Aspergerit: rehellisesti, koetteko tarvitsevanne minkäänlaista tukea tai apua?

Vierailija kirjoitti:

Mitä assit ajattelette, onko kyse häiriöstä vai piirteistä (introverttiys, ärsykeyliherkkyys, säännöllisyydestä pitäminen) ? Kannattaako nuorelle puhua näistä piirteistä vai autismin kirjon häiriöstä, jotta hän ymmärtäisi itseään hyvällä tavalla?

Ei se ole häiriö - se on _erilaisuutta_. Opetat että nentin oppii kyllä kun niille ei anna piiruakaan periksi. Missään.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mitä assit ajattelette, onko kyse häiriöstä vai piirteistä (introverttiys, ärsykeyliherkkyys, säännöllisyydestä pitäminen) ? Kannattaako nuorelle puhua näistä piirteistä vai autismin kirjon häiriöstä, jotta hän ymmärtäisi itseään hyvällä tavalla?

Häiriöllä yleensä tarkoitetaan sitä, että se häiritsee neurotyypillistä. Silti esimerkiksi lapsia ei luokitella häiriintyneiksi, vaikka hyvinkin paljon häiritsevät ja ovat kaikenlainen haitta ympäristölleen. Heitä itseään he ei häiritse lainkaan. Miksi tämä ei koske kirjolaisia? Olen sanonut että se on piirre, joka on luokiteltu autisminkirjoon.

Näin itsekin mietin. Kuka näistä leimoista hyötyy? Kaikilla meillä jonkinlaisia piirteitä on, osa keskivertoja, osa kauempana keskiverrosta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En ymmärrä, miksi diagnoosi pitää antaa, jos piirteet eivät millään tavalla hankaloita elämää eikä ole minkäänlaista tuen tai avun tarvetta. Diagnoosin ideana on juuri se, että voi saada tukea ja apua arkeensa.

Tarvetta on, mutta en halua neurotyypillisten henkistä väkivaltaa, aivopesua ja alistamista. Ennemmin kuolen pois.

Mihin sitä tukea sitten tarvittaisiin jos ei tähän neurotyypillisyen maailmassa elämiseen?

Kuule ihan omaan jaksamiseen ja elämiseen omanlaista elämää! Hyvänen aika!

Tarkoitin sitä, että se eläminen kuitenkin tapahtuu tässä maailmassa. Et voi päästä karkuun neurotyypillisiä, eivätkä he ole kaikki pahoja. Eikö se olisi myös yksi tuen muoto, että opetetaan tulemaan toisten ihmisten kanssa toimeen? Jos taas valitsee elää totaalierakkona, ei ehkä ole mitään tarvetta tukeen vai onko?

Voi näitä riemuidiootteja taas. Useimmat meistä tiedätkö tulevat ihan hyvin toimeen muiden kanssa, ja iso osa osaa teeskennellä niin loistokkaasti, että meitä voidaan jopa pitää sosiaalisina ja sosiaalisesti lahjakkaina.

Se vaan uuvuttaa ihan helvetisti, eikä kerta kaikkiaan maksa vaivaa.

Te nentit aina kuvittelette, että on jotenkin tosi arvokasta että pystyisi olemaan koko ajan toisten kanssa ja mälväämään leukojaan vuorotellen. Mutta kun ei se meille ole. Tottakai jokainen oppii näyttelemään, ja naisassit yleensä jo hyvin pieninä, ilman mitään "tukea ja kuntoutusta".

Kun on itse oppinut lapsesta saakka peittämään todellisen itsensä ja feikkaamaan että kelpaisi ja siinä uupunut, kerta kaikkiaan sylettää lukea näitä kommentteja, joiden mukaan hyvä assi on sellainen, joka on oppinut esittämään nenttiä. Ja sitähän suurin osa kuntouttajistakin tahtoo, kun ei muuta yksinkertainen mieli kykene ymmärtämään. Sitten on hyvä kun toinen käy normaalista, vaikka kuinka ankarasti ponnistellen, eikä VAAN aiheuta kiusaannusta muille.

Ilmeisesti teille on jotenkin liian pelottava se ajatus, että jatkuva vuorovaikutus ei oikeasti merkitse meille mitään muuta kuin vitunmoista rasitusta. Että 99% ihmisistä on meille pelkkä riesa. Että meille ei tule mikään lämmin ja pörröinen touchy-feely olo siitä, että saadaan olla muiden ihmisten kanssa samassa tilassa ja äännellä vuorotellen.

Nykyään on kuitenkin ihan mahdollista järjestää elämänsä niin, ettei juurikaan näe muita ihmisiä, joten en tajua miksei siihen voi saada enempää tukea. Lapset oppisi kotikoulussa sen peruskoulun oppimäärän paljon tehokkaammin kuin nykyaikaisissa meluisissa luokissa, ja välttämättömien sosiaalisten taitojen täsmäoppimiseen jäisi silloin enemmän energiaa. Ja nimenomaan täsmäoppimiseen, että näin menettelet tässä ja tässä tilanteessa, ei niin, että viskataan lauma kakaroita samaan tilaan huutamaan ja katsotaan ketkä selviää.

