Karjuminen loppuu kun yleisöä sille ei enää ole. Ap

Olen erkkaope ja monen as-kirjon oppilaan kohdalla on ollut ihan samanlaista käytöstä. Järjetön huuto hyvin pienistä asioista ja huuto loppuu kun ei ole enää yleisöä. Vähän aikaa ovat jupisseet itsekseen, mutta sitten tulleet takaisin luokkaan. Opin, että paras reagointitapa on sanoittaa tunteet, ilmaista, että ymmärtää, että toista harmittaa ja sitten jättää lapsen puhisemaan yksin. Kun otin tämän toimintatavan käyttöön niin huutokohtaukset vähenivät selkeästi.

Vierailija kirjoitti:

Miksi on niin vaikeaa hyväksyä, että pienet asiat on lapselle isoja. Se tunteiden säätely kehittyy pikkuhiljaa.

Ole esimerkki. Jos vessapaperin repeäminen harmittaa lasta niin kuittaat sen rauhallisella puheella. Ei haittaa vaikka paperi repesi väärin. Ens kerralla voi yrittää uudelleen ja harjoittelemalla kehittyy.

Sulla pitää olla lehmänhermot tilanteissa joissa haluat, että lapsellakin on tulevaisuudessa lehmän hermot.

Mutta jos se meuhkaaminen siitä paperinpalasta jatkuu niin lasta ensin ohjataan parempaan käytökseen ja lopulta on seuraamus jos meuhkaaminen ei lopu.

Siis aloituksen koko pointti oli, että tuollainen rauhouttava puhe ja ei haittaa -selittäminen rauhallisesti ei rauhoita lasta yhtään vaan saa lapsen karjumaan vain kovemmin. Että mitä silloin pitää tehdä? Ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei kai siinä auta kuin antaa itkeä itkunsa loppuun ja osoittaa, että paha mieli on tullut nähdyksi. Halaus ja empaattiset sanat ja muut sellaiset, jotka auttavat lasta rauhoittumaan. Jos itkee ja huutaa kovin pitkään, mielestäni siinä samalla voi puuhailla muutakin, kunhan ei anna kuvaa että lapsi on hylätty. Poimii vaikka jälkikasvunsa syliinsä ja siinä samalla toimittaa asioitaan.

Näin minäkin olen siis ajatellut, ja toiminutkin. Mutta samalla huomannut, että nuo kaikki saa lapsen vain karjumaan kovempaa. Eli eivät auta rauhoittumaan. Ap

Minä ainakin itse huomaan, että jos itken ja joku tulee lohduttamaan niin jostain syystä ensin itkuni vain yltyy. Mutta jos jäisin tilanteessa yksin, enkä saisi sitä itkua ulos niin jäisikö se paha olo sisälle kasvamaan möykyksi?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei kai siinä auta kuin antaa itkeä itkunsa loppuun ja osoittaa, että paha mieli on tullut nähdyksi. Halaus ja empaattiset sanat ja muut sellaiset, jotka auttavat lasta rauhoittumaan. Jos itkee ja huutaa kovin pitkään, mielestäni siinä samalla voi puuhailla muutakin, kunhan ei anna kuvaa että lapsi on hylätty. Poimii vaikka jälkikasvunsa syliinsä ja siinä samalla toimittaa asioitaan.

Näin minäkin olen siis ajatellut, ja toiminutkin. Mutta samalla huomannut, että nuo kaikki saa lapsen vain karjumaan kovempaa. Eli eivät auta rauhoittumaan. Ap

Minä ainakin itse huomaan, että jos itken ja joku tulee lohduttamaan niin jostain syystä ensin itkuni vain yltyy. Mutta jos jäisin tilanteessa yksin, enkä saisi sitä itkua ulos niin jäisikö se paha olo sisälle kasvamaan möykyksi?

En osaa sanoa jäisikö se kasvamaan. Mutta lapseni kohdalla ei ole ihan tuollaista, että hän itkisi empatian takia lohduttomasti lisää, se siis ei ole sellaista varsinaista surullista itkua vaan enemmän karjumisitkua, niin kovalla äänellä kuin ikinä osaa. Ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei kai siinä auta kuin antaa itkeä itkunsa loppuun ja osoittaa, että paha mieli on tullut nähdyksi. Halaus ja empaattiset sanat ja muut sellaiset, jotka auttavat lasta rauhoittumaan. Jos itkee ja huutaa kovin pitkään, mielestäni siinä samalla voi puuhailla muutakin, kunhan ei anna kuvaa että lapsi on hylätty. Poimii vaikka jälkikasvunsa syliinsä ja siinä samalla toimittaa asioitaan.

