Lue keskustelun säännöt.
Aspergerit: rehellisesti, koetteko tarvitsevanne minkäänlaista tukea tai apua?
08.09.2022 |
Kun täällä ovat monet kirjoittaneet, etteivät he itse tai heidän lapsensa koe itse kärsivänsä assiudesta, vaan ongelma on ympäristön suhtautumisessa eivätkä nepsy-valmentajatkaan ymmärrä heidän piirteitään, niin ihan totta, minkälaista kuntoutusta, tukea tai apua te sitten koette tarvitsevanne vai koetteko ollenkaan?
Kommentit (88)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Käyn kerran kuukaudessa juttelemassa psykiatrisen sairaanhoitajan vastaanotolla. Se riittää ainakin tällä hetkellä.
Koetko että hänellä on ymmärrystä aspergerista riittävästi?
Kyllä. Onneksi kohdalle sattui ymmärtäväinen ja empaattinen yksilö!
Onko se enemmän kuuntelua, keskustelua vai antaako neuvojakin? Mietin, että olisiko tuollaisesta hyötyä täälläpäin myös
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En ymmärrä, miksi diagnoosi pitää antaa, jos piirteet eivät millään tavalla hankaloita elämää eikä ole minkäänlaista tuen tai avun tarvetta. Diagnoosin ideana on juuri se, että voi saada tukea ja apua arkeensa.
Tarvetta on, mutta en halua neurotyypillisten henkistä väkivaltaa, aivopesua ja alistamista. Ennemmin kuolen pois.
Mihin sitä tukea sitten tarvittaisiin jos ei tähän neurotyypillisyen maailmassa elämiseen?
Kuule ihan omaan jaksamiseen ja elämiseen omanlaista elämää! Hyvänen aika!
Tarkoitin sitä, että se eläminen kuitenkin tapahtuu tässä maailmassa. Et voi päästä karkuun neurotyypillisiä, eivätkä he ole kaikki pahoja. Eikö se olisi myös yksi tuen muoto, että opetetaan tulemaan toisten ihmisten kanssa toimeen? Jos taas valitsee elää totaalierakkona, ei ehkä ole mitään tarvetta tukeen vai onko?
Kuule, tämä ketju oli Aspergereille! Mene helvettiin aivopesuinesi, miten olisi?
Ei kai siinä ole mitään väärää, että yritän ymmärtää aspergereiden ongelmia? Lähipiiristä kuitenkin löytyy heitä.
Et sinä yritä ymmärtää, vaan tuputat omia ajatuksiasi ja manipulaatioitasi. Kysy ja kuuntele - älä ehdottele!
Vierailija kirjoitti:
Aspergerin korvaan tavallisten ihmisten puhe - yleensä täysin turhista asioista - on todella rasittavaa hälinää ja pälätystä. Ole hiljaa ja jos suu pitää avata, niin mieti ensi miten sanot asian mahdollisimman lyhyesti ja selkeästi. Tavalliset ihmiset ovat ongelma, ei aspergerit.
Kiitos ja anteeksi.
Miten määritellään "turha" asia? Ihmisiä kiinnostavat eri asiat, ja totta kai jokaisella on halutessaan oikeus keskustella niistä muiden kanssa. Ei se tee niistä turhia, etteivät ne satu kiinnostamaan juuri sinua. Eivät sinunkaan kiinnostuksenkohteesi taatusti kiinnosta kaikkia.
Ap, kyllä meidän lapsi ainakin kärsii aspergerista. Oppiminen on vähän takkuavaa, hän ei ymmärrä miksi joitain asioita pitää tehdä, on erittäin nirso syöjä, kärsinyt ahdistuneisuudesta ja kohtauksista vauvasta pitäen, on huono saamaan kavereita, häneen on vaikea tutustua jne. Eli kyllä kaikki tukimuodot kelpaavat kiitos!
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En ymmärrä, miksi diagnoosi pitää antaa, jos piirteet eivät millään tavalla hankaloita elämää eikä ole minkäänlaista tuen tai avun tarvetta. Diagnoosin ideana on juuri se, että voi saada tukea ja apua arkeensa.
