Lue keskustelun säännöt.
Tutkija: lapset eriytyvät sosioekonomisiin ryhmiinsä jo alakoulussa
18.08.2022 |
"matalista sosioekonomisista taustoista tulevat oppilaat viettivät vapaa-aikaansa kerrostaloyhtiöiden, koulujen tai päiväkotien pihoilla, nuorisotalolla tai kauppakeskuksissa"
Kommentit (344)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
3
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kenelle tämä tuli yllätyksenä? Asia on ollut selvää ja nähtävissä ainakin jo vuosikymmenten ajan. Tosin kehitys on mennyt ja menee yhä enemmän siihen suuntaan, että lapsen kaveriporukat ym. sosiaaliset piirit määritellään jo varhaisessa lapsuudessa ja ne pysyvät koko elämän. Uusien kavereiden saaminen tai muihin porukoihin pääseminen on vaikeaa, kun porukat eivät suvaitse tai ainakin epäsuorasti osoittavat suvaitsemattomuutensa porukan ulkopuolelta tulevia kohtaan.
Niin se on se yhteiskuntaluokka joka määrittää ne kaveripiirit ja harrastukset.
On kumminkin jännä juttu, kun on jo pitkään tiedetty että _lukeminen_ on ratkaisevan tärkeä asia lapsen tulevaisuudennäkymien kannalta. Tärkeämpi kuin sosiaaliluokka.
Niin miksi riskiryhmien lukemiseen ei sitten panosteta massiivisesti? Aivan erityisesti pojille lukemiseen ja lukemisen kannustamiseen sekä mahdollistamiseen. Pommitus aiheesta pitäisi aloittaa jo äitiysneuvolassa.
No tämä juuri. Ja eri keinot käyttöön eri ryhmille. Kyllä tutkijat on tutkineet ja opettajat kokeneet ja tietävät, miten asiat pitää hoitaa, jotta tuloksia saadaan.
Äidinkielisille ei pääsyä seuraavalle luokka-asteelle peruskoulussa, jos luku- ja kirjoitustaito ei ole tasonmukainen. Sellaisille, jonka äidinkieli ei ole mikään maan virallisista kielistä, pitää iästä riippumatta saada pakolliset kielikurssit. Jos laitetaan riittävän rajut kannustimet, se onnistuu kyllä. Myös aikuisilta. Lähtömaasta, -kulttuurista ja -kielestä riippumatta.
Lapsille ja nuorille luku- ja kirjoitustaidon (suomen kieli S2-kielenä tai äidinkielenä) opetusta iltapäivisin koulun jälkeen vaikka iltakasiin asti, kunnes päivän oppimäärä on omaksuttu. Jos haluaa kavereiden kanssa lusuamaan ostarille, se tapahtuu vain siinä tapauksessa, että päivän oppimäärätavoitteet on saavutettu.
Opettajia tarvitaan enemmän, mutta eipä juuri muuta. Ehkä vartijoita tarvitaan vastaavasti vähemmän kauppakeskuksiin, en tiedä.
Mites noi lasten ruokailut, jos iltakasiin asti on opetusta? Ei ihan koululounaalla pärjää noin pitkään ja monissa kouluissa on omat eväät kielletty.
Tulee edullisemmaksi palkata koululle keittäjä tekemään puuroa välipalaksi vaikka parille kymmenelle, kuin maksaa psykologin ja terapeutin palveluja näistä jokaiselle erikseen myöhemmin. Kaikkein pahinta on, jos nämä lapset syrjäytyvät eivätkä koskaan pääse kiinni itsenäiseen elämään. Sukupuolella on tässä asiassa huomattavan suuri merkitys, ihan siitäkin huolimatta että sopiiko se ideologiaan vaiko ei.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tähän vaikuttaa paljon myös vanhempien asenteet. Eikä vain niin päin, että parempiosaiset vanhemmat kieltäisi lapsia olemasta köyhempien kanssa. Myös huono-osaisilla on voimakkaita ennakkoluuloja parempiosaisia kohtaan ja ns. herraviha on edelleen voimissaan. Kun hyväosainen kertoo arkipäiväisistä jutuistaan saattaa huono-osainen ottaa sen kehuskeluna ja pätemisenä. Ihan aikuisten keskuudessa siis. Ja lapset ja nuoret peilaavat vanhempiensa arvoja.
Jaa... kyllä nuorisotaloilla ja diskoissa on ihan laidasta laitaan lapsia ja nuoria. Ja teineillä nyt vaan on taipumusta viihtyä kauppakeskuksissa. Normaalia nuoruutta.
Pieni joukko sitten on niitä, jotka käyttävät kaiken vapaa-ajan tavoitteelliseen harrastamiseen. Pääosin ovat toki parempituloisia, koska harrastaminen kilpatasolla on kallista. Tämä joukko ei varsinaisesti ole mitenkään välttämättä parhaassa asemassa, sillä kasvulle ja kehitykselle ei ole optimaalista olla sidottuna yhteen harrastukseen koko lapsuutta ja nuoruutta.
Se lienee totta toki, että hyvät kaverit löytyvät samankaltaisten keskuudesta.
Vierailija kirjoitti:
Jaa... kyllä nuorisotaloilla ja diskoissa on ihan laidasta laitaan lapsia ja nuoria. Ja teineillä nyt vaan on taipumusta viihtyä kauppakeskuksissa. Normaalia nuoruutta.
Pieni joukko sitten on niitä, jotka käyttävät kaiken vapaa-ajan tavoitteelliseen harrastamiseen. Pääosin ovat toki parempituloisia, koska harrastaminen kilpatasolla on kallista. Tämä joukko ei varsinaisesti ole mitenkään välttämättä parhaassa asemassa, sillä kasvulle ja kehitykselle ei ole optimaalista olla sidottuna yhteen harrastukseen koko lapsuutta ja nuoruutta.
Se lienee totta toki, että hyvät kaverit löytyvät samankaltaisten keskuudesta.
En tunne ketään joka kävisi jossain nuorisotalolla. En edes tiedä missä sellainen on täällä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jaa... kyllä nuorisotaloilla ja diskoissa on ihan laidasta laitaan lapsia ja nuoria. Ja teineillä nyt vaan on taipumusta viihtyä kauppakeskuksissa. Normaalia nuoruutta.
Pieni joukko sitten on niitä, jotka käyttävät kaiken vapaa-ajan tavoitteelliseen harrastamiseen. Pääosin ovat toki parempituloisia, koska harrastaminen kilpatasolla on kallista. Tämä joukko ei varsinaisesti ole mitenkään välttämättä parhaassa asemassa, sillä kasvulle ja kehitykselle ei ole optimaalista olla sidottuna yhteen harrastukseen koko lapsuutta ja nuoruutta.
Se lienee totta toki, että hyvät kaverit löytyvät samankaltaisten keskuudesta.
En tunne ketään joka kävisi jossain nuorisotalolla. En edes tiedä missä sellainen on täällä.
Se ettet sinä tunne, ei varmaan ole merkki yhtään mistään. Minulla on kolmas teini-ikäinen nyt nutaiässä ja käy satunnaisesti. Molemmat vanhemmat sisaruksetkin ovat käyneet. Tulojen puolesta olemme ylimmässä tuloluokassa.
Enemmän se riippuu kavereista kuin tuloista, viihtyykö nutalla vai ei. Nutalla on myös paljon ohjattua tekemistä, retkiä, mahdollisuus käydä salilla ja hyvät pelilaitteet, muutamia pointteja nostaakseni miksi nuoret siellä viihtyvät.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jaa... kyllä nuorisotaloilla ja diskoissa on ihan laidasta laitaan lapsia ja nuoria. Ja teineillä nyt vaan on taipumusta viihtyä kauppakeskuksissa. Normaalia nuoruutta.
Pieni joukko sitten on niitä, jotka käyttävät kaiken vapaa-ajan tavoitteelliseen harrastamiseen. Pääosin ovat toki parempituloisia, koska harrastaminen kilpatasolla on kallista. Tämä joukko ei varsinaisesti ole mitenkään välttämättä parhaassa asemassa, sillä kasvulle ja kehitykselle ei ole optimaalista olla sidottuna yhteen harrastukseen koko lapsuutta ja nuoruutta.
