Taiteellinen ihminen - Miten kuvailisit sitä miten taiteellisuutesi syntyy/kumpuaa?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minä olen viimeaikoina ymmärtänyt, että luovuus kumpuaa seksuaalienergiasta. Ne ovat ikäänkuin sama energia. Olen aina ollut luova ja taiteellinen mutta myös seksuaalinen ihminen.

Olisi kiinnostavaa kuulla, onko teillä muilla tällaista kokemusta?

Kun olen tiedostanut tämän asian, olen jopa huomannut että luovuuteni kukkii nimenomaan parhaiten silloin kun olen ns seksuaalisimmillani eli yleensä ovulaation aikaan.

Eli minulla henk koht, se luovuus tuntuu sellaisena elämänvoimana ja ns pakottavana tarpeena vähän niinkun seksuaalisuuskin

Samoja ajatuksia. Luomisen tila ja hyvä seksi muistuttaa toisiaan aika paljonkin. Ajan-, tilan-, ja paikantaju katoaa, samoin kontrolli. Asiat vaan menee juuri niin kuin pitää. Antaudun jollekin itseäni suuremmalle.

Saan myös ideoita ja näkyjä seksin aikana. Jokainen orgasmi on kuolema ja syntymä, puhdas tila.

Voi luovuutta olla ilman seksiäkin. Minulla on tullut taiteeseen voimakkaita seksuaalisia symboleja kuten kala. Olen älyllistänyt seksuaalisuuden.

Ehdottomasti voi. Mikä ketä kulloinkin stimuloi ja inspiroi. Ja uskon, että luominen voi hyvinkin korvata seksin, koska luominen tekee elämästä täyteläistä ja runsasta.

Joo. Jotain samaa siinä on. Että voi hyvinkin korvata. Itse ainakin olen joskus päässyt orgastisiinkin fiiliksiin tehdessäni taidetta😃😂

Oikeasti? Millaista taidetta teet? Joskus olen päässyt mukavaan flow tilaan. Olen vaikka maalannut jotain kymmenen tuntia. Sitten en pidäkään siitä. Päätän maalata sen päälle kokonaan uutta. Vedän maalilla kaikki päälle mukaillen ehkä aikaisempaa kuvaa. Aikaisempi tekeminen on jossain siellä pohjalla.

Maalatessa pitää olla aina valmis menettämään kaikki aikaisempi. Mikään ei ole pysyvää. Mitä kauniimmin ja hartaammin jotain on tehnyt, se pitää usein muuttaa täysin, jotta pääsee eteenpäin. Todella epävarmaa ja epärationaalista.

Kävin yhden intuitiivisen taiteen -kurssin ja siinä minulla aukesi tuo seksuaalisuusenergia että havaitsin sen vaikutuksen taiteessa ja sen jälkeen olen päässyt ns seksuaalisiin tiloihin taidetta tehdessäni ts halut heräävät, ikäänkuin kanavoin siihen teokseen seksuaalienergiaa.

Erittäin mielenkiintoista ja kiehtovaa!!

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mitä koet sillä HETKELLÄ, kun idea näyttäytyy sinulle.

Yksi asia johtaa toiseen. Idea jalostuu. Minulla ihan tekeminen tuottaa ideoita.

Joskus luonnostelin aina ennen nukkumaan menoa.

Kirjoitin vaikka aivosumuna kymmenen sanaa:

vakka

kansi

lapsi

pesuvesi

rauha

vesi

tuuli

kannu

kala

pallo

Näistä sitten rakensin kuvan piirtämällä. Tämän asian jatkojalostin luonnoksesta.

Tämä ketju on saanut minut ymmärtämään, että suomalaisten tunnekylmyys ei ole vain ulospäin näytelty tapa. Peräti 2 koko ketjussa on tainnut ymmärtää mitä tunne on. Loput, kuten tämä postaaja, jaarittelevat puuta heinää tunteita tuntematta.