Näin minäkin olen siis ajatellut, ja toiminutkin. Mutta samalla huomannut, että nuo kaikki saa lapsen vain karjumaan kovempaa. Eli eivät auta rauhoittumaan. Ap

Minä ainakin itse huomaan, että jos itken ja joku tulee lohduttamaan niin jostain syystä ensin itkuni vain yltyy. Mutta jos jäisin tilanteessa yksin, enkä saisi sitä itkua ulos niin jäisikö se paha olo sisälle kasvamaan möykyksi?

En osaa sanoa jäisikö se kasvamaan. Mutta lapseni kohdalla ei ole ihan tuollaista, että hän itkisi empatian takia lohduttomasti lisää, se siis ei ole sellaista varsinaista surullista itkua vaan enemmän karjumisitkua, niin kovalla äänellä kuin ikinä osaa. Ap

Siinä tapauksessa loppuu ainakin minulta keinot kesken. Voimia, mahtaa olla hermoja kiristävää menoa.

Aika heikot on mahdollisuudet puuttua lapsen käytökseen, kun eristää ei saa eikä myöskään ruumiillisesti kurittaa. Voit vaan keskustella lapsen kanssa ja toivoa parasta. Tätä se liberaali kasvatus on.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei varmastikaan ole yhtä oikeaa tapaa.

Itse huomioin tapahtuman mahdollisimman yksinkertaisesti "Sinua harmittaa koska X, Y ja Z".

Sitten yritän ohjeistaa parempaan tapaan käsitellä asia. Yleensä vaatii lohdutusta ja selittämistä. Sanon lapselle ihan suoraan, että asiat ei aina mene hänen mielensä mukaan. Meillä aikuiset määrää.

Mun mielestä on oleellista muistaa se, että lapsella on lupa tuntea ja myös näyttää tunteensa. Sadisti rankaisee lasta tunteiden näyttämisestä. Vasta isompi lapsi osaa näyttää tunteet hallitummin jos siihen on opetettu. Valitettavan moni aikuinenkaan ei osaa.

Mistä tiedät että lasta harmittaa tai että se johtuu X, Y tai Z?

Tai miten estät lapselta huonon käytöksen jos koet, että tunteiden näyttämisestä rankaiseminen on sadismia? Lapsi hoksaa nopeast, että ilman rangaistuksen uhkaa tottelu on käytännössä vapaaehtoista.

Mistä tiedän? No ihan siitä mitä on tapahtunut. Yleensä vanhemmat kyllä myös tunnistavat lapsen tietoisen huonon käytöksen. Sehän ei ole silloin tunnetila vaan harkittu toiminto. Tietysti kaikki ei tunnista näiden eroa ja silloin on varmaan enemmänkin ongelmia kasvatuksessa ja muussa kanssakäymisessä.

Huonosta käytöksestä voi tietysti rangaista, mutta ei ensimmäinen asia voi olla rangaistus. Jos lapsi meuhkaa sen takia, että ei saa tehdä jotain niin pitää muistaa, että siellä taustalla on myös se tunnetila. Lasta harmittaa.

Ei sellaista lasta ensimmäiseksi suljeta yksin omaan huoneeseen ja olla päälle itse vihaisia. Ensin käsitellään se tunnetila, sen jälkeen kerrotaan miten se pitää näyttää (esim. Ei ole kivaa, että huudetaan) ja pyydetään lopettamaan huuto. Sitten varoitetaan mitä käy jos huuto ei lopu ja lopulta toteutetaan uhkaus.

Mutta ei ikinä ensimmäisenä aloiteta rangaistuksesta.

Minä kyllä vien kiukkuhuutavan lapsen omaan huoneeseen, koska muuten se yrittää potkia ohikulkevia ja esim siskon läsnäolo pahentaa raivoa. Yksinolo auttaa. Ei lasta mihinkään suljeta, saa kyllä tulla pois heti kun haluaa ja aikuinen ei ole vihainen.

Varmasti tuollainen lapsi kannattaakin siirtää tilaan missä on parhaimmat edellytykset rauhoittumiselle.

Mutta kai sä nyt sanot lapselle, että siirrät hänet koska potkii muita?

Kyllä voit estää potkimisen ja sanoa, että sen on loputtava tai muuten lähdetään pois. Ja sitten yleensä mennään.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lapselle on helpompi olla yksi murheensa kanssa, kuin sellaisen aikuisen seurassa, joka viestittää että lapsen murhe on "turha pikkuasia". Väkisin yritetty epäaito lohduttelu voi myös tuntua lapsesta epämiellyttävältä, jopa v.ttuilulta.

Toki on niitäkin lapsia, jotka kaipaavat omaa rauhaa rauhoittuakseen. Esim. osa neuropsykologisista ongelmista kärsivistä lapsista tarvitsee hiljaisuutta ja yksin oloa rauhoittumiseen.