Se lienee totta toki, että hyvät kaverit löytyvät samankaltaisten keskuudesta.
En tunne ketään joka kävisi jossain nuorisotalolla. En edes tiedä missä sellainen on täällä.
Se ettet sinä tunne, ei varmaan ole merkki yhtään mistään. Minulla on kolmas teini-ikäinen nyt nutaiässä ja käy satunnaisesti. Molemmat vanhemmat sisaruksetkin ovat käyneet. Tulojen puolesta olemme ylimmässä tuloluokassa.
Enemmän se riippuu kavereista kuin tuloista, viihtyykö nutalla vai ei. Nutalla on myös paljon ohjattua tekemistä, retkiä, mahdollisuus käydä salilla ja hyvät pelilaitteet, muutamia pointteja nostaakseni miksi nuoret siellä viihtyvät.
Minulla on kaks teiniä ja yksi opiskelija.
Kukaan heistä ei ole ikinä käynyt eikä kukaan heidän kavereistaan.
Kerran oli keskimmäisen teatterikerhon esitys Munkkivuoren nuorisotalolla.
Missä ne yleensä on jonkinlainen ilmiö?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jaa... kyllä nuorisotaloilla ja diskoissa on ihan laidasta laitaan lapsia ja nuoria. Ja teineillä nyt vaan on taipumusta viihtyä kauppakeskuksissa. Normaalia nuoruutta.
Pieni joukko sitten on niitä, jotka käyttävät kaiken vapaa-ajan tavoitteelliseen harrastamiseen. Pääosin ovat toki parempituloisia, koska harrastaminen kilpatasolla on kallista. Tämä joukko ei varsinaisesti ole mitenkään välttämättä parhaassa asemassa, sillä kasvulle ja kehitykselle ei ole optimaalista olla sidottuna yhteen harrastukseen koko lapsuutta ja nuoruutta.
Se lienee totta toki, että hyvät kaverit löytyvät samankaltaisten keskuudesta.
En tunne ketään joka kävisi jossain nuorisotalolla. En edes tiedä missä sellainen on täällä.
Se ettet sinä tunne, ei varmaan ole merkki yhtään mistään. Minulla on kolmas teini-ikäinen nyt nutaiässä ja käy satunnaisesti. Molemmat vanhemmat sisaruksetkin ovat käyneet. Tulojen puolesta olemme ylimmässä tuloluokassa.
Enemmän se riippuu kavereista kuin tuloista, viihtyykö nutalla vai ei. Nutalla on myös paljon ohjattua tekemistä, retkiä, mahdollisuus käydä salilla ja hyvät pelilaitteet, muutamia pointteja nostaakseni miksi nuoret siellä viihtyvät.
Minulla on kaks teiniä ja yksi opiskelija.
Kukaan heistä ei ole ikinä käynyt eikä kukaan heidän kavereistaan.
Kerran oli keskimmäisen teatterikerhon esitys Munkkivuoren nuorisotalolla.
Missä ne yleensä on jonkinlainen ilmiö?
Tiedät kaikkien lastesi kavereiden kaikki menemiset? Aikamoista..
Täällä kaikki muistaakseni neljäs- vai viidesluokkalaiset käyvät tutustumassa nuorisotiloihin, jotka ovat aivan alakoulun vieressä. Wilman kautta myös aktiivisesti rehtori viestii, miten nutakortin voi hakea, mitkä ovat säännöt jne.
Pk-seudulla postinumeroalue, jossa korkeat mediaanitulot.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jaa... kyllä nuorisotaloilla ja diskoissa on ihan laidasta laitaan lapsia ja nuoria. Ja teineillä nyt vaan on taipumusta viihtyä kauppakeskuksissa. Normaalia nuoruutta.
Pieni joukko sitten on niitä, jotka käyttävät kaiken vapaa-ajan tavoitteelliseen harrastamiseen. Pääosin ovat toki parempituloisia, koska harrastaminen kilpatasolla on kallista. Tämä joukko ei varsinaisesti ole mitenkään välttämättä parhaassa asemassa, sillä kasvulle ja kehitykselle ei ole optimaalista olla sidottuna yhteen harrastukseen koko lapsuutta ja nuoruutta.
Se lienee totta toki, että hyvät kaverit löytyvät samankaltaisten keskuudesta.
En tunne ketään joka kävisi jossain nuorisotalolla. En edes tiedä missä sellainen on täällä.
Se ettet sinä tunne, ei varmaan ole merkki yhtään mistään. Minulla on kolmas teini-ikäinen nyt nutaiässä ja käy satunnaisesti. Molemmat vanhemmat sisaruksetkin ovat käyneet. Tulojen puolesta olemme ylimmässä tuloluokassa.
Enemmän se riippuu kavereista kuin tuloista, viihtyykö nutalla vai ei. Nutalla on myös paljon ohjattua tekemistä, retkiä, mahdollisuus käydä salilla ja hyvät pelilaitteet, muutamia pointteja nostaakseni miksi nuoret siellä viihtyvät.
Minulla on kaks teiniä ja yksi opiskelija.
Kukaan heistä ei ole ikinä käynyt eikä kukaan heidän kavereistaan.
Kerran oli keskimmäisen teatterikerhon esitys Munkkivuoren nuorisotalolla.
Missä ne yleensä on jonkinlainen ilmiö?
Tiedät kaikkien lastesi kavereiden kaikki menemiset? Aikamoista..
Täällä kaikki muistaakseni neljäs- vai viidesluokkalaiset käyvät tutustumassa nuorisotiloihin, jotka ovat aivan alakoulun vieressä. Wilman kautta myös aktiivisesti rehtori viestii, miten nutakortin voi hakea, mitkä ovat säännöt jne.
Pk-seudulla postinumeroalue, jossa korkeat mediaanitulot.
Tiedän.
Lapsethan ei välttis käy ollenkaan kotinsa lähikoulussa tai ne kaverit asu samalla postinumeroalueella.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mulla on vanhemmat, jotka laittoivat joka päivä harrastamaan ohjatusti. Harrastukset olivat kyllä kiinnostavia, mutta muuten tämä johti lähinnä siihen että kavereita ei ollut.
Ei sellainen ohjattu ympäristö ole otollinen luontevalle ystävyydelle. Lapset tarvitsevat myöa rentoa laiskottelua, leikkiä peliä, lapsena olemista. Nuoret tarvitsevat sitä ostarilla notkumista.
Ei elämä saa olla suoritusta liian nuorena, ei se tiettyyn piiriin pääseminen ole sen arvoista.
Joka ikinen vanhempieni kaverin lapsi, joka oli tarpeeksi hieno leikkimään kanssamme, on jossain vaiheessa saanut pahan burniksen. Myös minä ja sisarukseni.
Oisko sen nyt niin paha jos olisin onnellinen ja ystäviini olisi kuulunut joku normaali lapsi?
Selväähän on, että moni asia jonka vanhemmat väittävät olevan lapsensa parhaaksi, onkin oikeastaan vanhempien egon parhaaksi.
Lapselle on parasta olla lapsi ja löytää kavereita, jotka ovat reiluja ja kivoja. Lisäksi aikuisten huomiota ja mukavaa yhdessäoloa. Ei siinä ohjattuja harrastuksia välttämättä tarvi mihinkään.
Olen sivusta seurannut, että usein ne lasten harrastukset hankitaan vanhemman omien lapsuusaikaisten toiveiden mukaan. Jos äiti itse olisi lapsena halunnut harrastaa balettia tai soittaa pianoa muttei voinut, niin mamman lapsi harrastaa. Jos isä ei saanut pelata lätkää tai soittaa rumpuja, niin pojan pitää harrastaa, ei mukinoita.
Usein vanhemmat itse vouhottavat/leuhkivat lapsensa harrastuksilla niin kentän laidalla kuin työkavereilleenkin. Se on statusjuttu, että meidän Valo-Volmiira on frisbeenheiton Suomen edustusjoukkueessa ja niillä on peli Kalambakassa. Vaikkei sillä oikeasti ole mitään väliä tässä maailmankaikkeudessa.
