Miten pitäisi suhtautua tällaiseen lapsen kiukkuun?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Toisaalta aina sanotaan, että lasta ei saisi koskaan jättää yksin itkun, kiukun tai muiden vaikeiden tunteiden kanssa, vaan pitäisi olla vieressä.

Ei "aina" sanota noin, vaan tunnekasvattajat sanovat noin. Tunnekasvatus on yksi kasvatusaate muiden joukossa.

Useimmat vanhemmat kasvattavat lastaan sellaisella tavalla jonka kokevat käytännössä toimivaksi.

Tunnekasvatus = lapsikeskeisyys

Korjaa tätä hieman

Tunnekasvatus = YLI mennyt lapsikeskeisyys

Itse olen antanut olla lähellä, mutta puuhaillut samalla omia. Eka olen tietysti sanonut lohduttavat sanat ja tarjonnut läheisyyttä, mutta kun ei ole kelvannut, olen sanonut "tule syliin, kun haluat" ja antanut itkeä itkun pois. Kuulosuojaimet on hyvät, jos oma hermo meinaa mennä. Suru ja kiukku on tunteita siinä, missä ilo ja innostus, mutta monesti ajatellaan, että suru ja kiukku pitäisi saada pois nopeasti. On se itsellänikin ensimmäinen reaktio, mutta lopulta parempi voisi olla antaa tuntea epämukaviakin tunteita turvallisessa ja sallivassa ympäristössä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Älä tee itkusta numeroa kyselemällä ja suurentelemalla asiaa. Toteat asian normaalisti, että nyt harmittaa, kun ei kengät menneet jalkaan kunnolla. Ja sitten se siitä. Kiinnitä lapsen huomio johonkin muuhun. Älä suurentele pikkuasioita. Älä myöskään ikinä eristä lasta vaan ole ihan normaalisti. Näin minä kasvatin lapseni.

Tällainen pahentaa itkua ja huutoa meillä. Ap

Sitten pistä itsesi jäähylle. Menet nurkkaan nököttämään ja toteat että palataan asiaan kun olet rauhoittunut ja olet hiljaa kasvot seinään päin.

Sanoitus on noin 5 vuotta vanha keksintö. Oikeastiko luulette, että ilman sitä lapsi menee rikki?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Älä tee itkusta numeroa kyselemällä ja suurentelemalla asiaa. Toteat asian normaalisti, että nyt harmittaa, kun ei kengät menneet jalkaan kunnolla. Ja sitten se siitä. Kiinnitä lapsen huomio johonkin muuhun. Älä suurentele pikkuasioita. Älä myöskään ikinä eristä lasta vaan ole ihan normaalisti. Näin minä kasvatin lapseni.

Tällainen pahentaa itkua ja huutoa meillä. Ap

Aluksi voi olla vaikeaa, mutta johdonmukaisella toiminnalla huuto vähenee. Eikä tarvitse olla koko ajan sanoittamassa lapsen tunteita. Lapselle ei kannata myöskään olla selittämässä asioita keskellä tunnekuohua. Voit sanoa, että kun olet rauhoittunut, voidaan puhua asioista. Ja sitten annat lapsen itkeä minkä hän haluaa.

Et nyt ymmärrä. Kun teen noin miten ehdotat, niin lapsi alkaa karjua. Lopulta karjuu niin täysiä, että korviini sattuu paljon. Hänelle tuntuu olevan pahinta se, jos olen paikalla mutta en kiinnitä suurta huomiota huutoon. Tai siis sillä tavalla huuto yltyy pahimmaksi. Ja lopulta saattaa kiihdyttää itsensä sellaiseen huutoraivoon, että jopa oksentaa. Mutta kun yleisö puuttuu niin itku loppuu. En siis ole teljennyt häntä eristyksiin vaan vienyt vain eri huoneeseen. Ap

Miksi ihmeessä et veisi lasta eri huoneeseen jos se kerran tuottaa parhaan tuloksen ja ilmiselvästi ehkäisee ongelman sekä lapselta itseltään että muulta perheeltä? Se on ihan normaalia, että pienikin lapsi on yksinään jossain kohtuullisia aikoja. Sen näkee kyllä lapsesta, että milloin joku kokemus on hänelle haitaksi ja milloin ei ole. Käytä maalaisjärkeä ja tarkkaile lasta.

Lastenkasvatus on lopulta aika yksinkertainen asia ja aivan tavalliset ihmiset kautta maailman onnistuvat siinä oikein hyvin. Asioiden ylianalysointi ja -teoretisointi ei ole kuin haitaksi.