Tarvetta on, mutta en halua neurotyypillisten henkistä väkivaltaa, aivopesua ja alistamista. Ennemmin kuolen pois.
Mihin sitä tukea sitten tarvittaisiin jos ei tähän neurotyypillisyen maailmassa elämiseen?
Kuule ihan omaan jaksamiseen ja elämiseen omanlaista elämää! Hyvänen aika!
Tarkoitin sitä, että se eläminen kuitenkin tapahtuu tässä maailmassa. Et voi päästä karkuun neurotyypillisiä, eivätkä he ole kaikki pahoja. Eikö se olisi myös yksi tuen muoto, että opetetaan tulemaan toisten ihmisten kanssa toimeen? Jos taas valitsee elää totaalierakkona, ei ehkä ole mitään tarvetta tukeen vai onko?
Kuule, tämä ketju oli Aspergereille! Mene helvettiin aivopesuinesi, miten olisi?
Ei kai siinä ole mitään väärää, että yritän ymmärtää aspergereiden ongelmia? Lähipiiristä kuitenkin löytyy heitä.
Et sinä yritä ymmärtää, vaan tuputat omia ajatuksiasi ja manipulaatioitasi. Kysy ja kuuntele - älä ehdottele!
Eri, mistä h e mmetistä tämä joidenkin as-diagnosoitujen hyökkäävyys ja ylimielisyys oikein kumpuaa? Assinaisena en tajua tätä asennetta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Käyn kerran kuukaudessa juttelemassa psykiatrisen sairaanhoitajan vastaanotolla. Se riittää ainakin tällä hetkellä.
Koetko että hänellä on ymmärrystä aspergerista riittävästi?
Kyllä. Onneksi kohdalle sattui ymmärtäväinen ja empaattinen yksilö!
Onko se enemmän kuuntelua, keskustelua vai antaako neuvojakin? Mietin, että olisiko tuollaisesta hyötyä täälläpäin myös
Kaikkia noita kolmea mainitsemaasi.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Aspergerin korvaan tavallisten ihmisten puhe - yleensä täysin turhista asioista - on todella rasittavaa hälinää ja pälätystä. Ole hiljaa ja jos suu pitää avata, niin mieti ensi miten sanot asian mahdollisimman lyhyesti ja selkeästi. Tavalliset ihmiset ovat ongelma, ei aspergerit.
Kiitos ja anteeksi.
Miten määritellään "turha" asia? Ihmisiä kiinnostavat eri asiat, ja totta kai jokaisella on halutessaan oikeus keskustella niistä muiden kanssa. Ei se tee niistä turhia, etteivät ne satu kiinnostamaan juuri sinua. Eivät sinunkaan kiinnostuksenkohteesi taatusti kiinnosta kaikkia.
Miksi sinä sönkötät Asperger-ketjussa? Ihan oikeasti?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En ymmärrä, miksi diagnoosi pitää antaa, jos piirteet eivät millään tavalla hankaloita elämää eikä ole minkäänlaista tuen tai avun tarvetta. Diagnoosin ideana on juuri se, että voi saada tukea ja apua arkeensa.
Tarvetta on, mutta en halua neurotyypillisten henkistä väkivaltaa, aivopesua ja alistamista. Ennemmin kuolen pois.
Mihin sitä tukea sitten tarvittaisiin jos ei tähän neurotyypillisyen maailmassa elämiseen?
Kuule ihan omaan jaksamiseen ja elämiseen omanlaista elämää! Hyvänen aika!
Tarkoitin sitä, että se eläminen kuitenkin tapahtuu tässä maailmassa. Et voi päästä karkuun neurotyypillisiä, eivätkä he ole kaikki pahoja. Eikö se olisi myös yksi tuen muoto, että opetetaan tulemaan toisten ihmisten kanssa toimeen? Jos taas valitsee elää totaalierakkona, ei ehkä ole mitään tarvetta tukeen vai onko?
Kuule, tämä ketju oli Aspergereille! Mene helvettiin aivopesuinesi, miten olisi?