Lapsi on siis vanhemman oman kunnianhimon elävä jatke.
Miksei kysytä siltä lapselta, mitä hän haluaa? Eipä ihme, että tässä kilpailuyhteiskunnassa iskee burn out jo lukiolaisille eikä elämä maistu ja ahdistaa niin vtusti.
Tämä ilmiö on ollut olemassa jo kauan. Urheilin omassa lapsuudessani ja jo silloin minulla oli kavereita, joiden vanhemmille harrastaminen oli tärkeämpää kuin lapsilleen. Sitä oli jotenkin absurdia seurata vierestä, kun omat vanhemmat kyllä kustansivat, kannustivat ja kuskasivat, mutta eivät koskaan asettaneet mitään paineita. Sain kokeilla rajojani loppuun saakka ja todeta, että omat lahjat eivät riittäneet huipulle. Elämä jatkui.
Nyt oma lapsi on alakouluikäinen. Harrasti päiväkoti-iässä uimakoulua ja jumppaa, koska niistä oppi tärkeitä liikunnan perustaitoja. Odotimme, että hän itse osoittaa kiinnostusta jotain harrastusta kohtaan. Ennen ekaa luokkaa keksi harrastuksen, joka kiinnostaa. Se oli täysin eri kuin olin koskaan itse harrastanut ja rehellisesti en olisi edes keksinyt ehdottaa tätä itse. Reilussa parissa vuodessa kuvaan ovat astuneet lapsen toiveesta kilpaileminen, monet treenit viikossa ja yksityisopetus valmentajan kanssa. Näillä mennään niin kauan kuin lapsi tahtoo.
Mutta tuo mainitsemasi ilmiö on kyllä nähtävissä sekä lapsen joissain harrastuskavereissa että monissa oman lähipiirini vanhemmissa. Oma siskoni on ollut lapsensa syntymästä saakka vakuuttunut, että tästä tulee jalkapalloilija. Se oli siskoni unelma, mutta hänellä jouduttiin leikkaamaan molemmat polvet. Yksi ystävä taas on tehnyt lapsistaan uimareita suurin piirtein synnäriltä päästyään. Kolmas tuttu äiti pohti jo päiväkoti-ikäisen kanssa, että mihin lajiin hänen lapsen ominaisuudet olisivat parhaat, että voisi menestyä. Sanallakaan kukaan näistä ei ole koskaan maininnut, että mitähän lapset itse mahtavat haluta.
Sanoisin tähänkin, että vaikka lasta/nuorta ei ole painostettu harrastuksen pariin, se lapsen "oma tahto" voi olla sitä, että vanhemmalla on ollut selkeä piilo-odotus tavoitteellisesta harrastamisesta. Se voi myös olla todella tiedostamatonta vanhemman osalta.
Hyvin harvalle nuorelle tekee aidosti hyvää sitoutua sellaiseen treenaamiseen, mikä vie huomattavan määrän vapaa-ajasta. Oli oma tahto tai ei.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jaa... kyllä nuorisotaloilla ja diskoissa on ihan laidasta laitaan lapsia ja nuoria. Ja teineillä nyt vaan on taipumusta viihtyä kauppakeskuksissa. Normaalia nuoruutta.
Pieni joukko sitten on niitä, jotka käyttävät kaiken vapaa-ajan tavoitteelliseen harrastamiseen. Pääosin ovat toki parempituloisia, koska harrastaminen kilpatasolla on kallista. Tämä joukko ei varsinaisesti ole mitenkään välttämättä parhaassa asemassa, sillä kasvulle ja kehitykselle ei ole optimaalista olla sidottuna yhteen harrastukseen koko lapsuutta ja nuoruutta.
Se lienee totta toki, että hyvät kaverit löytyvät samankaltaisten keskuudesta.
En tunne ketään joka kävisi jossain nuorisotalolla. En edes tiedä missä sellainen on täällä.
Se ettet sinä tunne, ei varmaan ole merkki yhtään mistään. Minulla on kolmas teini-ikäinen nyt nutaiässä ja käy satunnaisesti. Molemmat vanhemmat sisaruksetkin ovat käyneet. Tulojen puolesta olemme ylimmässä tuloluokassa.
Enemmän se riippuu kavereista kuin tuloista, viihtyykö nutalla vai ei. Nutalla on myös paljon ohjattua tekemistä, retkiä, mahdollisuus käydä salilla ja hyvät pelilaitteet, muutamia pointteja nostaakseni miksi nuoret siellä viihtyvät.
Minulla on kaks teiniä ja yksi opiskelija.
Kukaan heistä ei ole ikinä käynyt eikä kukaan heidän kavereistaan.
Kerran oli keskimmäisen teatterikerhon esitys Munkkivuoren nuorisotalolla.
Missä ne yleensä on jonkinlainen ilmiö?
Tiedät kaikkien lastesi kavereiden kaikki menemiset? Aikamoista..
Täällä kaikki muistaakseni neljäs- vai viidesluokkalaiset käyvät tutustumassa nuorisotiloihin, jotka ovat aivan alakoulun vieressä. Wilman kautta myös aktiivisesti rehtori viestii, miten nutakortin voi hakea, mitkä ovat säännöt jne.
Pk-seudulla postinumeroalue, jossa korkeat mediaanitulot.
Tiedän.
Lapsethan ei välttis käy ollenkaan kotinsa lähikoulussa tai ne kaverit asu samalla postinumeroalueella.
No et todellakaan tiedä. Elät melkoisessa itsepetoksessa jos niin ajattelet.
"Yksikään lapseni kaveri ei ole koskaan käynyt missään nuorisotilalla." Voi luoja.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mulla on vanhemmat, jotka laittoivat joka päivä harrastamaan ohjatusti. Harrastukset olivat kyllä kiinnostavia, mutta muuten tämä johti lähinnä siihen että kavereita ei ollut.
Ei sellainen ohjattu ympäristö ole otollinen luontevalle ystävyydelle. Lapset tarvitsevat myöa rentoa laiskottelua, leikkiä peliä, lapsena olemista. Nuoret tarvitsevat sitä ostarilla notkumista.
Ei elämä saa olla suoritusta liian nuorena, ei se tiettyyn piiriin pääseminen ole sen arvoista.
Joka ikinen vanhempieni kaverin lapsi, joka oli tarpeeksi hieno leikkimään kanssamme, on jossain vaiheessa saanut pahan burniksen. Myös minä ja sisarukseni.
Oisko sen nyt niin paha jos olisin onnellinen ja ystäviini olisi kuulunut joku normaali lapsi?
Selväähän on, että moni asia jonka vanhemmat väittävät olevan lapsensa parhaaksi, onkin oikeastaan vanhempien egon parhaaksi.
Lapselle on parasta olla lapsi ja löytää kavereita, jotka ovat reiluja ja kivoja. Lisäksi aikuisten huomiota ja mukavaa yhdessäoloa. Ei siinä ohjattuja harrastuksia välttämättä tarvi mihinkään.
Olen sivusta seurannut, että usein ne lasten harrastukset hankitaan vanhemman omien lapsuusaikaisten toiveiden mukaan. Jos äiti itse olisi lapsena halunnut harrastaa balettia tai soittaa pianoa muttei voinut, niin mamman lapsi harrastaa. Jos isä ei saanut pelata lätkää tai soittaa rumpuja, niin pojan pitää harrastaa, ei mukinoita.
Usein vanhemmat itse vouhottavat/leuhkivat lapsensa harrastuksilla niin kentän laidalla kuin työkavereilleenkin. Se on statusjuttu, että meidän Valo-Volmiira on frisbeenheiton Suomen edustusjoukkueessa ja niillä on peli Kalambakassa. Vaikkei sillä oikeasti ole mitään väliä tässä maailmankaikkeudessa.
Lapsi on siis vanhemman oman kunnianhimon elävä jatke.
Miksei kysytä siltä lapselta, mitä hän haluaa? Eipä ihme, että tässä kilpailuyhteiskunnassa iskee burn out jo lukiolaisille eikä elämä maistu ja ahdistaa niin vtusti.
