Lue keskustelun säännöt.
Taiteellinen ihminen - Miten kuvailisit sitä miten taiteellisuutesi syntyy/kumpuaa?
Kommentit (302)
Tunnen tylsyyttä ja sen ehkäisemiseksi teen asioita.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sivuhuomautus: jotkut wannabe-taiteilijat erittäin rasittavia; kaikkea mitä ideoivat (=Pinterestistä löytynyt tai muualta netissä, ikivanhoista lehdistä jne) pitäisi kehua ja innostua. Joku yhdistyksen pj vouhkaa miten keksi taas hyvän idean, ja se ylisanojen vyöry sekä yltiöpositiivisuus vie kyllä innon harrastaa yhtään mitään. Kenenkään muun ideoita ei vaivauduta kuuntelemaan. Ja sitten on taiteellisia, jotka värjäyttävät hiukset kirkuvanvärisiksi, pukeutuvat rääsyihin/omatekemiin rätteihin, ja se taide...hhuohhh...onhan se kiva kun itselleen tulee hyvä mieli siitä muualta kopsatun idean mukaisesta krääsän tekemisestä. Mutta omasta päästä keksitty? Yleensä ei.
Olen taiteilija, mutta myös ärsyttävä pilkunhässijä, ja minun nähdäkseni tässä on kaksi eri kysymystä.
Se, miten taiteellisuus syntyy, on varmaankin aivotasolla selvitettävissä, vaikka itse koenkin sen tason lisäksi asiaan vaikuttavan jonkinlaisen kollektiivisen alitajunnan, jota taiteilijan fyysiset aivot syystä tai toisesta työstävät eri tavalla ja eri muotoon.
Se, miltä se tuntuu, on minulle jotain orgasmia parempaa, mutta siihen verrattavaa. Menen täydelliseen flow-tilaan ja mielestäni tuntuu enää jäävän jäljelle vain puhdas keskittyminen itse taiteelliseen työhön. Koen euforiaa ja jonkinlaista egokuolemaa. Rakastun totaalisesti tekemääni taiteeseen ja haluan kunnioittaa visiota, sekä myös sitä pitkällistä ja pitkälle harjaannutettua prosessia, joka vasta sallii teokseni tulla olevaksi parhaassa muodossaan.
Taiteellisen luovuuspurkauksen jälkeen seuraa hankala ja välillä tympeä puurtamisvaihe ja muokkaaminen, ja sitten ajattelen kaiken tekemäni olevan skeidaa.
Sitten siirryn seuraavaan.
Vierailija kirjoitti:
Sivuhuomautus: jotkut wannabe-taiteilijat erittäin rasittavia; kaikkea mitä ideoivat (=Pinterestistä löytynyt tai muualta netissä, ikivanhoista lehdistä jne) pitäisi kehua ja innostua. Joku yhdistyksen pj vouhkaa miten keksi taas hyvän idean, ja se ylisanojen vyöry sekä yltiöpositiivisuus vie kyllä innon harrastaa yhtään mitään. Kenenkään muun ideoita ei vaivauduta kuuntelemaan. Ja sitten on taiteellisia, jotka värjäyttävät hiukset kirkuvanvärisiksi, pukeutuvat rääsyihin/omatekemiin rätteihin, ja se taide...hhuohhh...onhan se kiva kun itselleen tulee hyvä mieli siitä muualta kopsatun idean mukaisesta krääsän tekemisestä. Mutta omasta päästä keksitty? Yleensä ei.
Joillakin ihmisillä on tarve näyttää taiteelliselta. Ehkä tulee luonnostaan. Ihmiset mieltävät enemmän taiteilijaksi.
Minä näytän tosi tavalliselta, elämä on helpompaa vain niin. Kukaan ei kiinnitä huomiota. Koen, etä huomion vetäminen itseeni on pois tekemisestä. Jos menen vaikka piirtämään jonnekin kahvilaan aamulla, haluan olla mahdollimman huomaamaton.
