Tutkija: lapset eriytyvät sosioekonomisiin ryhmiinsä jo alakoulussa

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jaa... kyllä nuorisotaloilla ja diskoissa on ihan laidasta laitaan lapsia ja nuoria. Ja teineillä nyt vaan on taipumusta viihtyä kauppakeskuksissa. Normaalia nuoruutta.

Pieni joukko sitten on niitä, jotka käyttävät kaiken vapaa-ajan tavoitteelliseen harrastamiseen. Pääosin ovat toki parempituloisia, koska harrastaminen kilpatasolla on kallista. Tämä joukko ei varsinaisesti ole mitenkään välttämättä parhaassa asemassa, sillä kasvulle ja kehitykselle ei ole optimaalista olla sidottuna yhteen harrastukseen koko lapsuutta ja nuoruutta.

Se lienee totta toki, että hyvät kaverit löytyvät samankaltaisten keskuudesta.

En tunne ketään joka kävisi jossain nuorisotalolla. En edes tiedä missä sellainen on täällä.

Se ettet sinä tunne, ei varmaan ole merkki yhtään mistään. Minulla on kolmas teini-ikäinen nyt nutaiässä ja käy satunnaisesti. Molemmat vanhemmat sisaruksetkin ovat käyneet. Tulojen puolesta olemme ylimmässä tuloluokassa.

Enemmän se riippuu kavereista kuin tuloista, viihtyykö nutalla vai ei. Nutalla on myös paljon ohjattua tekemistä, retkiä, mahdollisuus käydä salilla ja hyvät pelilaitteet, muutamia pointteja nostaakseni miksi nuoret siellä viihtyvät.

Minulla on kaks teiniä ja yksi opiskelija.

Kukaan heistä ei ole ikinä käynyt eikä kukaan heidän kavereistaan.

Kerran oli keskimmäisen teatterikerhon esitys Munkkivuoren nuorisotalolla.

Missä ne yleensä on jonkinlainen ilmiö?

Olen eri, me asuimme juurikin Munkkivuoressa kun lapset olivat teini-ikäisiä. Molemmat kyllä kävivät nuorisotiloilla ja myös kävivät siis muiden kaupunginosien, koska kavereita oli muuallakin.

Keskituloisia olemme ja lapsilla oli siis myös harrastuksia ja tekivät paljon muutakin.

Mun lapset on käyneet yksityiskouluja tai painotusluokkia.

Niille on kuljettu kauempaa eikä mitään yhteyttä koulun sijaintipaikkaan ole ollut kavereista kellään. Loogisesti siis se paikallinen nuorisotalo tms on jäänyt vieraaksi. Samaten se kodin lähellä oleva, koska kaverit eivät asu siellä.

Kaikilla noilla kouluilla on ollut iltapäivisin tarjolla omia harrastusryhmiä ja omia kerhoja. Lapsemme on osallistuneet niihin.

Ja sitten käyneet yksityisten järjestäjien harrastuksissa, milloin missäkin.

Ainoa ns paikallinen harrastus joka heistä kellään on koskaan ollut oli koulukaupunginosan seurakunnan järjestämä kokkikerho jossa keskimmäiseni kävi vuoden luokkakaverinsa kanssa. Luokkakaverikaan ei asu alueella.

Luulen että jos omat lapset käy paikallista koulua ja kaverit on paikallisia ei vain hahmota esimerkiksi Helsingin käytäntöjä ollenkaan.

Mielenkiintoista keskustelua. Muistan omasta lapsuudesta 80-90 -luvuilla, että vanhempani leimasivat kaikki nuorisotilat ja vastaavat heikosti pärjäävien lasten paikoiksi. Samoin kaikenlaiset kaupungin järjestämät kesäleirit.

Omat lapseni ovat olleet ja ovat nuorisotilojen suurkuluttajia. Pienempinä olivat myös kunnan kesäleirillä, kun meillä oli heikot tukiverkot kesälomilla ja työssä piti käydä.

Ihan näissä oli tavallisia kivoja lapsia ja nuoria, ja lapsillani on hyvät muistot leireistä. Nuorisotalolla käy koko kaveripiiri, jossa on kyllä yhtä lailla köyhemmistä perheistä kuin rikkaistakin. Meidän perheemme on aika suomalaista keskitasoa tuloiltaan, jos asialla jotain merkitystä on.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mulla on vanhemmat, jotka laittoivat joka päivä harrastamaan ohjatusti. Harrastukset olivat kyllä kiinnostavia, mutta muuten tämä johti lähinnä siihen että kavereita ei ollut.

Ei sellainen ohjattu ympäristö ole otollinen luontevalle ystävyydelle. Lapset tarvitsevat myöa rentoa laiskottelua, leikkiä peliä, lapsena olemista. Nuoret tarvitsevat sitä ostarilla notkumista.

Ei elämä saa olla suoritusta liian nuorena, ei se tiettyyn piiriin pääseminen ole sen arvoista.

Joka ikinen vanhempieni kaverin lapsi, joka oli tarpeeksi hieno leikkimään kanssamme, on jossain vaiheessa saanut pahan burniksen. Myös minä ja sisarukseni.

Oisko sen nyt niin paha jos olisin onnellinen ja ystäviini olisi kuulunut joku normaali lapsi?

Selväähän on, että moni asia jonka vanhemmat väittävät olevan lapsensa parhaaksi, onkin oikeastaan vanhempien egon parhaaksi.

Lapselle on parasta olla lapsi ja löytää kavereita, jotka ovat reiluja ja kivoja. Lisäksi aikuisten huomiota ja mukavaa yhdessäoloa. Ei siinä ohjattuja harrastuksia välttämättä tarvi mihinkään.

Olen sivusta seurannut, että usein ne lasten harrastukset hankitaan vanhemman omien lapsuusaikaisten toiveiden mukaan. Jos äiti itse olisi lapsena halunnut harrastaa balettia tai soittaa pianoa muttei voinut, niin mamman lapsi harrastaa. Jos isä ei saanut pelata lätkää tai soittaa rumpuja, niin pojan pitää harrastaa, ei mukinoita.

Usein vanhemmat itse vouhottavat/leuhkivat lapsensa harrastuksilla niin kentän laidalla kuin työkavereilleenkin. Se on statusjuttu, että meidän Valo-Volmiira on frisbeenheiton Suomen edustusjoukkueessa ja niillä on peli Kalambakassa. Vaikkei sillä oikeasti ole mitään väliä tässä maailmankaikkeudessa.

Lapsi on siis vanhemman oman kunnianhimon elävä jatke.

Miksei kysytä siltä lapselta, mitä hän haluaa? Eipä ihme, että tässä kilpailuyhteiskunnassa iskee burn out jo lukiolaisille eikä elämä maistu ja ahdistaa niin vtusti.

Tämä ilmiö on ollut olemassa jo kauan. Urheilin omassa lapsuudessani ja jo silloin minulla oli kavereita, joiden vanhemmille harrastaminen oli tärkeämpää kuin lapsilleen. Sitä oli jotenkin absurdia seurata vierestä, kun omat vanhemmat kyllä kustansivat, kannustivat ja kuskasivat, mutta eivät koskaan asettaneet mitään paineita. Sain kokeilla rajojani loppuun saakka ja todeta, että omat lahjat eivät riittäneet huipulle. Elämä jatkui.

Nyt oma lapsi on alakouluikäinen. Harrasti päiväkoti-iässä uimakoulua ja jumppaa, koska niistä oppi tärkeitä liikunnan perustaitoja. Odotimme, että hän itse osoittaa kiinnostusta jotain harrastusta kohtaan. Ennen ekaa luokkaa keksi harrastuksen, joka kiinnostaa. Se oli täysin eri kuin olin koskaan itse harrastanut ja rehellisesti en olisi edes keksinyt ehdottaa tätä itse. Reilussa parissa vuodessa kuvaan ovat astuneet lapsen toiveesta kilpaileminen, monet treenit viikossa ja yksityisopetus valmentajan kanssa. Näillä mennään niin kauan kuin lapsi tahtoo.

Mutta tuo mainitsemasi ilmiö on kyllä nähtävissä sekä lapsen joissain harrastuskavereissa että monissa oman lähipiirini vanhemmissa. Oma siskoni on ollut lapsensa syntymästä saakka vakuuttunut, että tästä tulee jalkapalloilija. Se oli siskoni unelma, mutta hänellä jouduttiin leikkaamaan molemmat polvet. Yksi ystävä taas on tehnyt lapsistaan uimareita suurin piirtein synnäriltä päästyään. Kolmas tuttu äiti pohti jo päiväkoti-ikäisen kanssa, että mihin lajiin hänen lapsen ominaisuudet olisivat parhaat, että voisi menestyä. Sanallakaan kukaan näistä ei ole koskaan maininnut, että mitähän lapset itse mahtavat haluta.

Osaatko sanoa, onko se luokkakysymys ja jos, niin missä määrin, että lapsista halutaan nimenomaan sen harrastuksen kautta menestyjiä? Ja useinhan kysymys on nimenomaan urheiluharrastuksesta.

Esim. aika harva varmaan nykymaailmassa tähtää lapsestaan shakkimestaria.

Mietin sitä, että miksi se harrastus on niin tärkeä - miksi ei koulunkäynti ja ns. akateemiset taidot? Monipuolinen kielitaito, hyvä matematiikan osaaminen, ymmärrys luonnontieteistä ja tietenkin historiasta ja yhteiskunnasta.

Eivätkö nykyvanhemmat pidä näitä peruskoulun (ja sitten lukion) tarjoamia yleissivistäviä opintoja lainkaan tärkeinä - että lasten tulisi loistaa ja menestyä niissä?

Vai onko niin, että iso osa ongelmasta on juuri tuo, että noita 2000 vuotta pinnalla olleita tärkeitä taitoja ei pidetä enää minään? Vain ns. yläluokka ja akateemiset vanhemmat ymmärtävät sivistyksen merkityksen?

Ja ei, tarkoitus ei ole luoda kiilaa bodarin ja lukutoukan (ja näiden periytyvyyksien) välille vaan mietin sitä, onko tilanne se, että keskiluokan porukka pitää urheilumenestystä jotenkin tärkeämpänä kuin koulumenestystä? Jos näin, se voisi selittää koululaisten osaamisen laskua - jos isommat paukut laitetaan lasten harrastuksiin kuin koulunkäyntiin, siis sillä keskinkertaisella osalla koululuokasta - ja kertoo myös siitä, että viime kädessä ne vaikka hyvää palkkaa tienaavat keskiluokkaiset ovat henkisesti pikemminkin duunareita. Aikoinaan kaikissa maissa nimenomaan työväenluokkaiset pyrkivät ylöspäin urheilun avulla. Ollaanko Suomessakin palattu siihen?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mulla on vanhemmat, jotka laittoivat joka päivä harrastamaan ohjatusti. Harrastukset olivat kyllä kiinnostavia, mutta muuten tämä johti lähinnä siihen että kavereita ei ollut.

Ei sellainen ohjattu ympäristö ole otollinen luontevalle ystävyydelle. Lapset tarvitsevat myöa rentoa laiskottelua, leikkiä peliä, lapsena olemista. Nuoret tarvitsevat sitä ostarilla notkumista.

Ei elämä saa olla suoritusta liian nuorena, ei se tiettyyn piiriin pääseminen ole sen arvoista.

Joka ikinen vanhempieni kaverin lapsi, joka oli tarpeeksi hieno leikkimään kanssamme, on jossain vaiheessa saanut pahan burniksen. Myös minä ja sisarukseni.

Oisko sen nyt niin paha jos olisin onnellinen ja ystäviini olisi kuulunut joku normaali lapsi?

Selväähän on, että moni asia jonka vanhemmat väittävät olevan lapsensa parhaaksi, onkin oikeastaan vanhempien egon parhaaksi.

Lapselle on parasta olla lapsi ja löytää kavereita, jotka ovat reiluja ja kivoja. Lisäksi aikuisten huomiota ja mukavaa yhdessäoloa. Ei siinä ohjattuja harrastuksia välttämättä tarvi mihinkään.

Olen sivusta seurannut, että usein ne lasten harrastukset hankitaan vanhemman omien lapsuusaikaisten toiveiden mukaan. Jos äiti itse olisi lapsena halunnut harrastaa balettia tai soittaa pianoa muttei voinut, niin mamman lapsi harrastaa. Jos isä ei saanut pelata lätkää tai soittaa rumpuja, niin pojan pitää harrastaa, ei mukinoita.

Usein vanhemmat itse vouhottavat/leuhkivat lapsensa harrastuksilla niin kentän laidalla kuin työkavereilleenkin. Se on statusjuttu, että meidän Valo-Volmiira on frisbeenheiton Suomen edustusjoukkueessa ja niillä on peli Kalambakassa. Vaikkei sillä oikeasti ole mitään väliä tässä maailmankaikkeudessa.

Lapsi on siis vanhemman oman kunnianhimon elävä jatke.

Miksei kysytä siltä lapselta, mitä hän haluaa? Eipä ihme, että tässä kilpailuyhteiskunnassa iskee burn out jo lukiolaisille eikä elämä maistu ja ahdistaa niin vtusti.

Tämä ilmiö on ollut olemassa jo kauan. Urheilin omassa lapsuudessani ja jo silloin minulla oli kavereita, joiden vanhemmille harrastaminen oli tärkeämpää kuin lapsilleen. Sitä oli jotenkin absurdia seurata vierestä, kun omat vanhemmat kyllä kustansivat, kannustivat ja kuskasivat, mutta eivät koskaan asettaneet mitään paineita. Sain kokeilla rajojani loppuun saakka ja todeta, että omat lahjat eivät riittäneet huipulle. Elämä jatkui.