Ei kai siinä ole mitään väärää, että yritän ymmärtää aspergereiden ongelmia? Lähipiiristä kuitenkin löytyy heitä.
Et sinä yritä ymmärtää, vaan tuputat omia ajatuksiasi ja manipulaatioitasi. Kysy ja kuuntele - älä ehdottele!
Tässähän minä kyselen, että mitä sen tuen pitäisi olla. En saa kuitenkaan vastausta.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En ymmärrä, miksi diagnoosi pitää antaa, jos piirteet eivät millään tavalla hankaloita elämää eikä ole minkäänlaista tuen tai avun tarvetta. Diagnoosin ideana on juuri se, että voi saada tukea ja apua arkeensa.
Tarvetta on, mutta en halua neurotyypillisten henkistä väkivaltaa, aivopesua ja alistamista. Ennemmin kuolen pois.
Mihin sitä tukea sitten tarvittaisiin jos ei tähän neurotyypillisyen maailmassa elämiseen?
Kuule ihan omaan jaksamiseen ja elämiseen omanlaista elämää! Hyvänen aika!
Tarkoitin sitä, että se eläminen kuitenkin tapahtuu tässä maailmassa. Et voi päästä karkuun neurotyypillisiä, eivätkä he ole kaikki pahoja. Eikö se olisi myös yksi tuen muoto, että opetetaan tulemaan toisten ihmisten kanssa toimeen? Jos taas valitsee elää totaalierakkona, ei ehkä ole mitään tarvetta tukeen vai onko?
Kuule, tämä ketju oli Aspergereille! Mene helvettiin aivopesuinesi, miten olisi?
Ei kai siinä ole mitään väärää, että yritän ymmärtää aspergereiden ongelmia? Lähipiiristä kuitenkin löytyy heitä.
Minä olen tyytyväinen kun joku jaksaa suuttua. Meillä on kaikilla paikkamme tässä yhteisössä. Suuttuu minunkin puolesta ihan varalta, kun en yleensä tiedä koska pitää suuttua ja miksi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En ymmärrä, miksi diagnoosi pitää antaa, jos piirteet eivät millään tavalla hankaloita elämää eikä ole minkäänlaista tuen tai avun tarvetta. Diagnoosin ideana on juuri se, että voi saada tukea ja apua arkeensa.
Tarvetta on, mutta en halua neurotyypillisten henkistä väkivaltaa, aivopesua ja alistamista. Ennemmin kuolen pois.
Mihin sitä tukea sitten tarvittaisiin jos ei tähän neurotyypillisyen maailmassa elämiseen?
Kuule ihan omaan jaksamiseen ja elämiseen omanlaista elämää! Hyvänen aika!
Tarkoitin sitä, että se eläminen kuitenkin tapahtuu tässä maailmassa. Et voi päästä karkuun neurotyypillisiä, eivätkä he ole kaikki pahoja. Eikö se olisi myös yksi tuen muoto, että opetetaan tulemaan toisten ihmisten kanssa toimeen? Jos taas valitsee elää totaalierakkona, ei ehkä ole mitään tarvetta tukeen vai onko?
Kuule, tämä ketju oli Aspergereille! Mene helvettiin aivopesuinesi, miten olisi?
Ei kai siinä ole mitään väärää, että yritän ymmärtää aspergereiden ongelmia? Lähipiiristä kuitenkin löytyy heitä.
Et sinä yritä ymmärtää, vaan tuputat omia ajatuksiasi ja manipulaatioitasi. Kysy ja kuuntele - älä ehdottele!
Eri, mistä h e mmetistä tämä joidenkin as-diagnosoitujen hyökkäävyys ja ylimielisyys oikein kumpuaa? Assinaisena en tajua tätä asennetta.
En minäkään. Miehillä näyttää olevan tota enemmän. Testosteroni, enemmän huonoja kokemuksia, kasvatus? En tiedä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Käyn kerran kuukaudessa juttelemassa psykiatrisen sairaanhoitajan vastaanotolla. Se riittää ainakin tällä hetkellä.