Tämä ilmiö on ollut olemassa jo kauan. Urheilin omassa lapsuudessani ja jo silloin minulla oli kavereita, joiden vanhemmille harrastaminen oli tärkeämpää kuin lapsilleen. Sitä oli jotenkin absurdia seurata vierestä, kun omat vanhemmat kyllä kustansivat, kannustivat ja kuskasivat, mutta eivät koskaan asettaneet mitään paineita. Sain kokeilla rajojani loppuun saakka ja todeta, että omat lahjat eivät riittäneet huipulle. Elämä jatkui.
Nyt oma lapsi on alakouluikäinen. Harrasti päiväkoti-iässä uimakoulua ja jumppaa, koska niistä oppi tärkeitä liikunnan perustaitoja. Odotimme, että hän itse osoittaa kiinnostusta jotain harrastusta kohtaan. Ennen ekaa luokkaa keksi harrastuksen, joka kiinnostaa. Se oli täysin eri kuin olin koskaan itse harrastanut ja rehellisesti en olisi edes keksinyt ehdottaa tätä itse. Reilussa parissa vuodessa kuvaan ovat astuneet lapsen toiveesta kilpaileminen, monet treenit viikossa ja yksityisopetus valmentajan kanssa. Näillä mennään niin kauan kuin lapsi tahtoo.
Mutta tuo mainitsemasi ilmiö on kyllä nähtävissä sekä lapsen joissain harrastuskavereissa että monissa oman lähipiirini vanhemmissa. Oma siskoni on ollut lapsensa syntymästä saakka vakuuttunut, että tästä tulee jalkapalloilija. Se oli siskoni unelma, mutta hänellä jouduttiin leikkaamaan molemmat polvet. Yksi ystävä taas on tehnyt lapsistaan uimareita suurin piirtein synnäriltä päästyään. Kolmas tuttu äiti pohti jo päiväkoti-ikäisen kanssa, että mihin lajiin hänen lapsen ominaisuudet olisivat parhaat, että voisi menestyä. Sanallakaan kukaan näistä ei ole koskaan maininnut, että mitähän lapset itse mahtavat haluta.
Sanoisin tähänkin, että vaikka lasta/nuorta ei ole painostettu harrastuksen pariin, se lapsen "oma tahto" voi olla sitä, että vanhemmalla on ollut selkeä piilo-odotus tavoitteellisesta harrastamisesta. Se voi myös olla todella tiedostamatonta vanhemman osalta.
Hyvin harvalle nuorelle tekee aidosti hyvää sitoutua sellaiseen treenaamiseen, mikä vie huomattavan määrän vapaa-ajasta. Oli oma tahto tai ei.
Tai sitten sillä lapsella on selkeä oma intohimo johonkin eikä se liity vanhempiin millään tavalla
Oma kuopukseni on aina ollut intohimoinen piirtäjä ja maalaaja. Kynä tai suti kädessä suunnilleen nukkuessakin, koirapuistossa piirtää tikulla hiekkaan, bussissa käyttää kännykän piirto-ohjelmaa.
Ei liity meihin vanhempiin millään tavalla.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jaa... kyllä nuorisotaloilla ja diskoissa on ihan laidasta laitaan lapsia ja nuoria. Ja teineillä nyt vaan on taipumusta viihtyä kauppakeskuksissa. Normaalia nuoruutta.
Pieni joukko sitten on niitä, jotka käyttävät kaiken vapaa-ajan tavoitteelliseen harrastamiseen. Pääosin ovat toki parempituloisia, koska harrastaminen kilpatasolla on kallista. Tämä joukko ei varsinaisesti ole mitenkään välttämättä parhaassa asemassa, sillä kasvulle ja kehitykselle ei ole optimaalista olla sidottuna yhteen harrastukseen koko lapsuutta ja nuoruutta.
Se lienee totta toki, että hyvät kaverit löytyvät samankaltaisten keskuudesta.
En tunne ketään joka kävisi jossain nuorisotalolla. En edes tiedä missä sellainen on täällä.
Se ettet sinä tunne, ei varmaan ole merkki yhtään mistään. Minulla on kolmas teini-ikäinen nyt nutaiässä ja käy satunnaisesti. Molemmat vanhemmat sisaruksetkin ovat käyneet. Tulojen puolesta olemme ylimmässä tuloluokassa.
Enemmän se riippuu kavereista kuin tuloista, viihtyykö nutalla vai ei. Nutalla on myös paljon ohjattua tekemistä, retkiä, mahdollisuus käydä salilla ja hyvät pelilaitteet, muutamia pointteja nostaakseni miksi nuoret siellä viihtyvät.
Minulla on kaks teiniä ja yksi opiskelija.
Kukaan heistä ei ole ikinä käynyt eikä kukaan heidän kavereistaan.
Kerran oli keskimmäisen teatterikerhon esitys Munkkivuoren nuorisotalolla.
Missä ne yleensä on jonkinlainen ilmiö?
Tiedät kaikkien lastesi kavereiden kaikki menemiset? Aikamoista..
Täällä kaikki muistaakseni neljäs- vai viidesluokkalaiset käyvät tutustumassa nuorisotiloihin, jotka ovat aivan alakoulun vieressä. Wilman kautta myös aktiivisesti rehtori viestii, miten nutakortin voi hakea, mitkä ovat säännöt jne.
Pk-seudulla postinumeroalue, jossa korkeat mediaanitulot.
Tiedän.
Lapsethan ei välttis käy ollenkaan kotinsa lähikoulussa tai ne kaverit asu samalla postinumeroalueella.
No et todellakaan tiedä. Elät melkoisessa itsepetoksessa jos niin ajattelet.
"Yksikään lapseni kaveri ei ole koskaan käynyt missään nuorisotilalla." Voi luoja.
Sinä itse nyt vaan et kykene ymmärtämään mitään muuta kuin oman lähiösi tavan elää.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mulla on vanhemmat, jotka laittoivat joka päivä harrastamaan ohjatusti. Harrastukset olivat kyllä kiinnostavia, mutta muuten tämä johti lähinnä siihen että kavereita ei ollut.
Ei sellainen ohjattu ympäristö ole otollinen luontevalle ystävyydelle. Lapset tarvitsevat myöa rentoa laiskottelua, leikkiä peliä, lapsena olemista. Nuoret tarvitsevat sitä ostarilla notkumista.
Ei elämä saa olla suoritusta liian nuorena, ei se tiettyyn piiriin pääseminen ole sen arvoista.
Joka ikinen vanhempieni kaverin lapsi, joka oli tarpeeksi hieno leikkimään kanssamme, on jossain vaiheessa saanut pahan burniksen. Myös minä ja sisarukseni.
Oisko sen nyt niin paha jos olisin onnellinen ja ystäviini olisi kuulunut joku normaali lapsi?
Selväähän on, että moni asia jonka vanhemmat väittävät olevan lapsensa parhaaksi, onkin oikeastaan vanhempien egon parhaaksi.
Lapselle on parasta olla lapsi ja löytää kavereita, jotka ovat reiluja ja kivoja. Lisäksi aikuisten huomiota ja mukavaa yhdessäoloa. Ei siinä ohjattuja harrastuksia välttämättä tarvi mihinkään.
Olen sivusta seurannut, että usein ne lasten harrastukset hankitaan vanhemman omien lapsuusaikaisten toiveiden mukaan. Jos äiti itse olisi lapsena halunnut harrastaa balettia tai soittaa pianoa muttei voinut, niin mamman lapsi harrastaa. Jos isä ei saanut pelata lätkää tai soittaa rumpuja, niin pojan pitää harrastaa, ei mukinoita.
Usein vanhemmat itse vouhottavat/leuhkivat lapsensa harrastuksilla niin kentän laidalla kuin työkavereilleenkin. Se on statusjuttu, että meidän Valo-Volmiira on frisbeenheiton Suomen edustusjoukkueessa ja niillä on peli Kalambakassa. Vaikkei sillä oikeasti ole mitään väliä tässä maailmankaikkeudessa.
Lapsi on siis vanhemman oman kunnianhimon elävä jatke.
Miksei kysytä siltä lapselta, mitä hän haluaa? Eipä ihme, että tässä kilpailuyhteiskunnassa iskee burn out jo lukiolaisille eikä elämä maistu ja ahdistaa niin vtusti.
