Taiteellinen ihminen - Miten kuvailisit sitä miten taiteellisuutesi syntyy/kumpuaa?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tunnen innostusta, levottomuutta, tyytyväisyyttä, iloa, epäilystä, pettymystä, onnistumisen iloa. Eniten ehkä levottomuutta.

Siksi en voi kuvitellakaan, että olisin ammattitaiteilija, sillä kuluisin nopeasti loppuun.

Säännöllinen työ rytmi auttaa. Ei ole kiirettä. Laitan kellon soimaan kolmen tunnin putkissa. Tämän ajan käytän maalaamiseen ja ajatteluun. Liikun ja juon vettä. Kun kello soi, lopetan ja pesen siveltimet. Usein aavistan ajan kulumisen ja saatan päivän työt loppuun jo hiukan ennen.

Levottomuus tulee siitä, että on liikaa asioita elämässä. Minun elämäni on tavallaan tyhjää. Vähän asioita. On aikaa taiteelle.

Minulle se levottomuus tulee kyllä siitä taiteen tuottamisesta. Se on innostuksen sivuoire.

Olen jostain lukenut, että ahdistus ja innostus ovat saman tunteen kaksi eri tulkintaa.

Päivätyön, omakotitalon askareiden, sosiaalisen elämän ja kuntoilun lisäksi taiteelle ei jää hirveästi aikaa. Se vaatii oikeastaan vapaapäivän tai lomapäivän, koska innostus saattaa valvottaa tai sekoittaa minulle niin tärkeän vuorokausirytmin.

Teen siis intuitiivista ja abstraktia taidetta. Jos kopioisin orvokkeja valokuvista, se ei minua valvottaisi. Se on konemaista piirtelyä.

Vierailija kirjoitti:

Tuskasta se kumpuaa. Jos elämässä on asiat hyvin, ei ole tarvetta taiteelle eikä mitään erityistä sanottavaa. Toisaalta liian syvällä traumassa mitään ei pääse pintaan edes taiteella.

Minusta piti tulla taiteilija ja sellainen sielu olenkin. Elämä on ollut niin raskas, että luovuus on tukahtunut, en ole siis saanut mitään tehtyä.

Mielikuvitus, estetiikan taju, visuaalinen muisti ja ylipäänsä visuaalisuus.

Vierailija kirjoitti:

Tämä todella mielenkiintoinen keskustelu.

Minulla on sellainen käsitys itsestäni, että melkein mikä vaan kiinnostaa minua ja maailma vetää minua puoleensa. Iloinen seura, juhlat, vaativat projektit, mikä vaan. En kuitenkaan ole kovin taitava eristämään itseäni maailmasta, vaan menen vähän kaikkeen sisälle nopeasti ja kuormitun tolkuttomasti. Aina kun olen ollut maailmassa jonkin aikaa, kokenut asioita ja laahautunut pimeiden ja valoisten puolten läpi, pääni on niin täynnä kokemuksia, ajatuksia, assosiaatioita ja tunteita, että en kestä enää. Tuo ei ole mikään metafora, vaan on mahdotonta keskittyä mihinkään epäolennaiseen niin kuin siivoamiseen, vakuutusten kilpailuttamiseen tai mitä nyt olisi järkevää tehdä. Olen alakuloinen, helposti ärsyyntyvä ja haluan pois ihmisten seurasta.

Koen vain pakottavaa tarvetta vetäytyä, antaa tomun laskeutua ja kun olen saanut olla pari päivää tai viikkoa rauhassa, sisäinen kaaokseni alkaa jäsentyä johonkin muotoon. Tarinaksi, biisiksi tai kuvaksi. Yleensä se lopullinen muoto alkaa hahmottua, kun olen

yksin pitkillä metsäkävelyillä ilman päämäärää.

Jos on tilaa ja mahdollisuuksia, voin työstää sitä teosta aamusta ilmaan ilman taukoja. Kun se on valmis, koen jonkinlaista helpotusta, puhdistumista ja rauhaa, ja sitten olen taas valmis kohtaamaan maailman. Ja sama alusta uudestaan.