Koetko että hänellä on ymmärrystä aspergerista riittävästi?
Kyllä. Onneksi kohdalle sattui ymmärtäväinen ja empaattinen yksilö!
Onko se enemmän kuuntelua, keskustelua vai antaako neuvojakin? Mietin, että olisiko tuollaisesta hyötyä täälläpäin myös
Kaikkia noita kolmea mainitsemaasi.
Kuulostaa tosi hyvältä. Olen joskus käynyt psykiatrisella sairaanhoitajalla ja hän vain lähinnä kyseli, kuunteli ja teki muistiinpanoja. Oli vähän outoa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En ymmärrä, miksi diagnoosi pitää antaa, jos piirteet eivät millään tavalla hankaloita elämää eikä ole minkäänlaista tuen tai avun tarvetta. Diagnoosin ideana on juuri se, että voi saada tukea ja apua arkeensa.
Tarvetta on, mutta en halua neurotyypillisten henkistä väkivaltaa, aivopesua ja alistamista. Ennemmin kuolen pois.
Mihin sitä tukea sitten tarvittaisiin jos ei tähän neurotyypillisyen maailmassa elämiseen?
Kuule ihan omaan jaksamiseen ja elämiseen omanlaista elämää! Hyvänen aika!
Tarkoitin sitä, että se eläminen kuitenkin tapahtuu tässä maailmassa. Et voi päästä karkuun neurotyypillisiä, eivätkä he ole kaikki pahoja. Eikö se olisi myös yksi tuen muoto, että opetetaan tulemaan toisten ihmisten kanssa toimeen? Jos taas valitsee elää totaalierakkona, ei ehkä ole mitään tarvetta tukeen vai onko?
Kuule, tämä ketju oli Aspergereille! Mene helvettiin aivopesuinesi, miten olisi?
Ei kai siinä ole mitään väärää, että yritän ymmärtää aspergereiden ongelmia? Lähipiiristä kuitenkin löytyy heitä.
Minä olen tyytyväinen kun joku jaksaa suuttua. Meillä on kaikilla paikkamme tässä yhteisössä. Suuttuu minunkin puolesta ihan varalta, kun en yleensä tiedä koska pitää suuttua ja miksi.
Minä pidän myös noista poikkeuksista, joilla on terävä kieli ja pinna kireällä. Sanovat kerrankin vastaan kaikkien puolesta.
No niin ja tämäkin ketju meni yhden ihmisen riehumiseksi ja jankkaamiseksi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En ymmärrä, miksi diagnoosi pitää antaa, jos piirteet eivät millään tavalla hankaloita elämää eikä ole minkäänlaista tuen tai avun tarvetta. Diagnoosin ideana on juuri se, että voi saada tukea ja apua arkeensa.
Diagnoosi onkin muita varten että ne lakkaa odottamasta asioita mitä ei tule.
Motherfukin amen.
Minulle ainakin diagnoosi toi sen helpotuksen, että minulla on vihdoin "lupa" käyttäytyä kuten isäni, joka on mies (ylläri) ja insinööri. Hänkin on erittäin todennäköisesti assi, mutta koska vuonna-47 syntynyt mies ja insinööri, siltä siedetään kaikki se, mitä minulta ei. Koska ilmeisesti tissien mukana tulee kaikenlaisia outoja velvollisuuksia muistaa sisarusten lasten syntymäpäivät jne. Vaikka minua ei kiinnosta edes OMA syntymäpäiväni.
Samoin se diagnoosi auttaa sen hyväksymisessä, että joo, minulla on todellakin oikeus olla vuorovaikuttamatta ihmisten kanssa, joiden kailottava/rämisevä/inisevä ääni aiheuttaa minulle kipua. Varsinkin kun ne eivät sano mitään kuulemisen arvoista.
Lisäksi se vapautti siitä ajatuksesta, että minulla "pitäisi" olla naispuolisia ystäviä. Ei pidä. En MINÄ niitä mihinkään tarvitse, päinvastoin.
Ongelma on vaan se, että vaikka on diagnoosi, niin muut ihmiset ei välttämättä ymmärrä mitä se tarkoittaa. Eli eivät siltikään osaa suhtautua oikein.