On helpompi kuvailla toimintaa kuin tunteita. Itse pyrin kuvailemaan tunteitani verbaalisesti läheisteni kyllästymiseen asti, mutta lopulta se palaa aina siihen, että sanat eivät riitä.

Minulla on synnynnäinen vamma eli pohjaton ja kivulias tarve kommunikoida muille, miltä musta tuntuu. Siksi teen taidetta. En pysty välittämään viestiäni millään muulla tavalla. Ja miltä se luominen sitten tuntuu? Ihanalta.

Ego sulautuu osaksi loputtomien mahdollisuuksien maailmaa, kaikki on mahdollista ja kaikki on hyvin. Tunnen olevani turvassa, mutta samaan aikaan minua jännittää ja mysteerin äärellä. Ei tarvitse yrittää mitään. Kuin olisi rakastunut. Jos kliseetä käytetään, niin palaset loksahtelevat kohdilleen. Rauha, autuus sielussa.

Mutta pian kaikki on ohi ja sitten alkaa taas tuska, puurtaminen, kodittomuus, epävarmuus.

Tuo turvassa olo on jännä juttu. Jotain tuollaista minäkin koen. Kun on muuten rankkaa ja vaikeaa, aina on taide, johon mennä. Se on kuin pelastusovi pois elämän raakuudesta. Olen joskus miettinyt, että jos tulisi sota, läheiseni kuolisivat tai joutuisin vankilaan, minulla on kuitenkin aina taide. Voin paeta sinne. Kaikki ikävätkin asiat ovat vain ideoiden lähteitä siellä. Siellä kukaan ei kritisoi minua, saan olla vapaa. Minun mieleni on vapaa siellä.

Minä olen rakentanut sinne säännöt ja kaikki tapahtuu siellä minun ehdoillani. Se on erillinen todellisuus.

Taiteilijan tunteet, kaiken lähde. Mielestäni taiteilijan tehtävä on nimenomaan tulla toimeen tunteidensa kanssa, kanavoida ne niin kuin kuuluu. Taideteos on tämän tunnetyön tulos, lahja yleisölle.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mitä koet sillä HETKELLÄ, kun idea näyttäytyy sinulle.

Yksi asia johtaa toiseen. Idea jalostuu. Minulla ihan tekeminen tuottaa ideoita.

Joskus luonnostelin aina ennen nukkumaan menoa.

Kirjoitin vaikka aivosumuna kymmenen sanaa:

vakka

kansi

lapsi

pesuvesi

rauha

vesi

tuuli

kannu

kala

pallo

Näistä sitten rakensin kuvan piirtämällä. Tämän asian jatkojalostin luonnoksesta.

Tämä ketju on saanut minut ymmärtämään, että suomalaisten tunnekylmyys ei ole vain ulospäin näytelty tapa. Peräti 2 koko ketjussa on tainnut ymmärtää mitä tunne on. Loput, kuten tämä postaaja, jaarittelevat puuta heinää tunteita tuntematta.

On helpompi kuvailla toimintaa kuin tunteita. Itse pyrin kuvailemaan tunteitani verbaalisesti läheisteni kyllästymiseen asti, mutta lopulta se palaa aina siihen, että sanat eivät riitä.

Minulla on synnynnäinen vamma eli pohjaton ja kivulias tarve kommunikoida muille, miltä musta tuntuu. Siksi teen taidetta. En pysty välittämään viestiäni millään muulla tavalla. Ja miltä se luominen sitten tuntuu? Ihanalta.

Ego sulautuu osaksi loputtomien mahdollisuuksien maailmaa, kaikki on mahdollista ja kaikki on hyvin. Tunnen olevani turvassa, mutta samaan aikaan minua jännittää ja mysteerin äärellä. Ei tarvitse yrittää mitään. Kuin olisi rakastunut. Jos kliseetä käytetään, niin palaset loksahtelevat kohdilleen. Rauha, autuus sielussa.

Mutta pian kaikki on ohi ja sitten alkaa taas tuska, puurtaminen, kodittomuus, epävarmuus.