Nyt oma lapsi on alakouluikäinen. Harrasti päiväkoti-iässä uimakoulua ja jumppaa, koska niistä oppi tärkeitä liikunnan perustaitoja. Odotimme, että hän itse osoittaa kiinnostusta jotain harrastusta kohtaan. Ennen ekaa luokkaa keksi harrastuksen, joka kiinnostaa. Se oli täysin eri kuin olin koskaan itse harrastanut ja rehellisesti en olisi edes keksinyt ehdottaa tätä itse. Reilussa parissa vuodessa kuvaan ovat astuneet lapsen toiveesta kilpaileminen, monet treenit viikossa ja yksityisopetus valmentajan kanssa. Näillä mennään niin kauan kuin lapsi tahtoo.

Mutta tuo mainitsemasi ilmiö on kyllä nähtävissä sekä lapsen joissain harrastuskavereissa että monissa oman lähipiirini vanhemmissa. Oma siskoni on ollut lapsensa syntymästä saakka vakuuttunut, että tästä tulee jalkapalloilija. Se oli siskoni unelma, mutta hänellä jouduttiin leikkaamaan molemmat polvet. Yksi ystävä taas on tehnyt lapsistaan uimareita suurin piirtein synnäriltä päästyään. Kolmas tuttu äiti pohti jo päiväkoti-ikäisen kanssa, että mihin lajiin hänen lapsen ominaisuudet olisivat parhaat, että voisi menestyä. Sanallakaan kukaan näistä ei ole koskaan maininnut, että mitähän lapset itse mahtavat haluta.

Osaatko sanoa, onko se luokkakysymys ja jos, niin missä määrin, että lapsista halutaan nimenomaan sen harrastuksen kautta menestyjiä? Ja useinhan kysymys on nimenomaan urheiluharrastuksesta.

Esim. aika harva varmaan nykymaailmassa tähtää lapsestaan shakkimestaria.

Mietin sitä, että miksi se harrastus on niin tärkeä - miksi ei koulunkäynti ja ns. akateemiset taidot? Monipuolinen kielitaito, hyvä matematiikan osaaminen, ymmärrys luonnontieteistä ja tietenkin historiasta ja yhteiskunnasta.

Eivätkö nykyvanhemmat pidä näitä peruskoulun (ja sitten lukion) tarjoamia yleissivistäviä opintoja lainkaan tärkeinä - että lasten tulisi loistaa ja menestyä niissä?

Vai onko niin, että iso osa ongelmasta on juuri tuo, että noita 2000 vuotta pinnalla olleita tärkeitä taitoja ei pidetä enää minään? Vain ns. yläluokka ja akateemiset vanhemmat ymmärtävät sivistyksen merkityksen?

Ja ei, tarkoitus ei ole luoda kiilaa bodarin ja lukutoukan (ja näiden periytyvyyksien) välille vaan mietin sitä, onko tilanne se, että keskiluokan porukka pitää urheilumenestystä jotenkin tärkeämpänä kuin koulumenestystä? Jos näin, se voisi selittää koululaisten osaamisen laskua - jos isommat paukut laitetaan lasten harrastuksiin kuin koulunkäyntiin, siis sillä keskinkertaisella osalla koululuokasta - ja kertoo myös siitä, että viime kädessä ne vaikka hyvää palkkaa tienaavat keskiluokkaiset ovat henkisesti pikemminkin duunareita. Aikoinaan kaikissa maissa nimenomaan työväenluokkaiset pyrkivät ylöspäin urheilun avulla. Ollaanko Suomessakin palattu siihen?

Eihän harrastuksiin panostaminen ole mitenkään pois koulun käynnistä. Päinvastoin. Jos on jotain järjellistä ja mielekästä tekemistä koulun vastapainoksi, niin se vain tukee opiskelua ja itsetuntoa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mulla on vanhemmat, jotka laittoivat joka päivä harrastamaan ohjatusti. Harrastukset olivat kyllä kiinnostavia, mutta muuten tämä johti lähinnä siihen että kavereita ei ollut.

Ei sellainen ohjattu ympäristö ole otollinen luontevalle ystävyydelle. Lapset tarvitsevat myöa rentoa laiskottelua, leikkiä peliä, lapsena olemista. Nuoret tarvitsevat sitä ostarilla notkumista.

Ei elämä saa olla suoritusta liian nuorena, ei se tiettyyn piiriin pääseminen ole sen arvoista.

Joka ikinen vanhempieni kaverin lapsi, joka oli tarpeeksi hieno leikkimään kanssamme, on jossain vaiheessa saanut pahan burniksen. Myös minä ja sisarukseni.

Oisko sen nyt niin paha jos olisin onnellinen ja ystäviini olisi kuulunut joku normaali lapsi?

Selväähän on, että moni asia jonka vanhemmat väittävät olevan lapsensa parhaaksi, onkin oikeastaan vanhempien egon parhaaksi.

Lapselle on parasta olla lapsi ja löytää kavereita, jotka ovat reiluja ja kivoja. Lisäksi aikuisten huomiota ja mukavaa yhdessäoloa. Ei siinä ohjattuja harrastuksia välttämättä tarvi mihinkään.

Olen sivusta seurannut, että usein ne lasten harrastukset hankitaan vanhemman omien lapsuusaikaisten toiveiden mukaan. Jos äiti itse olisi lapsena halunnut harrastaa balettia tai soittaa pianoa muttei voinut, niin mamman lapsi harrastaa. Jos isä ei saanut pelata lätkää tai soittaa rumpuja, niin pojan pitää harrastaa, ei mukinoita.

Usein vanhemmat itse vouhottavat/leuhkivat lapsensa harrastuksilla niin kentän laidalla kuin työkavereilleenkin. Se on statusjuttu, että meidän Valo-Volmiira on frisbeenheiton Suomen edustusjoukkueessa ja niillä on peli Kalambakassa. Vaikkei sillä oikeasti ole mitään väliä tässä maailmankaikkeudessa.

Lapsi on siis vanhemman oman kunnianhimon elävä jatke.

Miksei kysytä siltä lapselta, mitä hän haluaa? Eipä ihme, että tässä kilpailuyhteiskunnassa iskee burn out jo lukiolaisille eikä elämä maistu ja ahdistaa niin vtusti.

Tämä ilmiö on ollut olemassa jo kauan. Urheilin omassa lapsuudessani ja jo silloin minulla oli kavereita, joiden vanhemmille harrastaminen oli tärkeämpää kuin lapsilleen. Sitä oli jotenkin absurdia seurata vierestä, kun omat vanhemmat kyllä kustansivat, kannustivat ja kuskasivat, mutta eivät koskaan asettaneet mitään paineita. Sain kokeilla rajojani loppuun saakka ja todeta, että omat lahjat eivät riittäneet huipulle. Elämä jatkui.

Nyt oma lapsi on alakouluikäinen. Harrasti päiväkoti-iässä uimakoulua ja jumppaa, koska niistä oppi tärkeitä liikunnan perustaitoja. Odotimme, että hän itse osoittaa kiinnostusta jotain harrastusta kohtaan. Ennen ekaa luokkaa keksi harrastuksen, joka kiinnostaa. Se oli täysin eri kuin olin koskaan itse harrastanut ja rehellisesti en olisi edes keksinyt ehdottaa tätä itse. Reilussa parissa vuodessa kuvaan ovat astuneet lapsen toiveesta kilpaileminen, monet treenit viikossa ja yksityisopetus valmentajan kanssa. Näillä mennään niin kauan kuin lapsi tahtoo.

Mutta tuo mainitsemasi ilmiö on kyllä nähtävissä sekä lapsen joissain harrastuskavereissa että monissa oman lähipiirini vanhemmissa. Oma siskoni on ollut lapsensa syntymästä saakka vakuuttunut, että tästä tulee jalkapalloilija. Se oli siskoni unelma, mutta hänellä jouduttiin leikkaamaan molemmat polvet. Yksi ystävä taas on tehnyt lapsistaan uimareita suurin piirtein synnäriltä päästyään. Kolmas tuttu äiti pohti jo päiväkoti-ikäisen kanssa, että mihin lajiin hänen lapsen ominaisuudet olisivat parhaat, että voisi menestyä. Sanallakaan kukaan näistä ei ole koskaan maininnut, että mitähän lapset itse mahtavat haluta.

Osaatko sanoa, onko se luokkakysymys ja jos, niin missä määrin, että lapsista halutaan nimenomaan sen harrastuksen kautta menestyjiä? Ja useinhan kysymys on nimenomaan urheiluharrastuksesta.

Esim. aika harva varmaan nykymaailmassa tähtää lapsestaan shakkimestaria.

Mietin sitä, että miksi se harrastus on niin tärkeä - miksi ei koulunkäynti ja ns. akateemiset taidot? Monipuolinen kielitaito, hyvä matematiikan osaaminen, ymmärrys luonnontieteistä ja tietenkin historiasta ja yhteiskunnasta.

Eivätkö nykyvanhemmat pidä näitä peruskoulun (ja sitten lukion) tarjoamia yleissivistäviä opintoja lainkaan tärkeinä - että lasten tulisi loistaa ja menestyä niissä?

Vai onko niin, että iso osa ongelmasta on juuri tuo, että noita 2000 vuotta pinnalla olleita tärkeitä taitoja ei pidetä enää minään? Vain ns. yläluokka ja akateemiset vanhemmat ymmärtävät sivistyksen merkityksen?

Ja ei, tarkoitus ei ole luoda kiilaa bodarin ja lukutoukan (ja näiden periytyvyyksien) välille vaan mietin sitä, onko tilanne se, että keskiluokan porukka pitää urheilumenestystä jotenkin tärkeämpänä kuin koulumenestystä? Jos näin, se voisi selittää koululaisten osaamisen laskua - jos isommat paukut laitetaan lasten harrastuksiin kuin koulunkäyntiin, siis sillä keskinkertaisella osalla koululuokasta - ja kertoo myös siitä, että viime kädessä ne vaikka hyvää palkkaa tienaavat keskiluokkaiset ovat henkisesti pikemminkin duunareita. Aikoinaan kaikissa maissa nimenomaan työväenluokkaiset pyrkivät ylöspäin urheilun avulla. Ollaanko Suomessakin palattu siihen?

Huomaan ihan sellaisella suppealla otokselle omasta kaveripiiristä hieman mitä kuvailet. Lasten urheiluharrastuksiin panostetaan, kuskataan, lapsen lähes kaikki vapaa-aika saattaa mennä treeneissä. Samaan aikaan haetaan vapautuksia päivän viimeisistä tunneista esim, jotta ehtii sinne treeneihin ja koearvosanat ovat korkeintaan keskitasoa, yleensä alle. Ei siis kaikki, mutta tällaisia löytyy.

Mielestäni se on kummallinen arvovalinta. Ja toisaalta sen täytyy olla myös lapselle melko kuluttavaa, että kaikki on aikataulutettua ja koulutyö tuntuu vaikealta. Sosiaalinen piirikin jää väkisin kapeammaksi kuin sellaisella lapsella tai nuorella, joka kulkee vapaammin ikätoveriensa kanssa. Mietin kuinka paljon tällä on yhteyttä siihenkin, että nuorten mielenterveys on heikolla tolalla ja suorituspaineita valtavasti.

Omat lapseni ovat hyvin tavallisia, pärjäävät koulussa kivasti ja heillä on paljon kavereita. Kulkevat pitkin poikin, kavereilla, kaupungilla, joskus nuorisotilalla, käyvät ihan luonnossakin liikkumassa yhdessä. Harrastuksia on, mutta se on sellaista 1-2 kertaa viikossa omaksi iloksi. Nuorempina leikkivät paljon pihoilla, puistoissa ja metsässä. Vaikea lopulta sanoa, mikä johtaa parhaaseen lopputulemaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mulla on vanhemmat, jotka laittoivat joka päivä harrastamaan ohjatusti. Harrastukset olivat kyllä kiinnostavia, mutta muuten tämä johti lähinnä siihen että kavereita ei ollut.

Ei sellainen ohjattu ympäristö ole otollinen luontevalle ystävyydelle. Lapset tarvitsevat myöa rentoa laiskottelua, leikkiä peliä, lapsena olemista. Nuoret tarvitsevat sitä ostarilla notkumista.

Ei elämä saa olla suoritusta liian nuorena, ei se tiettyyn piiriin pääseminen ole sen arvoista.

Joka ikinen vanhempieni kaverin lapsi, joka oli tarpeeksi hieno leikkimään kanssamme, on jossain vaiheessa saanut pahan burniksen. Myös minä ja sisarukseni.

Oisko sen nyt niin paha jos olisin onnellinen ja ystäviini olisi kuulunut joku normaali lapsi?

Selväähän on, että moni asia jonka vanhemmat väittävät olevan lapsensa parhaaksi, onkin oikeastaan vanhempien egon parhaaksi.

Lapselle on parasta olla lapsi ja löytää kavereita, jotka ovat reiluja ja kivoja. Lisäksi aikuisten huomiota ja mukavaa yhdessäoloa. Ei siinä ohjattuja harrastuksia välttämättä tarvi mihinkään.

Olen sivusta seurannut, että usein ne lasten harrastukset hankitaan vanhemman omien lapsuusaikaisten toiveiden mukaan. Jos äiti itse olisi lapsena halunnut harrastaa balettia tai soittaa pianoa muttei voinut, niin mamman lapsi harrastaa. Jos isä ei saanut pelata lätkää tai soittaa rumpuja, niin pojan pitää harrastaa, ei mukinoita.

Usein vanhemmat itse vouhottavat/leuhkivat lapsensa harrastuksilla niin kentän laidalla kuin työkavereilleenkin. Se on statusjuttu, että meidän Valo-Volmiira on frisbeenheiton Suomen edustusjoukkueessa ja niillä on peli Kalambakassa. Vaikkei sillä oikeasti ole mitään väliä tässä maailmankaikkeudessa.

