Lue keskustelun säännöt.
Tutkija: lapset eriytyvät sosioekonomisiin ryhmiinsä jo alakoulussa
18.08.2022 |
"matalista sosioekonomisista taustoista tulevat oppilaat viettivät vapaa-aikaansa kerrostaloyhtiöiden, koulujen tai päiväkotien pihoilla, nuorisotalolla tai kauppakeskuksissa"
Kommentit (344)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mulla on vanhemmat, jotka laittoivat joka päivä harrastamaan ohjatusti. Harrastukset olivat kyllä kiinnostavia, mutta muuten tämä johti lähinnä siihen että kavereita ei ollut.
Ei sellainen ohjattu ympäristö ole otollinen luontevalle ystävyydelle. Lapset tarvitsevat myöa rentoa laiskottelua, leikkiä peliä, lapsena olemista. Nuoret tarvitsevat sitä ostarilla notkumista.
Ei elämä saa olla suoritusta liian nuorena, ei se tiettyyn piiriin pääseminen ole sen arvoista.
Joka ikinen vanhempieni kaverin lapsi, joka oli tarpeeksi hieno leikkimään kanssamme, on jossain vaiheessa saanut pahan burniksen. Myös minä ja sisarukseni.
Oisko sen nyt niin paha jos olisin onnellinen ja ystäviini olisi kuulunut joku normaali lapsi?
Selväähän on, että moni asia jonka vanhemmat väittävät olevan lapsensa parhaaksi, onkin oikeastaan vanhempien egon parhaaksi.
Lapselle on parasta olla lapsi ja löytää kavereita, jotka ovat reiluja ja kivoja. Lisäksi aikuisten huomiota ja mukavaa yhdessäoloa. Ei siinä ohjattuja harrastuksia välttämättä tarvi mihinkään.
Olen sivusta seurannut, että usein ne lasten harrastukset hankitaan vanhemman omien lapsuusaikaisten toiveiden mukaan. Jos äiti itse olisi lapsena halunnut harrastaa balettia tai soittaa pianoa muttei voinut, niin mamman lapsi harrastaa. Jos isä ei saanut pelata lätkää tai soittaa rumpuja, niin pojan pitää harrastaa, ei mukinoita.
Usein vanhemmat itse vouhottavat/leuhkivat lapsensa harrastuksilla niin kentän laidalla kuin työkavereilleenkin. Se on statusjuttu, että meidän Valo-Volmiira on frisbeenheiton Suomen edustusjoukkueessa ja niillä on peli Kalambakassa. Vaikkei sillä oikeasti ole mitään väliä tässä maailmankaikkeudessa.
Lapsi on siis vanhemman oman kunnianhimon elävä jatke.
Miksei kysytä siltä lapselta, mitä hän haluaa? Eipä ihme, että tässä kilpailuyhteiskunnassa iskee burn out jo lukiolaisille eikä elämä maistu ja ahdistaa niin vtusti.
Tämä ilmiö on ollut olemassa jo kauan. Urheilin omassa lapsuudessani ja jo silloin minulla oli kavereita, joiden vanhemmille harrastaminen oli tärkeämpää kuin lapsilleen. Sitä oli jotenkin absurdia seurata vierestä, kun omat vanhemmat kyllä kustansivat, kannustivat ja kuskasivat, mutta eivät koskaan asettaneet mitään paineita. Sain kokeilla rajojani loppuun saakka ja todeta, että omat lahjat eivät riittäneet huipulle. Elämä jatkui.
Nyt oma lapsi on alakouluikäinen. Harrasti päiväkoti-iässä uimakoulua ja jumppaa, koska niistä oppi tärkeitä liikunnan perustaitoja. Odotimme, että hän itse osoittaa kiinnostusta jotain harrastusta kohtaan. Ennen ekaa luokkaa keksi harrastuksen, joka kiinnostaa. Se oli täysin eri kuin olin koskaan itse harrastanut ja rehellisesti en olisi edes keksinyt ehdottaa tätä itse. Reilussa parissa vuodessa kuvaan ovat astuneet lapsen toiveesta kilpaileminen, monet treenit viikossa ja yksityisopetus valmentajan kanssa. Näillä mennään niin kauan kuin lapsi tahtoo.
Mutta tuo mainitsemasi ilmiö on kyllä nähtävissä sekä lapsen joissain harrastuskavereissa että monissa oman lähipiirini vanhemmissa. Oma siskoni on ollut lapsensa syntymästä saakka vakuuttunut, että tästä tulee jalkapalloilija. Se oli siskoni unelma, mutta hänellä jouduttiin leikkaamaan molemmat polvet. Yksi ystävä taas on tehnyt lapsistaan uimareita suurin piirtein synnäriltä päästyään. Kolmas tuttu äiti pohti jo päiväkoti-ikäisen kanssa, että mihin lajiin hänen lapsen ominaisuudet olisivat parhaat, että voisi menestyä. Sanallakaan kukaan näistä ei ole koskaan maininnut, että mitähän lapset itse mahtavat haluta.
Osaatko sanoa, onko se luokkakysymys ja jos, niin missä määrin, että lapsista halutaan nimenomaan sen harrastuksen kautta menestyjiä? Ja useinhan kysymys on nimenomaan urheiluharrastuksesta.
Esim. aika harva varmaan nykymaailmassa tähtää lapsestaan shakkimestaria.
Mietin sitä, että miksi se harrastus on niin tärkeä - miksi ei koulunkäynti ja ns. akateemiset taidot? Monipuolinen kielitaito, hyvä matematiikan osaaminen, ymmärrys luonnontieteistä ja tietenkin historiasta ja yhteiskunnasta.
Eivätkö nykyvanhemmat pidä näitä peruskoulun (ja sitten lukion) tarjoamia yleissivistäviä opintoja lainkaan tärkeinä - että lasten tulisi loistaa ja menestyä niissä?
Vai onko niin, että iso osa ongelmasta on juuri tuo, että noita 2000 vuotta pinnalla olleita tärkeitä taitoja ei pidetä enää minään? Vain ns. yläluokka ja akateemiset vanhemmat ymmärtävät sivistyksen merkityksen?
Ja ei, tarkoitus ei ole luoda kiilaa bodarin ja lukutoukan (ja näiden periytyvyyksien) välille vaan mietin sitä, onko tilanne se, että keskiluokan porukka pitää urheilumenestystä jotenkin tärkeämpänä kuin koulumenestystä? Jos näin, se voisi selittää koululaisten osaamisen laskua - jos isommat paukut laitetaan lasten harrastuksiin kuin koulunkäyntiin, siis sillä keskinkertaisella osalla koululuokasta - ja kertoo myös siitä, että viime kädessä ne vaikka hyvää palkkaa tienaavat keskiluokkaiset ovat henkisesti pikemminkin duunareita. Aikoinaan kaikissa maissa nimenomaan työväenluokkaiset pyrkivät ylöspäin urheilun avulla. Ollaanko Suomessakin palattu siihen?
Huomaan ihan sellaisella suppealla otokselle omasta kaveripiiristä hieman mitä kuvailet. Lasten urheiluharrastuksiin panostetaan, kuskataan, lapsen lähes kaikki vapaa-aika saattaa mennä treeneissä. Samaan aikaan haetaan vapautuksia päivän viimeisistä tunneista esim, jotta ehtii sinne treeneihin ja koearvosanat ovat korkeintaan keskitasoa, yleensä alle. Ei siis kaikki, mutta tällaisia löytyy.
Mielestäni se on kummallinen arvovalinta. Ja toisaalta sen täytyy olla myös lapselle melko kuluttavaa, että kaikki on aikataulutettua ja koulutyö tuntuu vaikealta. Sosiaalinen piirikin jää väkisin kapeammaksi kuin sellaisella lapsella tai nuorella, joka kulkee vapaammin ikätoveriensa kanssa. Mietin kuinka paljon tällä on yhteyttä siihenkin, että nuorten mielenterveys on heikolla tolalla ja suorituspaineita valtavasti.
Omat lapseni ovat hyvin tavallisia, pärjäävät koulussa kivasti ja heillä on paljon kavereita. Kulkevat pitkin poikin, kavereilla, kaupungilla, joskus nuorisotilalla, käyvät ihan luonnossakin liikkumassa yhdessä. Harrastuksia on, mutta se on sellaista 1-2 kertaa viikossa omaksi iloksi. Nuorempina leikkivät paljon pihoilla, puistoissa ja metsässä. Vaikea lopulta sanoa, mikä johtaa parhaaseen lopputulemaan.
Me asutaan pk-seudun tuntumassa kehyskunnassa. Ei täällä oikein kukaan ns. hyvän perheen vanhempi halua päästää lastaan minnekään kauppakeskuksiin vapaasti hengaamaan. Siitä ei seuraa mitään hyvää, kun siellä on vaikka minkälaista porukkaa ja voi helposti ajautua huonoon seuraan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kavereita kenen kanssa tahansa yläasteen loppuun on ihan normi, siitä edes päin ei, eikä Helsingissä mitään nurkkakuntaisuutta ole vaan kilpailupaineita ja ihminen on laumaeläin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Väkisin lapsensa lukemattomiin harrastuksiin tunkeminen on nousukkaiden juttu.
Ehkä. Mutta kertoo ainakin vanhemman heikosta itseluottamuksesta oman vanhemmuutensa suhteen. He luulevat, että lapsi kehittyy ja kasvaa maksimaalisesti jonkun muun, ammattilaisen, käsittelyssä. Ammattilaisia ovat harrastuksen ohjaajat, valmentajat, opettajat ym. muttei se oma vanhempi.
Ehkä vanhempi jopa tahtoo päästä lapsesta eroon harrastusten ajaksi?
Vai kuvitteleeko vanhempi, että lapsi siellä verkostoituu sopivien henkilöiden kanssa ja pääsee elämässään vihreämmälle oksalle?
Aika usein tämänkaltaisia väitteitä on. Ihmetellään myös, mikseivät lapset keskenään keksi kaikkea tekemistä kuten ennenkin. Fakta on, että kun lapset itse keksivät, niin jäävät sisälle pelaamaan. Mekin ulkoilumme, kävimme retkillä ja laavulla lasten kanssa, kun he olivat pieniä. Myöhemmin heillä oli itse valitsemiaan liikuntaharrastuksia, joissa heillä oli yksinkertaisesti kivaa. Tutkimukset myös osoittavat, että liikunta lisää luovuutta ja älykkyyttä. Yleensä ne ihmiset, jotka eivät viitsi tehdä lastensa kanssa mitään, paheksuvat muiden lasten harrastuksia.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mulla on vanhemmat, jotka laittoivat joka päivä harrastamaan ohjatusti. Harrastukset olivat kyllä kiinnostavia, mutta muuten tämä johti lähinnä siihen että kavereita ei ollut.
Ei sellainen ohjattu ympäristö ole otollinen luontevalle ystävyydelle. Lapset tarvitsevat myöa rentoa laiskottelua, leikkiä peliä, lapsena olemista. Nuoret tarvitsevat sitä ostarilla notkumista.
Ei elämä saa olla suoritusta liian nuorena, ei se tiettyyn piiriin pääseminen ole sen arvoista.
Joka ikinen vanhempieni kaverin lapsi, joka oli tarpeeksi hieno leikkimään kanssamme, on jossain vaiheessa saanut pahan burniksen. Myös minä ja sisarukseni.
Oisko sen nyt niin paha jos olisin onnellinen ja ystäviini olisi kuulunut joku normaali lapsi?
Selväähän on, että moni asia jonka vanhemmat väittävät olevan lapsensa parhaaksi, onkin oikeastaan vanhempien egon parhaaksi.
Lapselle on parasta olla lapsi ja löytää kavereita, jotka ovat reiluja ja kivoja. Lisäksi aikuisten huomiota ja mukavaa yhdessäoloa. Ei siinä ohjattuja harrastuksia välttämättä tarvi mihinkään.