Erittäin hyvin kirjoitettu.

Tuo itseäkin ihmetyttää, että kuntoutuksessa yritetään lasta ikään kuin saada käyttäytymään kuten muut. Tärkeää olisi auttaa selviytymään, niistä vaikeista asioista omalla tavallaan eikä pakottaen johonkin muottiin.

Vierailija kirjoitti:

Mitä assit ajattelette, onko kyse häiriöstä vai piirteistä (introverttiys, ärsykeyliherkkyys, säännöllisyydestä pitäminen) ? Kannattaako nuorelle puhua näistä piirteistä vai autismin kirjon häiriöstä, jotta hän ymmärtäisi itseään hyvällä tavalla?

Häiriöstä tottakai. Oireista on eniten haittaa minulle itselleni, kun en esim. kykene aina kommunikoinaan tavalla jonka muut ymmärtäisivät tai melu haittaa jotain mieluista asiaa niin paljon, etten kykene siihen.

Hei jankkaaja, lopettaisitko riehumisen ja ylipitkien tarinoiden kirjoittelun. Juuri kaltaistesi ihmisten takia as-diagnosoiduilla on huono maine.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En ymmärrä, miksi diagnoosi pitää antaa, jos piirteet eivät millään tavalla hankaloita elämää eikä ole minkäänlaista tuen tai avun tarvetta. Diagnoosin ideana on juuri se, että voi saada tukea ja apua arkeensa.

Tarvetta on, mutta en halua neurotyypillisten henkistä väkivaltaa, aivopesua ja alistamista. Ennemmin kuolen pois.

Mihin sitä tukea sitten tarvittaisiin jos ei tähän neurotyypillisyen maailmassa elämiseen?

Kuule ihan omaan jaksamiseen ja elämiseen omanlaista elämää! Hyvänen aika!

Tarkoitin sitä, että se eläminen kuitenkin tapahtuu tässä maailmassa. Et voi päästä karkuun neurotyypillisiä, eivätkä he ole kaikki pahoja. Eikö se olisi myös yksi tuen muoto, että opetetaan tulemaan toisten ihmisten kanssa toimeen? Jos taas valitsee elää totaalierakkona, ei ehkä ole mitään tarvetta tukeen vai onko?

Voi näitä riemuidiootteja taas. Useimmat meistä tiedätkö tulevat ihan hyvin toimeen muiden kanssa, ja iso osa osaa teeskennellä niin loistokkaasti, että meitä voidaan jopa pitää sosiaalisina ja sosiaalisesti lahjakkaina.

Se vaan uuvuttaa ihan helvetisti, eikä kerta kaikkiaan maksa vaivaa.

Te nentit aina kuvittelette, että on jotenkin tosi arvokasta että pystyisi olemaan koko ajan toisten kanssa ja mälväämään leukojaan vuorotellen. Mutta kun ei se meille ole. Tottakai jokainen oppii näyttelemään, ja naisassit yleensä jo hyvin pieninä, ilman mitään "tukea ja kuntoutusta".

Kun on itse oppinut lapsesta saakka peittämään todellisen itsensä ja feikkaamaan että kelpaisi ja siinä uupunut, kerta kaikkiaan sylettää lukea näitä kommentteja, joiden mukaan hyvä assi on sellainen, joka on oppinut esittämään nenttiä. Ja sitähän suurin osa kuntouttajistakin tahtoo, kun ei muuta yksinkertainen mieli kykene ymmärtämään. Sitten on hyvä kun toinen käy normaalista, vaikka kuinka ankarasti ponnistellen, eikä VAAN aiheuta kiusaannusta muille.

Ilmeisesti teille on jotenkin liian pelottava se ajatus, että jatkuva vuorovaikutus ei oikeasti merkitse meille mitään muuta kuin vitunmoista rasitusta. Että 99% ihmisistä on meille pelkkä riesa. Että meille ei tule mikään lämmin ja pörröinen touchy-feely olo siitä, että saadaan olla muiden ihmisten kanssa samassa tilassa ja äännellä vuorotellen.

Nykyään on kuitenkin ihan mahdollista järjestää elämänsä niin, ettei juurikaan näe muita ihmisiä, joten en tajua miksei siihen voi saada enempää tukea. Lapset oppisi kotikoulussa sen peruskoulun oppimäärän paljon tehokkaammin kuin nykyaikaisissa meluisissa luokissa, ja välttämättömien sosiaalisten taitojen täsmäoppimiseen jäisi silloin enemmän energiaa. Ja nimenomaan täsmäoppimiseen, että näin menettelet tässä ja tässä tilanteessa, ei niin, että viskataan lauma kakaroita samaan tilaan huutamaan ja katsotaan ketkä selviää.

Sanoitit ajatukseni niin kuin ne haluaisin sanoa, mutta en osaa. Tätä olen yrittänyt ilmaista mutta oli taho mikä tahansa niin suhtautuminen on ollut sellaista hymyilevän huokailevaa vittumaisuutta. Hyvä ettei ole ehdotettu tukihenkilöä. Terapiaa nyt ainakin aina ehdottavat.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En ymmärrä, miksi diagnoosi pitää antaa, jos piirteet eivät millään tavalla hankaloita elämää eikä ole minkäänlaista tuen tai avun tarvetta. Diagnoosin ideana on juuri se, että voi saada tukea ja apua arkeensa.