Vierailija kirjoitti:
No niin ja tämäkin ketju meni yhden ihmisen riehumiseksi ja jankkaamiseksi.
Yksi ihminen julistaa, että assit ovat hyviä, muut huonoja, ja että kaikkien muiden pitäisi painua huitsin nevadaan eikä yrittää tarjota apua. Anteeksi nyt vaan, mutta et sinä hullu jankkaaja voi puhua kaikkien assien puolesta! Sinut ihan varmasti jätetään jo rauhaan ihan tuon ilkeän luonteesi takia, ei huolta siitä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En ymmärrä, miksi diagnoosi pitää antaa, jos piirteet eivät millään tavalla hankaloita elämää eikä ole minkäänlaista tuen tai avun tarvetta. Diagnoosin ideana on juuri se, että voi saada tukea ja apua arkeensa.
Tarvetta on, mutta en halua neurotyypillisten henkistä väkivaltaa, aivopesua ja alistamista. Ennemmin kuolen pois.
Mihin sitä tukea sitten tarvittaisiin jos ei tähän neurotyypillisyen maailmassa elämiseen?
Kuule ihan omaan jaksamiseen ja elämiseen omanlaista elämää! Hyvänen aika!
Tarkoitin sitä, että se eläminen kuitenkin tapahtuu tässä maailmassa. Et voi päästä karkuun neurotyypillisiä, eivätkä he ole kaikki pahoja. Eikö se olisi myös yksi tuen muoto, että opetetaan tulemaan toisten ihmisten kanssa toimeen? Jos taas valitsee elää totaalierakkona, ei ehkä ole mitään tarvetta tukeen vai onko?
Voi näitä riemuidiootteja taas. Useimmat meistä tiedätkö tulevat ihan hyvin toimeen muiden kanssa, ja iso osa osaa teeskennellä niin loistokkaasti, että meitä voidaan jopa pitää sosiaalisina ja sosiaalisesti lahjakkaina.
Se vaan uuvuttaa ihan helvetisti, eikä kerta kaikkiaan maksa vaivaa.
Te nentit aina kuvittelette, että on jotenkin tosi arvokasta että pystyisi olemaan koko ajan toisten kanssa ja mälväämään leukojaan vuorotellen. Mutta kun ei se meille ole. Tottakai jokainen oppii näyttelemään, ja naisassit yleensä jo hyvin pieninä, ilman mitään "tukea ja kuntoutusta".
Kun on itse oppinut lapsesta saakka peittämään todellisen itsensä ja feikkaamaan että kelpaisi ja siinä uupunut, kerta kaikkiaan sylettää lukea näitä kommentteja, joiden mukaan hyvä assi on sellainen, joka on oppinut esittämään nenttiä. Ja sitähän suurin osa kuntouttajistakin tahtoo, kun ei muuta yksinkertainen mieli kykene ymmärtämään. Sitten on hyvä kun toinen käy normaalista, vaikka kuinka ankarasti ponnistellen, eikä VAAN aiheuta kiusaannusta muille.
Ilmeisesti teille on jotenkin liian pelottava se ajatus, että jatkuva vuorovaikutus ei oikeasti merkitse meille mitään muuta kuin vitunmoista rasitusta. Että 99% ihmisistä on meille pelkkä riesa. Että meille ei tule mikään lämmin ja pörröinen touchy-feely olo siitä, että saadaan olla muiden ihmisten kanssa samassa tilassa ja äännellä vuorotellen.
Nykyään on kuitenkin ihan mahdollista järjestää elämänsä niin, ettei juurikaan näe muita ihmisiä, joten en tajua miksei siihen voi saada enempää tukea. Lapset oppisi kotikoulussa sen peruskoulun oppimäärän paljon tehokkaammin kuin nykyaikaisissa meluisissa luokissa, ja välttämättömien sosiaalisten taitojen täsmäoppimiseen jäisi silloin enemmän energiaa. Ja nimenomaan täsmäoppimiseen, että näin menettelet tässä ja tässä tilanteessa, ei niin, että viskataan lauma kakaroita samaan tilaan huutamaan ja katsotaan ketkä selviää.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En ymmärrä, miksi diagnoosi pitää antaa, jos piirteet eivät millään tavalla hankaloita elämää eikä ole minkäänlaista tuen tai avun tarvetta. Diagnoosin ideana on juuri se, että voi saada tukea ja apua arkeensa.