Olen sivusta seurannut, että usein ne lasten harrastukset hankitaan vanhemman omien lapsuusaikaisten toiveiden mukaan. Jos äiti itse olisi lapsena halunnut harrastaa balettia tai soittaa pianoa muttei voinut, niin mamman lapsi harrastaa. Jos isä ei saanut pelata lätkää tai soittaa rumpuja, niin pojan pitää harrastaa, ei mukinoita.
Usein vanhemmat itse vouhottavat/leuhkivat lapsensa harrastuksilla niin kentän laidalla kuin työkavereilleenkin. Se on statusjuttu, että meidän Valo-Volmiira on frisbeenheiton Suomen edustusjoukkueessa ja niillä on peli Kalambakassa. Vaikkei sillä oikeasti ole mitään väliä tässä maailmankaikkeudessa.
Lapsi on siis vanhemman oman kunnianhimon elävä jatke.
Miksei kysytä siltä lapselta, mitä hän haluaa? Eipä ihme, että tässä kilpailuyhteiskunnassa iskee burn out jo lukiolaisille eikä elämä maistu ja ahdistaa niin vtusti.
Tämä ilmiö on ollut olemassa jo kauan. Urheilin omassa lapsuudessani ja jo silloin minulla oli kavereita, joiden vanhemmille harrastaminen oli tärkeämpää kuin lapsilleen. Sitä oli jotenkin absurdia seurata vierestä, kun omat vanhemmat kyllä kustansivat, kannustivat ja kuskasivat, mutta eivät koskaan asettaneet mitään paineita. Sain kokeilla rajojani loppuun saakka ja todeta, että omat lahjat eivät riittäneet huipulle. Elämä jatkui.
Nyt oma lapsi on alakouluikäinen. Harrasti päiväkoti-iässä uimakoulua ja jumppaa, koska niistä oppi tärkeitä liikunnan perustaitoja. Odotimme, että hän itse osoittaa kiinnostusta jotain harrastusta kohtaan. Ennen ekaa luokkaa keksi harrastuksen, joka kiinnostaa. Se oli täysin eri kuin olin koskaan itse harrastanut ja rehellisesti en olisi edes keksinyt ehdottaa tätä itse. Reilussa parissa vuodessa kuvaan ovat astuneet lapsen toiveesta kilpaileminen, monet treenit viikossa ja yksityisopetus valmentajan kanssa. Näillä mennään niin kauan kuin lapsi tahtoo.
Mutta tuo mainitsemasi ilmiö on kyllä nähtävissä sekä lapsen joissain harrastuskavereissa että monissa oman lähipiirini vanhemmissa. Oma siskoni on ollut lapsensa syntymästä saakka vakuuttunut, että tästä tulee jalkapalloilija. Se oli siskoni unelma, mutta hänellä jouduttiin leikkaamaan molemmat polvet. Yksi ystävä taas on tehnyt lapsistaan uimareita suurin piirtein synnäriltä päästyään. Kolmas tuttu äiti pohti jo päiväkoti-ikäisen kanssa, että mihin lajiin hänen lapsen ominaisuudet olisivat parhaat, että voisi menestyä. Sanallakaan kukaan näistä ei ole koskaan maininnut, että mitähän lapset itse mahtavat haluta.
Osaatko sanoa, onko se luokkakysymys ja jos, niin missä määrin, että lapsista halutaan nimenomaan sen harrastuksen kautta menestyjiä? Ja useinhan kysymys on nimenomaan urheiluharrastuksesta.
Esim. aika harva varmaan nykymaailmassa tähtää lapsestaan shakkimestaria.
Mietin sitä, että miksi se harrastus on niin tärkeä - miksi ei koulunkäynti ja ns. akateemiset taidot? Monipuolinen kielitaito, hyvä matematiikan osaaminen, ymmärrys luonnontieteistä ja tietenkin historiasta ja yhteiskunnasta.
Eivätkö nykyvanhemmat pidä näitä peruskoulun (ja sitten lukion) tarjoamia yleissivistäviä opintoja lainkaan tärkeinä - että lasten tulisi loistaa ja menestyä niissä?
Vai onko niin, että iso osa ongelmasta on juuri tuo, että noita 2000 vuotta pinnalla olleita tärkeitä taitoja ei pidetä enää minään? Vain ns. yläluokka ja akateemiset vanhemmat ymmärtävät sivistyksen merkityksen?
Ja ei, tarkoitus ei ole luoda kiilaa bodarin ja lukutoukan (ja näiden periytyvyyksien) välille vaan mietin sitä, onko tilanne se, että keskiluokan porukka pitää urheilumenestystä jotenkin tärkeämpänä kuin koulumenestystä? Jos näin, se voisi selittää koululaisten osaamisen laskua - jos isommat paukut laitetaan lasten harrastuksiin kuin koulunkäyntiin, siis sillä keskinkertaisella osalla koululuokasta - ja kertoo myös siitä, että viime kädessä ne vaikka hyvää palkkaa tienaavat keskiluokkaiset ovat henkisesti pikemminkin duunareita. Aikoinaan kaikissa maissa nimenomaan työväenluokkaiset pyrkivät ylöspäin urheilun avulla. Ollaanko Suomessakin palattu siihen?
Huomaan ihan sellaisella suppealla otokselle omasta kaveripiiristä hieman mitä kuvailet. Lasten urheiluharrastuksiin panostetaan, kuskataan, lapsen lähes kaikki vapaa-aika saattaa mennä treeneissä. Samaan aikaan haetaan vapautuksia päivän viimeisistä tunneista esim, jotta ehtii sinne treeneihin ja koearvosanat ovat korkeintaan keskitasoa, yleensä alle. Ei siis kaikki, mutta tällaisia löytyy.
Mielestäni se on kummallinen arvovalinta. Ja toisaalta sen täytyy olla myös lapselle melko kuluttavaa, että kaikki on aikataulutettua ja koulutyö tuntuu vaikealta. Sosiaalinen piirikin jää väkisin kapeammaksi kuin sellaisella lapsella tai nuorella, joka kulkee vapaammin ikätoveriensa kanssa. Mietin kuinka paljon tällä on yhteyttä siihenkin, että nuorten mielenterveys on heikolla tolalla ja suorituspaineita valtavasti.
Omat lapseni ovat hyvin tavallisia, pärjäävät koulussa kivasti ja heillä on paljon kavereita. Kulkevat pitkin poikin, kavereilla, kaupungilla, joskus nuorisotilalla, käyvät ihan luonnossakin liikkumassa yhdessä. Harrastuksia on, mutta se on sellaista 1-2 kertaa viikossa omaksi iloksi. Nuorempina leikkivät paljon pihoilla, puistoissa ja metsässä. Vaikea lopulta sanoa, mikä johtaa parhaaseen lopputulemaan.
Me asutaan pk-seudun tuntumassa kehyskunnassa. Ei täällä oikein kukaan ns. hyvän perheen vanhempi halua päästää lastaan minnekään kauppakeskuksiin vapaasti hengaamaan. Siitä ei seuraa mitään hyvää, kun siellä on vaikka minkälaista porukkaa ja voi helposti ajautua huonoon seuraan.
Itse en juuri käy muualla kuin Sellossa, mutta kannattaa käydä tsekkaamassa ne siellä aikaansa viettävät nuoret. Sen jälkeen voit kysyä itseltäsi, haluaisitko lapsesi liittyvän porukkaan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Väkisin lapsensa lukemattomiin harrastuksiin tunkeminen on nousukkaiden juttu.
Ehkä. Mutta kertoo ainakin vanhemman heikosta itseluottamuksesta oman vanhemmuutensa suhteen. He luulevat, että lapsi kehittyy ja kasvaa maksimaalisesti jonkun muun, ammattilaisen, käsittelyssä. Ammattilaisia ovat harrastuksen ohjaajat, valmentajat, opettajat ym. muttei se oma vanhempi.
Ehkä vanhempi jopa tahtoo päästä lapsesta eroon harrastusten ajaksi?
Vai kuvitteleeko vanhempi, että lapsi siellä verkostoituu sopivien henkilöiden kanssa ja pääsee elämässään vihreämmälle oksalle?
Aika usein tämänkaltaisia väitteitä on. Ihmetellään myös, mikseivät lapset keskenään keksi kaikkea tekemistä kuten ennenkin. Fakta on, että kun lapset itse keksivät, niin jäävät sisälle pelaamaan. Mekin ulkoilumme, kävimme retkillä ja laavulla lasten kanssa, kun he olivat pieniä. Myöhemmin heillä oli itse valitsemiaan liikuntaharrastuksia, joissa heillä oli yksinkertaisesti kivaa. Tutkimukset myös osoittavat, että liikunta lisää luovuutta ja älykkyyttä. Yleensä ne ihmiset, jotka eivät viitsi tehdä lastensa kanssa mitään, paheksuvat muiden lasten harrastuksia.
Sama kokemus. Oltiin todella aktiivisia lasten kanssa, kun olivat pieniä ja vielä alakouluiässä. Käytiin eri paikoissa ja ulkoiltiin yhdessä paljon. Usein oli lasten kaveritkin mukana. Vielä kuudennella lapset lähti mielellään mukaan metsään koiran kanssa. No, nyt teininä kiinnostaa puhelin, Netflix ja se maksettu ohjattu harrastus, jossa ne kaikki kaverit on. Onneksi on se harrastus ja tärkeät kaverit siellä, koska Netflix ja tiktok eivät mielestäni riitä elämän järkeväksi sisällöksi, vaikka molemmat lapset ovatkin introvertteja ja omaa rauhaa rakastavia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Minä en ole koskaan käynyt nuorisotalolla, koska olen koulussa oppinut, että se on alimpien sosiaaliluokkien lapsille. Me keskiluokkaisten lapset kävimme ohjatuissa harrastuksissa.
Me ei käyty nuorisotalolla, koska siellä uhattiin vetää turpaan. Eikä nyt edes kovin korkeaa luokkaa oltu. Ohjatut harrastukset vähän niin ja näin, kyllä kaikki kävin jossain ja jotkut harrasti himona jotain. Ei silloin minkään luokan mukaisesti. Koulukiusaajat olivat yleensä voimistelun, jalkapallon tai muun urheilun harrastajia.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mulla on vanhemmat, jotka laittoivat joka päivä harrastamaan ohjatusti. Harrastukset olivat kyllä kiinnostavia, mutta muuten tämä johti lähinnä siihen että kavereita ei ollut.
Ei sellainen ohjattu ympäristö ole otollinen luontevalle ystävyydelle. Lapset tarvitsevat myöa rentoa laiskottelua, leikkiä peliä, lapsena olemista. Nuoret tarvitsevat sitä ostarilla notkumista.
Ei elämä saa olla suoritusta liian nuorena, ei se tiettyyn piiriin pääseminen ole sen arvoista.
Joka ikinen vanhempieni kaverin lapsi, joka oli tarpeeksi hieno leikkimään kanssamme, on jossain vaiheessa saanut pahan burniksen. Myös minä ja sisarukseni.
Oisko sen nyt niin paha jos olisin onnellinen ja ystäviini olisi kuulunut joku normaali lapsi?
Selväähän on, että moni asia jonka vanhemmat väittävät olevan lapsensa parhaaksi, onkin oikeastaan vanhempien egon parhaaksi.
Lapselle on parasta olla lapsi ja löytää kavereita, jotka ovat reiluja ja kivoja. Lisäksi aikuisten huomiota ja mukavaa yhdessäoloa. Ei siinä ohjattuja harrastuksia välttämättä tarvi mihinkään.
Olen sivusta seurannut, että usein ne lasten harrastukset hankitaan vanhemman omien lapsuusaikaisten toiveiden mukaan. Jos äiti itse olisi lapsena halunnut harrastaa balettia tai soittaa pianoa muttei voinut, niin mamman lapsi harrastaa. Jos isä ei saanut pelata lätkää tai soittaa rumpuja, niin pojan pitää harrastaa, ei mukinoita.