Tarvetta on, mutta en halua neurotyypillisten henkistä väkivaltaa, aivopesua ja alistamista. Ennemmin kuolen pois.

Mihin sitä tukea sitten tarvittaisiin jos ei tähän neurotyypillisyen maailmassa elämiseen?

Kuule ihan omaan jaksamiseen ja elämiseen omanlaista elämää! Hyvänen aika!

Tarkoitin sitä, että se eläminen kuitenkin tapahtuu tässä maailmassa. Et voi päästä karkuun neurotyypillisiä, eivätkä he ole kaikki pahoja. Eikö se olisi myös yksi tuen muoto, että opetetaan tulemaan toisten ihmisten kanssa toimeen? Jos taas valitsee elää totaalierakkona, ei ehkä ole mitään tarvetta tukeen vai onko?

Voi näitä riemuidiootteja taas. Useimmat meistä tiedätkö tulevat ihan hyvin toimeen muiden kanssa, ja iso osa osaa teeskennellä niin loistokkaasti, että meitä voidaan jopa pitää sosiaalisina ja sosiaalisesti lahjakkaina.

Se vaan uuvuttaa ihan helvetisti, eikä kerta kaikkiaan maksa vaivaa.

Te nentit aina kuvittelette, että on jotenkin tosi arvokasta että pystyisi olemaan koko ajan toisten kanssa ja mälväämään leukojaan vuorotellen. Mutta kun ei se meille ole. Tottakai jokainen oppii näyttelemään, ja naisassit yleensä jo hyvin pieninä, ilman mitään "tukea ja kuntoutusta".

Kun on itse oppinut lapsesta saakka peittämään todellisen itsensä ja feikkaamaan että kelpaisi ja siinä uupunut, kerta kaikkiaan sylettää lukea näitä kommentteja, joiden mukaan hyvä assi on sellainen, joka on oppinut esittämään nenttiä. Ja sitähän suurin osa kuntouttajistakin tahtoo, kun ei muuta yksinkertainen mieli kykene ymmärtämään. Sitten on hyvä kun toinen käy normaalista, vaikka kuinka ankarasti ponnistellen, eikä VAAN aiheuta kiusaannusta muille.

Ilmeisesti teille on jotenkin liian pelottava se ajatus, että jatkuva vuorovaikutus ei oikeasti merkitse meille mitään muuta kuin vitunmoista rasitusta. Että 99% ihmisistä on meille pelkkä riesa. Että meille ei tule mikään lämmin ja pörröinen touchy-feely olo siitä, että saadaan olla muiden ihmisten kanssa samassa tilassa ja äännellä vuorotellen.

Nykyään on kuitenkin ihan mahdollista järjestää elämänsä niin, ettei juurikaan näe muita ihmisiä, joten en tajua miksei siihen voi saada enempää tukea. Lapset oppisi kotikoulussa sen peruskoulun oppimäärän paljon tehokkaammin kuin nykyaikaisissa meluisissa luokissa, ja välttämättömien sosiaalisten taitojen täsmäoppimiseen jäisi silloin enemmän energiaa. Ja nimenomaan täsmäoppimiseen, että näin menettelet tässä ja tässä tilanteessa, ei niin, että viskataan lauma kakaroita samaan tilaan huutamaan ja katsotaan ketkä selviää.

Sanoitit ajatukseni niin kuin ne haluaisin sanoa, mutta en osaa. Tätä olen yrittänyt ilmaista mutta oli taho mikä tahansa niin suhtautuminen on ollut sellaista hymyilevän huokailevaa vittumaisuutta. Hyvä ettei ole ehdotettu tukihenkilöä. Terapiaa nyt ainakin aina ehdottavat.

Monta kertaa ajattelit vielä vastata itsellesi? :D

Onko silloin itse nepsy, jos tehtailee pakkomielteisesti tänne aloituksia joissa diagnosoi muita nepsyiksi?

Vierailija kirjoitti:

Onko silloin itse nepsy, jos tehtailee pakkomielteisesti tänne aloituksia joissa diagnosoi muita nepsyiksi?

Nepsyillä on yksi vahva kiinnostuksenkohde. Voihan se olla joku ihminen.

Ainakin mun eräs työkaveri, jolla on Asperger, kertoi minulle ihan muina miehinä, että kun hänen olisi pitänyt alkaa yksinhuoltajaksi, kun lasten äiti sairastui, hankki hän lapsilleen sijaisperheen lastensuojelun kautta, kun kuulemma "hänellä ei rahkeet riitä yksinhuoltajaksi".

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En ymmärrä, miksi diagnoosi pitää antaa, jos piirteet eivät millään tavalla hankaloita elämää eikä ole minkäänlaista tuen tai avun tarvetta. Diagnoosin ideana on juuri se, että voi saada tukea ja apua arkeensa.