Lapsi on siis vanhemman oman kunnianhimon elävä jatke.

Miksei kysytä siltä lapselta, mitä hän haluaa? Eipä ihme, että tässä kilpailuyhteiskunnassa iskee burn out jo lukiolaisille eikä elämä maistu ja ahdistaa niin vtusti.

Tämä ilmiö on ollut olemassa jo kauan. Urheilin omassa lapsuudessani ja jo silloin minulla oli kavereita, joiden vanhemmille harrastaminen oli tärkeämpää kuin lapsilleen. Sitä oli jotenkin absurdia seurata vierestä, kun omat vanhemmat kyllä kustansivat, kannustivat ja kuskasivat, mutta eivät koskaan asettaneet mitään paineita. Sain kokeilla rajojani loppuun saakka ja todeta, että omat lahjat eivät riittäneet huipulle. Elämä jatkui.

Nyt oma lapsi on alakouluikäinen. Harrasti päiväkoti-iässä uimakoulua ja jumppaa, koska niistä oppi tärkeitä liikunnan perustaitoja. Odotimme, että hän itse osoittaa kiinnostusta jotain harrastusta kohtaan. Ennen ekaa luokkaa keksi harrastuksen, joka kiinnostaa. Se oli täysin eri kuin olin koskaan itse harrastanut ja rehellisesti en olisi edes keksinyt ehdottaa tätä itse. Reilussa parissa vuodessa kuvaan ovat astuneet lapsen toiveesta kilpaileminen, monet treenit viikossa ja yksityisopetus valmentajan kanssa. Näillä mennään niin kauan kuin lapsi tahtoo.

Mutta tuo mainitsemasi ilmiö on kyllä nähtävissä sekä lapsen joissain harrastuskavereissa että monissa oman lähipiirini vanhemmissa. Oma siskoni on ollut lapsensa syntymästä saakka vakuuttunut, että tästä tulee jalkapalloilija. Se oli siskoni unelma, mutta hänellä jouduttiin leikkaamaan molemmat polvet. Yksi ystävä taas on tehnyt lapsistaan uimareita suurin piirtein synnäriltä päästyään. Kolmas tuttu äiti pohti jo päiväkoti-ikäisen kanssa, että mihin lajiin hänen lapsen ominaisuudet olisivat parhaat, että voisi menestyä. Sanallakaan kukaan näistä ei ole koskaan maininnut, että mitähän lapset itse mahtavat haluta.

Osaatko sanoa, onko se luokkakysymys ja jos, niin missä määrin, että lapsista halutaan nimenomaan sen harrastuksen kautta menestyjiä? Ja useinhan kysymys on nimenomaan urheiluharrastuksesta.

Esim. aika harva varmaan nykymaailmassa tähtää lapsestaan shakkimestaria.

Mietin sitä, että miksi se harrastus on niin tärkeä - miksi ei koulunkäynti ja ns. akateemiset taidot? Monipuolinen kielitaito, hyvä matematiikan osaaminen, ymmärrys luonnontieteistä ja tietenkin historiasta ja yhteiskunnasta.

Eivätkö nykyvanhemmat pidä näitä peruskoulun (ja sitten lukion) tarjoamia yleissivistäviä opintoja lainkaan tärkeinä - että lasten tulisi loistaa ja menestyä niissä?

Vai onko niin, että iso osa ongelmasta on juuri tuo, että noita 2000 vuotta pinnalla olleita tärkeitä taitoja ei pidetä enää minään? Vain ns. yläluokka ja akateemiset vanhemmat ymmärtävät sivistyksen merkityksen?

Ja ei, tarkoitus ei ole luoda kiilaa bodarin ja lukutoukan (ja näiden periytyvyyksien) välille vaan mietin sitä, onko tilanne se, että keskiluokan porukka pitää urheilumenestystä jotenkin tärkeämpänä kuin koulumenestystä? Jos näin, se voisi selittää koululaisten osaamisen laskua - jos isommat paukut laitetaan lasten harrastuksiin kuin koulunkäyntiin, siis sillä keskinkertaisella osalla koululuokasta - ja kertoo myös siitä, että viime kädessä ne vaikka hyvää palkkaa tienaavat keskiluokkaiset ovat henkisesti pikemminkin duunareita. Aikoinaan kaikissa maissa nimenomaan työväenluokkaiset pyrkivät ylöspäin urheilun avulla. Ollaanko Suomessakin palattu siihen?

Eihän harrastuksiin panostaminen ole mitenkään pois koulun käynnistä. Päinvastoin. Jos on jotain järjellistä ja mielekästä tekemistä koulun vastapainoksi, niin se vain tukee opiskelua ja itsetuntoa.

Mikä mielestäsi sitten on ihan vapaan vapaa-ajan merkitys? Tarvitseeko lapsi/nuori sellaista?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mulla on vanhemmat, jotka laittoivat joka päivä harrastamaan ohjatusti. Harrastukset olivat kyllä kiinnostavia, mutta muuten tämä johti lähinnä siihen että kavereita ei ollut.

Ei sellainen ohjattu ympäristö ole otollinen luontevalle ystävyydelle. Lapset tarvitsevat myöa rentoa laiskottelua, leikkiä peliä, lapsena olemista. Nuoret tarvitsevat sitä ostarilla notkumista.

Ei elämä saa olla suoritusta liian nuorena, ei se tiettyyn piiriin pääseminen ole sen arvoista.

Joka ikinen vanhempieni kaverin lapsi, joka oli tarpeeksi hieno leikkimään kanssamme, on jossain vaiheessa saanut pahan burniksen. Myös minä ja sisarukseni.

Oisko sen nyt niin paha jos olisin onnellinen ja ystäviini olisi kuulunut joku normaali lapsi?

Selväähän on, että moni asia jonka vanhemmat väittävät olevan lapsensa parhaaksi, onkin oikeastaan vanhempien egon parhaaksi.

Lapselle on parasta olla lapsi ja löytää kavereita, jotka ovat reiluja ja kivoja. Lisäksi aikuisten huomiota ja mukavaa yhdessäoloa. Ei siinä ohjattuja harrastuksia välttämättä tarvi mihinkään.

Olen sivusta seurannut, että usein ne lasten harrastukset hankitaan vanhemman omien lapsuusaikaisten toiveiden mukaan. Jos äiti itse olisi lapsena halunnut harrastaa balettia tai soittaa pianoa muttei voinut, niin mamman lapsi harrastaa. Jos isä ei saanut pelata lätkää tai soittaa rumpuja, niin pojan pitää harrastaa, ei mukinoita.

Usein vanhemmat itse vouhottavat/leuhkivat lapsensa harrastuksilla niin kentän laidalla kuin työkavereilleenkin. Se on statusjuttu, että meidän Valo-Volmiira on frisbeenheiton Suomen edustusjoukkueessa ja niillä on peli Kalambakassa. Vaikkei sillä oikeasti ole mitään väliä tässä maailmankaikkeudessa.

Lapsi on siis vanhemman oman kunnianhimon elävä jatke.

Miksei kysytä siltä lapselta, mitä hän haluaa? Eipä ihme, että tässä kilpailuyhteiskunnassa iskee burn out jo lukiolaisille eikä elämä maistu ja ahdistaa niin vtusti.

Tämä ilmiö on ollut olemassa jo kauan. Urheilin omassa lapsuudessani ja jo silloin minulla oli kavereita, joiden vanhemmille harrastaminen oli tärkeämpää kuin lapsilleen. Sitä oli jotenkin absurdia seurata vierestä, kun omat vanhemmat kyllä kustansivat, kannustivat ja kuskasivat, mutta eivät koskaan asettaneet mitään paineita. Sain kokeilla rajojani loppuun saakka ja todeta, että omat lahjat eivät riittäneet huipulle. Elämä jatkui.

Nyt oma lapsi on alakouluikäinen. Harrasti päiväkoti-iässä uimakoulua ja jumppaa, koska niistä oppi tärkeitä liikunnan perustaitoja. Odotimme, että hän itse osoittaa kiinnostusta jotain harrastusta kohtaan. Ennen ekaa luokkaa keksi harrastuksen, joka kiinnostaa. Se oli täysin eri kuin olin koskaan itse harrastanut ja rehellisesti en olisi edes keksinyt ehdottaa tätä itse. Reilussa parissa vuodessa kuvaan ovat astuneet lapsen toiveesta kilpaileminen, monet treenit viikossa ja yksityisopetus valmentajan kanssa. Näillä mennään niin kauan kuin lapsi tahtoo.

Mutta tuo mainitsemasi ilmiö on kyllä nähtävissä sekä lapsen joissain harrastuskavereissa että monissa oman lähipiirini vanhemmissa. Oma siskoni on ollut lapsensa syntymästä saakka vakuuttunut, että tästä tulee jalkapalloilija. Se oli siskoni unelma, mutta hänellä jouduttiin leikkaamaan molemmat polvet. Yksi ystävä taas on tehnyt lapsistaan uimareita suurin piirtein synnäriltä päästyään. Kolmas tuttu äiti pohti jo päiväkoti-ikäisen kanssa, että mihin lajiin hänen lapsen ominaisuudet olisivat parhaat, että voisi menestyä. Sanallakaan kukaan näistä ei ole koskaan maininnut, että mitähän lapset itse mahtavat haluta.

Osaatko sanoa, onko se luokkakysymys ja jos, niin missä määrin, että lapsista halutaan nimenomaan sen harrastuksen kautta menestyjiä? Ja useinhan kysymys on nimenomaan urheiluharrastuksesta.

Esim. aika harva varmaan nykymaailmassa tähtää lapsestaan shakkimestaria.

Mietin sitä, että miksi se harrastus on niin tärkeä - miksi ei koulunkäynti ja ns. akateemiset taidot? Monipuolinen kielitaito, hyvä matematiikan osaaminen, ymmärrys luonnontieteistä ja tietenkin historiasta ja yhteiskunnasta.

Eivätkö nykyvanhemmat pidä näitä peruskoulun (ja sitten lukion) tarjoamia yleissivistäviä opintoja lainkaan tärkeinä - että lasten tulisi loistaa ja menestyä niissä?

Vai onko niin, että iso osa ongelmasta on juuri tuo, että noita 2000 vuotta pinnalla olleita tärkeitä taitoja ei pidetä enää minään? Vain ns. yläluokka ja akateemiset vanhemmat ymmärtävät sivistyksen merkityksen?

Ja ei, tarkoitus ei ole luoda kiilaa bodarin ja lukutoukan (ja näiden periytyvyyksien) välille vaan mietin sitä, onko tilanne se, että keskiluokan porukka pitää urheilumenestystä jotenkin tärkeämpänä kuin koulumenestystä? Jos näin, se voisi selittää koululaisten osaamisen laskua - jos isommat paukut laitetaan lasten harrastuksiin kuin koulunkäyntiin, siis sillä keskinkertaisella osalla koululuokasta - ja kertoo myös siitä, että viime kädessä ne vaikka hyvää palkkaa tienaavat keskiluokkaiset ovat henkisesti pikemminkin duunareita. Aikoinaan kaikissa maissa nimenomaan työväenluokkaiset pyrkivät ylöspäin urheilun avulla. Ollaanko Suomessakin palattu siihen?

Eihän harrastuksiin panostaminen ole mitenkään pois koulun käynnistä. Päinvastoin. Jos on jotain järjellistä ja mielekästä tekemistä koulun vastapainoksi, niin se vain tukee opiskelua ja itsetuntoa.

Mikä mielestäsi sitten on ihan vapaan vapaa-ajan merkitys? Tarvitseeko lapsi/nuori sellaista?

Sehän on mitä sillä vapaa-ajalla tekee. Jos se on pelkkää ruutuaikaa, joka syö aivosoluja ja tuhoaa keskittymiskykyä ja sosiaalisia suhteita, niin sitä toki mahdollisimman vähän. Jos se vapaa-aika on kaverin kanssa leikkimistä kaverin luona tai kunnon kirjan lukemista, niin sehän on ihan ok. Fakta on, että nykylapset imeytyvät siihen ruutuun kunnesa ruutu täyttää vapaa-ajan ja vanhemman on pakko käyttää paljonkin keinoja saadakseen sinne vapaa-aikaan muutakin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mulla on vanhemmat, jotka laittoivat joka päivä harrastamaan ohjatusti. Harrastukset olivat kyllä kiinnostavia, mutta muuten tämä johti lähinnä siihen että kavereita ei ollut.

Ei sellainen ohjattu ympäristö ole otollinen luontevalle ystävyydelle. Lapset tarvitsevat myöa rentoa laiskottelua, leikkiä peliä, lapsena olemista. Nuoret tarvitsevat sitä ostarilla notkumista.

Ei elämä saa olla suoritusta liian nuorena, ei se tiettyyn piiriin pääseminen ole sen arvoista.

Joka ikinen vanhempieni kaverin lapsi, joka oli tarpeeksi hieno leikkimään kanssamme, on jossain vaiheessa saanut pahan burniksen. Myös minä ja sisarukseni.

Oisko sen nyt niin paha jos olisin onnellinen ja ystäviini olisi kuulunut joku normaali lapsi?

Selväähän on, että moni asia jonka vanhemmat väittävät olevan lapsensa parhaaksi, onkin oikeastaan vanhempien egon parhaaksi.

Lapselle on parasta olla lapsi ja löytää kavereita, jotka ovat reiluja ja kivoja. Lisäksi aikuisten huomiota ja mukavaa yhdessäoloa. Ei siinä ohjattuja harrastuksia välttämättä tarvi mihinkään.