Usein vanhemmat itse vouhottavat/leuhkivat lapsensa harrastuksilla niin kentän laidalla kuin työkavereilleenkin. Se on statusjuttu, että meidän Valo-Volmiira on frisbeenheiton Suomen edustusjoukkueessa ja niillä on peli Kalambakassa. Vaikkei sillä oikeasti ole mitään väliä tässä maailmankaikkeudessa.
Lapsi on siis vanhemman oman kunnianhimon elävä jatke.
Miksei kysytä siltä lapselta, mitä hän haluaa? Eipä ihme, että tässä kilpailuyhteiskunnassa iskee burn out jo lukiolaisille eikä elämä maistu ja ahdistaa niin vtusti.
Tämä ilmiö on ollut olemassa jo kauan. Urheilin omassa lapsuudessani ja jo silloin minulla oli kavereita, joiden vanhemmille harrastaminen oli tärkeämpää kuin lapsilleen. Sitä oli jotenkin absurdia seurata vierestä, kun omat vanhemmat kyllä kustansivat, kannustivat ja kuskasivat, mutta eivät koskaan asettaneet mitään paineita. Sain kokeilla rajojani loppuun saakka ja todeta, että omat lahjat eivät riittäneet huipulle. Elämä jatkui.
Nyt oma lapsi on alakouluikäinen. Harrasti päiväkoti-iässä uimakoulua ja jumppaa, koska niistä oppi tärkeitä liikunnan perustaitoja. Odotimme, että hän itse osoittaa kiinnostusta jotain harrastusta kohtaan. Ennen ekaa luokkaa keksi harrastuksen, joka kiinnostaa. Se oli täysin eri kuin olin koskaan itse harrastanut ja rehellisesti en olisi edes keksinyt ehdottaa tätä itse. Reilussa parissa vuodessa kuvaan ovat astuneet lapsen toiveesta kilpaileminen, monet treenit viikossa ja yksityisopetus valmentajan kanssa. Näillä mennään niin kauan kuin lapsi tahtoo.
Mutta tuo mainitsemasi ilmiö on kyllä nähtävissä sekä lapsen joissain harrastuskavereissa että monissa oman lähipiirini vanhemmissa. Oma siskoni on ollut lapsensa syntymästä saakka vakuuttunut, että tästä tulee jalkapalloilija. Se oli siskoni unelma, mutta hänellä jouduttiin leikkaamaan molemmat polvet. Yksi ystävä taas on tehnyt lapsistaan uimareita suurin piirtein synnäriltä päästyään. Kolmas tuttu äiti pohti jo päiväkoti-ikäisen kanssa, että mihin lajiin hänen lapsen ominaisuudet olisivat parhaat, että voisi menestyä. Sanallakaan kukaan näistä ei ole koskaan maininnut, että mitähän lapset itse mahtavat haluta.
Osaatko sanoa, onko se luokkakysymys ja jos, niin missä määrin, että lapsista halutaan nimenomaan sen harrastuksen kautta menestyjiä? Ja useinhan kysymys on nimenomaan urheiluharrastuksesta.
Esim. aika harva varmaan nykymaailmassa tähtää lapsestaan shakkimestaria.
Mietin sitä, että miksi se harrastus on niin tärkeä - miksi ei koulunkäynti ja ns. akateemiset taidot? Monipuolinen kielitaito, hyvä matematiikan osaaminen, ymmärrys luonnontieteistä ja tietenkin historiasta ja yhteiskunnasta.
Eivätkö nykyvanhemmat pidä näitä peruskoulun (ja sitten lukion) tarjoamia yleissivistäviä opintoja lainkaan tärkeinä - että lasten tulisi loistaa ja menestyä niissä?
Vai onko niin, että iso osa ongelmasta on juuri tuo, että noita 2000 vuotta pinnalla olleita tärkeitä taitoja ei pidetä enää minään? Vain ns. yläluokka ja akateemiset vanhemmat ymmärtävät sivistyksen merkityksen?
Ja ei, tarkoitus ei ole luoda kiilaa bodarin ja lukutoukan (ja näiden periytyvyyksien) välille vaan mietin sitä, onko tilanne se, että keskiluokan porukka pitää urheilumenestystä jotenkin tärkeämpänä kuin koulumenestystä? Jos näin, se voisi selittää koululaisten osaamisen laskua - jos isommat paukut laitetaan lasten harrastuksiin kuin koulunkäyntiin, siis sillä keskinkertaisella osalla koululuokasta - ja kertoo myös siitä, että viime kädessä ne vaikka hyvää palkkaa tienaavat keskiluokkaiset ovat henkisesti pikemminkin duunareita. Aikoinaan kaikissa maissa nimenomaan työväenluokkaiset pyrkivät ylöspäin urheilun avulla. Ollaanko Suomessakin palattu siihen?
Omassa tavoitteellisesti nuorena urheilleessa laajassa kaveripiirissä, kyllä on arvostettu myös sivistystä ja koulutusta. Ollaan kaikki akateemisia. On juristeja, lääkäreitä, hammaslääkäreitä, opettajia ja kauppiksen käyneitä jne. Koulutusta ja sivistystä tulevat arvot välitetään myös lapsille, vaikka he urheilevatkin. Ei sivistys ja urheilu sulje toisiaan pois. Yleensä koulussa parhaita ovat ne, jotka harrastavat jotain tavoitteellisesti. Oli se sitten taidetta, musiikkia tai urheilua. Ihan vain siksi, että he ovat oppineet, että hyvien tulosten eteen täytyy tehdä töitä. Tavoitteellisesti harrastavia/harrastaneita myös suositaan työelämässä, koska se tavoitteellisuus ja kunnianhimo kertoo sinusta positiivisia asioita.
Oma tavoitteellisesti urheileva lapsi on ns. kympin tyttö. Päiväkoti-iässä olin englanninkielisessä päiväkodissa, jotta oppi kielen lähes natiivintasoisesti. On pitänyt tätä yllä kaikki nämä vuodet. Lukee paljon suomeksi ja englanniksi. Käydään yhdessä museoissa ja teatterissa. Silti jää ihan riittävästi aikaa tiktokille, netflixille ja kavereille. Kaverinsa ovat perheistä, joissa on samanlaiset arvot ja sivistystä ja taidetta arvostetaan. On tällä hetkellä urheilupainotteisella luokalla ja luokalla lähes kaikki ovat hyviä koulussa ja työrauha koko ajan hyvä. En siis oikein allekirjoita tuota, että urheilulla olisi mitään tekemistä laskevien oppimistulosten kanssa.
No ei todellakaan ole parhaita koulussa ne, jotka "harrastavat tavoitteellisesti" (mitä se nyt ikinä tarkoittaakaan). Jotkut soittajat ovat hikareita, urheilijat ihan mitä hyvänsä. Osa pojista on laitettu urheilemaan selkeästi siksi, että eivät olisi pahanteossa (mutta ei se ihan toimi, kun seura seurassa on samaa sorttia). Urheilijoissa juuri oli aika paljon niitä, joita koulu ei kiinnosta, mutta ihan kaikenlaiset kuitenkin harrastivat kaikkea, että ei voi suoraan luokitella.
Itse pärjäsin koulussa todella hyvin, niin myös kaverini. Kyllä jotain harraselimme, mutta aivan satavarmasti emme kukaan "harrastaneet tavoitteellisesti". :D:D:D (Eli siis potkineet pyöreää palloa maaliin tai mikä se "tavoite" nyt ikinä onkaan.) Minua ei myls vanhemmat tyrkänneet yhteenkään harrastukseen, vaan ne olivat kaikki itse valittuja.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ei mitenkään yllättävä lopputulos. Keskiluokkaiset ja siitä ylempään luokkaan kuuluvat lapset ovet koulun jälkeen ohjatuissa harrastuksissa ja vanhemmilla on erilainen kiinnostus siihen missä seurassa lapset viettää vapaa-aikaa. On kotiintuloajat ja rutiinit.
Sitten on niitä joiden vanhempia kiinnostaa lähinnä se että lapsi on poissa silmistä häiritsemästä. Koulutusta ei arvosteta ja harrastuksia ei ole. Lapset on pitkälti oman onnensa nojassa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mulla on vanhemmat, jotka laittoivat joka päivä harrastamaan ohjatusti. Harrastukset olivat kyllä kiinnostavia, mutta muuten tämä johti lähinnä siihen että kavereita ei ollut.
Ei sellainen ohjattu ympäristö ole otollinen luontevalle ystävyydelle. Lapset tarvitsevat myöa rentoa laiskottelua, leikkiä peliä, lapsena olemista. Nuoret tarvitsevat sitä ostarilla notkumista.
Ei elämä saa olla suoritusta liian nuorena, ei se tiettyyn piiriin pääseminen ole sen arvoista.
Joka ikinen vanhempieni kaverin lapsi, joka oli tarpeeksi hieno leikkimään kanssamme, on jossain vaiheessa saanut pahan burniksen. Myös minä ja sisarukseni.
Oisko sen nyt niin paha jos olisin onnellinen ja ystäviini olisi kuulunut joku normaali lapsi?
Selväähän on, että moni asia jonka vanhemmat väittävät olevan lapsensa parhaaksi, onkin oikeastaan vanhempien egon parhaaksi.
Lapselle on parasta olla lapsi ja löytää kavereita, jotka ovat reiluja ja kivoja. Lisäksi aikuisten huomiota ja mukavaa yhdessäoloa. Ei siinä ohjattuja harrastuksia välttämättä tarvi mihinkään.
Olen sivusta seurannut, että usein ne lasten harrastukset hankitaan vanhemman omien lapsuusaikaisten toiveiden mukaan. Jos äiti itse olisi lapsena halunnut harrastaa balettia tai soittaa pianoa muttei voinut, niin mamman lapsi harrastaa. Jos isä ei saanut pelata lätkää tai soittaa rumpuja, niin pojan pitää harrastaa, ei mukinoita.
Usein vanhemmat itse vouhottavat/leuhkivat lapsensa harrastuksilla niin kentän laidalla kuin työkavereilleenkin. Se on statusjuttu, että meidän Valo-Volmiira on frisbeenheiton Suomen edustusjoukkueessa ja niillä on peli Kalambakassa. Vaikkei sillä oikeasti ole mitään väliä tässä maailmankaikkeudessa.
Lapsi on siis vanhemman oman kunnianhimon elävä jatke.
Miksei kysytä siltä lapselta, mitä hän haluaa? Eipä ihme, että tässä kilpailuyhteiskunnassa iskee burn out jo lukiolaisille eikä elämä maistu ja ahdistaa niin vtusti.
Tämä ilmiö on ollut olemassa jo kauan. Urheilin omassa lapsuudessani ja jo silloin minulla oli kavereita, joiden vanhemmille harrastaminen oli tärkeämpää kuin lapsilleen. Sitä oli jotenkin absurdia seurata vierestä, kun omat vanhemmat kyllä kustansivat, kannustivat ja kuskasivat, mutta eivät koskaan asettaneet mitään paineita. Sain kokeilla rajojani loppuun saakka ja todeta, että omat lahjat eivät riittäneet huipulle. Elämä jatkui.
Nyt oma lapsi on alakouluikäinen. Harrasti päiväkoti-iässä uimakoulua ja jumppaa, koska niistä oppi tärkeitä liikunnan perustaitoja. Odotimme, että hän itse osoittaa kiinnostusta jotain harrastusta kohtaan. Ennen ekaa luokkaa keksi harrastuksen, joka kiinnostaa. Se oli täysin eri kuin olin koskaan itse harrastanut ja rehellisesti en olisi edes keksinyt ehdottaa tätä itse. Reilussa parissa vuodessa kuvaan ovat astuneet lapsen toiveesta kilpaileminen, monet treenit viikossa ja yksityisopetus valmentajan kanssa. Näillä mennään niin kauan kuin lapsi tahtoo.