Koska minulle on useampi henkilö sanonut ja olen asiantuntijoiden kirjoituksista lukenut, että lasta ei saa jättää yksin kiukun tai itkun hetkellä. Vaan pitää olla siinä vieressä läsnä. Ap

Mitä jos käyttäisit sitä omaa järkeäsi? Sinä tunnet lapsesi ja teidän perheen dynamiikan parhaiten. Leikkimälläkö ajattelit opettaan niitä negatiivisia tunteita?

Minkä ikäinen lapsi on kyseessä?

On vähän eroa siinä, onko kyseessä pieni taapero vai ekaluokkalainen.

Vierailija kirjoitti:

Itse olen antanut olla lähellä, mutta puuhaillut samalla omia. Eka olen tietysti sanonut lohduttavat sanat ja tarjonnut läheisyyttä, mutta kun ei ole kelvannut, olen sanonut "tule syliin, kun haluat" ja antanut itkeä itkun pois. Kuulosuojaimet on hyvät, jos oma hermo meinaa mennä. Suru ja kiukku on tunteita siinä, missä ilo ja innostus, mutta monesti ajatellaan, että suru ja kiukku pitäisi saada pois nopeasti. On se itsellänikin ensimmäinen reaktio, mutta lopulta parempi voisi olla antaa tuntea epämukaviakin tunteita turvallisessa ja sallivassa ympäristössä.

Ei minulla oma hermo meinaa mennä vaan ihan oikeasti kaikkia muita samassa huoneessa olevia sattuu korviin ja paljon, koska lapsi huutaa oikeasti todella kovaa. Itsestäni ei edes lähtisi niin kovaa ääntä, en käsitä miten noin pienestä edes lähtee.

Mutta mietin siis eniten tässä sitä, että tuollainen huuto ja itkukohtaus tulee vain kun on yleisöä (esim minä). Yleisön puuttuessa ei koskaan. Ja yleisön puuttuessa se loppuu melkein heti. Niin mikä lapsen tunne siinä silloin on? Ei ainakaan suru, ei oikein kiukkukaan. Ap

Vierailija kirjoitti:

Minkä ikäinen lapsi on kyseessä?

On vähän eroa siinä, onko kyseessä pieni taapero vai ekaluokkalainen.

4 v 1 kk.

Ap

Lapselle on helpompi olla yksi murheensa kanssa, kuin sellaisen aikuisen seurassa, joka viestittää että lapsen murhe on "turha pikkuasia". Väkisin yritetty epäaito lohduttelu voi myös tuntua lapsesta epämiellyttävältä, jopa v.ttuilulta.

Toki on niitäkin lapsia, jotka kaipaavat omaa rauhaa rauhoittuakseen. Esim. osa neuropsykologisista ongelmista kärsivistä lapsista tarvitsee hiljaisuutta ja yksin oloa rauhoittumiseen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Älä tee itkusta numeroa kyselemällä ja suurentelemalla asiaa. Toteat asian normaalisti, että nyt harmittaa, kun ei kengät menneet jalkaan kunnolla. Ja sitten se siitä. Kiinnitä lapsen huomio johonkin muuhun. Älä suurentele pikkuasioita. Älä myöskään ikinä eristä lasta vaan ole ihan normaalisti. Näin minä kasvatin lapseni.

Tällainen pahentaa itkua ja huutoa meillä. Ap

Aluksi voi olla vaikeaa, mutta johdonmukaisella toiminnalla huuto vähenee. Eikä tarvitse olla koko ajan sanoittamassa lapsen tunteita. Lapselle ei kannata myöskään olla selittämässä asioita keskellä tunnekuohua. Voit sanoa, että kun olet rauhoittunut, voidaan puhua asioista. Ja sitten annat lapsen itkeä minkä hän haluaa.

Et nyt ymmärrä. Kun teen noin miten ehdotat, niin lapsi alkaa karjua. Lopulta karjuu niin täysiä, että korviini sattuu paljon. Hänelle tuntuu olevan pahinta se, jos olen paikalla mutta en kiinnitä suurta huomiota huutoon. Tai siis sillä tavalla huuto yltyy pahimmaksi. Ja lopulta saattaa kiihdyttää itsensä sellaiseen huutoraivoon, että jopa oksentaa. Mutta kun yleisö puuttuu niin itku loppuu. En siis ole teljennyt häntä eristyksiin vaan vienyt vain eri huoneeseen. Ap

Miksi ihmeessä et veisi lasta eri huoneeseen jos se kerran tuottaa parhaan tuloksen ja ilmiselvästi ehkäisee ongelman sekä lapselta itseltään että muulta perheeltä? Se on ihan normaalia, että pienikin lapsi on yksinään jossain kohtuullisia aikoja. Sen näkee kyllä lapsesta, että milloin joku kokemus on hänelle haitaksi ja milloin ei ole. Käytä maalaisjärkeä ja tarkkaile lasta.