Tarvetta on, mutta en halua neurotyypillisten henkistä väkivaltaa, aivopesua ja alistamista. Ennemmin kuolen pois.

Mihin sitä tukea sitten tarvittaisiin jos ei tähän neurotyypillisyen maailmassa elämiseen?

Kuule ihan omaan jaksamiseen ja elämiseen omanlaista elämää! Hyvänen aika!

Tarkoitin sitä, että se eläminen kuitenkin tapahtuu tässä maailmassa. Et voi päästä karkuun neurotyypillisiä, eivätkä he ole kaikki pahoja. Eikö se olisi myös yksi tuen muoto, että opetetaan tulemaan toisten ihmisten kanssa toimeen? Jos taas valitsee elää totaalierakkona, ei ehkä ole mitään tarvetta tukeen vai onko?

Voi näitä riemuidiootteja taas. Useimmat meistä tiedätkö tulevat ihan hyvin toimeen muiden kanssa, ja iso osa osaa teeskennellä niin loistokkaasti, että meitä voidaan jopa pitää sosiaalisina ja sosiaalisesti lahjakkaina.

Se vaan uuvuttaa ihan helvetisti, eikä kerta kaikkiaan maksa vaivaa.

Te nentit aina kuvittelette, että on jotenkin tosi arvokasta että pystyisi olemaan koko ajan toisten kanssa ja mälväämään leukojaan vuorotellen. Mutta kun ei se meille ole. Tottakai jokainen oppii näyttelemään, ja naisassit yleensä jo hyvin pieninä, ilman mitään "tukea ja kuntoutusta".

Kun on itse oppinut lapsesta saakka peittämään todellisen itsensä ja feikkaamaan että kelpaisi ja siinä uupunut, kerta kaikkiaan sylettää lukea näitä kommentteja, joiden mukaan hyvä assi on sellainen, joka on oppinut esittämään nenttiä. Ja sitähän suurin osa kuntouttajistakin tahtoo, kun ei muuta yksinkertainen mieli kykene ymmärtämään. Sitten on hyvä kun toinen käy normaalista, vaikka kuinka ankarasti ponnistellen, eikä VAAN aiheuta kiusaannusta muille.

Ilmeisesti teille on jotenkin liian pelottava se ajatus, että jatkuva vuorovaikutus ei oikeasti merkitse meille mitään muuta kuin vitunmoista rasitusta. Että 99% ihmisistä on meille pelkkä riesa. Että meille ei tule mikään lämmin ja pörröinen touchy-feely olo siitä, että saadaan olla muiden ihmisten kanssa samassa tilassa ja äännellä vuorotellen.

Nykyään on kuitenkin ihan mahdollista järjestää elämänsä niin, ettei juurikaan näe muita ihmisiä, joten en tajua miksei siihen voi saada enempää tukea. Lapset oppisi kotikoulussa sen peruskoulun oppimäärän paljon tehokkaammin kuin nykyaikaisissa meluisissa luokissa, ja välttämättömien sosiaalisten taitojen täsmäoppimiseen jäisi silloin enemmän energiaa. Ja nimenomaan täsmäoppimiseen, että näin menettelet tässä ja tässä tilanteessa, ei niin, että viskataan lauma kakaroita samaan tilaan huutamaan ja katsotaan ketkä selviää.

Sanoitit ajatukseni niin kuin ne haluaisin sanoa, mutta en osaa. Tätä olen yrittänyt ilmaista mutta oli taho mikä tahansa niin suhtautuminen on ollut sellaista hymyilevän huokailevaa vittumaisuutta. Hyvä ettei ole ehdotettu tukihenkilöä. Terapiaa nyt ainakin aina ehdottavat.

Monta kertaa ajattelit vielä vastata itsellesi? :D

En ole kirjoittanut tuota. Jos et huomaa niin hän osaa kirjoittaa hyvin, minä en. Hän osaa jäsennellä, minulla ei pysy mikään koossa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En ymmärrä, miksi diagnoosi pitää antaa, jos piirteet eivät millään tavalla hankaloita elämää eikä ole minkäänlaista tuen tai avun tarvetta. Diagnoosin ideana on juuri se, että voi saada tukea ja apua arkeensa.

Ei diagnoosia saa ellei ole ongelmia. Minusta taas se on väärin, koska jossain vaiheessa elämää niitä ongelmia on odotettavissa. Jollei töissä niin yksityiselämässä.

On turhauttavaa katsoa oman lapsen elämää, kun merkit on selvät, mutta ongelmia ei ole. Mitä sillä on yhteiskunnalle väliä, että lapsi on koulupäivän hälinästä niin puhki ettei jaksa mitään. Onko tarkoitus että hän vaan puurtaa työuran, mutta ei voi halutessaan perustaa perhettä, koska tuskin jaksaisi millään tapaa ruuhkavuosia.

Minullakin on lapsi, jolla todennäköisesti on Asperger, mutta ei diagnoosia.. Meillä kyllä koronan jälkeen olosuhteet koulussa kävivät niin rankoiksi, että oireisiin piti hakea myös apua.