No viikonlopun aikana tuli kaksi tällaista huutokohtausta. Toinen alkoi siitä, että kaksi vessapaperia irtosi käytössä vähän toisistaan sitä repimisviivaa pitkin. Toinen aiheutui siitä, että kun kynällä piirsi paperiin viivan niin siihen paperiin tuli kynästä viiva. En tahdo yhtään vähätellä lapsen suuria tunteita, mutta toisaalta minusta lapselle täytyy kuitenkin noin pienistä asioista sanoa, että niistä ei saa kiukutella, koska tuollaista nyt sattuu, että paperiin tulee viiva kun siihen piirtää. Ei elämästä oikein tule mitään, jos kaikesta saa aina kiukutella. Ap

Siis ethän sinä voi kieltää lasta tuntemasta harmia, tai kiukkua. Minäkin sanon lapselle että voi harmi, mutta ei voi asialle mitään, mutta en minä kiellä kiukkuamasta. Eihän se raivoaminen mitään auta, mutta kun tunnesäätely on vielä olematonta niin ei voi mitään.

En minä sitä tunnetta kielläkään vaan aina sanon, että saa harmittaa jos harmittaa. Mutta minusta sen täysiä karjumisen saa kieltää tuollaisissa tilanteissa, koska muiden korvat siitä soi. Mutta ongelma on se, että karjumisen kieltäminen ei todellakaan lopeta sitä karjumista vaan se kovenee siitä vain. Karjuminen loppuu kun yleisöä sille ei enää ole. Ap

Olen erkkaope ja monen as-kirjon oppilaan kohdalla on ollut ihan samanlaista käytöstä. Järjetön huuto hyvin pienistä asioista ja huuto loppuu kun ei ole enää yleisöä. Vähän aikaa ovat jupisseet itsekseen, mutta sitten tulleet takaisin luokkaan. Opin, että paras reagointitapa on sanoittaa tunteet, ilmaista, että ymmärtää, että toista harmittaa ja sitten jättää lapsen puhisemaan yksin. Kun otin tämän toimintatavan käyttöön niin huutokohtaukset vähenivät selkeästi.

Hyvin monet nepsylasten kanssa käytettävät keinot muuten toimii myös ihan "normaaleihin" lapsiin. Strukturointi, ennakointi, erilaiset kommunikaatiomenetelmät... Miksei tämäkin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miksi on niin vaikeaa hyväksyä, että pienet asiat on lapselle isoja. Se tunteiden säätely kehittyy pikkuhiljaa.

Ole esimerkki. Jos vessapaperin repeäminen harmittaa lasta niin kuittaat sen rauhallisella puheella. Ei haittaa vaikka paperi repesi väärin. Ens kerralla voi yrittää uudelleen ja harjoittelemalla kehittyy.

Sulla pitää olla lehmänhermot tilanteissa joissa haluat, että lapsellakin on tulevaisuudessa lehmän hermot.

Mutta jos se meuhkaaminen siitä paperinpalasta jatkuu niin lasta ensin ohjataan parempaan käytökseen ja lopulta on seuraamus jos meuhkaaminen ei lopu.

Siis aloituksen koko pointti oli, että tuollainen rauhouttava puhe ja ei haittaa -selittäminen rauhallisesti ei rauhoita lasta yhtään vaan saa lapsen karjumaan vain kovemmin. Että mitä silloin pitää tehdä? Ap

Tässä uudestaan:

Jos se meuhkaaminen siitä paperinpalasta jatkuu niin lasta ensin ohjataan parempaan käytökseen ja lopulta on seuraamus jos meuhkaaminen ei lopu.

Eli vastaa ensin rauhallisuudella, sitten olet jämäkkä (rajaat ja rankaiset), lopuksi ikärason mukaan selität miksi lasta rajattiin ja miten tulisi käyttäytyä.

Ei siihen alun ohjaamiseen tarvitse koko päivää käyttää. Itse kyllä puutun raivoamiseen heti ensimmäisissa lauseissa heti tunnetilan huomioimisen jälkeen.

Kuulostaa siltä, että sä et ap uskalla kuitenkaan puuttua siihen karjumisitkuun. Että yrität lempeästi ja mitä sitten tapahtuu?

Vierailija kirjoitti:

Kuulostaa siltä, että sä et ap uskalla kuitenkaan puuttua siihen karjumisitkuun. Että yrität lempeästi ja mitä sitten tapahtuu?

Ei ongelma ole uskalluksessani vaan keinojen puutteessa. Siksi kysyn neuvoa. Lempeä ei toimi. Jos itse karjaisen, että nyt hiljaa, niin ei toimi ollenkaan. Jne. Se toimii, että vien toiseen huoneeseen ja käsken pysymään siellä, pois saa tulla kun huuto on loppu. Mutta kaiken lukemani ja kuulemani perusteella (asiantuntijat) tämä on väärin, eikä näin saisi toimia. Ap