Tämä ilmiö on ollut olemassa jo kauan. Urheilin omassa lapsuudessani ja jo silloin minulla oli kavereita, joiden vanhemmille harrastaminen oli tärkeämpää kuin lapsilleen. Sitä oli jotenkin absurdia seurata vierestä, kun omat vanhemmat kyllä kustansivat, kannustivat ja kuskasivat, mutta eivät koskaan asettaneet mitään paineita. Sain kokeilla rajojani loppuun saakka ja todeta, että omat lahjat eivät riittäneet huipulle. Elämä jatkui.
Nyt oma lapsi on alakouluikäinen. Harrasti päiväkoti-iässä uimakoulua ja jumppaa, koska niistä oppi tärkeitä liikunnan perustaitoja. Odotimme, että hän itse osoittaa kiinnostusta jotain harrastusta kohtaan. Ennen ekaa luokkaa keksi harrastuksen, joka kiinnostaa. Se oli täysin eri kuin olin koskaan itse harrastanut ja rehellisesti en olisi edes keksinyt ehdottaa tätä itse. Reilussa parissa vuodessa kuvaan ovat astuneet lapsen toiveesta kilpaileminen, monet treenit viikossa ja yksityisopetus valmentajan kanssa. Näillä mennään niin kauan kuin lapsi tahtoo.
Mutta tuo mainitsemasi ilmiö on kyllä nähtävissä sekä lapsen joissain harrastuskavereissa että monissa oman lähipiirini vanhemmissa. Oma siskoni on ollut lapsensa syntymästä saakka vakuuttunut, että tästä tulee jalkapalloilija. Se oli siskoni unelma, mutta hänellä jouduttiin leikkaamaan molemmat polvet. Yksi ystävä taas on tehnyt lapsistaan uimareita suurin piirtein synnäriltä päästyään. Kolmas tuttu äiti pohti jo päiväkoti-ikäisen kanssa, että mihin lajiin hänen lapsen ominaisuudet olisivat parhaat, että voisi menestyä. Sanallakaan kukaan näistä ei ole koskaan maininnut, että mitähän lapset itse mahtavat haluta.
Sanoisin tähänkin, että vaikka lasta/nuorta ei ole painostettu harrastuksen pariin, se lapsen "oma tahto" voi olla sitä, että vanhemmalla on ollut selkeä piilo-odotus tavoitteellisesta harrastamisesta. Se voi myös olla todella tiedostamatonta vanhemman osalta.
Hyvin harvalle nuorelle tekee aidosti hyvää sitoutua sellaiseen treenaamiseen, mikä vie huomattavan määrän vapaa-ajasta. Oli oma tahto tai ei.
Tai sitten sillä lapsella on selkeä oma intohimo johonkin eikä se liity vanhempiin millään tavalla
Oma kuopukseni on aina ollut intohimoinen piirtäjä ja maalaaja. Kynä tai suti kädessä suunnilleen nukkuessakin, koirapuistossa piirtää tikulla hiekkaan, bussissa käyttää kännykän piirto-ohjelmaa.
Ei liity meihin vanhempiin millään tavalla.
Nojoo, tämä nyt menee vähän sivuraiteille. Tottakai on lapsia/nuoria joilla on selkeät intohimot ja jotka voivat uppoutua tietyn asian pariin. Se nyt ei varmaan poista sitä tosiasiaa, että monipuolinen tekeminen, sisältäen kohtuudella ohjattua ja paljon ihan vapaata aikaa, on kasvun ja kehityksen kannalta parasta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jaa... kyllä nuorisotaloilla ja diskoissa on ihan laidasta laitaan lapsia ja nuoria. Ja teineillä nyt vaan on taipumusta viihtyä kauppakeskuksissa. Normaalia nuoruutta.
Pieni joukko sitten on niitä, jotka käyttävät kaiken vapaa-ajan tavoitteelliseen harrastamiseen. Pääosin ovat toki parempituloisia, koska harrastaminen kilpatasolla on kallista. Tämä joukko ei varsinaisesti ole mitenkään välttämättä parhaassa asemassa, sillä kasvulle ja kehitykselle ei ole optimaalista olla sidottuna yhteen harrastukseen koko lapsuutta ja nuoruutta.
Se lienee totta toki, että hyvät kaverit löytyvät samankaltaisten keskuudesta.
En tunne ketään joka kävisi jossain nuorisotalolla. En edes tiedä missä sellainen on täällä.
Se ettet sinä tunne, ei varmaan ole merkki yhtään mistään. Minulla on kolmas teini-ikäinen nyt nutaiässä ja käy satunnaisesti. Molemmat vanhemmat sisaruksetkin ovat käyneet. Tulojen puolesta olemme ylimmässä tuloluokassa.
Enemmän se riippuu kavereista kuin tuloista, viihtyykö nutalla vai ei. Nutalla on myös paljon ohjattua tekemistä, retkiä, mahdollisuus käydä salilla ja hyvät pelilaitteet, muutamia pointteja nostaakseni miksi nuoret siellä viihtyvät.
Minulla on kaks teiniä ja yksi opiskelija.
Kukaan heistä ei ole ikinä käynyt eikä kukaan heidän kavereistaan.
Kerran oli keskimmäisen teatterikerhon esitys Munkkivuoren nuorisotalolla.
Missä ne yleensä on jonkinlainen ilmiö?
Tiedät kaikkien lastesi kavereiden kaikki menemiset? Aikamoista..
Täällä kaikki muistaakseni neljäs- vai viidesluokkalaiset käyvät tutustumassa nuorisotiloihin, jotka ovat aivan alakoulun vieressä. Wilman kautta myös aktiivisesti rehtori viestii, miten nutakortin voi hakea, mitkä ovat säännöt jne.
Pk-seudulla postinumeroalue, jossa korkeat mediaanitulot.
Tiedän.
Lapsethan ei välttis käy ollenkaan kotinsa lähikoulussa tai ne kaverit asu samalla postinumeroalueella.
No et todellakaan tiedä. Elät melkoisessa itsepetoksessa jos niin ajattelet.
"Yksikään lapseni kaveri ei ole koskaan käynyt missään nuorisotilalla." Voi luoja.
Sinä itse nyt vaan et kykene ymmärtämään mitään muuta kuin oman lähiösi tavan elää.
Nojaa. Jos väität vakavalla naamalla tuntevasi teinin tai jo aikuisen lapsen jokaisen kaverin kaikki tekemiset, niin ei ole epäselvää kummalla meistä ymmärrys on puutteellista.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mulla on vanhemmat, jotka laittoivat joka päivä harrastamaan ohjatusti. Harrastukset olivat kyllä kiinnostavia, mutta muuten tämä johti lähinnä siihen että kavereita ei ollut.
Ei sellainen ohjattu ympäristö ole otollinen luontevalle ystävyydelle. Lapset tarvitsevat myöa rentoa laiskottelua, leikkiä peliä, lapsena olemista. Nuoret tarvitsevat sitä ostarilla notkumista.
Ei elämä saa olla suoritusta liian nuorena, ei se tiettyyn piiriin pääseminen ole sen arvoista.
Joka ikinen vanhempieni kaverin lapsi, joka oli tarpeeksi hieno leikkimään kanssamme, on jossain vaiheessa saanut pahan burniksen. Myös minä ja sisarukseni.
Oisko sen nyt niin paha jos olisin onnellinen ja ystäviini olisi kuulunut joku normaali lapsi?
Selväähän on, että moni asia jonka vanhemmat väittävät olevan lapsensa parhaaksi, onkin oikeastaan vanhempien egon parhaaksi.
Lapselle on parasta olla lapsi ja löytää kavereita, jotka ovat reiluja ja kivoja. Lisäksi aikuisten huomiota ja mukavaa yhdessäoloa. Ei siinä ohjattuja harrastuksia välttämättä tarvi mihinkään.
Olen sivusta seurannut, että usein ne lasten harrastukset hankitaan vanhemman omien lapsuusaikaisten toiveiden mukaan. Jos äiti itse olisi lapsena halunnut harrastaa balettia tai soittaa pianoa muttei voinut, niin mamman lapsi harrastaa. Jos isä ei saanut pelata lätkää tai soittaa rumpuja, niin pojan pitää harrastaa, ei mukinoita.