Vaikka diagnoosia ei olekaan, niin voihan monenlaista apua hakea silti. Meillä ainakin pidetään tosi tarkat rutiinit kotona, sanoitetaan ja ennakoidaan paljon. Koulun ja harrastuksen lisäksi ei juuri tehdä muuta. Tuetaan ja sanoitetaan tilanteita, hyvä ope ja erityisope on elintärkeitä.. Toki, jos koulusta eivät tue, niin silloin uskon, että on vaikeaa..

Aspergerin vaimona ja kahden aspergerin äitinä sanoisin, että olisi hyvä löytää keinoja siihen, miten ihmisten kanssa tullaan toimeen molempien osapuolten tarpeet huomioiden.

Tässä keskustelussa välittyy, että monet autismin kirjolaiset kärsivät siitä, että heitä yritetään pakottaa käyttäytymään nenttien tavoin. Jos perheessä / työpaikalla / ystäväpiirissä on sekä nenttejä että nepsyjä, molempien pitäisi pystyä tulemaan vastaan. 

Kyse ei ole siitä, että nepsyn pitäisi käyttäytyä kuten nentti, mutta ei myöskään siitä, että nentin pitäisi käyttäytyä kuten nepsy. On olemassa jokin välimuoto tai harmaa alue, jossa molemmat osapuolet näkevät vaivaa, jotta vuorovaikutus toimisi puolin ja toisin.

Tieto ja ymmärrys puolin ja toisin auttavat antamaan toiselle ihmiselle sitä, mikä häntä helpottaa - oli se sitten tilaa tai huomiota, hiljaisuutta tai vuorovaikutusta. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En ymmärrä, miksi diagnoosi pitää antaa, jos piirteet eivät millään tavalla hankaloita elämää eikä ole minkäänlaista tuen tai avun tarvetta. Diagnoosin ideana on juuri se, että voi saada tukea ja apua arkeensa.

Tarvetta on, mutta en halua neurotyypillisten henkistä väkivaltaa, aivopesua ja alistamista. Ennemmin kuolen pois.

Mihin sitä tukea sitten tarvittaisiin jos ei tähän neurotyypillisyen maailmassa elämiseen?

Kuule ihan omaan jaksamiseen ja elämiseen omanlaista elämää! Hyvänen aika!

Tarkoitin sitä, että se eläminen kuitenkin tapahtuu tässä maailmassa. Et voi päästä karkuun neurotyypillisiä, eivätkä he ole kaikki pahoja. Eikö se olisi myös yksi tuen muoto, että opetetaan tulemaan toisten ihmisten kanssa toimeen? Jos taas valitsee elää totaalierakkona, ei ehkä ole mitään tarvetta tukeen vai onko?

Voi näitä riemuidiootteja taas. Useimmat meistä tiedätkö tulevat ihan hyvin toimeen muiden kanssa, ja iso osa osaa teeskennellä niin loistokkaasti, että meitä voidaan jopa pitää sosiaalisina ja sosiaalisesti lahjakkaina.

Se vaan uuvuttaa ihan helvetisti, eikä kerta kaikkiaan maksa vaivaa.

Te nentit aina kuvittelette, että on jotenkin tosi arvokasta että pystyisi olemaan koko ajan toisten kanssa ja mälväämään leukojaan vuorotellen. Mutta kun ei se meille ole. Tottakai jokainen oppii näyttelemään, ja naisassit yleensä jo hyvin pieninä, ilman mitään "tukea ja kuntoutusta".

Kun on itse oppinut lapsesta saakka peittämään todellisen itsensä ja feikkaamaan että kelpaisi ja siinä uupunut, kerta kaikkiaan sylettää lukea näitä kommentteja, joiden mukaan hyvä assi on sellainen, joka on oppinut esittämään nenttiä. Ja sitähän suurin osa kuntouttajistakin tahtoo, kun ei muuta yksinkertainen mieli kykene ymmärtämään. Sitten on hyvä kun toinen käy normaalista, vaikka kuinka ankarasti ponnistellen, eikä VAAN aiheuta kiusaannusta muille.

Ilmeisesti teille on jotenkin liian pelottava se ajatus, että jatkuva vuorovaikutus ei oikeasti merkitse meille mitään muuta kuin vitunmoista rasitusta. Että 99% ihmisistä on meille pelkkä riesa. Että meille ei tule mikään lämmin ja pörröinen touchy-feely olo siitä, että saadaan olla muiden ihmisten kanssa samassa tilassa ja äännellä vuorotellen.

Nykyään on kuitenkin ihan mahdollista järjestää elämänsä niin, ettei juurikaan näe muita ihmisiä, joten en tajua miksei siihen voi saada enempää tukea. Lapset oppisi kotikoulussa sen peruskoulun oppimäärän paljon tehokkaammin kuin nykyaikaisissa meluisissa luokissa, ja välttämättömien sosiaalisten taitojen täsmäoppimiseen jäisi silloin enemmän energiaa. Ja nimenomaan täsmäoppimiseen, että näin menettelet tässä ja tässä tilanteessa, ei niin, että viskataan lauma kakaroita samaan tilaan huutamaan ja katsotaan ketkä selviää.