Lastenkasvatus on lopulta aika yksinkertainen asia ja aivan tavalliset ihmiset kautta maailman onnistuvat siinä oikein hyvin. Asioiden ylianalysointi ja -teoretisointi ei ole kuin haitaksi.

Koska minulle on useampi henkilö sanonut ja olen asiantuntijoiden kirjoituksista lukenut, että lasta ei saa jättää yksin kiukun tai itkun hetkellä. Vaan pitää olla siinä vieressä läsnä. Ap

Minun kuopus on samanlainen, ja jo aika pienestä olen antanut sen vaan huutaa. Joo, pitäisi olla läsnä jne., mutta kun se selvästi vaan pahentaa. Kai lapsellakin voi olla erilaisia tapoja käsitellä kiukkua ja meillä se selvästi ei ole se että vanhempi lohduttaa, vaan pitää saada olla yksin. Jos siis yrittää ottaa syliin niin lapsi huutaa vaan pahemmin ja alkaa potkia, joten ei oikein toimi. Hetken itku omassa huoneessa ja kaikki on taas ihan hyvin, toimii. Menee vielä oikein semmoiseen "kilpikonna" asentoon, eli kaikki elekieli viittaa siihen että haluaa olla rauhassa...

En ole täydellinen kasvattaja, enkä ole lukenut kaikkia maailman oppaita, ihan vaan kolmen uhmavuoden kokemuksella olen näin toiminut. Toinen lapsistamme on erilainen, hänelle syli ja "näen että sinua harmittaa" toimii paremmin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itse olen antanut olla lähellä, mutta puuhaillut samalla omia. Eka olen tietysti sanonut lohduttavat sanat ja tarjonnut läheisyyttä, mutta kun ei ole kelvannut, olen sanonut "tule syliin, kun haluat" ja antanut itkeä itkun pois. Kuulosuojaimet on hyvät, jos oma hermo meinaa mennä. Suru ja kiukku on tunteita siinä, missä ilo ja innostus, mutta monesti ajatellaan, että suru ja kiukku pitäisi saada pois nopeasti. On se itsellänikin ensimmäinen reaktio, mutta lopulta parempi voisi olla antaa tuntea epämukaviakin tunteita turvallisessa ja sallivassa ympäristössä.

Ei minulla oma hermo meinaa mennä vaan ihan oikeasti kaikkia muita samassa huoneessa olevia sattuu korviin ja paljon, koska lapsi huutaa oikeasti todella kovaa. Itsestäni ei edes lähtisi niin kovaa ääntä, en käsitä miten noin pienestä edes lähtee.

Mutta mietin siis eniten tässä sitä, että tuollainen huuto ja itkukohtaus tulee vain kun on yleisöä (esim minä). Yleisön puuttuessa ei koskaan. Ja yleisön puuttuessa se loppuu melkein heti. Niin mikä lapsen tunne siinä silloin on? Ei ainakaan suru, ei oikein kiukkukaan. Ap

Miksi pitäisi olla joku tunne? Miksi lapsen käytöstä pitäisi ylipäätään aina selittää jollain tunteella?

Mitä jos välillä selittäisit lapsen käytöstä myös faktoilla? Niin se lapsi itsekin tekee. Havaitsee, että asialla A saa äidin käyttäytymään tavalla B ja siksi A on lapsen näkökulmasta kannattavaa.

Vierailija kirjoitti:

Lapselle on helpompi olla yksi murheensa kanssa, kuin sellaisen aikuisen seurassa, joka viestittää että lapsen murhe on "turha pikkuasia". Väkisin yritetty epäaito lohduttelu voi myös tuntua lapsesta epämiellyttävältä, jopa v.ttuilulta.

Toki on niitäkin lapsia, jotka kaipaavat omaa rauhaa rauhoittuakseen. Esim. osa neuropsykologisista ongelmista kärsivistä lapsista tarvitsee hiljaisuutta ja yksin oloa rauhoittumiseen.