Valitettavasti tämä sykli ei sovi kovin hyvin työssäkäyvälle perheenäidille, ja olen päätynyt valitsemaan elämänkumppanin, jolla ei ole mitään taiteellista aspektia. Enkä sano tätä pahalla, se on hänen omakin tulkintansa. Joka tapauksessa on todella haastavaa molemmin puolin, kun toinen haluaisi aikatauluttaa elämän vuosia eteenpäin ja toinen tarvitsisi tilaa aaltoileville impulsseille.

Hienosti sanottu. Samaistun moneen kohtaan tekstissäsi. Puolisoni on hyvin teoreettinen, matemaattinen, tasainen,tietoa käsittelevä, älykäskin, työelämässä menestyvä. Minä olen luova, omissa moodeissani, syklinen, visuaalinen, kekseliäs ja käytännöllinen. Toimiva yhdistelmä vaikka pihan rakentamiseen. Toisella visiot, toisella lapio.

Vierailija kirjoitti:

Tuskasta se kumpuaa. Jos elämässä on asiat hyvin, ei ole tarvetta taiteelle eikä mitään erityistä sanottavaa. Toisaalta liian syvällä traumassa mitään ei pääse pintaan edes taiteella.

Tämä on tällainen vanha, romanttinen taiteilijakäsitys. Tosiasiassa taide voi kummuta hyvin monenlaisista paikoista ihmisessä, tuskasta mutta myös ihan muualta.

Teet itsestäsi erikoisen näköisen. Vihreät tai oranssit hiukset, tatuointeja, lävistyksiä jne. Oudot silmälasinkehykset jos niitä käytät. Kierrätys- tai kirpputorivaatteet. Siitä se lähtee.

Siihen sisältyy hyvin monenlaisia tunteita, riippuen siitä mitä tarkalleen on tekemässä, millaisten teemojen kanssa työskentelee, mikä työvaihe on kyseessä, mitä muuta elämässä on samaan aikaan meneillään, miten työ sujuu, tekeekö sitä yksin vai muiden kanssa ja jos muiden kanssa, kuinka yhteistyö sujuu. Ei ole mitään yhtä tiettyä tunnetta, joka aina olisi hallitsevana. Se nyt on selvää, että jokaisen projektin kanssa on sekä innostuksen ja nautiskelun hetkiä että jonkinkokoista ahdistusta ja epävarmuutta projektin vaiheesta riippuen.

Kokemukseni ovat kirjoittamisesta ja esiintyvästä taiteesta. Ero on sillä lailla aika iso, että esiintyessä aikaraami, johon kokemus tunteineen sijoittuu, on niin selkeärajainen eikä siihen voi itse vaikuttaa juurikaan. Kirjoittamisessa iso kysymys on usein itsensä virittäminen ja turnauskestävyys, kun tekee lähes koko ajan työtä yksin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tuskasta se kumpuaa. Jos elämässä on asiat hyvin, ei ole tarvetta taiteelle eikä mitään erityistä sanottavaa. Toisaalta liian syvällä traumassa mitään ei pääse pintaan edes taiteella.

Tämä on tällainen vanha, romanttinen taiteilijakäsitys. Tosiasiassa taide voi kummuta hyvin monenlaisista paikoista ihmisessä, tuskasta mutta myös ihan muualta.

Mulla on kummunnut tylsyydestä, tuskasta ja ilosta ja leikistä. Kiireestä tai kiireessä ei kumpua mitään. Ja todella paha tuska taas lamaannuttaa täysin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tuskasta se kumpuaa. Jos elämässä on asiat hyvin, ei ole tarvetta taiteelle eikä mitään erityistä sanottavaa. Toisaalta liian syvällä traumassa mitään ei pääse pintaan edes taiteella.

Tämä on tällainen vanha, romanttinen taiteilijakäsitys. Tosiasiassa taide voi kummuta hyvin monenlaisista paikoista ihmisessä, tuskasta mutta myös ihan muualta.

Minun taiteen tekemiseni juuret ovat masennuksessa ja ulkopuolisuuden tunteessa. Lapsena ja nuorena koettu. En yksinkertaisesti sopeutunut mihinkään muuhun kuin taidekouluun. Lopetin lukion kesken ja vietin 17-vuotiaana päivät itsekseni. Myöhemmin olen saanut kipinää tehdä taidetta läheisen sairastumisesta ja omaishoitajuudesta. Kun elämä on raskasta, löytyy kuitenkin jotain joka jää ja se on taide. Näin ajattelin vaikeina hetkinä. Loputon yksinäisyys ja tyhjyys. Irrallisuus ja ulkopuolisuuden tunne. Koko elämääni on sävyttänyt yksinäisyys. Kerran olin viisi viikkoa puhumatta kenellekkään.