Tarvetta on, mutta en halua neurotyypillisten henkistä väkivaltaa, aivopesua ja alistamista. Ennemmin kuolen pois.
Mihin sitä tukea sitten tarvittaisiin jos ei tähän neurotyypillisyen maailmassa elämiseen?
Kuule ihan omaan jaksamiseen ja elämiseen omanlaista elämää! Hyvänen aika!
Tarkoitin sitä, että se eläminen kuitenkin tapahtuu tässä maailmassa. Et voi päästä karkuun neurotyypillisiä, eivätkä he ole kaikki pahoja. Eikö se olisi myös yksi tuen muoto, että opetetaan tulemaan toisten ihmisten kanssa toimeen? Jos taas valitsee elää totaalierakkona, ei ehkä ole mitään tarvetta tukeen vai onko?
Voi näitä riemuidiootteja taas. Useimmat meistä tiedätkö tulevat ihan hyvin toimeen muiden kanssa, ja iso osa osaa teeskennellä niin loistokkaasti, että meitä voidaan jopa pitää sosiaalisina ja sosiaalisesti lahjakkaina.
Se vaan uuvuttaa ihan helvetisti, eikä kerta kaikkiaan maksa vaivaa.
Te nentit aina kuvittelette, että on jotenkin tosi arvokasta että pystyisi olemaan koko ajan toisten kanssa ja mälväämään leukojaan vuorotellen. Mutta kun ei se meille ole. Tottakai jokainen oppii näyttelemään, ja naisassit yleensä jo hyvin pieninä, ilman mitään "tukea ja kuntoutusta".
Kun on itse oppinut lapsesta saakka peittämään todellisen itsensä ja feikkaamaan että kelpaisi ja siinä uupunut, kerta kaikkiaan sylettää lukea näitä kommentteja, joiden mukaan hyvä assi on sellainen, joka on oppinut esittämään nenttiä. Ja sitähän suurin osa kuntouttajistakin tahtoo, kun ei muuta yksinkertainen mieli kykene ymmärtämään. Sitten on hyvä kun toinen käy normaalista, vaikka kuinka ankarasti ponnistellen, eikä VAAN aiheuta kiusaannusta muille.
Ilmeisesti teille on jotenkin liian pelottava se ajatus, että jatkuva vuorovaikutus ei oikeasti merkitse meille mitään muuta kuin vitunmoista rasitusta. Että 99% ihmisistä on meille pelkkä riesa. Että meille ei tule mikään lämmin ja pörröinen touchy-feely olo siitä, että saadaan olla muiden ihmisten kanssa samassa tilassa ja äännellä vuorotellen.
Nykyään on kuitenkin ihan mahdollista järjestää elämänsä niin, ettei juurikaan näe muita ihmisiä, joten en tajua miksei siihen voi saada enempää tukea. Lapset oppisi kotikoulussa sen peruskoulun oppimäärän paljon tehokkaammin kuin nykyaikaisissa meluisissa luokissa, ja välttämättömien sosiaalisten taitojen täsmäoppimiseen jäisi silloin enemmän energiaa. Ja nimenomaan täsmäoppimiseen, että näin menettelet tässä ja tässä tilanteessa, ei niin, että viskataan lauma kakaroita samaan tilaan huutamaan ja katsotaan ketkä selviää.
Amen!
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En ymmärrä, miksi diagnoosi pitää antaa, jos piirteet eivät millään tavalla hankaloita elämää eikä ole minkäänlaista tuen tai avun tarvetta. Diagnoosin ideana on juuri se, että voi saada tukea ja apua arkeensa.
Diagnoosi onkin muita varten että ne lakkaa odottamasta asioita mitä ei tule.