Olen sivusta seurannut, että usein ne lasten harrastukset hankitaan vanhemman omien lapsuusaikaisten toiveiden mukaan. Jos äiti itse olisi lapsena halunnut harrastaa balettia tai soittaa pianoa muttei voinut, niin mamman lapsi harrastaa. Jos isä ei saanut pelata lätkää tai soittaa rumpuja, niin pojan pitää harrastaa, ei mukinoita.

Usein vanhemmat itse vouhottavat/leuhkivat lapsensa harrastuksilla niin kentän laidalla kuin työkavereilleenkin. Se on statusjuttu, että meidän Valo-Volmiira on frisbeenheiton Suomen edustusjoukkueessa ja niillä on peli Kalambakassa. Vaikkei sillä oikeasti ole mitään väliä tässä maailmankaikkeudessa.

Lapsi on siis vanhemman oman kunnianhimon elävä jatke.

Miksei kysytä siltä lapselta, mitä hän haluaa? Eipä ihme, että tässä kilpailuyhteiskunnassa iskee burn out jo lukiolaisille eikä elämä maistu ja ahdistaa niin vtusti.

Tämä ilmiö on ollut olemassa jo kauan. Urheilin omassa lapsuudessani ja jo silloin minulla oli kavereita, joiden vanhemmille harrastaminen oli tärkeämpää kuin lapsilleen. Sitä oli jotenkin absurdia seurata vierestä, kun omat vanhemmat kyllä kustansivat, kannustivat ja kuskasivat, mutta eivät koskaan asettaneet mitään paineita. Sain kokeilla rajojani loppuun saakka ja todeta, että omat lahjat eivät riittäneet huipulle. Elämä jatkui.

Nyt oma lapsi on alakouluikäinen. Harrasti päiväkoti-iässä uimakoulua ja jumppaa, koska niistä oppi tärkeitä liikunnan perustaitoja. Odotimme, että hän itse osoittaa kiinnostusta jotain harrastusta kohtaan. Ennen ekaa luokkaa keksi harrastuksen, joka kiinnostaa. Se oli täysin eri kuin olin koskaan itse harrastanut ja rehellisesti en olisi edes keksinyt ehdottaa tätä itse. Reilussa parissa vuodessa kuvaan ovat astuneet lapsen toiveesta kilpaileminen, monet treenit viikossa ja yksityisopetus valmentajan kanssa. Näillä mennään niin kauan kuin lapsi tahtoo.

Mutta tuo mainitsemasi ilmiö on kyllä nähtävissä sekä lapsen joissain harrastuskavereissa että monissa oman lähipiirini vanhemmissa. Oma siskoni on ollut lapsensa syntymästä saakka vakuuttunut, että tästä tulee jalkapalloilija. Se oli siskoni unelma, mutta hänellä jouduttiin leikkaamaan molemmat polvet. Yksi ystävä taas on tehnyt lapsistaan uimareita suurin piirtein synnäriltä päästyään. Kolmas tuttu äiti pohti jo päiväkoti-ikäisen kanssa, että mihin lajiin hänen lapsen ominaisuudet olisivat parhaat, että voisi menestyä. Sanallakaan kukaan näistä ei ole koskaan maininnut, että mitähän lapset itse mahtavat haluta.

Osaatko sanoa, onko se luokkakysymys ja jos, niin missä määrin, että lapsista halutaan nimenomaan sen harrastuksen kautta menestyjiä? Ja useinhan kysymys on nimenomaan urheiluharrastuksesta.

Esim. aika harva varmaan nykymaailmassa tähtää lapsestaan shakkimestaria.

Mietin sitä, että miksi se harrastus on niin tärkeä - miksi ei koulunkäynti ja ns. akateemiset taidot? Monipuolinen kielitaito, hyvä matematiikan osaaminen, ymmärrys luonnontieteistä ja tietenkin historiasta ja yhteiskunnasta.

Eivätkö nykyvanhemmat pidä näitä peruskoulun (ja sitten lukion) tarjoamia yleissivistäviä opintoja lainkaan tärkeinä - että lasten tulisi loistaa ja menestyä niissä?

Vai onko niin, että iso osa ongelmasta on juuri tuo, että noita 2000 vuotta pinnalla olleita tärkeitä taitoja ei pidetä enää minään? Vain ns. yläluokka ja akateemiset vanhemmat ymmärtävät sivistyksen merkityksen?

Ja ei, tarkoitus ei ole luoda kiilaa bodarin ja lukutoukan (ja näiden periytyvyyksien) välille vaan mietin sitä, onko tilanne se, että keskiluokan porukka pitää urheilumenestystä jotenkin tärkeämpänä kuin koulumenestystä? Jos näin, se voisi selittää koululaisten osaamisen laskua - jos isommat paukut laitetaan lasten harrastuksiin kuin koulunkäyntiin, siis sillä keskinkertaisella osalla koululuokasta - ja kertoo myös siitä, että viime kädessä ne vaikka hyvää palkkaa tienaavat keskiluokkaiset ovat henkisesti pikemminkin duunareita. Aikoinaan kaikissa maissa nimenomaan työväenluokkaiset pyrkivät ylöspäin urheilun avulla. Ollaanko Suomessakin palattu siihen?

Eihän harrastuksiin panostaminen ole mitenkään pois koulun käynnistä. Päinvastoin. Jos on jotain järjellistä ja mielekästä tekemistä koulun vastapainoksi, niin se vain tukee opiskelua ja itsetuntoa.

Mikä mielestäsi sitten on ihan vapaan vapaa-ajan merkitys? Tarvitseeko lapsi/nuori sellaista?

Ei harrastukset tarkoita etteikö lapsilla/nuorilla olisi vapaa-aikaa. Voi jeesus tätä vänkytystä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mulla on vanhemmat, jotka laittoivat joka päivä harrastamaan ohjatusti. Harrastukset olivat kyllä kiinnostavia, mutta muuten tämä johti lähinnä siihen että kavereita ei ollut.

Ei sellainen ohjattu ympäristö ole otollinen luontevalle ystävyydelle. Lapset tarvitsevat myöa rentoa laiskottelua, leikkiä peliä, lapsena olemista. Nuoret tarvitsevat sitä ostarilla notkumista.

Ei elämä saa olla suoritusta liian nuorena, ei se tiettyyn piiriin pääseminen ole sen arvoista.

Joka ikinen vanhempieni kaverin lapsi, joka oli tarpeeksi hieno leikkimään kanssamme, on jossain vaiheessa saanut pahan burniksen. Myös minä ja sisarukseni.

Oisko sen nyt niin paha jos olisin onnellinen ja ystäviini olisi kuulunut joku normaali lapsi?

Selväähän on, että moni asia jonka vanhemmat väittävät olevan lapsensa parhaaksi, onkin oikeastaan vanhempien egon parhaaksi.

Lapselle on parasta olla lapsi ja löytää kavereita, jotka ovat reiluja ja kivoja. Lisäksi aikuisten huomiota ja mukavaa yhdessäoloa. Ei siinä ohjattuja harrastuksia välttämättä tarvi mihinkään.

Olen sivusta seurannut, että usein ne lasten harrastukset hankitaan vanhemman omien lapsuusaikaisten toiveiden mukaan. Jos äiti itse olisi lapsena halunnut harrastaa balettia tai soittaa pianoa muttei voinut, niin mamman lapsi harrastaa. Jos isä ei saanut pelata lätkää tai soittaa rumpuja, niin pojan pitää harrastaa, ei mukinoita.

Usein vanhemmat itse vouhottavat/leuhkivat lapsensa harrastuksilla niin kentän laidalla kuin työkavereilleenkin. Se on statusjuttu, että meidän Valo-Volmiira on frisbeenheiton Suomen edustusjoukkueessa ja niillä on peli Kalambakassa. Vaikkei sillä oikeasti ole mitään väliä tässä maailmankaikkeudessa.

Lapsi on siis vanhemman oman kunnianhimon elävä jatke.

Miksei kysytä siltä lapselta, mitä hän haluaa? Eipä ihme, että tässä kilpailuyhteiskunnassa iskee burn out jo lukiolaisille eikä elämä maistu ja ahdistaa niin vtusti.

Tämä ilmiö on ollut olemassa jo kauan. Urheilin omassa lapsuudessani ja jo silloin minulla oli kavereita, joiden vanhemmille harrastaminen oli tärkeämpää kuin lapsilleen. Sitä oli jotenkin absurdia seurata vierestä, kun omat vanhemmat kyllä kustansivat, kannustivat ja kuskasivat, mutta eivät koskaan asettaneet mitään paineita. Sain kokeilla rajojani loppuun saakka ja todeta, että omat lahjat eivät riittäneet huipulle. Elämä jatkui.

Nyt oma lapsi on alakouluikäinen. Harrasti päiväkoti-iässä uimakoulua ja jumppaa, koska niistä oppi tärkeitä liikunnan perustaitoja. Odotimme, että hän itse osoittaa kiinnostusta jotain harrastusta kohtaan. Ennen ekaa luokkaa keksi harrastuksen, joka kiinnostaa. Se oli täysin eri kuin olin koskaan itse harrastanut ja rehellisesti en olisi edes keksinyt ehdottaa tätä itse. Reilussa parissa vuodessa kuvaan ovat astuneet lapsen toiveesta kilpaileminen, monet treenit viikossa ja yksityisopetus valmentajan kanssa. Näillä mennään niin kauan kuin lapsi tahtoo.

Mutta tuo mainitsemasi ilmiö on kyllä nähtävissä sekä lapsen joissain harrastuskavereissa että monissa oman lähipiirini vanhemmissa. Oma siskoni on ollut lapsensa syntymästä saakka vakuuttunut, että tästä tulee jalkapalloilija. Se oli siskoni unelma, mutta hänellä jouduttiin leikkaamaan molemmat polvet. Yksi ystävä taas on tehnyt lapsistaan uimareita suurin piirtein synnäriltä päästyään. Kolmas tuttu äiti pohti jo päiväkoti-ikäisen kanssa, että mihin lajiin hänen lapsen ominaisuudet olisivat parhaat, että voisi menestyä. Sanallakaan kukaan näistä ei ole koskaan maininnut, että mitähän lapset itse mahtavat haluta.

Osaatko sanoa, onko se luokkakysymys ja jos, niin missä määrin, että lapsista halutaan nimenomaan sen harrastuksen kautta menestyjiä? Ja useinhan kysymys on nimenomaan urheiluharrastuksesta.

Esim. aika harva varmaan nykymaailmassa tähtää lapsestaan shakkimestaria.

Mietin sitä, että miksi se harrastus on niin tärkeä - miksi ei koulunkäynti ja ns. akateemiset taidot? Monipuolinen kielitaito, hyvä matematiikan osaaminen, ymmärrys luonnontieteistä ja tietenkin historiasta ja yhteiskunnasta.

Eivätkö nykyvanhemmat pidä näitä peruskoulun (ja sitten lukion) tarjoamia yleissivistäviä opintoja lainkaan tärkeinä - että lasten tulisi loistaa ja menestyä niissä?

Vai onko niin, että iso osa ongelmasta on juuri tuo, että noita 2000 vuotta pinnalla olleita tärkeitä taitoja ei pidetä enää minään? Vain ns. yläluokka ja akateemiset vanhemmat ymmärtävät sivistyksen merkityksen?

Ja ei, tarkoitus ei ole luoda kiilaa bodarin ja lukutoukan (ja näiden periytyvyyksien) välille vaan mietin sitä, onko tilanne se, että keskiluokan porukka pitää urheilumenestystä jotenkin tärkeämpänä kuin koulumenestystä? Jos näin, se voisi selittää koululaisten osaamisen laskua - jos isommat paukut laitetaan lasten harrastuksiin kuin koulunkäyntiin, siis sillä keskinkertaisella osalla koululuokasta - ja kertoo myös siitä, että viime kädessä ne vaikka hyvää palkkaa tienaavat keskiluokkaiset ovat henkisesti pikemminkin duunareita. Aikoinaan kaikissa maissa nimenomaan työväenluokkaiset pyrkivät ylöspäin urheilun avulla. Ollaanko Suomessakin palattu siihen?

Eihän harrastuksiin panostaminen ole mitenkään pois koulun käynnistä. Päinvastoin. Jos on jotain järjellistä ja mielekästä tekemistä koulun vastapainoksi, niin se vain tukee opiskelua ja itsetuntoa.

Mikä mielestäsi sitten on ihan vapaan vapaa-ajan merkitys? Tarvitseeko lapsi/nuori sellaista?

Tottakai tarvitsee. Pointtini on, ettei elämä voi olla pelkkää suorittamista ja koulunkäyntiä. Lapsuus on vain kerran.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mulla on vanhemmat, jotka laittoivat joka päivä harrastamaan ohjatusti. Harrastukset olivat kyllä kiinnostavia, mutta muuten tämä johti lähinnä siihen että kavereita ei ollut.

Ei sellainen ohjattu ympäristö ole otollinen luontevalle ystävyydelle. Lapset tarvitsevat myöa rentoa laiskottelua, leikkiä peliä, lapsena olemista. Nuoret tarvitsevat sitä ostarilla notkumista.

Ei elämä saa olla suoritusta liian nuorena, ei se tiettyyn piiriin pääseminen ole sen arvoista.

Joka ikinen vanhempieni kaverin lapsi, joka oli tarpeeksi hieno leikkimään kanssamme, on jossain vaiheessa saanut pahan burniksen. Myös minä ja sisarukseni.

Oisko sen nyt niin paha jos olisin onnellinen ja ystäviini olisi kuulunut joku normaali lapsi?

Selväähän on, että moni asia jonka vanhemmat väittävät olevan lapsensa parhaaksi, onkin oikeastaan vanhempien egon parhaaksi.