No viikonlopun aikana tuli kaksi tällaista huutokohtausta. Toinen alkoi siitä, että kaksi vessapaperia irtosi käytössä vähän toisistaan sitä repimisviivaa pitkin. Toinen aiheutui siitä, että kun kynällä piirsi paperiin viivan niin siihen paperiin tuli kynästä viiva. En tahdo yhtään vähätellä lapsen suuria tunteita, mutta toisaalta minusta lapselle täytyy kuitenkin noin pienistä asioista sanoa, että niistä ei saa kiukutella, koska tuollaista nyt sattuu, että paperiin tulee viiva kun siihen piirtää. Ei elämästä oikein tule mitään, jos kaikesta saa aina kiukutella. Ap

Vierailija kirjoitti:

Lapselle on helpompi olla yksi murheensa kanssa, kuin sellaisen aikuisen seurassa, joka viestittää että lapsen murhe on "turha pikkuasia". Väkisin yritetty epäaito lohduttelu voi myös tuntua lapsesta epämiellyttävältä, jopa v.ttuilulta.

Toki on niitäkin lapsia, jotka kaipaavat omaa rauhaa rauhoittuakseen. Esim. osa neuropsykologisista ongelmista kärsivistä lapsista tarvitsee hiljaisuutta ja yksin oloa rauhoittumiseen.

Minä olen joskus miettinyt onko meidän 4-vuotiaalla esim adhd-piirteitä. On todella ehtiväinen, toisinaan todella vilkas ja kiukku on just tuommoista ap:n kuvaamaa, tulistuu herkästi. Ja selvästi se yksin olo auttaa kiukkuun. Toisaalta leikkii kyllä pitkiäkin aikoja yksin ja osaa halutessaan keskittyä. Tai sitten on ihan normaalivaihteluun menevä, omanlaisensa yksilö jolla on omanlaiset tarpeet. Ei kai noin pienestä voi vielä sanoa muutenkaan. Päiväkodista eivät ole mitenkään ilmaisseet että lapsi olisi jotenkin poikkeava.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itse olen antanut olla lähellä, mutta puuhaillut samalla omia. Eka olen tietysti sanonut lohduttavat sanat ja tarjonnut läheisyyttä, mutta kun ei ole kelvannut, olen sanonut "tule syliin, kun haluat" ja antanut itkeä itkun pois. Kuulosuojaimet on hyvät, jos oma hermo meinaa mennä. Suru ja kiukku on tunteita siinä, missä ilo ja innostus, mutta monesti ajatellaan, että suru ja kiukku pitäisi saada pois nopeasti. On se itsellänikin ensimmäinen reaktio, mutta lopulta parempi voisi olla antaa tuntea epämukaviakin tunteita turvallisessa ja sallivassa ympäristössä.

Ei minulla oma hermo meinaa mennä vaan ihan oikeasti kaikkia muita samassa huoneessa olevia sattuu korviin ja paljon, koska lapsi huutaa oikeasti todella kovaa. Itsestäni ei edes lähtisi niin kovaa ääntä, en käsitä miten noin pienestä edes lähtee.

Mutta mietin siis eniten tässä sitä, että tuollainen huuto ja itkukohtaus tulee vain kun on yleisöä (esim minä). Yleisön puuttuessa ei koskaan. Ja yleisön puuttuessa se loppuu melkein heti. Niin mikä lapsen tunne siinä silloin on? Ei ainakaan suru, ei oikein kiukkukaan. Ap

No minulla ainakin käy joskus niin, että selviän yksinäni jonkin asian kanssa. Mutta sitten, kun alkaa kertomaan läheiselle asiasta, alkaakin itkettää. Eli suru purkautuu siten.

Mutta, jos teidän lapsi rauhoittuu omassa huoneessa, niin olette löytäneet keinon. Jatkakaa sillä linjalla. Kunhan lapsi saa tulla huoneesta halutessaan pois, vaikka sitten huutavana.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itse olen antanut olla lähellä, mutta puuhaillut samalla omia. Eka olen tietysti sanonut lohduttavat sanat ja tarjonnut läheisyyttä, mutta kun ei ole kelvannut, olen sanonut "tule syliin, kun haluat" ja antanut itkeä itkun pois. Kuulosuojaimet on hyvät, jos oma hermo meinaa mennä. Suru ja kiukku on tunteita siinä, missä ilo ja innostus, mutta monesti ajatellaan, että suru ja kiukku pitäisi saada pois nopeasti. On se itsellänikin ensimmäinen reaktio, mutta lopulta parempi voisi olla antaa tuntea epämukaviakin tunteita turvallisessa ja sallivassa ympäristössä.