Motherfukin amen.
Minulle ainakin diagnoosi toi sen helpotuksen, että minulla on vihdoin "lupa" käyttäytyä kuten isäni, joka on mies (ylläri) ja insinööri. Hänkin on erittäin todennäköisesti assi, mutta koska vuonna-47 syntynyt mies ja insinööri, siltä siedetään kaikki se, mitä minulta ei. Koska ilmeisesti tissien mukana tulee kaikenlaisia outoja velvollisuuksia muistaa sisarusten lasten syntymäpäivät jne. Vaikka minua ei kiinnosta edes OMA syntymäpäiväni.
Samoin se diagnoosi auttaa sen hyväksymisessä, että joo, minulla on todellakin oikeus olla vuorovaikuttamatta ihmisten kanssa, joiden kailottava/rämisevä/inisevä ääni aiheuttaa minulle kipua. Varsinkin kun ne eivät sano mitään kuulemisen arvoista.
Lisäksi se vapautti siitä ajatuksesta, että minulla "pitäisi" olla naispuolisia ystäviä. Ei pidä. En MINÄ niitä mihinkään tarvitse, päinvastoin.
Ongelma on vaan se, että vaikka on diagnoosi, niin muut ihmiset ei välttämättä ymmärrä mitä se tarkoittaa. Eli eivät siltikään osaa suhtautua oikein.
Minulle on oikeastaan yksi lysti, miten muut minuun suhtautuvat. Siis ihan aidosti on. Diagnoosi antoi vaan minulle itselleni luvan olla, mitä olen. Jos se on jollekulle ongelma, niin good riddance vaan. Itse asiassa tämäkin ilo oli as-diagnoosista, ei tarvitse enää pelätä olevansa psykopaatti, kun minun on niin helppo päästä ihmisistä eroon. Jokainen ystävyyssuhteeni näiden 45 vuoden aikana on päättynyt siihen, että minä olen suunnattoman helpottunut kun pääsen riipasta eroon.
Toki esitän normaalia edelleen silloin kun se sujuvoittaa asioita, esim. vaikka lääkärin vastaanotolla (jos asiani ei koske nepsyjuttuja), viranomaisten kanssa jne. Mutta jos joku tahtoo olla lähipiirissäni, sopii ottaa tai jättää. Minä en jää kaipaamaan.
Kokemukseni ei tietenkään ole yleispätevä, kuten ei mikään autismiin liittyvä. Minulla on myös vaativa persoonallisuus (häiriön rajoilla), joka varmaan lisäsi sitä painetta teeskennellä normaalia aivan täydellisesti. Kaikki eivät tietenkään tarvitse ulkopuolista lupaa olla omituisia itsejään, ja kivat heille.
Minulle on itse asiassa täysin vieras tuo ajatus, että muiden pitäisi "osata suhtautua minuun oikein". Ei tietenkään pidä. Minut on lopultakin vapautettu siitä pakosta suhtautua muihin "oikein" (eli ties minkä sentimentaalisten tissisääntöjen mukaan), joten olisi aika epäjohdonmukaista alkaa nyt vaatia muilta jotain erikoissuhtautumista, mikä ei ole heille luontevaa.
Jäin nyt oikein jumittaman tuohon suhtautumiseen enkä ole varma, että edes ymmärrän mitä sillä tarkoitetaan. En minä ainakaan odota ihmisiltä muuta kuin että pysyvät pois jaloista. Sen jälkeen, kun lakkasin teeskentelemästä, se asia yleensä järjestyy hyvin luontevasti. (Älkää ymmärtäkö väärin, olen kyllä kohtelias, itse asiassa kohteliaampi kuin monet, mutta en ole mukava ja ystävällinen.)
Voi hyvänen aika! Minä en halua että as-lapsestani tulee tällainen julistaja ja tyranni kuten tässä ketjussa. Haluan että hän on NORMAALI 😭
Ei kai siinä ole mitään väärää, että yritän ymmärtää aspergereiden ongelmia? Lähipiiristä kuitenkin löytyy heitä.