Lapselle on parasta olla lapsi ja löytää kavereita, jotka ovat reiluja ja kivoja. Lisäksi aikuisten huomiota ja mukavaa yhdessäoloa. Ei siinä ohjattuja harrastuksia välttämättä tarvi mihinkään.

Olen sivusta seurannut, että usein ne lasten harrastukset hankitaan vanhemman omien lapsuusaikaisten toiveiden mukaan. Jos äiti itse olisi lapsena halunnut harrastaa balettia tai soittaa pianoa muttei voinut, niin mamman lapsi harrastaa. Jos isä ei saanut pelata lätkää tai soittaa rumpuja, niin pojan pitää harrastaa, ei mukinoita.

Usein vanhemmat itse vouhottavat/leuhkivat lapsensa harrastuksilla niin kentän laidalla kuin työkavereilleenkin. Se on statusjuttu, että meidän Valo-Volmiira on frisbeenheiton Suomen edustusjoukkueessa ja niillä on peli Kalambakassa. Vaikkei sillä oikeasti ole mitään väliä tässä maailmankaikkeudessa.

Lapsi on siis vanhemman oman kunnianhimon elävä jatke.

Miksei kysytä siltä lapselta, mitä hän haluaa? Eipä ihme, että tässä kilpailuyhteiskunnassa iskee burn out jo lukiolaisille eikä elämä maistu ja ahdistaa niin vtusti.

Tämä ilmiö on ollut olemassa jo kauan. Urheilin omassa lapsuudessani ja jo silloin minulla oli kavereita, joiden vanhemmille harrastaminen oli tärkeämpää kuin lapsilleen. Sitä oli jotenkin absurdia seurata vierestä, kun omat vanhemmat kyllä kustansivat, kannustivat ja kuskasivat, mutta eivät koskaan asettaneet mitään paineita. Sain kokeilla rajojani loppuun saakka ja todeta, että omat lahjat eivät riittäneet huipulle. Elämä jatkui.

Nyt oma lapsi on alakouluikäinen. Harrasti päiväkoti-iässä uimakoulua ja jumppaa, koska niistä oppi tärkeitä liikunnan perustaitoja. Odotimme, että hän itse osoittaa kiinnostusta jotain harrastusta kohtaan. Ennen ekaa luokkaa keksi harrastuksen, joka kiinnostaa. Se oli täysin eri kuin olin koskaan itse harrastanut ja rehellisesti en olisi edes keksinyt ehdottaa tätä itse. Reilussa parissa vuodessa kuvaan ovat astuneet lapsen toiveesta kilpaileminen, monet treenit viikossa ja yksityisopetus valmentajan kanssa. Näillä mennään niin kauan kuin lapsi tahtoo.

Mutta tuo mainitsemasi ilmiö on kyllä nähtävissä sekä lapsen joissain harrastuskavereissa että monissa oman lähipiirini vanhemmissa. Oma siskoni on ollut lapsensa syntymästä saakka vakuuttunut, että tästä tulee jalkapalloilija. Se oli siskoni unelma, mutta hänellä jouduttiin leikkaamaan molemmat polvet. Yksi ystävä taas on tehnyt lapsistaan uimareita suurin piirtein synnäriltä päästyään. Kolmas tuttu äiti pohti jo päiväkoti-ikäisen kanssa, että mihin lajiin hänen lapsen ominaisuudet olisivat parhaat, että voisi menestyä. Sanallakaan kukaan näistä ei ole koskaan maininnut, että mitähän lapset itse mahtavat haluta.

Osaatko sanoa, onko se luokkakysymys ja jos, niin missä määrin, että lapsista halutaan nimenomaan sen harrastuksen kautta menestyjiä? Ja useinhan kysymys on nimenomaan urheiluharrastuksesta.

Esim. aika harva varmaan nykymaailmassa tähtää lapsestaan shakkimestaria.

Mietin sitä, että miksi se harrastus on niin tärkeä - miksi ei koulunkäynti ja ns. akateemiset taidot? Monipuolinen kielitaito, hyvä matematiikan osaaminen, ymmärrys luonnontieteistä ja tietenkin historiasta ja yhteiskunnasta.

Eivätkö nykyvanhemmat pidä näitä peruskoulun (ja sitten lukion) tarjoamia yleissivistäviä opintoja lainkaan tärkeinä - että lasten tulisi loistaa ja menestyä niissä?

Vai onko niin, että iso osa ongelmasta on juuri tuo, että noita 2000 vuotta pinnalla olleita tärkeitä taitoja ei pidetä enää minään? Vain ns. yläluokka ja akateemiset vanhemmat ymmärtävät sivistyksen merkityksen?

Ja ei, tarkoitus ei ole luoda kiilaa bodarin ja lukutoukan (ja näiden periytyvyyksien) välille vaan mietin sitä, onko tilanne se, että keskiluokan porukka pitää urheilumenestystä jotenkin tärkeämpänä kuin koulumenestystä? Jos näin, se voisi selittää koululaisten osaamisen laskua - jos isommat paukut laitetaan lasten harrastuksiin kuin koulunkäyntiin, siis sillä keskinkertaisella osalla koululuokasta - ja kertoo myös siitä, että viime kädessä ne vaikka hyvää palkkaa tienaavat keskiluokkaiset ovat henkisesti pikemminkin duunareita. Aikoinaan kaikissa maissa nimenomaan työväenluokkaiset pyrkivät ylöspäin urheilun avulla. Ollaanko Suomessakin palattu siihen?

Eihän harrastuksiin panostaminen ole mitenkään pois koulun käynnistä. Päinvastoin. Jos on jotain järjellistä ja mielekästä tekemistä koulun vastapainoksi, niin se vain tukee opiskelua ja itsetuntoa.

Mikä mielestäsi sitten on ihan vapaan vapaa-ajan merkitys? Tarvitseeko lapsi/nuori sellaista?

Tottakai tarvitsee. Pointtini on, ettei elämä voi olla pelkkää suorittamista ja koulunkäyntiä. Lapsuus on vain kerran.

Miksi miellät harrastamisen suorittamiseksi?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mulla on vanhemmat, jotka laittoivat joka päivä harrastamaan ohjatusti. Harrastukset olivat kyllä kiinnostavia, mutta muuten tämä johti lähinnä siihen että kavereita ei ollut.

Ei sellainen ohjattu ympäristö ole otollinen luontevalle ystävyydelle. Lapset tarvitsevat myöa rentoa laiskottelua, leikkiä peliä, lapsena olemista. Nuoret tarvitsevat sitä ostarilla notkumista.

Ei elämä saa olla suoritusta liian nuorena, ei se tiettyyn piiriin pääseminen ole sen arvoista.

Joka ikinen vanhempieni kaverin lapsi, joka oli tarpeeksi hieno leikkimään kanssamme, on jossain vaiheessa saanut pahan burniksen. Myös minä ja sisarukseni.

Oisko sen nyt niin paha jos olisin onnellinen ja ystäviini olisi kuulunut joku normaali lapsi?

Selväähän on, että moni asia jonka vanhemmat väittävät olevan lapsensa parhaaksi, onkin oikeastaan vanhempien egon parhaaksi.

Lapselle on parasta olla lapsi ja löytää kavereita, jotka ovat reiluja ja kivoja. Lisäksi aikuisten huomiota ja mukavaa yhdessäoloa. Ei siinä ohjattuja harrastuksia välttämättä tarvi mihinkään.

Olen sivusta seurannut, että usein ne lasten harrastukset hankitaan vanhemman omien lapsuusaikaisten toiveiden mukaan. Jos äiti itse olisi lapsena halunnut harrastaa balettia tai soittaa pianoa muttei voinut, niin mamman lapsi harrastaa. Jos isä ei saanut pelata lätkää tai soittaa rumpuja, niin pojan pitää harrastaa, ei mukinoita.

Usein vanhemmat itse vouhottavat/leuhkivat lapsensa harrastuksilla niin kentän laidalla kuin työkavereilleenkin. Se on statusjuttu, että meidän Valo-Volmiira on frisbeenheiton Suomen edustusjoukkueessa ja niillä on peli Kalambakassa. Vaikkei sillä oikeasti ole mitään väliä tässä maailmankaikkeudessa.

Lapsi on siis vanhemman oman kunnianhimon elävä jatke.

Miksei kysytä siltä lapselta, mitä hän haluaa? Eipä ihme, että tässä kilpailuyhteiskunnassa iskee burn out jo lukiolaisille eikä elämä maistu ja ahdistaa niin vtusti.

Tämä ilmiö on ollut olemassa jo kauan. Urheilin omassa lapsuudessani ja jo silloin minulla oli kavereita, joiden vanhemmille harrastaminen oli tärkeämpää kuin lapsilleen. Sitä oli jotenkin absurdia seurata vierestä, kun omat vanhemmat kyllä kustansivat, kannustivat ja kuskasivat, mutta eivät koskaan asettaneet mitään paineita. Sain kokeilla rajojani loppuun saakka ja todeta, että omat lahjat eivät riittäneet huipulle. Elämä jatkui.

Nyt oma lapsi on alakouluikäinen. Harrasti päiväkoti-iässä uimakoulua ja jumppaa, koska niistä oppi tärkeitä liikunnan perustaitoja. Odotimme, että hän itse osoittaa kiinnostusta jotain harrastusta kohtaan. Ennen ekaa luokkaa keksi harrastuksen, joka kiinnostaa. Se oli täysin eri kuin olin koskaan itse harrastanut ja rehellisesti en olisi edes keksinyt ehdottaa tätä itse. Reilussa parissa vuodessa kuvaan ovat astuneet lapsen toiveesta kilpaileminen, monet treenit viikossa ja yksityisopetus valmentajan kanssa. Näillä mennään niin kauan kuin lapsi tahtoo.

Mutta tuo mainitsemasi ilmiö on kyllä nähtävissä sekä lapsen joissain harrastuskavereissa että monissa oman lähipiirini vanhemmissa. Oma siskoni on ollut lapsensa syntymästä saakka vakuuttunut, että tästä tulee jalkapalloilija. Se oli siskoni unelma, mutta hänellä jouduttiin leikkaamaan molemmat polvet. Yksi ystävä taas on tehnyt lapsistaan uimareita suurin piirtein synnäriltä päästyään. Kolmas tuttu äiti pohti jo päiväkoti-ikäisen kanssa, että mihin lajiin hänen lapsen ominaisuudet olisivat parhaat, että voisi menestyä. Sanallakaan kukaan näistä ei ole koskaan maininnut, että mitähän lapset itse mahtavat haluta.

Osaatko sanoa, onko se luokkakysymys ja jos, niin missä määrin, että lapsista halutaan nimenomaan sen harrastuksen kautta menestyjiä? Ja useinhan kysymys on nimenomaan urheiluharrastuksesta.

Esim. aika harva varmaan nykymaailmassa tähtää lapsestaan shakkimestaria.

Mietin sitä, että miksi se harrastus on niin tärkeä - miksi ei koulunkäynti ja ns. akateemiset taidot? Monipuolinen kielitaito, hyvä matematiikan osaaminen, ymmärrys luonnontieteistä ja tietenkin historiasta ja yhteiskunnasta.

Eivätkö nykyvanhemmat pidä näitä peruskoulun (ja sitten lukion) tarjoamia yleissivistäviä opintoja lainkaan tärkeinä - että lasten tulisi loistaa ja menestyä niissä?

Vai onko niin, että iso osa ongelmasta on juuri tuo, että noita 2000 vuotta pinnalla olleita tärkeitä taitoja ei pidetä enää minään? Vain ns. yläluokka ja akateemiset vanhemmat ymmärtävät sivistyksen merkityksen?

Ja ei, tarkoitus ei ole luoda kiilaa bodarin ja lukutoukan (ja näiden periytyvyyksien) välille vaan mietin sitä, onko tilanne se, että keskiluokan porukka pitää urheilumenestystä jotenkin tärkeämpänä kuin koulumenestystä? Jos näin, se voisi selittää koululaisten osaamisen laskua - jos isommat paukut laitetaan lasten harrastuksiin kuin koulunkäyntiin, siis sillä keskinkertaisella osalla koululuokasta - ja kertoo myös siitä, että viime kädessä ne vaikka hyvää palkkaa tienaavat keskiluokkaiset ovat henkisesti pikemminkin duunareita. Aikoinaan kaikissa maissa nimenomaan työväenluokkaiset pyrkivät ylöspäin urheilun avulla. Ollaanko Suomessakin palattu siihen?

Eihän harrastuksiin panostaminen ole mitenkään pois koulun käynnistä. Päinvastoin. Jos on jotain järjellistä ja mielekästä tekemistä koulun vastapainoksi, niin se vain tukee opiskelua ja itsetuntoa.

Mikä mielestäsi sitten on ihan vapaan vapaa-ajan merkitys? Tarvitseeko lapsi/nuori sellaista?

Sehän on mitä sillä vapaa-ajalla tekee. Jos se on pelkkää ruutuaikaa, joka syö aivosoluja ja tuhoaa keskittymiskykyä ja sosiaalisia suhteita, niin sitä toki mahdollisimman vähän. Jos se vapaa-aika on kaverin kanssa leikkimistä kaverin luona tai kunnon kirjan lukemista, niin sehän on ihan ok. Fakta on, että nykylapset imeytyvät siihen ruutuun kunnesa ruutu täyttää vapaa-ajan ja vanhemman on pakko käyttää paljonkin keinoja saadakseen sinne vapaa-aikaan muutakin.

Ruutujen demonisointi on turhaa. Se nyt vaan on ajan ilmiö.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mulla on vanhemmat, jotka laittoivat joka päivä harrastamaan ohjatusti. Harrastukset olivat kyllä kiinnostavia, mutta muuten tämä johti lähinnä siihen että kavereita ei ollut.