Ei minulla oma hermo meinaa mennä vaan ihan oikeasti kaikkia muita samassa huoneessa olevia sattuu korviin ja paljon, koska lapsi huutaa oikeasti todella kovaa. Itsestäni ei edes lähtisi niin kovaa ääntä, en käsitä miten noin pienestä edes lähtee.

Mutta mietin siis eniten tässä sitä, että tuollainen huuto ja itkukohtaus tulee vain kun on yleisöä (esim minä). Yleisön puuttuessa ei koskaan. Ja yleisön puuttuessa se loppuu melkein heti. Niin mikä lapsen tunne siinä silloin on? Ei ainakaan suru, ei oikein kiukkukaan. Ap

Miksi pitäisi olla joku tunne? Miksi lapsen käytöstä pitäisi ylipäätään aina selittää jollain tunteella?

Mitä jos välillä selittäisit lapsen käytöstä myös faktoilla? Niin se lapsi itsekin tekee. Havaitsee, että asialla A saa äidin käyttäytymään tavalla B ja siksi A on lapsen näkökulmasta kannattavaa.

Yritän tunteiden sanoittamisesta tietäviltä kysyä mikä se tunne lapsella tuossa voi olla. Koska en minä osaa sanoittaa tunteita, jos en tiedä mikä se tunne siinä on. Ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lapselle on helpompi olla yksi murheensa kanssa, kuin sellaisen aikuisen seurassa, joka viestittää että lapsen murhe on "turha pikkuasia". Väkisin yritetty epäaito lohduttelu voi myös tuntua lapsesta epämiellyttävältä, jopa v.ttuilulta.

Toki on niitäkin lapsia, jotka kaipaavat omaa rauhaa rauhoittuakseen. Esim. osa neuropsykologisista ongelmista kärsivistä lapsista tarvitsee hiljaisuutta ja yksin oloa rauhoittumiseen.

No viikonlopun aikana tuli kaksi tällaista huutokohtausta. Toinen alkoi siitä, että kaksi vessapaperia irtosi käytössä vähän toisistaan sitä repimisviivaa pitkin. Toinen aiheutui siitä, että kun kynällä piirsi paperiin viivan niin siihen paperiin tuli kynästä viiva. En tahdo yhtään vähätellä lapsen suuria tunteita, mutta toisaalta minusta lapselle täytyy kuitenkin noin pienistä asioista sanoa, että niistä ei saa kiukutella, koska tuollaista nyt sattuu, että paperiin tulee viiva kun siihen piirtää. Ei elämästä oikein tule mitään, jos kaikesta saa aina kiukutella. Ap

Jos lapsi alkaa esim piirtäessä "kiukuttelemaan" niin kiukutelkoon minun puolesta ihan rauhassa ja itse jatkan piirtämistäni ihan rauhassa, hiljaa. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itse olen antanut olla lähellä, mutta puuhaillut samalla omia. Eka olen tietysti sanonut lohduttavat sanat ja tarjonnut läheisyyttä, mutta kun ei ole kelvannut, olen sanonut "tule syliin, kun haluat" ja antanut itkeä itkun pois. Kuulosuojaimet on hyvät, jos oma hermo meinaa mennä. Suru ja kiukku on tunteita siinä, missä ilo ja innostus, mutta monesti ajatellaan, että suru ja kiukku pitäisi saada pois nopeasti. On se itsellänikin ensimmäinen reaktio, mutta lopulta parempi voisi olla antaa tuntea epämukaviakin tunteita turvallisessa ja sallivassa ympäristössä.

Ei minulla oma hermo meinaa mennä vaan ihan oikeasti kaikkia muita samassa huoneessa olevia sattuu korviin ja paljon, koska lapsi huutaa oikeasti todella kovaa. Itsestäni ei edes lähtisi niin kovaa ääntä, en käsitä miten noin pienestä edes lähtee.

Mutta mietin siis eniten tässä sitä, että tuollainen huuto ja itkukohtaus tulee vain kun on yleisöä (esim minä). Yleisön puuttuessa ei koskaan. Ja yleisön puuttuessa se loppuu melkein heti. Niin mikä lapsen tunne siinä silloin on? Ei ainakaan suru, ei oikein kiukkukaan. Ap

Miksi pitäisi olla joku tunne? Miksi lapsen käytöstä pitäisi ylipäätään aina selittää jollain tunteella?