Usein vanhemmat itse vouhottavat/leuhkivat lapsensa harrastuksilla niin kentän laidalla kuin työkavereilleenkin. Se on statusjuttu, että meidän Valo-Volmiira on frisbeenheiton Suomen edustusjoukkueessa ja niillä on peli Kalambakassa. Vaikkei sillä oikeasti ole mitään väliä tässä maailmankaikkeudessa.
Lapsi on siis vanhemman oman kunnianhimon elävä jatke.
Miksei kysytä siltä lapselta, mitä hän haluaa? Eipä ihme, että tässä kilpailuyhteiskunnassa iskee burn out jo lukiolaisille eikä elämä maistu ja ahdistaa niin vtusti.
Tämä ilmiö on ollut olemassa jo kauan. Urheilin omassa lapsuudessani ja jo silloin minulla oli kavereita, joiden vanhemmille harrastaminen oli tärkeämpää kuin lapsilleen. Sitä oli jotenkin absurdia seurata vierestä, kun omat vanhemmat kyllä kustansivat, kannustivat ja kuskasivat, mutta eivät koskaan asettaneet mitään paineita. Sain kokeilla rajojani loppuun saakka ja todeta, että omat lahjat eivät riittäneet huipulle. Elämä jatkui.
Nyt oma lapsi on alakouluikäinen. Harrasti päiväkoti-iässä uimakoulua ja jumppaa, koska niistä oppi tärkeitä liikunnan perustaitoja. Odotimme, että hän itse osoittaa kiinnostusta jotain harrastusta kohtaan. Ennen ekaa luokkaa keksi harrastuksen, joka kiinnostaa. Se oli täysin eri kuin olin koskaan itse harrastanut ja rehellisesti en olisi edes keksinyt ehdottaa tätä itse. Reilussa parissa vuodessa kuvaan ovat astuneet lapsen toiveesta kilpaileminen, monet treenit viikossa ja yksityisopetus valmentajan kanssa. Näillä mennään niin kauan kuin lapsi tahtoo.
Mutta tuo mainitsemasi ilmiö on kyllä nähtävissä sekä lapsen joissain harrastuskavereissa että monissa oman lähipiirini vanhemmissa. Oma siskoni on ollut lapsensa syntymästä saakka vakuuttunut, että tästä tulee jalkapalloilija. Se oli siskoni unelma, mutta hänellä jouduttiin leikkaamaan molemmat polvet. Yksi ystävä taas on tehnyt lapsistaan uimareita suurin piirtein synnäriltä päästyään. Kolmas tuttu äiti pohti jo päiväkoti-ikäisen kanssa, että mihin lajiin hänen lapsen ominaisuudet olisivat parhaat, että voisi menestyä. Sanallakaan kukaan näistä ei ole koskaan maininnut, että mitähän lapset itse mahtavat haluta.
Sanoisin tähänkin, että vaikka lasta/nuorta ei ole painostettu harrastuksen pariin, se lapsen "oma tahto" voi olla sitä, että vanhemmalla on ollut selkeä piilo-odotus tavoitteellisesta harrastamisesta. Se voi myös olla todella tiedostamatonta vanhemman osalta.
Hyvin harvalle nuorelle tekee aidosti hyvää sitoutua sellaiseen treenaamiseen, mikä vie huomattavan määrän vapaa-ajasta. Oli oma tahto tai ei.
Tai sitten sillä lapsella on selkeä oma intohimo johonkin eikä se liity vanhempiin millään tavalla
Oma kuopukseni on aina ollut intohimoinen piirtäjä ja maalaaja. Kynä tai suti kädessä suunnilleen nukkuessakin, koirapuistossa piirtää tikulla hiekkaan, bussissa käyttää kännykän piirto-ohjelmaa.
Ei liity meihin vanhempiin millään tavalla.
Nojoo, tämä nyt menee vähän sivuraiteille. Tottakai on lapsia/nuoria joilla on selkeät intohimot ja jotka voivat uppoutua tietyn asian pariin. Se nyt ei varmaan poista sitä tosiasiaa, että monipuolinen tekeminen, sisältäen kohtuudella ohjattua ja paljon ihan vapaata aikaa, on kasvun ja kehityksen kannalta parasta.
Ei se mene sivuraiteille ollenkaan vaan vastaa kummalliseen päähänpinttymääsi
Intohimo johonkin ei myöskään estä että olisi toisiakin intohimoja tai että jos on intohimo taiteeseen ei voisi käydä k-popissa tai luistelukoulussa.
Sulla on ihmeellinen vihamielinen suhtautuminen vanhempiin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jaa... kyllä nuorisotaloilla ja diskoissa on ihan laidasta laitaan lapsia ja nuoria. Ja teineillä nyt vaan on taipumusta viihtyä kauppakeskuksissa. Normaalia nuoruutta.
Pieni joukko sitten on niitä, jotka käyttävät kaiken vapaa-ajan tavoitteelliseen harrastamiseen. Pääosin ovat toki parempituloisia, koska harrastaminen kilpatasolla on kallista. Tämä joukko ei varsinaisesti ole mitenkään välttämättä parhaassa asemassa, sillä kasvulle ja kehitykselle ei ole optimaalista olla sidottuna yhteen harrastukseen koko lapsuutta ja nuoruutta.
Se lienee totta toki, että hyvät kaverit löytyvät samankaltaisten keskuudesta.
En tunne ketään joka kävisi jossain nuorisotalolla. En edes tiedä missä sellainen on täällä.
Se ettet sinä tunne, ei varmaan ole merkki yhtään mistään. Minulla on kolmas teini-ikäinen nyt nutaiässä ja käy satunnaisesti. Molemmat vanhemmat sisaruksetkin ovat käyneet. Tulojen puolesta olemme ylimmässä tuloluokassa.
Enemmän se riippuu kavereista kuin tuloista, viihtyykö nutalla vai ei. Nutalla on myös paljon ohjattua tekemistä, retkiä, mahdollisuus käydä salilla ja hyvät pelilaitteet, muutamia pointteja nostaakseni miksi nuoret siellä viihtyvät.
Minulla on kaks teiniä ja yksi opiskelija.
Kukaan heistä ei ole ikinä käynyt eikä kukaan heidän kavereistaan.
Kerran oli keskimmäisen teatterikerhon esitys Munkkivuoren nuorisotalolla.
Missä ne yleensä on jonkinlainen ilmiö?
Tiedät kaikkien lastesi kavereiden kaikki menemiset? Aikamoista..
Täällä kaikki muistaakseni neljäs- vai viidesluokkalaiset käyvät tutustumassa nuorisotiloihin, jotka ovat aivan alakoulun vieressä. Wilman kautta myös aktiivisesti rehtori viestii, miten nutakortin voi hakea, mitkä ovat säännöt jne.
Pk-seudulla postinumeroalue, jossa korkeat mediaanitulot.
Tiedän.
Lapsethan ei välttis käy ollenkaan kotinsa lähikoulussa tai ne kaverit asu samalla postinumeroalueella.
No et todellakaan tiedä. Elät melkoisessa itsepetoksessa jos niin ajattelet.
"Yksikään lapseni kaveri ei ole koskaan käynyt missään nuorisotilalla." Voi luoja.
Sinä itse nyt vaan et kykene ymmärtämään mitään muuta kuin oman lähiösi tavan elää.
Nojaa. Jos väität vakavalla naamalla tuntevasi teinin tai jo aikuisen lapsen jokaisen kaverin kaikki tekemiset, niin ei ole epäselvää kummalla meistä ymmärrys on puutteellista.
En ole väittänyt tietäväni kaikkia tekemisiä. Et osaa lukea.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mulla on vanhemmat, jotka laittoivat joka päivä harrastamaan ohjatusti. Harrastukset olivat kyllä kiinnostavia, mutta muuten tämä johti lähinnä siihen että kavereita ei ollut.