Mutta tuo mainitsemasi ilmiö on kyllä nähtävissä sekä lapsen joissain harrastuskavereissa että monissa oman lähipiirini vanhemmissa. Oma siskoni on ollut lapsensa syntymästä saakka vakuuttunut, että tästä tulee jalkapalloilija. Se oli siskoni unelma, mutta hänellä jouduttiin leikkaamaan molemmat polvet. Yksi ystävä taas on tehnyt lapsistaan uimareita suurin piirtein synnäriltä päästyään. Kolmas tuttu äiti pohti jo päiväkoti-ikäisen kanssa, että mihin lajiin hänen lapsen ominaisuudet olisivat parhaat, että voisi menestyä. Sanallakaan kukaan näistä ei ole koskaan maininnut, että mitähän lapset itse mahtavat haluta.
Osaatko sanoa, onko se luokkakysymys ja jos, niin missä määrin, että lapsista halutaan nimenomaan sen harrastuksen kautta menestyjiä? Ja useinhan kysymys on nimenomaan urheiluharrastuksesta.
Esim. aika harva varmaan nykymaailmassa tähtää lapsestaan shakkimestaria.
Mietin sitä, että miksi se harrastus on niin tärkeä - miksi ei koulunkäynti ja ns. akateemiset taidot? Monipuolinen kielitaito, hyvä matematiikan osaaminen, ymmärrys luonnontieteistä ja tietenkin historiasta ja yhteiskunnasta.
Eivätkö nykyvanhemmat pidä näitä peruskoulun (ja sitten lukion) tarjoamia yleissivistäviä opintoja lainkaan tärkeinä - että lasten tulisi loistaa ja menestyä niissä?
Vai onko niin, että iso osa ongelmasta on juuri tuo, että noita 2000 vuotta pinnalla olleita tärkeitä taitoja ei pidetä enää minään? Vain ns. yläluokka ja akateemiset vanhemmat ymmärtävät sivistyksen merkityksen?
Ja ei, tarkoitus ei ole luoda kiilaa bodarin ja lukutoukan (ja näiden periytyvyyksien) välille vaan mietin sitä, onko tilanne se, että keskiluokan porukka pitää urheilumenestystä jotenkin tärkeämpänä kuin koulumenestystä? Jos näin, se voisi selittää koululaisten osaamisen laskua - jos isommat paukut laitetaan lasten harrastuksiin kuin koulunkäyntiin, siis sillä keskinkertaisella osalla koululuokasta - ja kertoo myös siitä, että viime kädessä ne vaikka hyvää palkkaa tienaavat keskiluokkaiset ovat henkisesti pikemminkin duunareita. Aikoinaan kaikissa maissa nimenomaan työväenluokkaiset pyrkivät ylöspäin urheilun avulla. Ollaanko Suomessakin palattu siihen?
Omassa tavoitteellisesti nuorena urheilleessa laajassa kaveripiirissä, kyllä on arvostettu myös sivistystä ja koulutusta. Ollaan kaikki akateemisia. On juristeja, lääkäreitä, hammaslääkäreitä, opettajia ja kauppiksen käyneitä jne. Koulutusta ja sivistystä tulevat arvot välitetään myös lapsille, vaikka he urheilevatkin. Ei sivistys ja urheilu sulje toisiaan pois. Yleensä koulussa parhaita ovat ne, jotka harrastavat jotain tavoitteellisesti. Oli se sitten taidetta, musiikkia tai urheilua. Ihan vain siksi, että he ovat oppineet, että hyvien tulosten eteen täytyy tehdä töitä. Tavoitteellisesti harrastavia/harrastaneita myös suositaan työelämässä, koska se tavoitteellisuus ja kunnianhimo kertoo sinusta positiivisia asioita.
Oma tavoitteellisesti urheileva lapsi on ns. kympin tyttö. Päiväkoti-iässä olin englanninkielisessä päiväkodissa, jotta oppi kielen lähes natiivintasoisesti. On pitänyt tätä yllä kaikki nämä vuodet. Lukee paljon suomeksi ja englanniksi. Käydään yhdessä museoissa ja teatterissa. Silti jää ihan riittävästi aikaa tiktokille, netflixille ja kavereille. Kaverinsa ovat perheistä, joissa on samanlaiset arvot ja sivistystä ja taidetta arvostetaan. On tällä hetkellä urheilupainotteisella luokalla ja luokalla lähes kaikki ovat hyviä koulussa ja työrauha koko ajan hyvä. En siis oikein allekirjoita tuota, että urheilulla olisi mitään tekemistä laskevien oppimistulosten kanssa.
No ei todellakaan ole parhaita koulussa ne, jotka "harrastavat tavoitteellisesti" (mitä se nyt ikinä tarkoittaakaan). Jotkut soittajat ovat hikareita, urheilijat ihan mitä hyvänsä. Osa pojista on laitettu urheilemaan selkeästi siksi, että eivät olisi pahanteossa (mutta ei se ihan toimi, kun seura seurassa on samaa sorttia). Urheilijoissa juuri oli aika paljon niitä, joita koulu ei kiinnosta, mutta ihan kaikenlaiset kuitenkin harrastivat kaikkea, että ei voi suoraan luokitella.
Itse pärjäsin koulussa todella hyvin, niin myös kaverini. Kyllä jotain harraselimme, mutta aivan satavarmasti emme kukaan "harrastaneet tavoitteellisesti". :D:D:D (Eli siis potkineet pyöreää palloa maaliin tai mikä se "tavoite" nyt ikinä onkaan.) Minua ei myls vanhemmat tyrkänneet yhteenkään harrastukseen, vaan ne olivat kaikki itse valittuja.
Selkeästi et edes tiedä mitä on tavoitteellinen harrastaminen urheilussa, joten ehkä olisi parempi vaan olla kommentoimatta. Mikä saa kuvittelemaan, että ne tavoitatteelliset harrastukset olisivat vanhempien päättämiä?
Ne oikeasti kunnianhimoiset ovat sitä myös koulussa ja muilla elämänalueilla. Ja ne kunnianhimoiset ovat useimmiten ns. paremmista perheistä. Toki urheilua voi harrastaa kuka vaan, mutta kun menet esim. urheilulukioon katsomaan, sillä valtaosa on ylemmän keskiluokan lapsia, joilla on korkeat tavoitteet sekä urheilussa että koulussa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kyllä sen jo alakoulun ensiluokilla näkee mitkä lapset ovat jo yläkoulussa vaikeuksissa ja syrjäytyvät nuorena.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mulla on vanhemmat, jotka laittoivat joka päivä harrastamaan ohjatusti. Harrastukset olivat kyllä kiinnostavia, mutta muuten tämä johti lähinnä siihen että kavereita ei ollut.
Ei sellainen ohjattu ympäristö ole otollinen luontevalle ystävyydelle. Lapset tarvitsevat myöa rentoa laiskottelua, leikkiä peliä, lapsena olemista. Nuoret tarvitsevat sitä ostarilla notkumista.
Ei elämä saa olla suoritusta liian nuorena, ei se tiettyyn piiriin pääseminen ole sen arvoista.
Joka ikinen vanhempieni kaverin lapsi, joka oli tarpeeksi hieno leikkimään kanssamme, on jossain vaiheessa saanut pahan burniksen. Myös minä ja sisarukseni.
Oisko sen nyt niin paha jos olisin onnellinen ja ystäviini olisi kuulunut joku normaali lapsi?
Selväähän on, että moni asia jonka vanhemmat väittävät olevan lapsensa parhaaksi, onkin oikeastaan vanhempien egon parhaaksi.
Lapselle on parasta olla lapsi ja löytää kavereita, jotka ovat reiluja ja kivoja. Lisäksi aikuisten huomiota ja mukavaa yhdessäoloa. Ei siinä ohjattuja harrastuksia välttämättä tarvi mihinkään.
Olen sivusta seurannut, että usein ne lasten harrastukset hankitaan vanhemman omien lapsuusaikaisten toiveiden mukaan. Jos äiti itse olisi lapsena halunnut harrastaa balettia tai soittaa pianoa muttei voinut, niin mamman lapsi harrastaa. Jos isä ei saanut pelata lätkää tai soittaa rumpuja, niin pojan pitää harrastaa, ei mukinoita.
Usein vanhemmat itse vouhottavat/leuhkivat lapsensa harrastuksilla niin kentän laidalla kuin työkavereilleenkin. Se on statusjuttu, että meidän Valo-Volmiira on frisbeenheiton Suomen edustusjoukkueessa ja niillä on peli Kalambakassa. Vaikkei sillä oikeasti ole mitään väliä tässä maailmankaikkeudessa.
Lapsi on siis vanhemman oman kunnianhimon elävä jatke.
Miksei kysytä siltä lapselta, mitä hän haluaa? Eipä ihme, että tässä kilpailuyhteiskunnassa iskee burn out jo lukiolaisille eikä elämä maistu ja ahdistaa niin vtusti.
Tämä ilmiö on ollut olemassa jo kauan. Urheilin omassa lapsuudessani ja jo silloin minulla oli kavereita, joiden vanhemmille harrastaminen oli tärkeämpää kuin lapsilleen. Sitä oli jotenkin absurdia seurata vierestä, kun omat vanhemmat kyllä kustansivat, kannustivat ja kuskasivat, mutta eivät koskaan asettaneet mitään paineita. Sain kokeilla rajojani loppuun saakka ja todeta, että omat lahjat eivät riittäneet huipulle. Elämä jatkui.
Nyt oma lapsi on alakouluikäinen. Harrasti päiväkoti-iässä uimakoulua ja jumppaa, koska niistä oppi tärkeitä liikunnan perustaitoja. Odotimme, että hän itse osoittaa kiinnostusta jotain harrastusta kohtaan. Ennen ekaa luokkaa keksi harrastuksen, joka kiinnostaa. Se oli täysin eri kuin olin koskaan itse harrastanut ja rehellisesti en olisi edes keksinyt ehdottaa tätä itse. Reilussa parissa vuodessa kuvaan ovat astuneet lapsen toiveesta kilpaileminen, monet treenit viikossa ja yksityisopetus valmentajan kanssa. Näillä mennään niin kauan kuin lapsi tahtoo.
Mutta tuo mainitsemasi ilmiö on kyllä nähtävissä sekä lapsen joissain harrastuskavereissa että monissa oman lähipiirini vanhemmissa. Oma siskoni on ollut lapsensa syntymästä saakka vakuuttunut, että tästä tulee jalkapalloilija. Se oli siskoni unelma, mutta hänellä jouduttiin leikkaamaan molemmat polvet. Yksi ystävä taas on tehnyt lapsistaan uimareita suurin piirtein synnäriltä päästyään. Kolmas tuttu äiti pohti jo päiväkoti-ikäisen kanssa, että mihin lajiin hänen lapsen ominaisuudet olisivat parhaat, että voisi menestyä. Sanallakaan kukaan näistä ei ole koskaan maininnut, että mitähän lapset itse mahtavat haluta.
Osaatko sanoa, onko se luokkakysymys ja jos, niin missä määrin, että lapsista halutaan nimenomaan sen harrastuksen kautta menestyjiä? Ja useinhan kysymys on nimenomaan urheiluharrastuksesta.
Esim. aika harva varmaan nykymaailmassa tähtää lapsestaan shakkimestaria.
Mietin sitä, että miksi se harrastus on niin tärkeä - miksi ei koulunkäynti ja ns. akateemiset taidot? Monipuolinen kielitaito, hyvä matematiikan osaaminen, ymmärrys luonnontieteistä ja tietenkin historiasta ja yhteiskunnasta.
Eivätkö nykyvanhemmat pidä näitä peruskoulun (ja sitten lukion) tarjoamia yleissivistäviä opintoja lainkaan tärkeinä - että lasten tulisi loistaa ja menestyä niissä?