Olen koittanut kuvata instaan videoita, joissa teen taidetta. Videot on ok, mutta itse tekeminen jää sitten. Ei pysty keskittymään.
Kai se on muodikasta olla monitaiteellinen, tehdä musiikkia, kuvataidetta ja olla instamalli. Minusta tuo toiminta jää monesti vain siihen, että näyttää instassa hyvältä.
En tiedä. Ennen olin todella luova ihminen, piirsin, maalasin, kirjoitin, lauloin, soitin... Tein kaikenlaista ja rakastin itseni ilmaisua. Sitten masennuin ja menetin mielenkiinnon kaikkeen, mistä aikaisemmin olin nauttinut. Vaikka elämä meneekin nyt paremmin, ei se sama inspiraatio tai luovuus ole palannut. Harmittaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Sivuhuomautus: jotkut wannabe-taiteilijat erittäin rasittavia; kaikkea mitä ideoivat (=Pinterestistä löytynyt tai muualta netissä, ikivanhoista lehdistä jne) pitäisi kehua ja innostua. Joku yhdistyksen pj vouhkaa miten keksi taas hyvän idean, ja se ylisanojen vyöry sekä yltiöpositiivisuus vie kyllä innon harrastaa yhtään mitään. Kenenkään muun ideoita ei vaivauduta kuuntelemaan. Ja sitten on taiteellisia, jotka värjäyttävät hiukset kirkuvanvärisiksi, pukeutuvat rääsyihin/omatekemiin rätteihin, ja se taide...hhuohhh...onhan se kiva kun itselleen tulee hyvä mieli siitä muualta kopsatun idean mukaisesta krääsän tekemisestä. Mutta omasta päästä keksitty? Yleensä ei.
Silläkin uhalla, että menee aiheen vierestä, täytyy sanoa tämän olevan yksi iso syy minulle demystifioida taide ja tuoda se yhdeksi tarpeelliseksi osaksi elämää muiden joukossa. (Huom! Olen itse kirjailija.) Jotenkin monet suhtautuvat samaan aikaan taiteeseen tarpeettomana diipadaapana ja toisaalta jonain lähes yliluonnollisena, ja tämän takia "kaikki voivat olla taiteilijoita". Just. Kaikki voivat olla hävittäjälentäjiä tai taksikuskeja tai lääkäreitä. Eiku...
Minulla hajoaisi pää, ellen saisi kuluttaa toisten tekemää taidetta ja tehdä omaani. Ei se ole mikään sen kummallisempi juttu kuin muutkaan tekemällä hankitut taidot, tai muutkaan minulle tarpeelliset asiat tarvehierarkiapyramidin vähemmän oleellisissa kerroksissa. Toki tietty pohja kasvatuksessa ja geeneissä avaa enemmän ovia luoville aloille, mutta aika iso osa taidetta riippuu ihan siitä, että joku on käyttänyt penteleesti aikaa tehdäkseen jotain kivaa ja/tai puhuttelevaa.
Kaikkien ei tarvitse tai pidäkään olla taiteilijoita, eikä kaikilla riitä mielenkiinto harjoitella. Sellaista elämä on. Emme millään voi venyä joka suuntaan koko ajan.
Teistä kukaan ei tule taiteen saralla tekemään mitään merkittävää.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Olen taiteilija, mutta myös ärsyttävä pilkunhässijä, ja minun nähdäkseni tässä on kaksi eri kysymystä.
Se, miten taiteellisuus syntyy, on varmaankin aivotasolla selvitettävissä, vaikka itse koenkin sen tason lisäksi asiaan vaikuttavan jonkinlaisen kollektiivisen alitajunnan, jota taiteilijan fyysiset aivot syystä tai toisesta työstävät eri tavalla ja eri muotoon.