Ei sellainen ohjattu ympäristö ole otollinen luontevalle ystävyydelle. Lapset tarvitsevat myöa rentoa laiskottelua, leikkiä peliä, lapsena olemista. Nuoret tarvitsevat sitä ostarilla notkumista.

Ei elämä saa olla suoritusta liian nuorena, ei se tiettyyn piiriin pääseminen ole sen arvoista.

Joka ikinen vanhempieni kaverin lapsi, joka oli tarpeeksi hieno leikkimään kanssamme, on jossain vaiheessa saanut pahan burniksen. Myös minä ja sisarukseni.

Oisko sen nyt niin paha jos olisin onnellinen ja ystäviini olisi kuulunut joku normaali lapsi?

Selväähän on, että moni asia jonka vanhemmat väittävät olevan lapsensa parhaaksi, onkin oikeastaan vanhempien egon parhaaksi.

Lapselle on parasta olla lapsi ja löytää kavereita, jotka ovat reiluja ja kivoja. Lisäksi aikuisten huomiota ja mukavaa yhdessäoloa. Ei siinä ohjattuja harrastuksia välttämättä tarvi mihinkään.

Olen sivusta seurannut, että usein ne lasten harrastukset hankitaan vanhemman omien lapsuusaikaisten toiveiden mukaan. Jos äiti itse olisi lapsena halunnut harrastaa balettia tai soittaa pianoa muttei voinut, niin mamman lapsi harrastaa. Jos isä ei saanut pelata lätkää tai soittaa rumpuja, niin pojan pitää harrastaa, ei mukinoita.

Usein vanhemmat itse vouhottavat/leuhkivat lapsensa harrastuksilla niin kentän laidalla kuin työkavereilleenkin. Se on statusjuttu, että meidän Valo-Volmiira on frisbeenheiton Suomen edustusjoukkueessa ja niillä on peli Kalambakassa. Vaikkei sillä oikeasti ole mitään väliä tässä maailmankaikkeudessa.

Lapsi on siis vanhemman oman kunnianhimon elävä jatke.

Miksei kysytä siltä lapselta, mitä hän haluaa? Eipä ihme, että tässä kilpailuyhteiskunnassa iskee burn out jo lukiolaisille eikä elämä maistu ja ahdistaa niin vtusti.

Tämä ilmiö on ollut olemassa jo kauan. Urheilin omassa lapsuudessani ja jo silloin minulla oli kavereita, joiden vanhemmille harrastaminen oli tärkeämpää kuin lapsilleen. Sitä oli jotenkin absurdia seurata vierestä, kun omat vanhemmat kyllä kustansivat, kannustivat ja kuskasivat, mutta eivät koskaan asettaneet mitään paineita. Sain kokeilla rajojani loppuun saakka ja todeta, että omat lahjat eivät riittäneet huipulle. Elämä jatkui.

Nyt oma lapsi on alakouluikäinen. Harrasti päiväkoti-iässä uimakoulua ja jumppaa, koska niistä oppi tärkeitä liikunnan perustaitoja. Odotimme, että hän itse osoittaa kiinnostusta jotain harrastusta kohtaan. Ennen ekaa luokkaa keksi harrastuksen, joka kiinnostaa. Se oli täysin eri kuin olin koskaan itse harrastanut ja rehellisesti en olisi edes keksinyt ehdottaa tätä itse. Reilussa parissa vuodessa kuvaan ovat astuneet lapsen toiveesta kilpaileminen, monet treenit viikossa ja yksityisopetus valmentajan kanssa. Näillä mennään niin kauan kuin lapsi tahtoo.

Mutta tuo mainitsemasi ilmiö on kyllä nähtävissä sekä lapsen joissain harrastuskavereissa että monissa oman lähipiirini vanhemmissa. Oma siskoni on ollut lapsensa syntymästä saakka vakuuttunut, että tästä tulee jalkapalloilija. Se oli siskoni unelma, mutta hänellä jouduttiin leikkaamaan molemmat polvet. Yksi ystävä taas on tehnyt lapsistaan uimareita suurin piirtein synnäriltä päästyään. Kolmas tuttu äiti pohti jo päiväkoti-ikäisen kanssa, että mihin lajiin hänen lapsen ominaisuudet olisivat parhaat, että voisi menestyä. Sanallakaan kukaan näistä ei ole koskaan maininnut, että mitähän lapset itse mahtavat haluta.

Osaatko sanoa, onko se luokkakysymys ja jos, niin missä määrin, että lapsista halutaan nimenomaan sen harrastuksen kautta menestyjiä? Ja useinhan kysymys on nimenomaan urheiluharrastuksesta.

Esim. aika harva varmaan nykymaailmassa tähtää lapsestaan shakkimestaria.

Mietin sitä, että miksi se harrastus on niin tärkeä - miksi ei koulunkäynti ja ns. akateemiset taidot? Monipuolinen kielitaito, hyvä matematiikan osaaminen, ymmärrys luonnontieteistä ja tietenkin historiasta ja yhteiskunnasta.

Eivätkö nykyvanhemmat pidä näitä peruskoulun (ja sitten lukion) tarjoamia yleissivistäviä opintoja lainkaan tärkeinä - että lasten tulisi loistaa ja menestyä niissä?

Vai onko niin, että iso osa ongelmasta on juuri tuo, että noita 2000 vuotta pinnalla olleita tärkeitä taitoja ei pidetä enää minään? Vain ns. yläluokka ja akateemiset vanhemmat ymmärtävät sivistyksen merkityksen?

Ja ei, tarkoitus ei ole luoda kiilaa bodarin ja lukutoukan (ja näiden periytyvyyksien) välille vaan mietin sitä, onko tilanne se, että keskiluokan porukka pitää urheilumenestystä jotenkin tärkeämpänä kuin koulumenestystä? Jos näin, se voisi selittää koululaisten osaamisen laskua - jos isommat paukut laitetaan lasten harrastuksiin kuin koulunkäyntiin, siis sillä keskinkertaisella osalla koululuokasta - ja kertoo myös siitä, että viime kädessä ne vaikka hyvää palkkaa tienaavat keskiluokkaiset ovat henkisesti pikemminkin duunareita. Aikoinaan kaikissa maissa nimenomaan työväenluokkaiset pyrkivät ylöspäin urheilun avulla. Ollaanko Suomessakin palattu siihen?

Eihän harrastuksiin panostaminen ole mitenkään pois koulun käynnistä. Päinvastoin. Jos on jotain järjellistä ja mielekästä tekemistä koulun vastapainoksi, niin se vain tukee opiskelua ja itsetuntoa.

Mikä mielestäsi sitten on ihan vapaan vapaa-ajan merkitys? Tarvitseeko lapsi/nuori sellaista?

Sehän on mitä sillä vapaa-ajalla tekee. Jos se on pelkkää ruutuaikaa, joka syö aivosoluja ja tuhoaa keskittymiskykyä ja sosiaalisia suhteita, niin sitä toki mahdollisimman vähän. Jos se vapaa-aika on kaverin kanssa leikkimistä kaverin luona tai kunnon kirjan lukemista, niin sehän on ihan ok. Fakta on, että nykylapset imeytyvät siihen ruutuun kunnesa ruutu täyttää vapaa-ajan ja vanhemman on pakko käyttää paljonkin keinoja saadakseen sinne vapaa-aikaan muutakin.

Ruutujen demonisointi on turhaa. Se nyt vaan on ajan ilmiö.

Tietäisit miten monta perhettä olen tavannut, jossa on ajateltu noin. Monesti perässä tulee isä, joka tohisee miten itsekin on oppinut englantia peleistä. Ja ongelmana on 13 -vuotias, jota ei enää saa kouluun, kun on ruudulla 24/7 ja vuorokausirytmi sekaisin, ruokavalio kaventunut ja koko habitus mennyt kelmeäksi ja heikkoon kuntoon, kun uloskaan ei ole enää päästy. Mutta äidilleen saa vedettyä turpaan, jos ruutua yrittää ottaa. Yksikään näistä perheistä ei ole ylempää keskiluokkaa. t: lasun sossu

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mulla on vanhemmat, jotka laittoivat joka päivä harrastamaan ohjatusti. Harrastukset olivat kyllä kiinnostavia, mutta muuten tämä johti lähinnä siihen että kavereita ei ollut.

Ei sellainen ohjattu ympäristö ole otollinen luontevalle ystävyydelle. Lapset tarvitsevat myöa rentoa laiskottelua, leikkiä peliä, lapsena olemista. Nuoret tarvitsevat sitä ostarilla notkumista.

Ei elämä saa olla suoritusta liian nuorena, ei se tiettyyn piiriin pääseminen ole sen arvoista.

Joka ikinen vanhempieni kaverin lapsi, joka oli tarpeeksi hieno leikkimään kanssamme, on jossain vaiheessa saanut pahan burniksen. Myös minä ja sisarukseni.

Oisko sen nyt niin paha jos olisin onnellinen ja ystäviini olisi kuulunut joku normaali lapsi?

Selväähän on, että moni asia jonka vanhemmat väittävät olevan lapsensa parhaaksi, onkin oikeastaan vanhempien egon parhaaksi.

Lapselle on parasta olla lapsi ja löytää kavereita, jotka ovat reiluja ja kivoja. Lisäksi aikuisten huomiota ja mukavaa yhdessäoloa. Ei siinä ohjattuja harrastuksia välttämättä tarvi mihinkään.

Olen sivusta seurannut, että usein ne lasten harrastukset hankitaan vanhemman omien lapsuusaikaisten toiveiden mukaan. Jos äiti itse olisi lapsena halunnut harrastaa balettia tai soittaa pianoa muttei voinut, niin mamman lapsi harrastaa. Jos isä ei saanut pelata lätkää tai soittaa rumpuja, niin pojan pitää harrastaa, ei mukinoita.

Usein vanhemmat itse vouhottavat/leuhkivat lapsensa harrastuksilla niin kentän laidalla kuin työkavereilleenkin. Se on statusjuttu, että meidän Valo-Volmiira on frisbeenheiton Suomen edustusjoukkueessa ja niillä on peli Kalambakassa. Vaikkei sillä oikeasti ole mitään väliä tässä maailmankaikkeudessa.

Lapsi on siis vanhemman oman kunnianhimon elävä jatke.

Miksei kysytä siltä lapselta, mitä hän haluaa? Eipä ihme, että tässä kilpailuyhteiskunnassa iskee burn out jo lukiolaisille eikä elämä maistu ja ahdistaa niin vtusti.

Tämä ilmiö on ollut olemassa jo kauan. Urheilin omassa lapsuudessani ja jo silloin minulla oli kavereita, joiden vanhemmille harrastaminen oli tärkeämpää kuin lapsilleen. Sitä oli jotenkin absurdia seurata vierestä, kun omat vanhemmat kyllä kustansivat, kannustivat ja kuskasivat, mutta eivät koskaan asettaneet mitään paineita. Sain kokeilla rajojani loppuun saakka ja todeta, että omat lahjat eivät riittäneet huipulle. Elämä jatkui.

Nyt oma lapsi on alakouluikäinen. Harrasti päiväkoti-iässä uimakoulua ja jumppaa, koska niistä oppi tärkeitä liikunnan perustaitoja. Odotimme, että hän itse osoittaa kiinnostusta jotain harrastusta kohtaan. Ennen ekaa luokkaa keksi harrastuksen, joka kiinnostaa. Se oli täysin eri kuin olin koskaan itse harrastanut ja rehellisesti en olisi edes keksinyt ehdottaa tätä itse. Reilussa parissa vuodessa kuvaan ovat astuneet lapsen toiveesta kilpaileminen, monet treenit viikossa ja yksityisopetus valmentajan kanssa. Näillä mennään niin kauan kuin lapsi tahtoo.

Mutta tuo mainitsemasi ilmiö on kyllä nähtävissä sekä lapsen joissain harrastuskavereissa että monissa oman lähipiirini vanhemmissa. Oma siskoni on ollut lapsensa syntymästä saakka vakuuttunut, että tästä tulee jalkapalloilija. Se oli siskoni unelma, mutta hänellä jouduttiin leikkaamaan molemmat polvet. Yksi ystävä taas on tehnyt lapsistaan uimareita suurin piirtein synnäriltä päästyään. Kolmas tuttu äiti pohti jo päiväkoti-ikäisen kanssa, että mihin lajiin hänen lapsen ominaisuudet olisivat parhaat, että voisi menestyä. Sanallakaan kukaan näistä ei ole koskaan maininnut, että mitähän lapset itse mahtavat haluta.

Osaatko sanoa, onko se luokkakysymys ja jos, niin missä määrin, että lapsista halutaan nimenomaan sen harrastuksen kautta menestyjiä? Ja useinhan kysymys on nimenomaan urheiluharrastuksesta.

Esim. aika harva varmaan nykymaailmassa tähtää lapsestaan shakkimestaria.

Mietin sitä, että miksi se harrastus on niin tärkeä - miksi ei koulunkäynti ja ns. akateemiset taidot? Monipuolinen kielitaito, hyvä matematiikan osaaminen, ymmärrys luonnontieteistä ja tietenkin historiasta ja yhteiskunnasta.

Eivätkö nykyvanhemmat pidä näitä peruskoulun (ja sitten lukion) tarjoamia yleissivistäviä opintoja lainkaan tärkeinä - että lasten tulisi loistaa ja menestyä niissä?

Vai onko niin, että iso osa ongelmasta on juuri tuo, että noita 2000 vuotta pinnalla olleita tärkeitä taitoja ei pidetä enää minään? Vain ns. yläluokka ja akateemiset vanhemmat ymmärtävät sivistyksen merkityksen?