Vai onko niin, että iso osa ongelmasta on juuri tuo, että noita 2000 vuotta pinnalla olleita tärkeitä taitoja ei pidetä enää minään? Vain ns. yläluokka ja akateemiset vanhemmat ymmärtävät sivistyksen merkityksen?
Ja ei, tarkoitus ei ole luoda kiilaa bodarin ja lukutoukan (ja näiden periytyvyyksien) välille vaan mietin sitä, onko tilanne se, että keskiluokan porukka pitää urheilumenestystä jotenkin tärkeämpänä kuin koulumenestystä? Jos näin, se voisi selittää koululaisten osaamisen laskua - jos isommat paukut laitetaan lasten harrastuksiin kuin koulunkäyntiin, siis sillä keskinkertaisella osalla koululuokasta - ja kertoo myös siitä, että viime kädessä ne vaikka hyvää palkkaa tienaavat keskiluokkaiset ovat henkisesti pikemminkin duunareita. Aikoinaan kaikissa maissa nimenomaan työväenluokkaiset pyrkivät ylöspäin urheilun avulla. Ollaanko Suomessakin palattu siihen?
Omassa tavoitteellisesti nuorena urheilleessa laajassa kaveripiirissä, kyllä on arvostettu myös sivistystä ja koulutusta. Ollaan kaikki akateemisia. On juristeja, lääkäreitä, hammaslääkäreitä, opettajia ja kauppiksen käyneitä jne. Koulutusta ja sivistystä tulevat arvot välitetään myös lapsille, vaikka he urheilevatkin. Ei sivistys ja urheilu sulje toisiaan pois. Yleensä koulussa parhaita ovat ne, jotka harrastavat jotain tavoitteellisesti. Oli se sitten taidetta, musiikkia tai urheilua. Ihan vain siksi, että he ovat oppineet, että hyvien tulosten eteen täytyy tehdä töitä. Tavoitteellisesti harrastavia/harrastaneita myös suositaan työelämässä, koska se tavoitteellisuus ja kunnianhimo kertoo sinusta positiivisia asioita.
Oma tavoitteellisesti urheileva lapsi on ns. kympin tyttö. Päiväkoti-iässä olin englanninkielisessä päiväkodissa, jotta oppi kielen lähes natiivintasoisesti. On pitänyt tätä yllä kaikki nämä vuodet. Lukee paljon suomeksi ja englanniksi. Käydään yhdessä museoissa ja teatterissa. Silti jää ihan riittävästi aikaa tiktokille, netflixille ja kavereille. Kaverinsa ovat perheistä, joissa on samanlaiset arvot ja sivistystä ja taidetta arvostetaan. On tällä hetkellä urheilupainotteisella luokalla ja luokalla lähes kaikki ovat hyviä koulussa ja työrauha koko ajan hyvä. En siis oikein allekirjoita tuota, että urheilulla olisi mitään tekemistä laskevien oppimistulosten kanssa.
No ei todellakaan ole parhaita koulussa ne, jotka "harrastavat tavoitteellisesti" (mitä se nyt ikinä tarkoittaakaan). Jotkut soittajat ovat hikareita, urheilijat ihan mitä hyvänsä. Osa pojista on laitettu urheilemaan selkeästi siksi, että eivät olisi pahanteossa (mutta ei se ihan toimi, kun seura seurassa on samaa sorttia). Urheilijoissa juuri oli aika paljon niitä, joita koulu ei kiinnosta, mutta ihan kaikenlaiset kuitenkin harrastivat kaikkea, että ei voi suoraan luokitella.
Itse pärjäsin koulussa todella hyvin, niin myös kaverini. Kyllä jotain harraselimme, mutta aivan satavarmasti emme kukaan "harrastaneet tavoitteellisesti". :D:D:D (Eli siis potkineet pyöreää palloa maaliin tai mikä se "tavoite" nyt ikinä onkaan.) Minua ei myls vanhemmat tyrkänneet yhteenkään harrastukseen, vaan ne olivat kaikki itse valittuja.
Et taida edes ymmärtää mitä se tavoitteellinen tarkoittaa?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Ei mitenkään yllättävä lopputulos. Keskiluokkaiset ja siitä ylempään luokkaan kuuluvat lapset ovet koulun jälkeen ohjatuissa harrastuksissa ja vanhemmilla on erilainen kiinnostus siihen missä seurassa lapset viettää vapaa-aikaa. On kotiintuloajat ja rutiinit.
Sitten on niitä joiden vanhempia kiinnostaa lähinnä se että lapsi on poissa silmistä häiritsemästä. Koulutusta ei arvosteta ja harrastuksia ei ole. Lapset on pitkälti oman onnensa nojassa.
70/80-luvulla peruskoulu pystyi tasoittamaan näitä eroja. Kouluissa tarjottiin välipala ja järjestettiin koulun jälkeen kerhotoimintaa erilaisten harrastusten parissa.
Vierailija kirjoitti:
Ei mitenkään yllättävä lopputulos. Keskiluokkaiset ja siitä ylempään luokkaan kuuluvat lapset ovet koulun jälkeen ohjatuissa harrastuksissa ja vanhemmilla on erilainen kiinnostus siihen missä seurassa lapset viettää vapaa-aikaa. On kotiintuloajat ja rutiinit.
Sitten on niitä joiden vanhempia kiinnostaa lähinnä se että lapsi on poissa silmistä häiritsemästä. Koulutusta ei arvosteta ja harrastuksia ei ole. Lapset on pitkälti oman onnensa nojassa.
Juuri tuo erottaa minusta eri sosioekonomiset ryhmät toistaan: vanhempia kiinnostaa mitä lapset tekee ja heihin panostetaan. Hyväosaisten perheissä lapsilla on monesti ihan erilainen vanhempien tuki taustallaan. Siis sekä henkinen että taloudellinen. Jos lapsi ei pärjää jossain aineessa, vanhemmat joko opettaa tai hankkivat tukiopetusta. Kun toisissa perheissä vanhempia ei paljoa kiinnosta, kunhan ovat poissa jaloista.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mulla on vanhemmat, jotka laittoivat joka päivä harrastamaan ohjatusti. Harrastukset olivat kyllä kiinnostavia, mutta muuten tämä johti lähinnä siihen että kavereita ei ollut.
Ei sellainen ohjattu ympäristö ole otollinen luontevalle ystävyydelle. Lapset tarvitsevat myöa rentoa laiskottelua, leikkiä peliä, lapsena olemista. Nuoret tarvitsevat sitä ostarilla notkumista.
Ei elämä saa olla suoritusta liian nuorena, ei se tiettyyn piiriin pääseminen ole sen arvoista.
Joka ikinen vanhempieni kaverin lapsi, joka oli tarpeeksi hieno leikkimään kanssamme, on jossain vaiheessa saanut pahan burniksen. Myös minä ja sisarukseni.
Oisko sen nyt niin paha jos olisin onnellinen ja ystäviini olisi kuulunut joku normaali lapsi?
Selväähän on, että moni asia jonka vanhemmat väittävät olevan lapsensa parhaaksi, onkin oikeastaan vanhempien egon parhaaksi.
Lapselle on parasta olla lapsi ja löytää kavereita, jotka ovat reiluja ja kivoja. Lisäksi aikuisten huomiota ja mukavaa yhdessäoloa. Ei siinä ohjattuja harrastuksia välttämättä tarvi mihinkään.
Olen sivusta seurannut, että usein ne lasten harrastukset hankitaan vanhemman omien lapsuusaikaisten toiveiden mukaan. Jos äiti itse olisi lapsena halunnut harrastaa balettia tai soittaa pianoa muttei voinut, niin mamman lapsi harrastaa. Jos isä ei saanut pelata lätkää tai soittaa rumpuja, niin pojan pitää harrastaa, ei mukinoita.
Usein vanhemmat itse vouhottavat/leuhkivat lapsensa harrastuksilla niin kentän laidalla kuin työkavereilleenkin. Se on statusjuttu, että meidän Valo-Volmiira on frisbeenheiton Suomen edustusjoukkueessa ja niillä on peli Kalambakassa. Vaikkei sillä oikeasti ole mitään väliä tässä maailmankaikkeudessa.
Lapsi on siis vanhemman oman kunnianhimon elävä jatke.
Miksei kysytä siltä lapselta, mitä hän haluaa? Eipä ihme, että tässä kilpailuyhteiskunnassa iskee burn out jo lukiolaisille eikä elämä maistu ja ahdistaa niin vtusti.
Tämä ilmiö on ollut olemassa jo kauan. Urheilin omassa lapsuudessani ja jo silloin minulla oli kavereita, joiden vanhemmille harrastaminen oli tärkeämpää kuin lapsilleen. Sitä oli jotenkin absurdia seurata vierestä, kun omat vanhemmat kyllä kustansivat, kannustivat ja kuskasivat, mutta eivät koskaan asettaneet mitään paineita. Sain kokeilla rajojani loppuun saakka ja todeta, että omat lahjat eivät riittäneet huipulle. Elämä jatkui.
Nyt oma lapsi on alakouluikäinen. Harrasti päiväkoti-iässä uimakoulua ja jumppaa, koska niistä oppi tärkeitä liikunnan perustaitoja. Odotimme, että hän itse osoittaa kiinnostusta jotain harrastusta kohtaan. Ennen ekaa luokkaa keksi harrastuksen, joka kiinnostaa. Se oli täysin eri kuin olin koskaan itse harrastanut ja rehellisesti en olisi edes keksinyt ehdottaa tätä itse. Reilussa parissa vuodessa kuvaan ovat astuneet lapsen toiveesta kilpaileminen, monet treenit viikossa ja yksityisopetus valmentajan kanssa. Näillä mennään niin kauan kuin lapsi tahtoo.
Mutta tuo mainitsemasi ilmiö on kyllä nähtävissä sekä lapsen joissain harrastuskavereissa että monissa oman lähipiirini vanhemmissa. Oma siskoni on ollut lapsensa syntymästä saakka vakuuttunut, että tästä tulee jalkapalloilija. Se oli siskoni unelma, mutta hänellä jouduttiin leikkaamaan molemmat polvet. Yksi ystävä taas on tehnyt lapsistaan uimareita suurin piirtein synnäriltä päästyään. Kolmas tuttu äiti pohti jo päiväkoti-ikäisen kanssa, että mihin lajiin hänen lapsen ominaisuudet olisivat parhaat, että voisi menestyä. Sanallakaan kukaan näistä ei ole koskaan maininnut, että mitähän lapset itse mahtavat haluta.
Osaatko sanoa, onko se luokkakysymys ja jos, niin missä määrin, että lapsista halutaan nimenomaan sen harrastuksen kautta menestyjiä? Ja useinhan kysymys on nimenomaan urheiluharrastuksesta.
Esim. aika harva varmaan nykymaailmassa tähtää lapsestaan shakkimestaria.
Mietin sitä, että miksi se harrastus on niin tärkeä - miksi ei koulunkäynti ja ns. akateemiset taidot? Monipuolinen kielitaito, hyvä matematiikan osaaminen, ymmärrys luonnontieteistä ja tietenkin historiasta ja yhteiskunnasta.
Eivätkö nykyvanhemmat pidä näitä peruskoulun (ja sitten lukion) tarjoamia yleissivistäviä opintoja lainkaan tärkeinä - että lasten tulisi loistaa ja menestyä niissä?
Vai onko niin, että iso osa ongelmasta on juuri tuo, että noita 2000 vuotta pinnalla olleita tärkeitä taitoja ei pidetä enää minään? Vain ns. yläluokka ja akateemiset vanhemmat ymmärtävät sivistyksen merkityksen?