Ei sellainen ohjattu ympäristö ole otollinen luontevalle ystävyydelle. Lapset tarvitsevat myöa rentoa laiskottelua, leikkiä peliä, lapsena olemista. Nuoret tarvitsevat sitä ostarilla notkumista.
Ei elämä saa olla suoritusta liian nuorena, ei se tiettyyn piiriin pääseminen ole sen arvoista.
Joka ikinen vanhempieni kaverin lapsi, joka oli tarpeeksi hieno leikkimään kanssamme, on jossain vaiheessa saanut pahan burniksen. Myös minä ja sisarukseni.
Oisko sen nyt niin paha jos olisin onnellinen ja ystäviini olisi kuulunut joku normaali lapsi?
Selväähän on, että moni asia jonka vanhemmat väittävät olevan lapsensa parhaaksi, onkin oikeastaan vanhempien egon parhaaksi.
Lapselle on parasta olla lapsi ja löytää kavereita, jotka ovat reiluja ja kivoja. Lisäksi aikuisten huomiota ja mukavaa yhdessäoloa. Ei siinä ohjattuja harrastuksia välttämättä tarvi mihinkään.
Olen sivusta seurannut, että usein ne lasten harrastukset hankitaan vanhemman omien lapsuusaikaisten toiveiden mukaan. Jos äiti itse olisi lapsena halunnut harrastaa balettia tai soittaa pianoa muttei voinut, niin mamman lapsi harrastaa. Jos isä ei saanut pelata lätkää tai soittaa rumpuja, niin pojan pitää harrastaa, ei mukinoita.
Usein vanhemmat itse vouhottavat/leuhkivat lapsensa harrastuksilla niin kentän laidalla kuin työkavereilleenkin. Se on statusjuttu, että meidän Valo-Volmiira on frisbeenheiton Suomen edustusjoukkueessa ja niillä on peli Kalambakassa. Vaikkei sillä oikeasti ole mitään väliä tässä maailmankaikkeudessa.
Lapsi on siis vanhemman oman kunnianhimon elävä jatke.
Miksei kysytä siltä lapselta, mitä hän haluaa? Eipä ihme, että tässä kilpailuyhteiskunnassa iskee burn out jo lukiolaisille eikä elämä maistu ja ahdistaa niin vtusti.
Tämä ilmiö on ollut olemassa jo kauan. Urheilin omassa lapsuudessani ja jo silloin minulla oli kavereita, joiden vanhemmille harrastaminen oli tärkeämpää kuin lapsilleen. Sitä oli jotenkin absurdia seurata vierestä, kun omat vanhemmat kyllä kustansivat, kannustivat ja kuskasivat, mutta eivät koskaan asettaneet mitään paineita. Sain kokeilla rajojani loppuun saakka ja todeta, että omat lahjat eivät riittäneet huipulle. Elämä jatkui.
Nyt oma lapsi on alakouluikäinen. Harrasti päiväkoti-iässä uimakoulua ja jumppaa, koska niistä oppi tärkeitä liikunnan perustaitoja. Odotimme, että hän itse osoittaa kiinnostusta jotain harrastusta kohtaan. Ennen ekaa luokkaa keksi harrastuksen, joka kiinnostaa. Se oli täysin eri kuin olin koskaan itse harrastanut ja rehellisesti en olisi edes keksinyt ehdottaa tätä itse. Reilussa parissa vuodessa kuvaan ovat astuneet lapsen toiveesta kilpaileminen, monet treenit viikossa ja yksityisopetus valmentajan kanssa. Näillä mennään niin kauan kuin lapsi tahtoo.
Mutta tuo mainitsemasi ilmiö on kyllä nähtävissä sekä lapsen joissain harrastuskavereissa että monissa oman lähipiirini vanhemmissa. Oma siskoni on ollut lapsensa syntymästä saakka vakuuttunut, että tästä tulee jalkapalloilija. Se oli siskoni unelma, mutta hänellä jouduttiin leikkaamaan molemmat polvet. Yksi ystävä taas on tehnyt lapsistaan uimareita suurin piirtein synnäriltä päästyään. Kolmas tuttu äiti pohti jo päiväkoti-ikäisen kanssa, että mihin lajiin hänen lapsen ominaisuudet olisivat parhaat, että voisi menestyä. Sanallakaan kukaan näistä ei ole koskaan maininnut, että mitähän lapset itse mahtavat haluta.
Sanoisin tähänkin, että vaikka lasta/nuorta ei ole painostettu harrastuksen pariin, se lapsen "oma tahto" voi olla sitä, että vanhemmalla on ollut selkeä piilo-odotus tavoitteellisesta harrastamisesta. Se voi myös olla todella tiedostamatonta vanhemman osalta.
Hyvin harvalle nuorelle tekee aidosti hyvää sitoutua sellaiseen treenaamiseen, mikä vie huomattavan määrän vapaa-ajasta. Oli oma tahto tai ei.
Tai sitten sillä lapsella on selkeä oma intohimo johonkin eikä se liity vanhempiin millään tavalla
Oma kuopukseni on aina ollut intohimoinen piirtäjä ja maalaaja. Kynä tai suti kädessä suunnilleen nukkuessakin, koirapuistossa piirtää tikulla hiekkaan, bussissa käyttää kännykän piirto-ohjelmaa.
Ei liity meihin vanhempiin millään tavalla.
Nojoo, tämä nyt menee vähän sivuraiteille. Tottakai on lapsia/nuoria joilla on selkeät intohimot ja jotka voivat uppoutua tietyn asian pariin. Se nyt ei varmaan poista sitä tosiasiaa, että monipuolinen tekeminen, sisältäen kohtuudella ohjattua ja paljon ihan vapaata aikaa, on kasvun ja kehityksen kannalta parasta.
Ei se mene sivuraiteille ollenkaan vaan vastaa kummalliseen päähänpinttymääsi
Intohimo johonkin ei myöskään estä että olisi toisiakin intohimoja tai että jos on intohimo taiteeseen ei voisi käydä k-popissa tai luistelukoulussa.
Sulla on ihmeellinen vihamielinen suhtautuminen vanhempiin.
Ei ollenkaan. Kehotan vaan pohtimaan sitä, miten paljon myös tiedostamatonta asennetta siirrämme omiin lapsiimme ja nuoriimme.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jaa... kyllä nuorisotaloilla ja diskoissa on ihan laidasta laitaan lapsia ja nuoria. Ja teineillä nyt vaan on taipumusta viihtyä kauppakeskuksissa. Normaalia nuoruutta.
Pieni joukko sitten on niitä, jotka käyttävät kaiken vapaa-ajan tavoitteelliseen harrastamiseen. Pääosin ovat toki parempituloisia, koska harrastaminen kilpatasolla on kallista. Tämä joukko ei varsinaisesti ole mitenkään välttämättä parhaassa asemassa, sillä kasvulle ja kehitykselle ei ole optimaalista olla sidottuna yhteen harrastukseen koko lapsuutta ja nuoruutta.
Se lienee totta toki, että hyvät kaverit löytyvät samankaltaisten keskuudesta.
En tunne ketään joka kävisi jossain nuorisotalolla. En edes tiedä missä sellainen on täällä.
Se ettet sinä tunne, ei varmaan ole merkki yhtään mistään. Minulla on kolmas teini-ikäinen nyt nutaiässä ja käy satunnaisesti. Molemmat vanhemmat sisaruksetkin ovat käyneet. Tulojen puolesta olemme ylimmässä tuloluokassa.
Enemmän se riippuu kavereista kuin tuloista, viihtyykö nutalla vai ei. Nutalla on myös paljon ohjattua tekemistä, retkiä, mahdollisuus käydä salilla ja hyvät pelilaitteet, muutamia pointteja nostaakseni miksi nuoret siellä viihtyvät.
Minulla on kaks teiniä ja yksi opiskelija.
Kukaan heistä ei ole ikinä käynyt eikä kukaan heidän kavereistaan.
Kerran oli keskimmäisen teatterikerhon esitys Munkkivuoren nuorisotalolla.
Missä ne yleensä on jonkinlainen ilmiö?
Tiedät kaikkien lastesi kavereiden kaikki menemiset? Aikamoista..