Sanoitit ajatukseni niin kuin ne haluaisin sanoa, mutta en osaa. Tätä olen yrittänyt ilmaista mutta oli taho mikä tahansa niin suhtautuminen on ollut sellaista hymyilevän huokailevaa vittumaisuutta. Hyvä ettei ole ehdotettu tukihenkilöä. Terapiaa nyt ainakin aina ehdottavat.

Monta kertaa ajattelit vielä vastata itsellesi? :D

En ole kirjoittanut tuota. Jos et huomaa niin hän osaa kirjoittaa hyvin, minä en. Hän osaa jäsennellä, minulla ei pysy mikään koossa.

Noissahan on täysin sama kirjoitustyyli. Hienosti kyllä keksit mitä sanoa jos joku syyttää sinua spämmistä!

Vierailija kirjoitti:

Mitä assit ajattelette, onko kyse häiriöstä vai piirteistä (introverttiys, ärsykeyliherkkyys, säännöllisyydestä pitäminen) ? Kannattaako nuorelle puhua näistä piirteistä vai autismin kirjon häiriöstä, jotta hän ymmärtäisi itseään hyvällä tavalla?

Minusta ei ole loukkaavaa puhua autismikirjon häiriöstä. Autismi johtuu aivojen erilaisesta kehityksestä, eikä siihen voi mitenkään vaikuttaa. Toki on tärkeää sanoa myös, että autismi tai ylipäätään mikään rajoite tee ihmisestä mitenkään huonompaa tai viallista.

Vierailija kirjoitti:

Anteeksi wttä vastaan vaikka en ole asperger. Mielestäni assit nimenomaan tarvitsisivat ohjausta asioissa, joita eivät itse koe. Kokemukseni mukaan juuri assi saattaa vähätellä tai loukata toista pahastikin, muttei huomaa sitä tai sen seurauksia (toisen suhtautuminen häneen muuttuu väkisinkin) itse ollenkaan, joten ei myöskään koe ongelmaksi. Ongelman se silti aiheuttaa, esimerkiksi avioliitossa, jos puoliso kokee jäävänsä yksin tunteidensa kanssa loukatuksi, ja assi vain mennä porskuttaa eteenpäin tajuamatta edes minkään muuttuneen. Haittaahan se molempien elämää, vaikka toinen vain sen huomaisikin.

Assien ongelma on juuri se, ettei heidän mielestään mitään ongelmaa ole. Ainakaan heissä itsessään.

Kävin hammaslääkärissä. Hammaslääkäri porasi hampaitani. Ennen paikkausta heitin, että nyt saisin hyvän selfien jos sellaisia harrastaisin. Ilmeisesti selfiesukupolven kiiltokuvan kiillottaja veti herneet nenään.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En ymmärrä, miksi diagnoosi pitää antaa, jos piirteet eivät millään tavalla hankaloita elämää eikä ole minkäänlaista tuen tai avun tarvetta. Diagnoosin ideana on juuri se, että voi saada tukea ja apua arkeensa.

Tarvetta on, mutta en halua neurotyypillisten henkistä väkivaltaa, aivopesua ja alistamista. Ennemmin kuolen pois.

Mihin sitä tukea sitten tarvittaisiin jos ei tähän neurotyypillisyen maailmassa elämiseen?

Kuule ihan omaan jaksamiseen ja elämiseen omanlaista elämää! Hyvänen aika!

Tarkoitin sitä, että se eläminen kuitenkin tapahtuu tässä maailmassa. Et voi päästä karkuun neurotyypillisiä, eivätkä he ole kaikki pahoja. Eikö se olisi myös yksi tuen muoto, että opetetaan tulemaan toisten ihmisten kanssa toimeen? Jos taas valitsee elää totaalierakkona, ei ehkä ole mitään tarvetta tukeen vai onko?

Voi näitä riemuidiootteja taas. Useimmat meistä tiedätkö tulevat ihan hyvin toimeen muiden kanssa, ja iso osa osaa teeskennellä niin loistokkaasti, että meitä voidaan jopa pitää sosiaalisina ja sosiaalisesti lahjakkaina.

Se vaan uuvuttaa ihan helvetisti, eikä kerta kaikkiaan maksa vaivaa.

Te nentit aina kuvittelette, että on jotenkin tosi arvokasta että pystyisi olemaan koko ajan toisten kanssa ja mälväämään leukojaan vuorotellen. Mutta kun ei se meille ole. Tottakai jokainen oppii näyttelemään, ja naisassit yleensä jo hyvin pieninä, ilman mitään "tukea ja kuntoutusta".

Kun on itse oppinut lapsesta saakka peittämään todellisen itsensä ja feikkaamaan että kelpaisi ja siinä uupunut, kerta kaikkiaan sylettää lukea näitä kommentteja, joiden mukaan hyvä assi on sellainen, joka on oppinut esittämään nenttiä. Ja sitähän suurin osa kuntouttajistakin tahtoo, kun ei muuta yksinkertainen mieli kykene ymmärtämään. Sitten on hyvä kun toinen käy normaalista, vaikka kuinka ankarasti ponnistellen, eikä VAAN aiheuta kiusaannusta muille.