Ja ei, tarkoitus ei ole luoda kiilaa bodarin ja lukutoukan (ja näiden periytyvyyksien) välille vaan mietin sitä, onko tilanne se, että keskiluokan porukka pitää urheilumenestystä jotenkin tärkeämpänä kuin koulumenestystä? Jos näin, se voisi selittää koululaisten osaamisen laskua - jos isommat paukut laitetaan lasten harrastuksiin kuin koulunkäyntiin, siis sillä keskinkertaisella osalla koululuokasta - ja kertoo myös siitä, että viime kädessä ne vaikka hyvää palkkaa tienaavat keskiluokkaiset ovat henkisesti pikemminkin duunareita. Aikoinaan kaikissa maissa nimenomaan työväenluokkaiset pyrkivät ylöspäin urheilun avulla. Ollaanko Suomessakin palattu siihen?

Eihän harrastuksiin panostaminen ole mitenkään pois koulun käynnistä. Päinvastoin. Jos on jotain järjellistä ja mielekästä tekemistä koulun vastapainoksi, niin se vain tukee opiskelua ja itsetuntoa.

Mikä mielestäsi sitten on ihan vapaan vapaa-ajan merkitys? Tarvitseeko lapsi/nuori sellaista?

Ei harrastukset tarkoita etteikö lapsilla/nuorilla olisi vapaa-aikaa. Voi jeesus tätä vänkytystä.

Tarkoittaa, jos harrastuksiin mennään päivittäin suoraan tai lähes suoraan koulusta ja niistä palataan myöhään. Sellaisia lapsia nimittäin on.

Silloin jää se kavereiden kanssa vapaasti oleminen vähille tai ihan vaan omissa ajatuksissa lepäily.

En usko, että kukaan tässä tarkoittaa ettei olisi hyvästä, jos parina päivänä viikossa harrastaa mieluista harrastusta. Toisena ääripäänä meillä vaan täydelle harrastamattomuudelle on se päivittäinen harrastaminen pitkine treenimatkoineen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mulla on vanhemmat, jotka laittoivat joka päivä harrastamaan ohjatusti. Harrastukset olivat kyllä kiinnostavia, mutta muuten tämä johti lähinnä siihen että kavereita ei ollut.

Ei sellainen ohjattu ympäristö ole otollinen luontevalle ystävyydelle. Lapset tarvitsevat myöa rentoa laiskottelua, leikkiä peliä, lapsena olemista. Nuoret tarvitsevat sitä ostarilla notkumista.

Ei elämä saa olla suoritusta liian nuorena, ei se tiettyyn piiriin pääseminen ole sen arvoista.

Joka ikinen vanhempieni kaverin lapsi, joka oli tarpeeksi hieno leikkimään kanssamme, on jossain vaiheessa saanut pahan burniksen. Myös minä ja sisarukseni.

Oisko sen nyt niin paha jos olisin onnellinen ja ystäviini olisi kuulunut joku normaali lapsi?

Selväähän on, että moni asia jonka vanhemmat väittävät olevan lapsensa parhaaksi, onkin oikeastaan vanhempien egon parhaaksi.

Lapselle on parasta olla lapsi ja löytää kavereita, jotka ovat reiluja ja kivoja. Lisäksi aikuisten huomiota ja mukavaa yhdessäoloa. Ei siinä ohjattuja harrastuksia välttämättä tarvi mihinkään.

Olen sivusta seurannut, että usein ne lasten harrastukset hankitaan vanhemman omien lapsuusaikaisten toiveiden mukaan. Jos äiti itse olisi lapsena halunnut harrastaa balettia tai soittaa pianoa muttei voinut, niin mamman lapsi harrastaa. Jos isä ei saanut pelata lätkää tai soittaa rumpuja, niin pojan pitää harrastaa, ei mukinoita.

Usein vanhemmat itse vouhottavat/leuhkivat lapsensa harrastuksilla niin kentän laidalla kuin työkavereilleenkin. Se on statusjuttu, että meidän Valo-Volmiira on frisbeenheiton Suomen edustusjoukkueessa ja niillä on peli Kalambakassa. Vaikkei sillä oikeasti ole mitään väliä tässä maailmankaikkeudessa.

Lapsi on siis vanhemman oman kunnianhimon elävä jatke.

Miksei kysytä siltä lapselta, mitä hän haluaa? Eipä ihme, että tässä kilpailuyhteiskunnassa iskee burn out jo lukiolaisille eikä elämä maistu ja ahdistaa niin vtusti.

Tämä ilmiö on ollut olemassa jo kauan. Urheilin omassa lapsuudessani ja jo silloin minulla oli kavereita, joiden vanhemmille harrastaminen oli tärkeämpää kuin lapsilleen. Sitä oli jotenkin absurdia seurata vierestä, kun omat vanhemmat kyllä kustansivat, kannustivat ja kuskasivat, mutta eivät koskaan asettaneet mitään paineita. Sain kokeilla rajojani loppuun saakka ja todeta, että omat lahjat eivät riittäneet huipulle. Elämä jatkui.

Nyt oma lapsi on alakouluikäinen. Harrasti päiväkoti-iässä uimakoulua ja jumppaa, koska niistä oppi tärkeitä liikunnan perustaitoja. Odotimme, että hän itse osoittaa kiinnostusta jotain harrastusta kohtaan. Ennen ekaa luokkaa keksi harrastuksen, joka kiinnostaa. Se oli täysin eri kuin olin koskaan itse harrastanut ja rehellisesti en olisi edes keksinyt ehdottaa tätä itse. Reilussa parissa vuodessa kuvaan ovat astuneet lapsen toiveesta kilpaileminen, monet treenit viikossa ja yksityisopetus valmentajan kanssa. Näillä mennään niin kauan kuin lapsi tahtoo.

Mutta tuo mainitsemasi ilmiö on kyllä nähtävissä sekä lapsen joissain harrastuskavereissa että monissa oman lähipiirini vanhemmissa. Oma siskoni on ollut lapsensa syntymästä saakka vakuuttunut, että tästä tulee jalkapalloilija. Se oli siskoni unelma, mutta hänellä jouduttiin leikkaamaan molemmat polvet. Yksi ystävä taas on tehnyt lapsistaan uimareita suurin piirtein synnäriltä päästyään. Kolmas tuttu äiti pohti jo päiväkoti-ikäisen kanssa, että mihin lajiin hänen lapsen ominaisuudet olisivat parhaat, että voisi menestyä. Sanallakaan kukaan näistä ei ole koskaan maininnut, että mitähän lapset itse mahtavat haluta.

Osaatko sanoa, onko se luokkakysymys ja jos, niin missä määrin, että lapsista halutaan nimenomaan sen harrastuksen kautta menestyjiä? Ja useinhan kysymys on nimenomaan urheiluharrastuksesta.

Esim. aika harva varmaan nykymaailmassa tähtää lapsestaan shakkimestaria.

Mietin sitä, että miksi se harrastus on niin tärkeä - miksi ei koulunkäynti ja ns. akateemiset taidot? Monipuolinen kielitaito, hyvä matematiikan osaaminen, ymmärrys luonnontieteistä ja tietenkin historiasta ja yhteiskunnasta.

Eivätkö nykyvanhemmat pidä näitä peruskoulun (ja sitten lukion) tarjoamia yleissivistäviä opintoja lainkaan tärkeinä - että lasten tulisi loistaa ja menestyä niissä?

Vai onko niin, että iso osa ongelmasta on juuri tuo, että noita 2000 vuotta pinnalla olleita tärkeitä taitoja ei pidetä enää minään? Vain ns. yläluokka ja akateemiset vanhemmat ymmärtävät sivistyksen merkityksen?

Ja ei, tarkoitus ei ole luoda kiilaa bodarin ja lukutoukan (ja näiden periytyvyyksien) välille vaan mietin sitä, onko tilanne se, että keskiluokan porukka pitää urheilumenestystä jotenkin tärkeämpänä kuin koulumenestystä? Jos näin, se voisi selittää koululaisten osaamisen laskua - jos isommat paukut laitetaan lasten harrastuksiin kuin koulunkäyntiin, siis sillä keskinkertaisella osalla koululuokasta - ja kertoo myös siitä, että viime kädessä ne vaikka hyvää palkkaa tienaavat keskiluokkaiset ovat henkisesti pikemminkin duunareita. Aikoinaan kaikissa maissa nimenomaan työväenluokkaiset pyrkivät ylöspäin urheilun avulla. Ollaanko Suomessakin palattu siihen?

Eihän harrastuksiin panostaminen ole mitenkään pois koulun käynnistä. Päinvastoin. Jos on jotain järjellistä ja mielekästä tekemistä koulun vastapainoksi, niin se vain tukee opiskelua ja itsetuntoa.

Mikä mielestäsi sitten on ihan vapaan vapaa-ajan merkitys? Tarvitseeko lapsi/nuori sellaista?

Tottakai tarvitsee. Pointtini on, ettei elämä voi olla pelkkää suorittamista ja koulunkäyntiä. Lapsuus on vain kerran.

Miksi miellät harrastamisen suorittamiseksi?

Tavoitteellinen harrastaminen on suorittamista. Vaikka se olisi kuinka mieluisaa, se on silti tiukasti ohjattua tekemistä ja pois esimerkiksi ihan vapaasta kavereiden kanssa olemisesta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mulla on vanhemmat, jotka laittoivat joka päivä harrastamaan ohjatusti. Harrastukset olivat kyllä kiinnostavia, mutta muuten tämä johti lähinnä siihen että kavereita ei ollut.

Ei sellainen ohjattu ympäristö ole otollinen luontevalle ystävyydelle. Lapset tarvitsevat myöa rentoa laiskottelua, leikkiä peliä, lapsena olemista. Nuoret tarvitsevat sitä ostarilla notkumista.

Ei elämä saa olla suoritusta liian nuorena, ei se tiettyyn piiriin pääseminen ole sen arvoista.

Joka ikinen vanhempieni kaverin lapsi, joka oli tarpeeksi hieno leikkimään kanssamme, on jossain vaiheessa saanut pahan burniksen. Myös minä ja sisarukseni.

Oisko sen nyt niin paha jos olisin onnellinen ja ystäviini olisi kuulunut joku normaali lapsi?

Selväähän on, että moni asia jonka vanhemmat väittävät olevan lapsensa parhaaksi, onkin oikeastaan vanhempien egon parhaaksi.

Lapselle on parasta olla lapsi ja löytää kavereita, jotka ovat reiluja ja kivoja. Lisäksi aikuisten huomiota ja mukavaa yhdessäoloa. Ei siinä ohjattuja harrastuksia välttämättä tarvi mihinkään.

Olen sivusta seurannut, että usein ne lasten harrastukset hankitaan vanhemman omien lapsuusaikaisten toiveiden mukaan. Jos äiti itse olisi lapsena halunnut harrastaa balettia tai soittaa pianoa muttei voinut, niin mamman lapsi harrastaa. Jos isä ei saanut pelata lätkää tai soittaa rumpuja, niin pojan pitää harrastaa, ei mukinoita.

Usein vanhemmat itse vouhottavat/leuhkivat lapsensa harrastuksilla niin kentän laidalla kuin työkavereilleenkin. Se on statusjuttu, että meidän Valo-Volmiira on frisbeenheiton Suomen edustusjoukkueessa ja niillä on peli Kalambakassa. Vaikkei sillä oikeasti ole mitään väliä tässä maailmankaikkeudessa.

Lapsi on siis vanhemman oman kunnianhimon elävä jatke.

Miksei kysytä siltä lapselta, mitä hän haluaa? Eipä ihme, että tässä kilpailuyhteiskunnassa iskee burn out jo lukiolaisille eikä elämä maistu ja ahdistaa niin vtusti.

Tämä ilmiö on ollut olemassa jo kauan. Urheilin omassa lapsuudessani ja jo silloin minulla oli kavereita, joiden vanhemmille harrastaminen oli tärkeämpää kuin lapsilleen. Sitä oli jotenkin absurdia seurata vierestä, kun omat vanhemmat kyllä kustansivat, kannustivat ja kuskasivat, mutta eivät koskaan asettaneet mitään paineita. Sain kokeilla rajojani loppuun saakka ja todeta, että omat lahjat eivät riittäneet huipulle. Elämä jatkui.

Nyt oma lapsi on alakouluikäinen. Harrasti päiväkoti-iässä uimakoulua ja jumppaa, koska niistä oppi tärkeitä liikunnan perustaitoja. Odotimme, että hän itse osoittaa kiinnostusta jotain harrastusta kohtaan. Ennen ekaa luokkaa keksi harrastuksen, joka kiinnostaa. Se oli täysin eri kuin olin koskaan itse harrastanut ja rehellisesti en olisi edes keksinyt ehdottaa tätä itse. Reilussa parissa vuodessa kuvaan ovat astuneet lapsen toiveesta kilpaileminen, monet treenit viikossa ja yksityisopetus valmentajan kanssa. Näillä mennään niin kauan kuin lapsi tahtoo.

Mutta tuo mainitsemasi ilmiö on kyllä nähtävissä sekä lapsen joissain harrastuskavereissa että monissa oman lähipiirini vanhemmissa. Oma siskoni on ollut lapsensa syntymästä saakka vakuuttunut, että tästä tulee jalkapalloilija. Se oli siskoni unelma, mutta hänellä jouduttiin leikkaamaan molemmat polvet. Yksi ystävä taas on tehnyt lapsistaan uimareita suurin piirtein synnäriltä päästyään. Kolmas tuttu äiti pohti jo päiväkoti-ikäisen kanssa, että mihin lajiin hänen lapsen ominaisuudet olisivat parhaat, että voisi menestyä. Sanallakaan kukaan näistä ei ole koskaan maininnut, että mitähän lapset itse mahtavat haluta.