Mitä jos välillä selittäisit lapsen käytöstä myös faktoilla? Niin se lapsi itsekin tekee. Havaitsee, että asialla A saa äidin käyttäytymään tavalla B ja siksi A on lapsen näkökulmasta kannattavaa.

Yritän tunteiden sanoittamisesta tietäviltä kysyä mikä se tunne lapsella tuossa voi olla. Koska en minä osaa sanoittaa tunteita, jos en tiedä mikä se tunne siinä on. Ap

Hohhoijaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lapselle on helpompi olla yksi murheensa kanssa, kuin sellaisen aikuisen seurassa, joka viestittää että lapsen murhe on "turha pikkuasia". Väkisin yritetty epäaito lohduttelu voi myös tuntua lapsesta epämiellyttävältä, jopa v.ttuilulta.

Toki on niitäkin lapsia, jotka kaipaavat omaa rauhaa rauhoittuakseen. Esim. osa neuropsykologisista ongelmista kärsivistä lapsista tarvitsee hiljaisuutta ja yksin oloa rauhoittumiseen.

No viikonlopun aikana tuli kaksi tällaista huutokohtausta. Toinen alkoi siitä, että kaksi vessapaperia irtosi käytössä vähän toisistaan sitä repimisviivaa pitkin. Toinen aiheutui siitä, että kun kynällä piirsi paperiin viivan niin siihen paperiin tuli kynästä viiva. En tahdo yhtään vähätellä lapsen suuria tunteita, mutta toisaalta minusta lapselle täytyy kuitenkin noin pienistä asioista sanoa, että niistä ei saa kiukutella, koska tuollaista nyt sattuu, että paperiin tulee viiva kun siihen piirtää. Ei elämästä oikein tule mitään, jos kaikesta saa aina kiukutella. Ap

Tuleeko nuo pikkuasioista hermostumiset millaisessa tilanteessa? Meidän lapsi on nälkäkiukun mestari, ja näitä hermoromahduksia tulee jos esim. ruoka on väärän lämpöistä tai haarukka on vääränlainen. Hetken huudon jälkeen lapsi yleensä tulee sitten syömään kuitenkin...

Täytyy sanoa, että aika pienetkin lapset oppivat "manipuloimaan". Kun tulee pettymys ja itku niin saa äidiltä/isältä huomiota. Kun äiti/isä lakkaa antamasta huomiota -> vielä lisää itkua, että saa huomion takaisin. Eli ei pidä mennä mukaan tuohon hommaan vaan sanoittaa lapsen tunteet ja tekee selväksi että äiti/isä ymmärtää, että tuntuu pahalta, mutta nyt mennään eteenpäin. Jonkin aikaa itku vain yltyy, mutta sitten lapsi oppii, että jaa tästähän voi päästä yli itsekin ja ei tämä nyt olekaan niin iso asia.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lapselle on helpompi olla yksi murheensa kanssa, kuin sellaisen aikuisen seurassa, joka viestittää että lapsen murhe on "turha pikkuasia". Väkisin yritetty epäaito lohduttelu voi myös tuntua lapsesta epämiellyttävältä, jopa v.ttuilulta.

Toki on niitäkin lapsia, jotka kaipaavat omaa rauhaa rauhoittuakseen. Esim. osa neuropsykologisista ongelmista kärsivistä lapsista tarvitsee hiljaisuutta ja yksin oloa rauhoittumiseen.

No viikonlopun aikana tuli kaksi tällaista huutokohtausta. Toinen alkoi siitä, että kaksi vessapaperia irtosi käytössä vähän toisistaan sitä repimisviivaa pitkin. Toinen aiheutui siitä, että kun kynällä piirsi paperiin viivan niin siihen paperiin tuli kynästä viiva. En tahdo yhtään vähätellä lapsen suuria tunteita, mutta toisaalta minusta lapselle täytyy kuitenkin noin pienistä asioista sanoa, että niistä ei saa kiukutella, koska tuollaista nyt sattuu, että paperiin tulee viiva kun siihen piirtää. Ei elämästä oikein tule mitään, jos kaikesta saa aina kiukutella. Ap

Siis ethän sinä voi kieltää lasta tuntemasta harmia, tai kiukkua. Minäkin sanon lapselle että voi harmi, mutta ei voi asialle mitään, mutta en minä kiellä kiukkuamasta. Eihän se raivoaminen mitään auta, mutta kun tunnesäätely on vielä olematonta niin ei voi mitään.