Se, miltä se tuntuu, on minulle jotain orgasmia parempaa, mutta siihen verrattavaa. Menen täydelliseen flow-tilaan ja mielestäni tuntuu enää jäävän jäljelle vain puhdas keskittyminen itse taiteelliseen työhön. Koen euforiaa ja jonkinlaista egokuolemaa. Rakastun totaalisesti tekemääni taiteeseen ja haluan kunnioittaa visiota, sekä myös sitä pitkällistä ja pitkälle harjaannutettua prosessia, joka vasta sallii teokseni tulla olevaksi parhaassa muodossaan.
Taiteellisen luovuuspurkauksen jälkeen seuraa hankala ja välillä tympeä puurtamisvaihe ja muokkaaminen, ja sitten ajattelen kaiken tekemäni olevan skeidaa.
Sitten siirryn seuraavaan.
Minusta mikään ei vedä vertoja orgasmille. Täydellinen läsnäolo, rentous ja ympärilläolevan kadottaminen. Parhaimmillanikin vain maalaan. Siinä on aina epävarmuus, joka syö mielihyvän tunnetta. Teos voi mennä koska vain pilalle. Se on tasapainottelua.
Tunnen kyllä mielihyvää onnistumisesta. Mutta sitten jossain aivoissa raksuttaa, että laitan työn myyntiin ja paljollako sen voisi myydä. Joskus mietin, miten pienellä myyn kaiken sen, mitä olen tehnyt. Mutta eipä voi mitään. Ostajan markkinat.
Pitäisi olla kiitollinen, että ylipäänsä on mahdollisuus tehdä. Kuinka hienoa se on.
Vierailija kirjoitti:
En tiedä. Ennen olin todella luova ihminen, piirsin, maalasin, kirjoitin, lauloin, soitin... Tein kaikenlaista ja rakastin itseni ilmaisua. Sitten masennuin ja menetin mielenkiinnon kaikkeen, mistä aikaisemmin olin nauttinut. Vaikka elämä meneekin nyt paremmin, ei se sama inspiraatio tai luovuus ole palannut. Harmittaa.
Parhaimmat työni olen tehnyt kaksikymppisenä, kun olin taidekoulussa. Silloin sai ehkä taidekoulusta energiaa, oli vielä uutta voimaa täynnä.
Nykyään olen yksin, on muutamia taidekavereita kyllä.
Ei ole samaa vimmaa.
Jotenkin säästelen itseäni, en halua puskea itseäni kuilun partaalle saadakseni suurta tunnetta. Kun on perhe ja kaikkea.
Minulla on kaksi taidealan koulutusta. Se on auttanut keksimään ideoita. Pystyn tarkastelemaan asioita kahdelta puolelta.
Saan musiikista paljon voimaa. Musiikin kuuntelusta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En tiedä. Ennen olin todella luova ihminen, piirsin, maalasin, kirjoitin, lauloin, soitin... Tein kaikenlaista ja rakastin itseni ilmaisua. Sitten masennuin ja menetin mielenkiinnon kaikkeen, mistä aikaisemmin olin nauttinut. Vaikka elämä meneekin nyt paremmin, ei se sama inspiraatio tai luovuus ole palannut. Harmittaa.
Parhaimmat työni olen tehnyt kaksikymppisenä, kun olin taidekoulussa. Silloin sai ehkä taidekoulusta energiaa, oli vielä uutta voimaa täynnä.
Nykyään olen yksin, on muutamia taidekavereita kyllä.
Ei ole samaa vimmaa.
Jotenkin säästelen itseäni, en halua puskea itseäni kuilun partaalle saadakseni suurta tunnetta. Kun on perhe ja kaikkea.
Minulla on kaksi taidealan koulutusta. Se on auttanut keksimään ideoita. Pystyn tarkastelemaan asioita kahdelta puolelta.
Saan musiikista paljon voimaa. Musiikin kuuntelusta.