Ilmeisesti teille on jotenkin liian pelottava se ajatus, että jatkuva vuorovaikutus ei oikeasti merkitse meille mitään muuta kuin vitunmoista rasitusta. Että 99% ihmisistä on meille pelkkä riesa. Että meille ei tule mikään lämmin ja pörröinen touchy-feely olo siitä, että saadaan olla muiden ihmisten kanssa samassa tilassa ja äännellä vuorotellen.

Nykyään on kuitenkin ihan mahdollista järjestää elämänsä niin, ettei juurikaan näe muita ihmisiä, joten en tajua miksei siihen voi saada enempää tukea. Lapset oppisi kotikoulussa sen peruskoulun oppimäärän paljon tehokkaammin kuin nykyaikaisissa meluisissa luokissa, ja välttämättömien sosiaalisten taitojen täsmäoppimiseen jäisi silloin enemmän energiaa. Ja nimenomaan täsmäoppimiseen, että näin menettelet tässä ja tässä tilanteessa, ei niin, että viskataan lauma kakaroita samaan tilaan huutamaan ja katsotaan ketkä selviää.

Erittäin hyvin kirjoitettu.

Tuo itseäkin ihmetyttää, että kuntoutuksessa yritetään lasta ikään kuin saada käyttäytymään kuten muut. Tärkeää olisi auttaa selviytymään, niistä vaikeista asioista omalla tavallaan eikä pakottaen johonkin muottiin.

EA3 kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En ymmärrä, miksi diagnoosi pitää antaa, jos piirteet eivät millään tavalla hankaloita elämää eikä ole minkäänlaista tuen tai avun tarvetta. Diagnoosin ideana on juuri se, että voi saada tukea ja apua arkeensa.

Tarvetta on, mutta en halua neurotyypillisten henkistä väkivaltaa, aivopesua ja alistamista. Ennemmin kuolen pois.

Mihin sitä tukea sitten tarvittaisiin jos ei tähän neurotyypillisyen maailmassa elämiseen?

Kuule ihan omaan jaksamiseen ja elämiseen omanlaista elämää! Hyvänen aika!

Tarkoitin sitä, että se eläminen kuitenkin tapahtuu tässä maailmassa. Et voi päästä karkuun neurotyypillisiä, eivätkä he ole kaikki pahoja. Eikö se olisi myös yksi tuen muoto, että opetetaan tulemaan toisten ihmisten kanssa toimeen? Jos taas valitsee elää totaalierakkona, ei ehkä ole mitään tarvetta tukeen vai onko?

Voi näitä riemuidiootteja taas. Useimmat meistä tiedätkö tulevat ihan hyvin toimeen muiden kanssa, ja iso osa osaa teeskennellä niin loistokkaasti, että meitä voidaan jopa pitää sosiaalisina ja sosiaalisesti lahjakkaina.

Se vaan uuvuttaa ihan helvetisti, eikä kerta kaikkiaan maksa vaivaa.

Te nentit aina kuvittelette, että on jotenkin tosi arvokasta että pystyisi olemaan koko ajan toisten kanssa ja mälväämään leukojaan vuorotellen. Mutta kun ei se meille ole. Tottakai jokainen oppii näyttelemään, ja naisassit yleensä jo hyvin pieninä, ilman mitään "tukea ja kuntoutusta".

Kun on itse oppinut lapsesta saakka peittämään todellisen itsensä ja feikkaamaan että kelpaisi ja siinä uupunut, kerta kaikkiaan sylettää lukea näitä kommentteja, joiden mukaan hyvä assi on sellainen, joka on oppinut esittämään nenttiä. Ja sitähän suurin osa kuntouttajistakin tahtoo, kun ei muuta yksinkertainen mieli kykene ymmärtämään. Sitten on hyvä kun toinen käy normaalista, vaikka kuinka ankarasti ponnistellen, eikä VAAN aiheuta kiusaannusta muille.

Ilmeisesti teille on jotenkin liian pelottava se ajatus, että jatkuva vuorovaikutus ei oikeasti merkitse meille mitään muuta kuin vitunmoista rasitusta. Että 99% ihmisistä on meille pelkkä riesa. Että meille ei tule mikään lämmin ja pörröinen touchy-feely olo siitä, että saadaan olla muiden ihmisten kanssa samassa tilassa ja äännellä vuorotellen.

Nykyään on kuitenkin ihan mahdollista järjestää elämänsä niin, ettei juurikaan näe muita ihmisiä, joten en tajua miksei siihen voi saada enempää tukea. Lapset oppisi kotikoulussa sen peruskoulun oppimäärän paljon tehokkaammin kuin nykyaikaisissa meluisissa luokissa, ja välttämättömien sosiaalisten taitojen täsmäoppimiseen jäisi silloin enemmän energiaa. Ja nimenomaan täsmäoppimiseen, että näin menettelet tässä ja tässä tilanteessa, ei niin, että viskataan lauma kakaroita samaan tilaan huutamaan ja katsotaan ketkä selviää.