Ja ei, tarkoitus ei ole luoda kiilaa bodarin ja lukutoukan (ja näiden periytyvyyksien) välille vaan mietin sitä, onko tilanne se, että keskiluokan porukka pitää urheilumenestystä jotenkin tärkeämpänä kuin koulumenestystä? Jos näin, se voisi selittää koululaisten osaamisen laskua - jos isommat paukut laitetaan lasten harrastuksiin kuin koulunkäyntiin, siis sillä keskinkertaisella osalla koululuokasta - ja kertoo myös siitä, että viime kädessä ne vaikka hyvää palkkaa tienaavat keskiluokkaiset ovat henkisesti pikemminkin duunareita. Aikoinaan kaikissa maissa nimenomaan työväenluokkaiset pyrkivät ylöspäin urheilun avulla. Ollaanko Suomessakin palattu siihen?
Omassa tavoitteellisesti nuorena urheilleessa laajassa kaveripiirissä, kyllä on arvostettu myös sivistystä ja koulutusta. Ollaan kaikki akateemisia. On juristeja, lääkäreitä, hammaslääkäreitä, opettajia ja kauppiksen käyneitä jne. Koulutusta ja sivistystä tulevat arvot välitetään myös lapsille, vaikka he urheilevatkin. Ei sivistys ja urheilu sulje toisiaan pois. Yleensä koulussa parhaita ovat ne, jotka harrastavat jotain tavoitteellisesti. Oli se sitten taidetta, musiikkia tai urheilua. Ihan vain siksi, että he ovat oppineet, että hyvien tulosten eteen täytyy tehdä töitä. Tavoitteellisesti harrastavia/harrastaneita myös suositaan työelämässä, koska se tavoitteellisuus ja kunnianhimo kertoo sinusta positiivisia asioita.
Oma tavoitteellisesti urheileva lapsi on ns. kympin tyttö. Päiväkoti-iässä olin englanninkielisessä päiväkodissa, jotta oppi kielen lähes natiivintasoisesti. On pitänyt tätä yllä kaikki nämä vuodet. Lukee paljon suomeksi ja englanniksi. Käydään yhdessä museoissa ja teatterissa. Silti jää ihan riittävästi aikaa tiktokille, netflixille ja kavereille. Kaverinsa ovat perheistä, joissa on samanlaiset arvot ja sivistystä ja taidetta arvostetaan. On tällä hetkellä urheilupainotteisella luokalla ja luokalla lähes kaikki ovat hyviä koulussa ja työrauha koko ajan hyvä. En siis oikein allekirjoita tuota, että urheilulla olisi mitään tekemistä laskevien oppimistulosten kanssa.
No ei todellakaan ole parhaita koulussa ne, jotka "harrastavat tavoitteellisesti" (mitä se nyt ikinä tarkoittaakaan). Jotkut soittajat ovat hikareita, urheilijat ihan mitä hyvänsä. Osa pojista on laitettu urheilemaan selkeästi siksi, että eivät olisi pahanteossa (mutta ei se ihan toimi, kun seura seurassa on samaa sorttia). Urheilijoissa juuri oli aika paljon niitä, joita koulu ei kiinnosta, mutta ihan kaikenlaiset kuitenkin harrastivat kaikkea, että ei voi suoraan luokitella.
Itse pärjäsin koulussa todella hyvin, niin myös kaverini. Kyllä jotain harraselimme, mutta aivan satavarmasti emme kukaan "harrastaneet tavoitteellisesti". :D:D:D (Eli siis potkineet pyöreää palloa maaliin tai mikä se "tavoite" nyt ikinä onkaan.) Minua ei myls vanhemmat tyrkänneet yhteenkään harrastukseen, vaan ne olivat kaikki itse valittuja.
Ketään lasta ei pysty pakottamaan harrastamaan tavoitteellisesti, mikäli se ei lasta kiinnosta. Vanhempien merkitys on harrastuksen mahdollistajana eli rahoittajana ja kuskaajana. Monesti on niin ,että aktiivinen lapsi haluaa harrastaa kaikkea mahdollista. Aika ja perheen rahat ei kaikkeen riitä. Osa lapsista taas ei harrasta muuta kuin keskustassa/ostareissa vetelehtelemistä ja syljeskelyä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mulla on vanhemmat, jotka laittoivat joka päivä harrastamaan ohjatusti. Harrastukset olivat kyllä kiinnostavia, mutta muuten tämä johti lähinnä siihen että kavereita ei ollut.
Ei sellainen ohjattu ympäristö ole otollinen luontevalle ystävyydelle. Lapset tarvitsevat myöa rentoa laiskottelua, leikkiä peliä, lapsena olemista. Nuoret tarvitsevat sitä ostarilla notkumista.
Ei elämä saa olla suoritusta liian nuorena, ei se tiettyyn piiriin pääseminen ole sen arvoista.
Joka ikinen vanhempieni kaverin lapsi, joka oli tarpeeksi hieno leikkimään kanssamme, on jossain vaiheessa saanut pahan burniksen. Myös minä ja sisarukseni.
Oisko sen nyt niin paha jos olisin onnellinen ja ystäviini olisi kuulunut joku normaali lapsi?
Selväähän on, että moni asia jonka vanhemmat väittävät olevan lapsensa parhaaksi, onkin oikeastaan vanhempien egon parhaaksi.
Lapselle on parasta olla lapsi ja löytää kavereita, jotka ovat reiluja ja kivoja. Lisäksi aikuisten huomiota ja mukavaa yhdessäoloa. Ei siinä ohjattuja harrastuksia välttämättä tarvi mihinkään.
Olen sivusta seurannut, että usein ne lasten harrastukset hankitaan vanhemman omien lapsuusaikaisten toiveiden mukaan. Jos äiti itse olisi lapsena halunnut harrastaa balettia tai soittaa pianoa muttei voinut, niin mamman lapsi harrastaa. Jos isä ei saanut pelata lätkää tai soittaa rumpuja, niin pojan pitää harrastaa, ei mukinoita.
Usein vanhemmat itse vouhottavat/leuhkivat lapsensa harrastuksilla niin kentän laidalla kuin työkavereilleenkin. Se on statusjuttu, että meidän Valo-Volmiira on frisbeenheiton Suomen edustusjoukkueessa ja niillä on peli Kalambakassa. Vaikkei sillä oikeasti ole mitään väliä tässä maailmankaikkeudessa.
Lapsi on siis vanhemman oman kunnianhimon elävä jatke.
Miksei kysytä siltä lapselta, mitä hän haluaa? Eipä ihme, että tässä kilpailuyhteiskunnassa iskee burn out jo lukiolaisille eikä elämä maistu ja ahdistaa niin vtusti.
Tämä ilmiö on ollut olemassa jo kauan. Urheilin omassa lapsuudessani ja jo silloin minulla oli kavereita, joiden vanhemmille harrastaminen oli tärkeämpää kuin lapsilleen. Sitä oli jotenkin absurdia seurata vierestä, kun omat vanhemmat kyllä kustansivat, kannustivat ja kuskasivat, mutta eivät koskaan asettaneet mitään paineita. Sain kokeilla rajojani loppuun saakka ja todeta, että omat lahjat eivät riittäneet huipulle. Elämä jatkui.
Nyt oma lapsi on alakouluikäinen. Harrasti päiväkoti-iässä uimakoulua ja jumppaa, koska niistä oppi tärkeitä liikunnan perustaitoja. Odotimme, että hän itse osoittaa kiinnostusta jotain harrastusta kohtaan. Ennen ekaa luokkaa keksi harrastuksen, joka kiinnostaa. Se oli täysin eri kuin olin koskaan itse harrastanut ja rehellisesti en olisi edes keksinyt ehdottaa tätä itse. Reilussa parissa vuodessa kuvaan ovat astuneet lapsen toiveesta kilpaileminen, monet treenit viikossa ja yksityisopetus valmentajan kanssa. Näillä mennään niin kauan kuin lapsi tahtoo.
Mutta tuo mainitsemasi ilmiö on kyllä nähtävissä sekä lapsen joissain harrastuskavereissa että monissa oman lähipiirini vanhemmissa. Oma siskoni on ollut lapsensa syntymästä saakka vakuuttunut, että tästä tulee jalkapalloilija. Se oli siskoni unelma, mutta hänellä jouduttiin leikkaamaan molemmat polvet. Yksi ystävä taas on tehnyt lapsistaan uimareita suurin piirtein synnäriltä päästyään. Kolmas tuttu äiti pohti jo päiväkoti-ikäisen kanssa, että mihin lajiin hänen lapsen ominaisuudet olisivat parhaat, että voisi menestyä. Sanallakaan kukaan näistä ei ole koskaan maininnut, että mitähän lapset itse mahtavat haluta.
Osaatko sanoa, onko se luokkakysymys ja jos, niin missä määrin, että lapsista halutaan nimenomaan sen harrastuksen kautta menestyjiä? Ja useinhan kysymys on nimenomaan urheiluharrastuksesta.
Esim. aika harva varmaan nykymaailmassa tähtää lapsestaan shakkimestaria.
Mietin sitä, että miksi se harrastus on niin tärkeä - miksi ei koulunkäynti ja ns. akateemiset taidot? Monipuolinen kielitaito, hyvä matematiikan osaaminen, ymmärrys luonnontieteistä ja tietenkin historiasta ja yhteiskunnasta.
Eivätkö nykyvanhemmat pidä näitä peruskoulun (ja sitten lukion) tarjoamia yleissivistäviä opintoja lainkaan tärkeinä - että lasten tulisi loistaa ja menestyä niissä?
Vai onko niin, että iso osa ongelmasta on juuri tuo, että noita 2000 vuotta pinnalla olleita tärkeitä taitoja ei pidetä enää minään? Vain ns. yläluokka ja akateemiset vanhemmat ymmärtävät sivistyksen merkityksen?
Ja ei, tarkoitus ei ole luoda kiilaa bodarin ja lukutoukan (ja näiden periytyvyyksien) välille vaan mietin sitä, onko tilanne se, että keskiluokan porukka pitää urheilumenestystä jotenkin tärkeämpänä kuin koulumenestystä? Jos näin, se voisi selittää koululaisten osaamisen laskua - jos isommat paukut laitetaan lasten harrastuksiin kuin koulunkäyntiin, siis sillä keskinkertaisella osalla koululuokasta - ja kertoo myös siitä, että viime kädessä ne vaikka hyvää palkkaa tienaavat keskiluokkaiset ovat henkisesti pikemminkin duunareita. Aikoinaan kaikissa maissa nimenomaan työväenluokkaiset pyrkivät ylöspäin urheilun avulla. Ollaanko Suomessakin palattu siihen?
Kolmen tavoitteellisesti urheilua harrastaneen lapsen äitinä kokemukseni on se, että ainakin lasteni kouluissa kaikkien parhaiten koulussa menestyneet ovat olleet näitä myös tavoitteellisesti harrastavia. Kun viikolla on kolmet/neljät harjoitukset ja viikonloput kuluu pelireissussa niin se opettaa ajan hallintaa ,tavoitteiden asettamista ja itsekuria. Omat lapseni suuntasivat lukion jälkeen teknilliseen tiedekuntaan opiskelemaan. Osa kavereista on lääkiksessä, oikiksessa tai kaupiksrssa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mulla on vanhemmat, jotka laittoivat joka päivä harrastamaan ohjatusti. Harrastukset olivat kyllä kiinnostavia, mutta muuten tämä johti lähinnä siihen että kavereita ei ollut.
Ei sellainen ohjattu ympäristö ole otollinen luontevalle ystävyydelle. Lapset tarvitsevat myöa rentoa laiskottelua, leikkiä peliä, lapsena olemista. Nuoret tarvitsevat sitä ostarilla notkumista.
Ei elämä saa olla suoritusta liian nuorena, ei se tiettyyn piiriin pääseminen ole sen arvoista.
Joka ikinen vanhempieni kaverin lapsi, joka oli tarpeeksi hieno leikkimään kanssamme, on jossain vaiheessa saanut pahan burniksen. Myös minä ja sisarukseni.