Taiteesta ei saa rahaa, kuin ehkä monen tuhannen työtunnin jälkeen. Siinä ei ole järkeä. Joku kipu ajaa siihen.

Välttämättä et saa edes arvostusta. Sitten tekemisen pitää olla nautinto ja palkinto itsessään.

Eli kyllä se kipu on taiteen taustalla. Taide on rahallisesti vähän arvostettua ja henkisesti raskasta tehdä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tuskasta se kumpuaa. Jos elämässä on asiat hyvin, ei ole tarvetta taiteelle eikä mitään erityistä sanottavaa. Toisaalta liian syvällä traumassa mitään ei pääse pintaan edes taiteella.

Tämä on tällainen vanha, romanttinen taiteilijakäsitys. Tosiasiassa taide voi kummuta hyvin monenlaisista paikoista ihmisessä, tuskasta mutta myös ihan muualta.

Minun taiteen tekemiseni juuret ovat masennuksessa ja ulkopuolisuuden tunteessa. Lapsena ja nuorena koettu. En yksinkertaisesti sopeutunut mihinkään muuhun kuin taidekouluun. Lopetin lukion kesken ja vietin 17-vuotiaana päivät itsekseni. Myöhemmin olen saanut kipinää tehdä taidetta läheisen sairastumisesta ja omaishoitajuudesta. Kun elämä on raskasta, löytyy kuitenkin jotain joka jää ja se on taide. Näin ajattelin vaikeina hetkinä. Loputon yksinäisyys ja tyhjyys. Irrallisuus ja ulkopuolisuuden tunne. Koko elämääni on sävyttänyt yksinäisyys. Kerran olin viisi viikkoa puhumatta kenellekkään.

Taiteesta ei saa rahaa, kuin ehkä monen tuhannen työtunnin jälkeen. Siinä ei ole järkeä. Joku kipu ajaa siihen.

Välttämättä et saa edes arvostusta. Sitten tekemisen pitää olla nautinto ja palkinto itsessään.

Eli kyllä se kipu on taiteen taustalla. Taide on rahallisesti vähän arvostettua ja henkisesti raskasta tehdä.

Nykyään kaikki on hyvin ja teen taidetta joka päivä. En välttämättä koe päivän mittaan suuria tunteita. Taiteen tekeminen on vain kivaa käsillä tekemistä. Osaan lopettaa, jos käy liian raskaaksi. Jatkan seuraavana päivänä. Päivät ja elämä on aika tyhjää. Jää paljon aikaa vain olla. Vähän ystäviä ja vähän tekemistä. Siivoan aika paljon.

Ihmisten luovuus kumpuaa Jumalasta, joka on luovuuden suurin mestari. Jumala loi ihmisen omaksi kuvakseen, siis luovaksi ja ikuisesti eläväksi. Siksi luovuus on niin suuri mysteeri, jota on vaikea selittää.

Ideat vain pulpahtavat päähän, siihen voi liittyä monenlaisia tunteita riippuen ideasta. Yleensä minulle se aiheuttaa iloa.

Hyvästä elämästä syntyy kauniita mielikuvia, tuskasta syntyy tuskaa kuvaavia teoksia. Luovuus heijastaa ulospäin sitä, mitä tekijä itse kokee ja miten hän maailman näkee.

Idean jälkeen alkaa luovan työn tekeminen ja sen onnistuneeseen toteutukseen vaikuttaa kokemus. Jokaisella on oma tyyli ja jos puhutaan kuvataiteesta, niin myös oma käsiala, joka kumpuaa aivoista niinkuin kirjoituskäsialakin. Siksi ei pidä matkia koskaan toisen tyyliä, koska jokaiselle on annettu oma. Se oma tyyli on vain kaivettava esille olemalla aito.

Ainakin ysärillä taidemaailma oli todella narsistinen. Kaikkien työt oli keskinkertaisia, mutta eniten sai huomiota ne jotka halusi huomiota. Näpsä, myyvä paketti, jolla sattuu olemaan hieno nimi.

Taideteollisen korkeakoulun opiskelija saattoi ajatella olevansa erityislahjakkuus, ja muut vain taviksia, vähemmän arvokkaita ihmisiä.