Täällä kaikki muistaakseni neljäs- vai viidesluokkalaiset käyvät tutustumassa nuorisotiloihin, jotka ovat aivan alakoulun vieressä. Wilman kautta myös aktiivisesti rehtori viestii, miten nutakortin voi hakea, mitkä ovat säännöt jne.
Pk-seudulla postinumeroalue, jossa korkeat mediaanitulot.
Tiedän.
Lapsethan ei välttis käy ollenkaan kotinsa lähikoulussa tai ne kaverit asu samalla postinumeroalueella.
No et todellakaan tiedä. Elät melkoisessa itsepetoksessa jos niin ajattelet.
"Yksikään lapseni kaveri ei ole koskaan käynyt missään nuorisotilalla." Voi luoja.
Sinä itse nyt vaan et kykene ymmärtämään mitään muuta kuin oman lähiösi tavan elää.
Nojaa. Jos väität vakavalla naamalla tuntevasi teinin tai jo aikuisen lapsen jokaisen kaverin kaikki tekemiset, niin ei ole epäselvää kummalla meistä ymmärrys on puutteellista.
En ole väittänyt tietäväni kaikkia tekemisiä. Et osaa lukea.
Kirjoitin
"Tiedät kaikkien lastesi kavereiden kaikki menemiset? Aikamoista.."
Ja vastasit
"Tiedän"
Ei tuossa kauheasti ole luetun suhteen epäselvää.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mulla on vanhemmat, jotka laittoivat joka päivä harrastamaan ohjatusti. Harrastukset olivat kyllä kiinnostavia, mutta muuten tämä johti lähinnä siihen että kavereita ei ollut.
Ei sellainen ohjattu ympäristö ole otollinen luontevalle ystävyydelle. Lapset tarvitsevat myöa rentoa laiskottelua, leikkiä peliä, lapsena olemista. Nuoret tarvitsevat sitä ostarilla notkumista.
Ei elämä saa olla suoritusta liian nuorena, ei se tiettyyn piiriin pääseminen ole sen arvoista.
Joka ikinen vanhempieni kaverin lapsi, joka oli tarpeeksi hieno leikkimään kanssamme, on jossain vaiheessa saanut pahan burniksen. Myös minä ja sisarukseni.
Oisko sen nyt niin paha jos olisin onnellinen ja ystäviini olisi kuulunut joku normaali lapsi?
Selväähän on, että moni asia jonka vanhemmat väittävät olevan lapsensa parhaaksi, onkin oikeastaan vanhempien egon parhaaksi.
Lapselle on parasta olla lapsi ja löytää kavereita, jotka ovat reiluja ja kivoja. Lisäksi aikuisten huomiota ja mukavaa yhdessäoloa. Ei siinä ohjattuja harrastuksia välttämättä tarvi mihinkään.
Olen sivusta seurannut, että usein ne lasten harrastukset hankitaan vanhemman omien lapsuusaikaisten toiveiden mukaan. Jos äiti itse olisi lapsena halunnut harrastaa balettia tai soittaa pianoa muttei voinut, niin mamman lapsi harrastaa. Jos isä ei saanut pelata lätkää tai soittaa rumpuja, niin pojan pitää harrastaa, ei mukinoita.
Usein vanhemmat itse vouhottavat/leuhkivat lapsensa harrastuksilla niin kentän laidalla kuin työkavereilleenkin. Se on statusjuttu, että meidän Valo-Volmiira on frisbeenheiton Suomen edustusjoukkueessa ja niillä on peli Kalambakassa. Vaikkei sillä oikeasti ole mitään väliä tässä maailmankaikkeudessa.
Lapsi on siis vanhemman oman kunnianhimon elävä jatke.
Miksei kysytä siltä lapselta, mitä hän haluaa? Eipä ihme, että tässä kilpailuyhteiskunnassa iskee burn out jo lukiolaisille eikä elämä maistu ja ahdistaa niin vtusti.
Tämä ilmiö on ollut olemassa jo kauan. Urheilin omassa lapsuudessani ja jo silloin minulla oli kavereita, joiden vanhemmille harrastaminen oli tärkeämpää kuin lapsilleen. Sitä oli jotenkin absurdia seurata vierestä, kun omat vanhemmat kyllä kustansivat, kannustivat ja kuskasivat, mutta eivät koskaan asettaneet mitään paineita. Sain kokeilla rajojani loppuun saakka ja todeta, että omat lahjat eivät riittäneet huipulle. Elämä jatkui.
Nyt oma lapsi on alakouluikäinen. Harrasti päiväkoti-iässä uimakoulua ja jumppaa, koska niistä oppi tärkeitä liikunnan perustaitoja. Odotimme, että hän itse osoittaa kiinnostusta jotain harrastusta kohtaan. Ennen ekaa luokkaa keksi harrastuksen, joka kiinnostaa. Se oli täysin eri kuin olin koskaan itse harrastanut ja rehellisesti en olisi edes keksinyt ehdottaa tätä itse. Reilussa parissa vuodessa kuvaan ovat astuneet lapsen toiveesta kilpaileminen, monet treenit viikossa ja yksityisopetus valmentajan kanssa. Näillä mennään niin kauan kuin lapsi tahtoo.
Mutta tuo mainitsemasi ilmiö on kyllä nähtävissä sekä lapsen joissain harrastuskavereissa että monissa oman lähipiirini vanhemmissa. Oma siskoni on ollut lapsensa syntymästä saakka vakuuttunut, että tästä tulee jalkapalloilija. Se oli siskoni unelma, mutta hänellä jouduttiin leikkaamaan molemmat polvet. Yksi ystävä taas on tehnyt lapsistaan uimareita suurin piirtein synnäriltä päästyään. Kolmas tuttu äiti pohti jo päiväkoti-ikäisen kanssa, että mihin lajiin hänen lapsen ominaisuudet olisivat parhaat, että voisi menestyä. Sanallakaan kukaan näistä ei ole koskaan maininnut, että mitähän lapset itse mahtavat haluta.
Sanoisin tähänkin, että vaikka lasta/nuorta ei ole painostettu harrastuksen pariin, se lapsen "oma tahto" voi olla sitä, että vanhemmalla on ollut selkeä piilo-odotus tavoitteellisesta harrastamisesta. Se voi myös olla todella tiedostamatonta vanhemman osalta.
Hyvin harvalle nuorelle tekee aidosti hyvää sitoutua sellaiseen treenaamiseen, mikä vie huomattavan määrän vapaa-ajasta. Oli oma tahto tai ei.
Tai sitten sillä lapsella on selkeä oma intohimo johonkin eikä se liity vanhempiin millään tavalla
Oma kuopukseni on aina ollut intohimoinen piirtäjä ja maalaaja. Kynä tai suti kädessä suunnilleen nukkuessakin, koirapuistossa piirtää tikulla hiekkaan, bussissa käyttää kännykän piirto-ohjelmaa.
Ei liity meihin vanhempiin millään tavalla.
Nojoo, tämä nyt menee vähän sivuraiteille. Tottakai on lapsia/nuoria joilla on selkeät intohimot ja jotka voivat uppoutua tietyn asian pariin. Se nyt ei varmaan poista sitä tosiasiaa, että monipuolinen tekeminen, sisältäen kohtuudella ohjattua ja paljon ihan vapaata aikaa, on kasvun ja kehityksen kannalta parasta.
Ei se mene sivuraiteille ollenkaan vaan vastaa kummalliseen päähänpinttymääsi
Intohimo johonkin ei myöskään estä että olisi toisiakin intohimoja tai että jos on intohimo taiteeseen ei voisi käydä k-popissa tai luistelukoulussa.
Sulla on ihmeellinen vihamielinen suhtautuminen vanhempiin.
Ei ollenkaan. Kehotan vaan pohtimaan sitä, miten paljon myös tiedostamatonta asennetta siirrämme omiin lapsiimme ja nuoriimme.
Todellakin on. Suorastaan pakkomielle. Huh huh.
Ei ole olemassakaan mitään musiikkipainotteisia peruskouluja.
On ihan vaan tavallisia peruskouluja, joissa on musiikkipainotteisia luokkia. Monissa on muitakin painotuksia samaan aikaan.