Oisko sen nyt niin paha jos olisin onnellinen ja ystäviini olisi kuulunut joku normaali lapsi?
Selväähän on, että moni asia jonka vanhemmat väittävät olevan lapsensa parhaaksi, onkin oikeastaan vanhempien egon parhaaksi.
Lapselle on parasta olla lapsi ja löytää kavereita, jotka ovat reiluja ja kivoja. Lisäksi aikuisten huomiota ja mukavaa yhdessäoloa. Ei siinä ohjattuja harrastuksia välttämättä tarvi mihinkään.
Olen sivusta seurannut, että usein ne lasten harrastukset hankitaan vanhemman omien lapsuusaikaisten toiveiden mukaan. Jos äiti itse olisi lapsena halunnut harrastaa balettia tai soittaa pianoa muttei voinut, niin mamman lapsi harrastaa. Jos isä ei saanut pelata lätkää tai soittaa rumpuja, niin pojan pitää harrastaa, ei mukinoita.
Usein vanhemmat itse vouhottavat/leuhkivat lapsensa harrastuksilla niin kentän laidalla kuin työkavereilleenkin. Se on statusjuttu, että meidän Valo-Volmiira on frisbeenheiton Suomen edustusjoukkueessa ja niillä on peli Kalambakassa. Vaikkei sillä oikeasti ole mitään väliä tässä maailmankaikkeudessa.
Lapsi on siis vanhemman oman kunnianhimon elävä jatke.
Miksei kysytä siltä lapselta, mitä hän haluaa? Eipä ihme, että tässä kilpailuyhteiskunnassa iskee burn out jo lukiolaisille eikä elämä maistu ja ahdistaa niin vtusti.
Tämä ilmiö on ollut olemassa jo kauan. Urheilin omassa lapsuudessani ja jo silloin minulla oli kavereita, joiden vanhemmille harrastaminen oli tärkeämpää kuin lapsilleen. Sitä oli jotenkin absurdia seurata vierestä, kun omat vanhemmat kyllä kustansivat, kannustivat ja kuskasivat, mutta eivät koskaan asettaneet mitään paineita. Sain kokeilla rajojani loppuun saakka ja todeta, että omat lahjat eivät riittäneet huipulle. Elämä jatkui.
Nyt oma lapsi on alakouluikäinen. Harrasti päiväkoti-iässä uimakoulua ja jumppaa, koska niistä oppi tärkeitä liikunnan perustaitoja. Odotimme, että hän itse osoittaa kiinnostusta jotain harrastusta kohtaan. Ennen ekaa luokkaa keksi harrastuksen, joka kiinnostaa. Se oli täysin eri kuin olin koskaan itse harrastanut ja rehellisesti en olisi edes keksinyt ehdottaa tätä itse. Reilussa parissa vuodessa kuvaan ovat astuneet lapsen toiveesta kilpaileminen, monet treenit viikossa ja yksityisopetus valmentajan kanssa. Näillä mennään niin kauan kuin lapsi tahtoo.
Mutta tuo mainitsemasi ilmiö on kyllä nähtävissä sekä lapsen joissain harrastuskavereissa että monissa oman lähipiirini vanhemmissa. Oma siskoni on ollut lapsensa syntymästä saakka vakuuttunut, että tästä tulee jalkapalloilija. Se oli siskoni unelma, mutta hänellä jouduttiin leikkaamaan molemmat polvet. Yksi ystävä taas on tehnyt lapsistaan uimareita suurin piirtein synnäriltä päästyään. Kolmas tuttu äiti pohti jo päiväkoti-ikäisen kanssa, että mihin lajiin hänen lapsen ominaisuudet olisivat parhaat, että voisi menestyä. Sanallakaan kukaan näistä ei ole koskaan maininnut, että mitähän lapset itse mahtavat haluta.
Osaatko sanoa, onko se luokkakysymys ja jos, niin missä määrin, että lapsista halutaan nimenomaan sen harrastuksen kautta menestyjiä? Ja useinhan kysymys on nimenomaan urheiluharrastuksesta.
Esim. aika harva varmaan nykymaailmassa tähtää lapsestaan shakkimestaria.
Mietin sitä, että miksi se harrastus on niin tärkeä - miksi ei koulunkäynti ja ns. akateemiset taidot? Monipuolinen kielitaito, hyvä matematiikan osaaminen, ymmärrys luonnontieteistä ja tietenkin historiasta ja yhteiskunnasta.
Eivätkö nykyvanhemmat pidä näitä peruskoulun (ja sitten lukion) tarjoamia yleissivistäviä opintoja lainkaan tärkeinä - että lasten tulisi loistaa ja menestyä niissä?
Vai onko niin, että iso osa ongelmasta on juuri tuo, että noita 2000 vuotta pinnalla olleita tärkeitä taitoja ei pidetä enää minään? Vain ns. yläluokka ja akateemiset vanhemmat ymmärtävät sivistyksen merkityksen?
Ja ei, tarkoitus ei ole luoda kiilaa bodarin ja lukutoukan (ja näiden periytyvyyksien) välille vaan mietin sitä, onko tilanne se, että keskiluokan porukka pitää urheilumenestystä jotenkin tärkeämpänä kuin koulumenestystä? Jos näin, se voisi selittää koululaisten osaamisen laskua - jos isommat paukut laitetaan lasten harrastuksiin kuin koulunkäyntiin, siis sillä keskinkertaisella osalla koululuokasta - ja kertoo myös siitä, että viime kädessä ne vaikka hyvää palkkaa tienaavat keskiluokkaiset ovat henkisesti pikemminkin duunareita. Aikoinaan kaikissa maissa nimenomaan työväenluokkaiset pyrkivät ylöspäin urheilun avulla. Ollaanko Suomessakin palattu siihen?
Omassa tavoitteellisesti nuorena urheilleessa laajassa kaveripiirissä, kyllä on arvostettu myös sivistystä ja koulutusta. Ollaan kaikki akateemisia. On juristeja, lääkäreitä, hammaslääkäreitä, opettajia ja kauppiksen käyneitä jne. Koulutusta ja sivistystä tulevat arvot välitetään myös lapsille, vaikka he urheilevatkin. Ei sivistys ja urheilu sulje toisiaan pois. Yleensä koulussa parhaita ovat ne, jotka harrastavat jotain tavoitteellisesti. Oli se sitten taidetta, musiikkia tai urheilua. Ihan vain siksi, että he ovat oppineet, että hyvien tulosten eteen täytyy tehdä töitä. Tavoitteellisesti harrastavia/harrastaneita myös suositaan työelämässä, koska se tavoitteellisuus ja kunnianhimo kertoo sinusta positiivisia asioita.
Oma tavoitteellisesti urheileva lapsi on ns. kympin tyttö. Päiväkoti-iässä olin englanninkielisessä päiväkodissa, jotta oppi kielen lähes natiivintasoisesti. On pitänyt tätä yllä kaikki nämä vuodet. Lukee paljon suomeksi ja englanniksi. Käydään yhdessä museoissa ja teatterissa. Silti jää ihan riittävästi aikaa tiktokille, netflixille ja kavereille. Kaverinsa ovat perheistä, joissa on samanlaiset arvot ja sivistystä ja taidetta arvostetaan. On tällä hetkellä urheilupainotteisella luokalla ja luokalla lähes kaikki ovat hyviä koulussa ja työrauha koko ajan hyvä. En siis oikein allekirjoita tuota, että urheilulla olisi mitään tekemistä laskevien oppimistulosten kanssa.
No ei todellakaan ole parhaita koulussa ne, jotka "harrastavat tavoitteellisesti" (mitä se nyt ikinä tarkoittaakaan). Jotkut soittajat ovat hikareita, urheilijat ihan mitä hyvänsä. Osa pojista on laitettu urheilemaan selkeästi siksi, että eivät olisi pahanteossa (mutta ei se ihan toimi, kun seura seurassa on samaa sorttia). Urheilijoissa juuri oli aika paljon niitä, joita koulu ei kiinnosta, mutta ihan kaikenlaiset kuitenkin harrastivat kaikkea, että ei voi suoraan luokitella.
Itse pärjäsin koulussa todella hyvin, niin myös kaverini. Kyllä jotain harraselimme, mutta aivan satavarmasti emme kukaan "harrastaneet tavoitteellisesti". :D:D:D (Eli siis potkineet pyöreää palloa maaliin tai mikä se "tavoite" nyt ikinä onkaan.) Minua ei myls vanhemmat tyrkänneet yhteenkään harrastukseen, vaan ne olivat kaikki itse valittuja.
Selkeästi et edes tiedä mitä on tavoitteellinen harrastaminen urheilussa, joten ehkä olisi parempi vaan olla kommentoimatta. Mikä saa kuvittelemaan, että ne tavoitatteelliset harrastukset olisivat vanhempien päättämiä?
Ne oikeasti kunnianhimoiset ovat sitä myös koulussa ja muilla elämänalueilla. Ja ne kunnianhimoiset ovat useimmiten ns. paremmista perheistä. Toki urheilua voi harrastaa kuka vaan, mutta kun menet esim. urheilulukioon katsomaan, sillä valtaosa on ylemmän keskiluokan lapsia, joilla on korkeat tavoitteet sekä urheilussa että koulussa.
Vaikka miten intät, että urheilijat ovat yli-ihmisiä, ei se tee siitä totta. Sen sijaan nämä yli-ihmiskuvitelmat johtavat siihen, että käytös on aggressiivista, itseluottamus loputon ja usein kiusataan "heikompia".
Minä ja kaverini olimme hyviä koulussa. Kukaan meistä ei harrastanut "tavoitteellisesti" urheilua. Ei oltu myöskään menestyneiden vanhempien lapsia eikä koulukiusaajia. Oli joitakin hyvin pärjääviä urheilijoita, tavallisesti pärjääviä urheilijoita ja sitten huonosti pärjääviä urheilijoita. Monet koulukiusaajat harrastivat urheilua, jossa syy-yhteys voi olla osittain valmennusmenetelmissä ja siinä, että vanhemmat harrastaneet samaa lajia. Ainakin yksi voimistelijakoulukiusaaja sai kotona selkään, jos kokeet menivät huonosti, eli aika usein. Tätä varmaan tarkoitit tavoitteellisuudella?
Lukiossa luokan urheilijatyttö nukkui pulpetilla ja kopioi läksyjen vastaukset kavereilta. Vaikeat harjoitteluajat. Älytöntä tuo vain sen takia, että olisi hiukan parempi kuin joku toinen urheilijatyttö.
80-luvulla koulussani oli oppilaita itä-Helsingin joka kolkasta Kulosaaresta Kontulaan. Kaikki olivat samaa porukkaa. Pelottavat tapaukset tosin silloin viereisessä tarkkailukoulussa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mulla on vanhemmat, jotka laittoivat joka päivä harrastamaan ohjatusti. Harrastukset olivat kyllä kiinnostavia, mutta muuten tämä johti lähinnä siihen että kavereita ei ollut.
Ei sellainen ohjattu ympäristö ole otollinen luontevalle ystävyydelle. Lapset tarvitsevat myöa rentoa laiskottelua, leikkiä peliä, lapsena olemista. Nuoret tarvitsevat sitä ostarilla notkumista.
Ei elämä saa olla suoritusta liian nuorena, ei se tiettyyn piiriin pääseminen ole sen arvoista.
Joka ikinen vanhempieni kaverin lapsi, joka oli tarpeeksi hieno leikkimään kanssamme, on jossain vaiheessa saanut pahan burniksen. Myös minä ja sisarukseni.
Oisko sen nyt niin paha jos olisin onnellinen ja ystäviini olisi kuulunut joku normaali lapsi?
Selväähän on, että moni asia jonka vanhemmat väittävät olevan lapsensa parhaaksi, onkin oikeastaan vanhempien egon parhaaksi.