Jos itsesi tästä tunnistat, vieläkö uskot harhaasi? Pitkällä aikajanalla susta ei sitten tullutkaan mitään..

Minä tunnen useita erityisherkäksi itseään tituleeraavia. Heillä kaikilla on joku trauma, josta syystä he triggeröityvät milloin mistäkin ja moni vaatii myös erityiskohtelua siksi. Vaikka oikeesti elämää auttaisi sen trauman käsittely. Taiteellisuuden kanssa sillä ei oo mitään tekemistä. Herkät aistit voi liittyä myös noihin traumoihin, neurologisiin ongelmiin tms. Ja mitä tulee luovuuteen, mulle se on työ. Osa mun systeemiä, ei mikään erityinen maaginen hetki vaan osa mua, se miten toimin. Suurin osa luomisesta liittyy johonkin rakenteeseen ja tavoitteeseen.

Suuri osa luovuutta on harjoittelu, opittu ammattitaito. Jos puhutaan ammattimaisesta taiteesta. Itseilmaisu taiteen keinoin on sekin tosi ok, mut vähän eri juttu. Ja tuo on ihan höpöä et kun elämä on kivasti on taidekin kivaa ja toisinpäin. Taide voi heijastella niin monenlaista. Elämän kauneus voi näkyä parhaiten just kun kaikki on huonosti. Tai taide voi lohduttaa kun on pimeää. Tai mitä vaan. Taide ja luovuus on niin paljon enemmän kuin nää ihmisten pätemistarpeet ja määrittelyt tässä ketjusss.

Vierailija kirjoitti:

Ainakin ysärillä taidemaailma oli todella narsistinen. Kaikkien työt oli keskinkertaisia, mutta eniten sai huomiota ne jotka halusi huomiota. Näpsä, myyvä paketti, jolla sattuu olemaan hieno nimi.

Taideteollisen korkeakoulun opiskelija saattoi ajatella olevansa erityislahjakkuus, ja muut vain taviksia, vähemmän arvokkaita ihmisiä.

Jos itsesi tästä tunnistat, vieläkö uskot harhaasi? Pitkällä aikajanalla susta ei sitten tullutkaan mitään..

Riippuu vähän. Jos on lapsia, niin pitää ajatella niitä. Kaikki eivät toki tee niin.

Olen hakenut monta kertaa Taikkiin ja Akatemiaan. Pääsemättä. Toisaalta onni, koska olen hyvin herkkä ja kadotan itseni voimakkaiden persoonien joukossa. Luhistun paineiden alle. Teen taidetta nykyään joka päivä. Olen etsinyt oman reittini ja se tuntuu hyvältä. Ei taidetta voi oikeasti opettaa, perusasiat joo, mutta pidemmälle pitää itse tutkia.

Minulle itse tekeminen on palkinto. Luotan siihen, että sinnikäs ahkeruus tuo tulosta. Ennen pitkää. Vietän taiteen parissa 10 000 tuntia ja sitten enemmän.

Minä en tarvitse kehuja, ei oikein kiinnosta. Haluan myydä joskus jotain. Minua kiinnostaa tekeminen ja ajattelu. Luovuus. Miten yhteiskunnassa voisi lisätä luovuutta eri aloilla. Tutkin ja mietin sitä itsekseni päivittäin.

Vierailija kirjoitti:

Minä tunnen useita erityisherkäksi itseään tituleeraavia. Heillä kaikilla on joku trauma, josta syystä he triggeröityvät milloin mistäkin ja moni vaatii myös erityiskohtelua siksi. Vaikka oikeesti elämää auttaisi sen trauman käsittely. Taiteellisuuden kanssa sillä ei oo mitään tekemistä. Herkät aistit voi liittyä myös noihin traumoihin, neurologisiin ongelmiin tms. Ja mitä tulee luovuuteen, mulle se on työ. Osa mun systeemiä, ei mikään erityinen maaginen hetki vaan osa mua, se miten toimin. Suurin osa luomisesta liittyy johonkin rakenteeseen ja tavoitteeseen.