Osaatko sanoa, onko se luokkakysymys ja jos, niin missä määrin, että lapsista halutaan nimenomaan sen harrastuksen kautta menestyjiä? Ja useinhan kysymys on nimenomaan urheiluharrastuksesta.

Esim. aika harva varmaan nykymaailmassa tähtää lapsestaan shakkimestaria.

Mietin sitä, että miksi se harrastus on niin tärkeä - miksi ei koulunkäynti ja ns. akateemiset taidot? Monipuolinen kielitaito, hyvä matematiikan osaaminen, ymmärrys luonnontieteistä ja tietenkin historiasta ja yhteiskunnasta.

Eivätkö nykyvanhemmat pidä näitä peruskoulun (ja sitten lukion) tarjoamia yleissivistäviä opintoja lainkaan tärkeinä - että lasten tulisi loistaa ja menestyä niissä?

Vai onko niin, että iso osa ongelmasta on juuri tuo, että noita 2000 vuotta pinnalla olleita tärkeitä taitoja ei pidetä enää minään? Vain ns. yläluokka ja akateemiset vanhemmat ymmärtävät sivistyksen merkityksen?

Ja ei, tarkoitus ei ole luoda kiilaa bodarin ja lukutoukan (ja näiden periytyvyyksien) välille vaan mietin sitä, onko tilanne se, että keskiluokan porukka pitää urheilumenestystä jotenkin tärkeämpänä kuin koulumenestystä? Jos näin, se voisi selittää koululaisten osaamisen laskua - jos isommat paukut laitetaan lasten harrastuksiin kuin koulunkäyntiin, siis sillä keskinkertaisella osalla koululuokasta - ja kertoo myös siitä, että viime kädessä ne vaikka hyvää palkkaa tienaavat keskiluokkaiset ovat henkisesti pikemminkin duunareita. Aikoinaan kaikissa maissa nimenomaan työväenluokkaiset pyrkivät ylöspäin urheilun avulla. Ollaanko Suomessakin palattu siihen?

Eihän harrastuksiin panostaminen ole mitenkään pois koulun käynnistä. Päinvastoin. Jos on jotain järjellistä ja mielekästä tekemistä koulun vastapainoksi, niin se vain tukee opiskelua ja itsetuntoa.

Mikä mielestäsi sitten on ihan vapaan vapaa-ajan merkitys? Tarvitseeko lapsi/nuori sellaista?

Ei harrastukset tarkoita etteikö lapsilla/nuorilla olisi vapaa-aikaa. Voi jeesus tätä vänkytystä.

Tarkoittaa, jos harrastuksiin mennään päivittäin suoraan tai lähes suoraan koulusta ja niistä palataan myöhään. Sellaisia lapsia nimittäin on.

Silloin jää se kavereiden kanssa vapaasti oleminen vähille tai ihan vaan omissa ajatuksissa lepäily.

En usko, että kukaan tässä tarkoittaa ettei olisi hyvästä, jos parina päivänä viikossa harrastaa mieluista harrastusta. Toisena ääripäänä meillä vaan täydelle harrastamattomuudelle on se päivittäinen harrastaminen pitkine treenimatkoineen.

Se että sinä kuvittelet tietäväsi jonkun tuollaisen ei tarkoita että kaikki harrastaminen olisi tuollaista ja että voisit sitten vänkyttää koko ketjun täyteen tuolla kauhistelua.

Ja meilläkin on menty välillä suoraan harrastukseen koulusta. En tiennytkään että sekin on pahasta.

Kaikki ei asu koulun lähellä joten se että siellä iltapäivässä on harrastus on ollut keino olla kuitenkin kaverien kanssa. Ja keino pitää päivä levyenä.

Kuopukseni esim harrasti iltapäivissä kahta harrastusta kello 14-15/15.30. Söi välipalan koulun ja harrastuksen välissä ja kävi vähän ulkoilemassa ja tuli sitten harrastuksen jälkeen työpaikalleni ja sai sitten kyydin kotiin.

Vaihtoehtona olisi ollut mennä yksin kotiin, julkisilla matka olisi kestänyt tunnin, olisi ollut ylsin koko iltapäivän.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mulla on vanhemmat, jotka laittoivat joka päivä harrastamaan ohjatusti. Harrastukset olivat kyllä kiinnostavia, mutta muuten tämä johti lähinnä siihen että kavereita ei ollut.

Ei sellainen ohjattu ympäristö ole otollinen luontevalle ystävyydelle. Lapset tarvitsevat myöa rentoa laiskottelua, leikkiä peliä, lapsena olemista. Nuoret tarvitsevat sitä ostarilla notkumista.

Ei elämä saa olla suoritusta liian nuorena, ei se tiettyyn piiriin pääseminen ole sen arvoista.

Joka ikinen vanhempieni kaverin lapsi, joka oli tarpeeksi hieno leikkimään kanssamme, on jossain vaiheessa saanut pahan burniksen. Myös minä ja sisarukseni.

Oisko sen nyt niin paha jos olisin onnellinen ja ystäviini olisi kuulunut joku normaali lapsi?

Selväähän on, että moni asia jonka vanhemmat väittävät olevan lapsensa parhaaksi, onkin oikeastaan vanhempien egon parhaaksi.

Lapselle on parasta olla lapsi ja löytää kavereita, jotka ovat reiluja ja kivoja. Lisäksi aikuisten huomiota ja mukavaa yhdessäoloa. Ei siinä ohjattuja harrastuksia välttämättä tarvi mihinkään.

Olen sivusta seurannut, että usein ne lasten harrastukset hankitaan vanhemman omien lapsuusaikaisten toiveiden mukaan. Jos äiti itse olisi lapsena halunnut harrastaa balettia tai soittaa pianoa muttei voinut, niin mamman lapsi harrastaa. Jos isä ei saanut pelata lätkää tai soittaa rumpuja, niin pojan pitää harrastaa, ei mukinoita.

Usein vanhemmat itse vouhottavat/leuhkivat lapsensa harrastuksilla niin kentän laidalla kuin työkavereilleenkin. Se on statusjuttu, että meidän Valo-Volmiira on frisbeenheiton Suomen edustusjoukkueessa ja niillä on peli Kalambakassa. Vaikkei sillä oikeasti ole mitään väliä tässä maailmankaikkeudessa.

Lapsi on siis vanhemman oman kunnianhimon elävä jatke.

Miksei kysytä siltä lapselta, mitä hän haluaa? Eipä ihme, että tässä kilpailuyhteiskunnassa iskee burn out jo lukiolaisille eikä elämä maistu ja ahdistaa niin vtusti.

Tämä ilmiö on ollut olemassa jo kauan. Urheilin omassa lapsuudessani ja jo silloin minulla oli kavereita, joiden vanhemmille harrastaminen oli tärkeämpää kuin lapsilleen. Sitä oli jotenkin absurdia seurata vierestä, kun omat vanhemmat kyllä kustansivat, kannustivat ja kuskasivat, mutta eivät koskaan asettaneet mitään paineita. Sain kokeilla rajojani loppuun saakka ja todeta, että omat lahjat eivät riittäneet huipulle. Elämä jatkui.

Nyt oma lapsi on alakouluikäinen. Harrasti päiväkoti-iässä uimakoulua ja jumppaa, koska niistä oppi tärkeitä liikunnan perustaitoja. Odotimme, että hän itse osoittaa kiinnostusta jotain harrastusta kohtaan. Ennen ekaa luokkaa keksi harrastuksen, joka kiinnostaa. Se oli täysin eri kuin olin koskaan itse harrastanut ja rehellisesti en olisi edes keksinyt ehdottaa tätä itse. Reilussa parissa vuodessa kuvaan ovat astuneet lapsen toiveesta kilpaileminen, monet treenit viikossa ja yksityisopetus valmentajan kanssa. Näillä mennään niin kauan kuin lapsi tahtoo.

Mutta tuo mainitsemasi ilmiö on kyllä nähtävissä sekä lapsen joissain harrastuskavereissa että monissa oman lähipiirini vanhemmissa. Oma siskoni on ollut lapsensa syntymästä saakka vakuuttunut, että tästä tulee jalkapalloilija. Se oli siskoni unelma, mutta hänellä jouduttiin leikkaamaan molemmat polvet. Yksi ystävä taas on tehnyt lapsistaan uimareita suurin piirtein synnäriltä päästyään. Kolmas tuttu äiti pohti jo päiväkoti-ikäisen kanssa, että mihin lajiin hänen lapsen ominaisuudet olisivat parhaat, että voisi menestyä. Sanallakaan kukaan näistä ei ole koskaan maininnut, että mitähän lapset itse mahtavat haluta.

Osaatko sanoa, onko se luokkakysymys ja jos, niin missä määrin, että lapsista halutaan nimenomaan sen harrastuksen kautta menestyjiä? Ja useinhan kysymys on nimenomaan urheiluharrastuksesta.

Esim. aika harva varmaan nykymaailmassa tähtää lapsestaan shakkimestaria.

Mietin sitä, että miksi se harrastus on niin tärkeä - miksi ei koulunkäynti ja ns. akateemiset taidot? Monipuolinen kielitaito, hyvä matematiikan osaaminen, ymmärrys luonnontieteistä ja tietenkin historiasta ja yhteiskunnasta.

Eivätkö nykyvanhemmat pidä näitä peruskoulun (ja sitten lukion) tarjoamia yleissivistäviä opintoja lainkaan tärkeinä - että lasten tulisi loistaa ja menestyä niissä?

Vai onko niin, että iso osa ongelmasta on juuri tuo, että noita 2000 vuotta pinnalla olleita tärkeitä taitoja ei pidetä enää minään? Vain ns. yläluokka ja akateemiset vanhemmat ymmärtävät sivistyksen merkityksen?

Ja ei, tarkoitus ei ole luoda kiilaa bodarin ja lukutoukan (ja näiden periytyvyyksien) välille vaan mietin sitä, onko tilanne se, että keskiluokan porukka pitää urheilumenestystä jotenkin tärkeämpänä kuin koulumenestystä? Jos näin, se voisi selittää koululaisten osaamisen laskua - jos isommat paukut laitetaan lasten harrastuksiin kuin koulunkäyntiin, siis sillä keskinkertaisella osalla koululuokasta - ja kertoo myös siitä, että viime kädessä ne vaikka hyvää palkkaa tienaavat keskiluokkaiset ovat henkisesti pikemminkin duunareita. Aikoinaan kaikissa maissa nimenomaan työväenluokkaiset pyrkivät ylöspäin urheilun avulla. Ollaanko Suomessakin palattu siihen?

Eihän harrastuksiin panostaminen ole mitenkään pois koulun käynnistä. Päinvastoin. Jos on jotain järjellistä ja mielekästä tekemistä koulun vastapainoksi, niin se vain tukee opiskelua ja itsetuntoa.

Mikä mielestäsi sitten on ihan vapaan vapaa-ajan merkitys? Tarvitseeko lapsi/nuori sellaista?

Tottakai tarvitsee. Pointtini on, ettei elämä voi olla pelkkää suorittamista ja koulunkäyntiä. Lapsuus on vain kerran.

Miksi miellät harrastamisen suorittamiseksi?

Tavoitteellinen harrastaminen on suorittamista. Vaikka se olisi kuinka mieluisaa, se on silti tiukasti ohjattua tekemistä ja pois esimerkiksi ihan vapaasta kavereiden kanssa olemisesta.

Mun lapseni on suorittanut tavoitteellisesti mm. taiteen perustutkinnon. Koko aikana se ei ollut suorittamista vaan antoisa luova harrastus samanmielisten lasten/nuorten kanssa.

Täällä nyt jotakuta mammaa, joka yrittää leipoa lapsistaan huippu-urheilijoita harmittaa, kun valtaosa tajuaa, ettei se ole kovin tervettä.

Vierailija kirjoitti:

Täällä nyt jotakuta mammaa, joka yrittää leipoa lapsistaan huippu-urheilijoita harmittaa, kun valtaosa tajuaa, ettei se ole kovin tervettä.

Ennemmin täällä leimataan kaikki tavoitteellinen harrastaminen epäterveeksi. Meillä lapsen ja kavereidensa harrastukset ovat aina heti koulun jälkeen. Sen jälkeen tulevat kotiin syömään ja tekemään läksyt, jonka jälkeen on vielä monta tuntia aikaa olla yhdessä kavereiden kanssa tai olla vain yksin. Ja siellä harrastuksessa on myös paljon kavereita ja tästä syystä lapsella onkin laaja kaveripiiri ympäri Suomea. En tiedä onko joillain kuvitelma, että siellä harrastuksissa treenattaisiin hampaat irvessä eikä koskaan olisi rentoa ja hauskaa yhdessäoloa. Koska esim. viikonloppujen kisa- ja leirimatkoihin liittyy ihan yhtä paljon sitä kuin itse urheilua. Koulukavereiden kanssa lapsi harrastaa eri lajeja, mutta käyvät katsomassa ja kannustamassa toisiaan, jos kisoja ja pelejä sattuu olemaan lähellä.

Urheilevien nuorten maailma on joillekin vieras, mutta ei se mikään burnista aiheuttava helvetti ole.

Vierailija kirjoitti:

Täällä nyt jotakuta mammaa, joka yrittää leipoa lapsistaan huippu-urheilijoita harmittaa, kun valtaosa tajuaa, ettei se ole kovin tervettä.

Täällä on joku joka jankkaa kuin urheiluharrastukset olisivat ainoita harrastuksia.

Joku jonka mielestä iltapäivällä oleva harrastus on paha - vaikka se oikeasti on varsinkin alakoululaisella vain hyvä.

Joku joka ei ymmärrä mitä tavoitteellinen tarkoittaa. Hän kuvittelee että tavoitteellinen tarkoittaa kilpaurheilua.