Tuo turvassa olo on jännä juttu. Jotain tuollaista minäkin koen. Kun on muuten rankkaa ja vaikeaa, aina on taide, johon mennä. Se on kuin pelastusovi pois elämän raakuudesta. Olen joskus miettinyt, että jos tulisi sota, läheiseni kuolisivat tai joutuisin vankilaan, minulla on kuitenkin aina taide. Voin paeta sinne. Kaikki ikävätkin asiat ovat vain ideoiden lähteitä siellä. Siellä kukaan ei kritisoi minua, saan olla vapaa. Minun mieleni on vapaa siellä.

Minä olen rakentanut sinne säännöt ja kaikki tapahtuu siellä minun ehdoillani. Se on erillinen todellisuus.

Toisaalta tuossa on valtava voima, että on erillinen mielen tila.

Mutta kääntyykö tuo jossain vaiheessa itseään vastaan? Siitä tuleekin pakopaikka, jossa voi vältellä kaiken (ikävän) kohtaamista.

En minä välttämättä tunne siinä tekemisen tai idean hetkellä mitään. Esimerkki: näen taulun mielessäni. Mielessäni oleva kuva saattaa syntyä seuravalla tavalla: ahdistaa uutisvirran negatiivisuus, se synnyttää kuvan surkeasta maailmantilasta ja tuntuu, että luhistun sen alle. Mielessäni syntyy kuva, joka symboloi ihmisen henkistä luhistumista jatkuvan negatiivisen median alle. Tavallaan siis idean taustalla on jonkun asian tai elämäntilanteen aiheuttama tunne, yleensä vitutus ja ahdistus, epätoivo ja avuttomuuden tunne. Tunteesta syntyy kuva, kuvaa lähdetään toteuttamaan.

Toteuttamivaiheessa en tunne mitään. Teen taidetta vahvassa keskittymisen flowtilassa. En tunne janoa, nälkää, väsymystä. Keskityn vaan saamaan mielessäni olevan kuvan ulos, tuomaan sen päässäni olevan kuvan todelliseksi. Vähän kuin siis hengellisen muuntamista aineelliseksi. Se voi olla vaikeakin prosessi. Sulla on pakottava tarve toteuttaa mielessäsi oleva kuva. Aina sitä ei onnistu toteuttamaan tavalla, joka kuvastaisi tarpeeksi hyvin sitä sisäistä visiota. Se saa tuntemaan jopa vihaa, syvää turhautumista. Välillä välineet lentelee. Mutta parhaimmillaan se on sitä itsensä pakkomielteistä toteuttamista, keskittyneenä ainoastaan siihen työhön.

Kun työ on valmis, se voi aiheuttaa melkoisenkin tunteiden kirjon. Riippuen aiheestakin. Ja siitä, onko toteutus onnistunut ja kuvastaako se alkuperäistä ideaasi. Vaikka aihe olisi syntynyt ahdistuksesta, valmista työtä katsellessa voi tuntea syvääkin rauhaa ja tyytyväisyyttä. Olet työtä tehdessäsi saanut itsestäsi ulos sen alkuperäisen tunteen kaiken taustalla, ahdistus on lieventynyt.

Vierailija kirjoitti:

Taiteilijan tunteet, kaiken lähde. Mielestäni taiteilijan tehtävä on nimenomaan tulla toimeen tunteidensa kanssa, kanavoida ne niin kuin kuuluu. Taideteos on tämän tunnetyön tulos, lahja yleisölle.

Mitä jos tuo kanavointi estää tuntemasta aitoja tunteita? Voi olla ulkopuolinen omista tunteistaan.

Näyttelikö te muut mielessänne sen lopullisen teoksen selkeänä?

Minä en nää. Se tulee tekemisen prosessista.