Erittäin hyvin kirjoitettu.

Tuo itseäkin ihmetyttää, että kuntoutuksessa yritetään lasta ikään kuin saada käyttäytymään kuten muut. Tärkeää olisi auttaa selviytymään, niistä vaikeista asioista omalla tavallaan eikä pakottaen johonkin muottiin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En ymmärrä, miksi diagnoosi pitää antaa, jos piirteet eivät millään tavalla hankaloita elämää eikä ole minkäänlaista tuen tai avun tarvetta. Diagnoosin ideana on juuri se, että voi saada tukea ja apua arkeensa.

Tarvetta on, mutta en halua neurotyypillisten henkistä väkivaltaa, aivopesua ja alistamista. Ennemmin kuolen pois.

Mihin sitä tukea sitten tarvittaisiin jos ei tähän neurotyypillisyen maailmassa elämiseen?

Kuule ihan omaan jaksamiseen ja elämiseen omanlaista elämää! Hyvänen aika!

Tarkoitin sitä, että se eläminen kuitenkin tapahtuu tässä maailmassa. Et voi päästä karkuun neurotyypillisiä, eivätkä he ole kaikki pahoja. Eikö se olisi myös yksi tuen muoto, että opetetaan tulemaan toisten ihmisten kanssa toimeen? Jos taas valitsee elää totaalierakkona, ei ehkä ole mitään tarvetta tukeen vai onko?

Voi näitä riemuidiootteja taas. Useimmat meistä tiedätkö tulevat ihan hyvin toimeen muiden kanssa, ja iso osa osaa teeskennellä niin loistokkaasti, että meitä voidaan jopa pitää sosiaalisina ja sosiaalisesti lahjakkaina.

Se vaan uuvuttaa ihan helvetisti, eikä kerta kaikkiaan maksa vaivaa.

Te nentit aina kuvittelette, että on jotenkin tosi arvokasta että pystyisi olemaan koko ajan toisten kanssa ja mälväämään leukojaan vuorotellen. Mutta kun ei se meille ole. Tottakai jokainen oppii näyttelemään, ja naisassit yleensä jo hyvin pieninä, ilman mitään "tukea ja kuntoutusta".

Kun on itse oppinut lapsesta saakka peittämään todellisen itsensä ja feikkaamaan että kelpaisi ja siinä uupunut, kerta kaikkiaan sylettää lukea näitä kommentteja, joiden mukaan hyvä assi on sellainen, joka on oppinut esittämään nenttiä. Ja sitähän suurin osa kuntouttajistakin tahtoo, kun ei muuta yksinkertainen mieli kykene ymmärtämään. Sitten on hyvä kun toinen käy normaalista, vaikka kuinka ankarasti ponnistellen, eikä VAAN aiheuta kiusaannusta muille.

Ilmeisesti teille on jotenkin liian pelottava se ajatus, että jatkuva vuorovaikutus ei oikeasti merkitse meille mitään muuta kuin vitunmoista rasitusta. Että 99% ihmisistä on meille pelkkä riesa. Että meille ei tule mikään lämmin ja pörröinen touchy-feely olo siitä, että saadaan olla muiden ihmisten kanssa samassa tilassa ja äännellä vuorotellen.

Nykyään on kuitenkin ihan mahdollista järjestää elämänsä niin, ettei juurikaan näe muita ihmisiä, joten en tajua miksei siihen voi saada enempää tukea. Lapset oppisi kotikoulussa sen peruskoulun oppimäärän paljon tehokkaammin kuin nykyaikaisissa meluisissa luokissa, ja välttämättömien sosiaalisten taitojen täsmäoppimiseen jäisi silloin enemmän energiaa. Ja nimenomaan täsmäoppimiseen, että näin menettelet tässä ja tässä tilanteessa, ei niin, että viskataan lauma kakaroita samaan tilaan huutamaan ja katsotaan ketkä selviää.

Sanoitit ajatukseni niin kuin ne haluaisin sanoa, mutta en osaa. Tätä olen yrittänyt ilmaista mutta oli taho mikä tahansa niin suhtautuminen on ollut sellaista hymyilevän huokailevaa vittumaisuutta. Hyvä ettei ole ehdotettu tukihenkilöä. Terapiaa nyt ainakin aina ehdottavat.

Monta kertaa ajattelit vielä vastata itsellesi? :D

En ole kirjoittanut tuota. Jos et huomaa niin hän osaa kirjoittaa hyvin, minä en. Hän osaa jäsennellä, minulla ei pysy mikään koossa.

Noissahan on täysin sama kirjoitustyyli. Hienosti kyllä keksit mitä sanoa jos joku syyttää sinua spämmistä!

Syytä rauhassa, olet silti väärässä.

Mielestäni hyvän kuntoutuksen tavoitteena ei pitäisi olla nepsyn muuttaminen nentiksi, vaan oppia elämään nepsyyden kanssa. Hyvä kuntoutus huomioi asiakkaan yksilölliset tarpeet ja antaa ratkaisuja pulmiin.