Omalla kohdallani masennus ja herkkyys ovat sulkeneet ovia, joten sillä tavalla liittyy. Lopulta ei ole jäänyt muuta kuin taide jäljelle. Olen yrittänyt sopeutua yhteiskuntaan eri tavoin. Olen hakenut opiskelemaan kauppatieteitä ja koittanut opiskella insinööriksi. Olen todellakin yrittänyt muita aloja, olisin ehkä halunnut olla hyväpalkkainen kauppatieteilijä, matkustella ja asua hulppeassa talossa. Luovuutta voi käyttää elämässä niin monin tavoin.

Sitten lopulta ovi oven sulkeuduttua olen päätynyt yksinäisyyteen maalaamaan. On siinäkin maailma. Loputtomasti mahdollisuuksia ja vain minä vaikutan lopputulokseen.

Uskon elämään. Välillä olen maannut työhuoneen lattialla jumppamatolla ja miettinyt mitä järkeä tässä kaikessa on. On siinä se järki, että ei ole muuta jäljellä.

Minun on koitettava selviytyä näillä spekseillä. Aina ei ole helppoa. Mutta ei muutakaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minä tunnen useita erityisherkäksi itseään tituleeraavia. Heillä kaikilla on joku trauma, josta syystä he triggeröityvät milloin mistäkin ja moni vaatii myös erityiskohtelua siksi. Vaikka oikeesti elämää auttaisi sen trauman käsittely. Taiteellisuuden kanssa sillä ei oo mitään tekemistä. Herkät aistit voi liittyä myös noihin traumoihin, neurologisiin ongelmiin tms. Ja mitä tulee luovuuteen, mulle se on työ. Osa mun systeemiä, ei mikään erityinen maaginen hetki vaan osa mua, se miten toimin. Suurin osa luomisesta liittyy johonkin rakenteeseen ja tavoitteeseen.

Omalla kohdallani masennus ja herkkyys ovat sulkeneet ovia, joten sillä tavalla liittyy. Lopulta ei ole jäänyt muuta kuin taide jäljelle. Olen yrittänyt sopeutua yhteiskuntaan eri tavoin. Olen hakenut opiskelemaan kauppatieteitä ja koittanut opiskella insinööriksi. Olen todellakin yrittänyt muita aloja, olisin ehkä halunnut olla hyväpalkkainen kauppatieteilijä, matkustella ja asua hulppeassa talossa. Luovuutta voi käyttää elämässä niin monin tavoin.

Sitten lopulta ovi oven sulkeuduttua olen päätynyt yksinäisyyteen maalaamaan. On siinäkin maailma. Loputtomasti mahdollisuuksia ja vain minä vaikutan lopputulokseen.

Uskon elämään. Välillä olen maannut työhuoneen lattialla jumppamatolla ja miettinyt mitä järkeä tässä kaikessa on. On siinä se järki, että ei ole muuta jäljellä.

Minun on koitettava selviytyä näillä spekseillä. Aina ei ole helppoa. Mutta ei muutakaan.

Se hyvä puoli maalaamisessa on, että voin kirjata omia ajatuksiani taulunpohjaan. Ne ovat huomioita elämästä. Ehjä joku ymmärtää ne tai sitten ei. Pystyn keskustelemaan maalausteni kautta. Keskustelu voi jatkua kymmenien vuosien päästä.

Kun omassa elämässä on täysin hiljaista, on silti maalauspohja, jonka kanssa voi vaihtaa ajatuksia.

Siinä pohjassa on loputtomasti mahdollisuuksia. Ajattele matemaatikkoa, jolla on kynä ja paperi. Siinä on oikeastaan kaikki, mitä tarvitaan. Ajatus.

Joskus olen miettinyt, että jos olisin vankilassa, elämäni olisi kuitenkin ihan mielekästä. Voisin piirtää päivät pitkät. Minulla olisi ajatukset seuranani. Vankilan äänimaailma. Muiden ihmisten tuska. Ehkä sellissäni olisi ikkuna. Tarkkailisin säätä. Miltä maisema näyttää.

En olisi yksinäisempi kuin nyt.

Hummmmm... plup plup plup....  fiuuuuu... VAUUUUUUU... pam pam pam... uuuuu... plörts!

Jotenkin näin minä sitä kuvailisin.

Mulle maalaminen on kuin taivas, maalatessani tuntuu kuin olisin viimeinkin oma itseni. Mielen ihanaksi tuntemisen lisäksi myös fyysinen tunne sekä se, että vaikken ole huippukaunis, niin tunnen itseni kauniiksi.