Arki ja aikataulut. Elän mielenterveydellisesti hyvää elämää. En voi sanoa samaa sellaisesta vimmasta ja luomistuskasta, jota koin nuorempana. Nyt on aikaa runsaammin. Koko päivä. Ei tarvitse panikoida.
Minulla on kaksi eri median tutkintoa taiteen alalta. Tämä on hyvä. Nämä ruokkivat toisiaan. Löydän ideoita. Kun toinen loppuu, voi toisesta aloittaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minulla on lähteny ihan pikkutytöstä, alle kouluikäisestä innostus piirtämiseenja muuhun kuvan tekemiseen. Luulen, että pääsin siihen piirtämiseen ja myöhemmin myös kirjoittamiseen keskittymällä pakoon joitain asioita; olin aika ujo ja arka (ehkä autistinen, vähän "outo lapsi") sekä lisäksi isäni arvaamaton käytös varjosti ajoittain lapsuudenkotini ilmapiiriä.
Siinä, mitä tekee paljon, kehittyy jolloin alkaa saamaan myönteistä palautetta. Tästä into taas lisääntyy.
Taide kumpuaa housuissa ja palleista sekä peeniksestä
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Jotenkin se varmaan kumpuaa tästä mun suuresta erinomaisuudesta ja poikkeuksellisista kyvyistä.
Alitajunnasta, unista, kokemuksista, ympäröivästä yhteiskunnasta, tunteista ja ihmissuhteista.
En halua mitenkään mystifioida, mutta esim. kirjoittaessani novellia päähenkilöt, tarina, dialogi etc. alkavat elää omaa elämäänsä. Voin korkeintaan päättää teeman ja motiivin, mutta joudun hylkäämään suunnitelmani.
Vetäessäni esimmäisen viivan kankaalle en tiedä lopputulosta.
Välillä istun tuntitolkulla piano, tai kitaran ääressä - annan sormien vaeltaa ja kas - intro, melodia, riffi. Siitä sitten työstämään.
Joskus herään keskellä yötä kirkas visio mielessäni, joka täytyy kirjoittaa ylös.
Kävellessä saattaa tulla melodia mielee. Tiedän lähes nuotin tarkkudella, miten se soitetaan.
Vanhan miehen vinossa oleva hattu saattaa synnyttää novellin, tai helistimellä leikkivä lapsi taulun tai metron ääni yhdistettynä kännykän pirinään melodian.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Erikoista. Olisin odottaut, että edes joku kuvaisi samankaltaisia tuntemuksia kuin itselläni on. Ehkäpä tunne on vain erityisherkillä.
Ja mitäköhän erityislaatuisuuttasi yrität tässä tuoda ilmi?
Senhän sinä haluaisit tietää :D
Jotain minulla on mitä muilla ei ole ja sekös palstalaisia harmittaa :p
onkohan siihen diagnoosia, vai joku ihan uusi juttu?
Se tunne on kuin ensirakastuminen, siihen uppoaa täysin niin kaukoksi kunnes se on valmis.
Kyllä kaikilla on toivoa. Onhan noita tapauksia, että aiemmin lahjaton ihminen muuttuu taiteelliseksi salamaniskun tai dementian myötä.
Olen tullut siihen päätelmään, että hermostoni toimii antennin tavoin ja vastaanottaa kaikkea ajatuksista tunteisiin jostakin "kollektiivikentästä".
Aivot sitten tekevät tästä kerätystä mössöstä milloin mitäkin kuten ideoita tai runoja.
Asiat, tunteet ja kokemukset ikään kuin järjestyvät mielen sisällä uudelleen. Ideat putkahtelevat päähäni. Luomisen taustalla voi olla kärsimys mutta myös onni. Syvä masennus oli kuin syväjäädytys, ei todellakaan putkahdellut mitään.
Luovuus on ihana lahja, elämä tuntuu merkitykselliseltä luodessa.