Vaikea selittää. Tavallaan siis se tunne on kyllä siellä taustalla, mutta kun näen mielessäni kuvan, jonka haluan toteuttaa, en ajattele sitä tunnetta tai tunne ahdistusta. Prosessi on jotenkin abstraktimpi omalla kohdalla. En siis välttämättä tunne varsinaisesti mitään, ehkä ajattelen enemmän sen tunteen juurisyytä ja siitä syntyy se visio.

Vierailija kirjoitti:

PS. Jos kokee tekoälyn uhkana niin oma taide on jäänyt pelkän sommittelun ja väriharmonian asteelle. Mikä on ihan ok leveli mutta vasta seuraava pykälä on aidosti mielenkiintoinen luoda jotain joka ylittää pelkän perus esteettisyyden ja perus symboliikan.

Joopa joo. Ammattigraafikolle puhut, joka on varmasti parempi piirtäjä kuin sinä. Olin parempi piirtäjä kuin suurin osa kurssikavereistani Taikissa. AI on uhka taiteilijoille, tajuat sitä tai et.

https://www.midjourney.com/showcase/

Jos nuo on jäänyt sinusta "pelkän sommittelun ja väriharmonian asteelle" niin mene toki näöntarkastukseen. Eikä tuossa edes ole parhaimmat mitä sillä saa, nuo eniten ylä-ääniä saavat vain toistavat geneerisiä tyylejä, jotka on kopsattu ArtStation-tyylisiltä sivuilta. Eli digitaalisen taiteen huippunimiltä.

Sama AI pystyy myös hyvin käsintehdyn näköiseen tyyliin (vesivärit, öljyvärit, mustekynä, hiilipiirros, you name it) ja imitoimaan mitä tahansa taidesuuntausta, kuuluisaa taiteilijaa tai tyylilajia

90% tuntemistani ammattigraafikoista ei pysty samaan tasoon muutenkaan, vaikka tekisivät samaa kuvaa viikon itku silmässä. Tuo on lopun alkua kuvittajille, konseptitaiteiljoille ja muille kaupallisen käyttötaiteen tekijöille. On alkanut viedä jo töitä monilta tutuiltani, ja tahti tulee kiihtymään

Amatööritaiteilijat on toki turvassa, kun ei elanto ole ennenkään ollut siitä kiinni. Sitten kun elätät itsesi käyttötaiteella, niin tule kertomaan mielipiteesi uudestaan. Suurin osa alalla on erittäin huolissaan ja jopa vihaisia tästä AI:n tulosta

Taide on tunnetta

Vierailija kirjoitti:

Joskus olen miettinyt, että jos olisin vankilassa, elämäni olisi kuitenkin ihan mielekästä. Voisin piirtää päivät pitkät. Minulla olisi ajatukset seuranani. Vankilan äänimaailma. Muiden ihmisten tuska. Ehkä sellissäni olisi ikkuna. Tarkkailisin säätä. Miltä maisema näyttää.

En olisi yksinäisempi kuin nyt.

Enpä usko, että elämäsi vankilassa olisi mielekästä. Ihmiselle ei ole mielekästä se, että hänet on lukittu jonnekin, eikä vankila välttämättä ole kovinkaan turvallisen tuntuinen ympäristö. 

Vierailija kirjoitti:

Näyttelikö te muut mielessänne sen lopullisen teoksen selkeänä?

Minä en nää. Se tulee tekemisen prosessista.

En nää. Joskus saattaa olla joku mielikuva mitä kohti pyrin, mutta matkalla se muuttuu ja siihen tulee lisää juttuja. Joskus taas ei oo mitään ideaa mitä tekis, niin sitten saatan aloittaa jostain vaan ja lisätä siihen jotain sen perusteella miltä se näyttää. Ikään kuin lähden selvittään mitäs sieltä tällä kertaa tulee.

Ei mulla ainakaa tuu mitään sen suurempaa tunnetta taiteen tekemisen aikana. Senku olen vain ja seuraan ku kädet tekee.

Vierailija kirjoitti:

Taiteesta 1% on inspiraatiota, loput 99% on pelkkää perspiraatiota.