Lapselle on parasta olla lapsi ja löytää kavereita, jotka ovat reiluja ja kivoja. Lisäksi aikuisten huomiota ja mukavaa yhdessäoloa. Ei siinä ohjattuja harrastuksia välttämättä tarvi mihinkään.
Olen sivusta seurannut, että usein ne lasten harrastukset hankitaan vanhemman omien lapsuusaikaisten toiveiden mukaan. Jos äiti itse olisi lapsena halunnut harrastaa balettia tai soittaa pianoa muttei voinut, niin mamman lapsi harrastaa. Jos isä ei saanut pelata lätkää tai soittaa rumpuja, niin pojan pitää harrastaa, ei mukinoita.
Usein vanhemmat itse vouhottavat/leuhkivat lapsensa harrastuksilla niin kentän laidalla kuin työkavereilleenkin. Se on statusjuttu, että meidän Valo-Volmiira on frisbeenheiton Suomen edustusjoukkueessa ja niillä on peli Kalambakassa. Vaikkei sillä oikeasti ole mitään väliä tässä maailmankaikkeudessa.
Lapsi on siis vanhemman oman kunnianhimon elävä jatke.
Miksei kysytä siltä lapselta, mitä hän haluaa? Eipä ihme, että tässä kilpailuyhteiskunnassa iskee burn out jo lukiolaisille eikä elämä maistu ja ahdistaa niin vtusti.
Tämä ilmiö on ollut olemassa jo kauan. Urheilin omassa lapsuudessani ja jo silloin minulla oli kavereita, joiden vanhemmille harrastaminen oli tärkeämpää kuin lapsilleen. Sitä oli jotenkin absurdia seurata vierestä, kun omat vanhemmat kyllä kustansivat, kannustivat ja kuskasivat, mutta eivät koskaan asettaneet mitään paineita. Sain kokeilla rajojani loppuun saakka ja todeta, että omat lahjat eivät riittäneet huipulle. Elämä jatkui.
Nyt oma lapsi on alakouluikäinen. Harrasti päiväkoti-iässä uimakoulua ja jumppaa, koska niistä oppi tärkeitä liikunnan perustaitoja. Odotimme, että hän itse osoittaa kiinnostusta jotain harrastusta kohtaan. Ennen ekaa luokkaa keksi harrastuksen, joka kiinnostaa. Se oli täysin eri kuin olin koskaan itse harrastanut ja rehellisesti en olisi edes keksinyt ehdottaa tätä itse. Reilussa parissa vuodessa kuvaan ovat astuneet lapsen toiveesta kilpaileminen, monet treenit viikossa ja yksityisopetus valmentajan kanssa. Näillä mennään niin kauan kuin lapsi tahtoo.
Mutta tuo mainitsemasi ilmiö on kyllä nähtävissä sekä lapsen joissain harrastuskavereissa että monissa oman lähipiirini vanhemmissa. Oma siskoni on ollut lapsensa syntymästä saakka vakuuttunut, että tästä tulee jalkapalloilija. Se oli siskoni unelma, mutta hänellä jouduttiin leikkaamaan molemmat polvet. Yksi ystävä taas on tehnyt lapsistaan uimareita suurin piirtein synnäriltä päästyään. Kolmas tuttu äiti pohti jo päiväkoti-ikäisen kanssa, että mihin lajiin hänen lapsen ominaisuudet olisivat parhaat, että voisi menestyä. Sanallakaan kukaan näistä ei ole koskaan maininnut, että mitähän lapset itse mahtavat haluta.
Osaatko sanoa, onko se luokkakysymys ja jos, niin missä määrin, että lapsista halutaan nimenomaan sen harrastuksen kautta menestyjiä? Ja useinhan kysymys on nimenomaan urheiluharrastuksesta.
Esim. aika harva varmaan nykymaailmassa tähtää lapsestaan shakkimestaria.
Mietin sitä, että miksi se harrastus on niin tärkeä - miksi ei koulunkäynti ja ns. akateemiset taidot? Monipuolinen kielitaito, hyvä matematiikan osaaminen, ymmärrys luonnontieteistä ja tietenkin historiasta ja yhteiskunnasta.
Eivätkö nykyvanhemmat pidä näitä peruskoulun (ja sitten lukion) tarjoamia yleissivistäviä opintoja lainkaan tärkeinä - että lasten tulisi loistaa ja menestyä niissä?
Vai onko niin, että iso osa ongelmasta on juuri tuo, että noita 2000 vuotta pinnalla olleita tärkeitä taitoja ei pidetä enää minään? Vain ns. yläluokka ja akateemiset vanhemmat ymmärtävät sivistyksen merkityksen?
Ja ei, tarkoitus ei ole luoda kiilaa bodarin ja lukutoukan (ja näiden periytyvyyksien) välille vaan mietin sitä, onko tilanne se, että keskiluokan porukka pitää urheilumenestystä jotenkin tärkeämpänä kuin koulumenestystä? Jos näin, se voisi selittää koululaisten osaamisen laskua - jos isommat paukut laitetaan lasten harrastuksiin kuin koulunkäyntiin, siis sillä keskinkertaisella osalla koululuokasta - ja kertoo myös siitä, että viime kädessä ne vaikka hyvää palkkaa tienaavat keskiluokkaiset ovat henkisesti pikemminkin duunareita. Aikoinaan kaikissa maissa nimenomaan työväenluokkaiset pyrkivät ylöspäin urheilun avulla. Ollaanko Suomessakin palattu siihen?
Omassa tavoitteellisesti nuorena urheilleessa laajassa kaveripiirissä, kyllä on arvostettu myös sivistystä ja koulutusta. Ollaan kaikki akateemisia. On juristeja, lääkäreitä, hammaslääkäreitä, opettajia ja kauppiksen käyneitä jne. Koulutusta ja sivistystä tulevat arvot välitetään myös lapsille, vaikka he urheilevatkin. Ei sivistys ja urheilu sulje toisiaan pois. Yleensä koulussa parhaita ovat ne, jotka harrastavat jotain tavoitteellisesti. Oli se sitten taidetta, musiikkia tai urheilua. Ihan vain siksi, että he ovat oppineet, että hyvien tulosten eteen täytyy tehdä töitä. Tavoitteellisesti harrastavia/harrastaneita myös suositaan työelämässä, koska se tavoitteellisuus ja kunnianhimo kertoo sinusta positiivisia asioita.
Oma tavoitteellisesti urheileva lapsi on ns. kympin tyttö. Päiväkoti-iässä olin englanninkielisessä päiväkodissa, jotta oppi kielen lähes natiivintasoisesti. On pitänyt tätä yllä kaikki nämä vuodet. Lukee paljon suomeksi ja englanniksi. Käydään yhdessä museoissa ja teatterissa. Silti jää ihan riittävästi aikaa tiktokille, netflixille ja kavereille. Kaverinsa ovat perheistä, joissa on samanlaiset arvot ja sivistystä ja taidetta arvostetaan. On tällä hetkellä urheilupainotteisella luokalla ja luokalla lähes kaikki ovat hyviä koulussa ja työrauha koko ajan hyvä. En siis oikein allekirjoita tuota, että urheilulla olisi mitään tekemistä laskevien oppimistulosten kanssa.
No ei todellakaan ole parhaita koulussa ne, jotka "harrastavat tavoitteellisesti" (mitä se nyt ikinä tarkoittaakaan). Jotkut soittajat ovat hikareita, urheilijat ihan mitä hyvänsä. Osa pojista on laitettu urheilemaan selkeästi siksi, että eivät olisi pahanteossa (mutta ei se ihan toimi, kun seura seurassa on samaa sorttia). Urheilijoissa juuri oli aika paljon niitä, joita koulu ei kiinnosta, mutta ihan kaikenlaiset kuitenkin harrastivat kaikkea, että ei voi suoraan luokitella.
Itse pärjäsin koulussa todella hyvin, niin myös kaverini. Kyllä jotain harraselimme, mutta aivan satavarmasti emme kukaan "harrastaneet tavoitteellisesti". :D:D:D (Eli siis potkineet pyöreää palloa maaliin tai mikä se "tavoite" nyt ikinä onkaan.) Minua ei myls vanhemmat tyrkänneet yhteenkään harrastukseen, vaan ne olivat kaikki itse valittuja.
Selkeästi et edes tiedä mitä on tavoitteellinen harrastaminen urheilussa, joten ehkä olisi parempi vaan olla kommentoimatta. Mikä saa kuvittelemaan, että ne tavoitatteelliset harrastukset olisivat vanhempien päättämiä?
Ne oikeasti kunnianhimoiset ovat sitä myös koulussa ja muilla elämänalueilla. Ja ne kunnianhimoiset ovat useimmiten ns. paremmista perheistä. Toki urheilua voi harrastaa kuka vaan, mutta kun menet esim. urheilulukioon katsomaan, sillä valtaosa on ylemmän keskiluokan lapsia, joilla on korkeat tavoitteet sekä urheilussa että koulussa.
Vaikka miten intät, että urheilijat ovat yli-ihmisiä, ei se tee siitä totta. Sen sijaan nämä yli-ihmiskuvitelmat johtavat siihen, että käytös on aggressiivista, itseluottamus loputon ja usein kiusataan "heikompia".
Minä ja kaverini olimme hyviä koulussa. Kukaan meistä ei harrastanut "tavoitteellisesti" urheilua. Ei oltu myöskään menestyneiden vanhempien lapsia eikä koulukiusaajia. Oli joitakin hyvin pärjääviä urheilijoita, tavallisesti pärjääviä urheilijoita ja sitten huonosti pärjääviä urheilijoita. Monet koulukiusaajat harrastivat urheilua, jossa syy-yhteys voi olla osittain valmennusmenetelmissä ja siinä, että vanhemmat harrastaneet samaa lajia. Ainakin yksi voimistelijakoulukiusaaja sai kotona selkään, jos kokeet menivät huonosti, eli aika usein. Tätä varmaan tarkoitit tavoitteellisuudella?
Ihan ekaksi kannattaisi lopettaa sössöttämästä tänne noita omia lapsuusmuisteloja.
Nykykoulu on ihan erilainen kuin sinun aikanasi, koko lasten/nuorten maailma samoin.
Omassa tavoitteellisesti nuorena urheilleessa laajassa kaveripiirissä, kyllä on arvostettu myös sivistystä ja koulutusta. Ollaan kaikki akateemisia. On juristeja, lääkäreitä, hammaslääkäreitä, opettajia ja kauppiksen käyneitä jne. Koulutusta ja sivistystä tulevat arvot välitetään myös lapsille, vaikka he urheilevatkin. Ei sivistys ja urheilu sulje toisiaan pois. Yleensä koulussa parhaita ovat ne, jotka harrastavat jotain tavoitteellisesti. Oli se sitten taidetta, musiikkia tai urheilua. Ihan vain siksi, että he ovat oppineet, että hyvien tulosten eteen täytyy tehdä töitä. Tavoitteellisesti harrastavia/harrastaneita myös suositaan työelämässä, koska se tavoitteellisuus ja kunnianhimo kertoo sinusta positiivisia asioita.
Oma tavoitteellisesti urheileva lapsi on ns. kympin tyttö. Päiväkoti-iässä olin englanninkielisessä päiväkodissa, jotta oppi kielen lähes natiivintasoisesti. On pitänyt tätä yllä kaikki nämä vuodet. Lukee paljon suomeksi ja englanniksi. Käydään yhdessä museoissa ja teatterissa. Silti jää ihan riittävästi aikaa tiktokille, netflixille ja kavereille. Kaverinsa ovat perheistä, joissa on samanlaiset arvot ja sivistystä ja taidetta arvostetaan. On tällä hetkellä urheilupainotteisella luokalla ja luokalla lähes kaikki ovat hyviä koulussa ja työrauha koko ajan hyvä. En siis oikein allekirjoita tuota, että urheilulla olisi mitään tekemistä laskevien oppimistulosten kanssa.