Kellä on, kellä ei?

Vierailija kirjoitti:

Miniulle runojen aiheet tulevat vaan äkisti mieleen joko kokonaisina kappaleina tai osissa, joista niistä sitten myöhemmin parin päivän sisään kehitän toimivan runon.

Luomisen prosessi itsessään on innostunut ja euforinen ja mikäli lopputulos miellyttää itseäni vielä vuosienkin päästä, niin tiedän todella onnistuneeni.

Kirjoitan julkista runoblogia enkä ole miettinyt sen suuremmin oman runoteoksen julkaisua, koska runoilu on itselleni kuin terapiaa ja harrastus.

Olisi ihanaa jos julkaisisit. Etsin juuri uusia runoja luettavaksi jotta voin itse inspiroitua kirjoittamaan musiikkia lisää. En siis plagioimistarkoituksessa, mutta usein kun luen runoja, alkaa oma luovuus kukoistamaan ja tulee mieleen asioita mistä haluaisin itse kirjoittaa. Ne tavallaan käyvät sellaisena aasinsiltana omiin tuntemuksiin. Se on ihanaa!

Mulle luovuus iskee sillon kun tunnen eniten. Sillon pää on täynnä asioita mitkä tulee taiteena ulos. Maalaan tai kirjoitan. Teen laulunsanoja. Käyn ulkona juoksemassa tai pyöräilemässä ja sillon päässä olevat solmut tavallaan aukeavat ja ideoita soljuu mielettömään tahtiin. Välillä pysähdyn kirjoittamaan ne ylös ja välillä luotan että muistan myöhemmin kirjoittaa, vaikka en kyllä ikinä muista enää sen tilanteen ja tunteen mentyä ohi. Viimeksi kun kohtasin elämässäni suurimman kriisini kun lapseni sairastui syöpään, se lohduttomuuden tunne sai minut kirjoittamaan paljon. 

Miltä tuntuu olla taiteellinen... Hyvä kysymys. Miltä tuntuu olla ei-taiteellinen?

Omasta puolestani kertoisin, että kaikki kiinnostaa. Värit, varjot, muodot, ilmiöt jne. Jokin juttu maisemassa vain kiinnittää huomiota ja kiehtoo. Näkee jotain, mitä muut ei näe. Se on ihanaa.

Toinen juttu on se, että mielelläni näyttäisin sen muillekin, maalaamalla, valokuvaamalla tms, mutta en osaa. En jaksa innostua tekniikoiden opettelusta niin paljon, että oikeasti osaisin piirtää, tai valokuvata. Eikä oikein ole aikaakaan. Materiaalien hankinta, valmistelut, kuvausreissut, kurssit yms vaatii paljon aikaa, jota ei muutenkaan ole tarpeeksi pyörittää arkea ja vielä ehtiä olla luova

Huomasin että klassinen taide on tuskaa pitää paikkansa kohdallani. Tein ammatikseni ja yliopistotutkinnot kuvataiteesta, mutta jokin alkoi tökkiä taidepiireissä. Tapasin miehen, sain 2 lasta ja muutin maalle, elämä on mukavaa eikä tuska ja elämän pohdinta aja tekemään taidetta. Välillä tulee mieleen ideoita ja huomioita mutta yleensä ne jäävät kun havahdun ihanaan tasapainoiseen arkeen. Stadin piirit ja tekotaiteellisuus tuntuvat kaukaisilta ja jos jotain teen niin teen sen annettavaksi läheiselle. Ehkä vimma ajaa taas jos lähtee elämä alamäkeen. Luovuus ei häviä mutta aina se ei ole pakottavaa.

Kirjoittelen sinnepäin Blind Channel -ketjuun hyvän päivän toivotuksia ja siellä 7-23 asustava poistajaf-sisti inspiroi kirjoittamaan hänelle osuvia diagnooseja ja lyriikoita.

Ei miltään. Se tarina minkä kirjoitan tulee vaan jostain kun päätän niin.