Lue keskustelun säännöt.
"Sellaista se nyt vaan synnyttäneillä naisilla on" - mitä raskauden/synnytyksen jälkeistä vaivaa sinulta on vähätelty?
11.08.2022 |
En usko olevani ainoa, jonka raskauden/synnytyksen jälkeistä vaivaa on vähätelty terveydenhuollossa.
Synnytyksestä on jo reilusti yli vuosi aikaa. Synnytyksen jälkeen virtsa ei ole enää "suihkunnut" siististi ja normaalisti pönttöön vessassa käydessä, vaan virtsa valuu ulkosynnyttimille, pakaroille ja jopa yläreisille vessassa käydessä (ihan normaalipainoinen olen, kun joku sitä kuitenkin kysyy). Paperia menee pyyhkiessä paljon ja koko ajan on olo, että haisen pissalle tämän vaivan takia. Valittelin tätä vaivaa yksityiselle gynelle sisätutkimuksen yhteydessä, niin totesi "sellaista se nyt vaan synnyttäneillä naisilla on" enkä saanut vaivaan mitään apua.
Miksi vielä 2020-luvulla ajatellaan, että naisten kuuluu kärvistellä raskauteen ja synnytykseen liittyvien vaivojensa kanssa?! Mitä raskauden/synnytyksen jälkeistä vaivaa sinulta on vähätelty?
Kommentit (86)
Ketuttaa todellakin se, että on tipahtanut työterveydenhuollosta tavalliseen terkkariin. Työterveydessä asiat otettiin todesta ja selvitettiin, nyt hoitovapaalla ollessa kävin puolen vuoden ajan useasti lääkärillä tarkkarajaisten ja jokapäiväistä elämää häiritsevien oireiden takia, aina tarjottiin vain vähättelyä ja stressiä ynnä muuta diipadaapaa syyksi, kunnes kerran raahauduin puolikuolleena päivystykseen niin sattui olemaan joku ei-vakituinen lääkäri joka otti todesta ja lähetti tutkimuksiin samantien ja löytyi todellinen, vakava tauti.
Ottaa aivan suunnattomasti päähän terveydenhuollon vähättelevä asenne ja ajatus että hoidetaan nyt vähän sinnepäin ja ikäänkuin mulla ei olisi oikeutta tietää mistä joku oire johtuu. Joku juttu voi todella olla ihan vaaratonta, mutta se edellyttää sitä että pahanlaatuiset vaihtoehdot suljetaan pois, eikä kuitata vaan jollain hormonihymistelyllä. Ja ikää on 30+ että terveitä työvuosia edessä vielä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ensimmäinen raskauteni päättyi keskenmenoon. Asia kiinnosti terveydenhuoltoa tasan niin kauan, kun päästiin toteamaan, että fyysinen puoli on ok. Henkisestä ei tuntunut olevan väliä, vaikka olin aivan rikki. Parkumalla sain sairaslomaa viikon, jonka jälkeen minun katsottiin olevan työkykyinen, koska eihän minulle mitään fyysistä vaivaa jäänyt.
Olin töissä äitiysneuvolassa. Sanomattakin selvää, että toinen toistaan isompien vauvavatsojen ja söpömpien vauvojen tarkastelu ei ollut siinä tilanteessa itselleni se kaikista korjaavin kokemus. Voin henkisesti äärimmäisen huonosti, toivoin kuolevani ja itkin usein töissä pitkään asiakaskäyntien jälkeen. Mutta pärjättävä vain oli, kun eihän minussa mitään fyysistä vikaa ollut!
Saatiin sitten lopulta vauva syliinkin asti mutkien kautta, vauvamme syntyi hyvin sairaana ja asuimme sairaalassa hänen ensimmäiset puoli vuotta. Sairastelut eivät jääneet sairaalaan, olemme mm elvyttäneet lastamme ja kiitäneet sairaalaan ambulanssilla useita kertoja parin kuukauden sisään.
Läheisiltä on tullut kommenttia "Tiedän, miltä tuntuu, kun vauva-arki on raskasta, meidänkin lapsella oli koliikki!"
Joo, koliikkia voikin verrata tähän. Ihan hyvin juu.
Minulla oli perussairaus jo kauan ennen raskautta mutta raskauden jälkeen terveydenhuollossa asioidessa tuntui kuin koko sairautta ei olisi. Reseptit uusittiin mutta kaikki, joka viittasi siihen, ettei sairaus ole hallinnassa, jätettiin huomiotta tai kuitattiin jotenkin raskauteen, synnytykseen, imetykseen tai elämäntilanteeseen liittyvänä.
Terveydenhuollon asenne muuttui kuin taikaiskusta, kun tulin uudelleen raskaaksi. Sitten oltiin kyllä niin huolissaan ja ihmeteltiin, miten voi olla sairaus näin huonolla tolalla. Eräs lääkärikin viisaudessaan totesi, että äitiys ei ole syy laiminlyödä perussairauden hoitoa. Ihan huvikseni olin tullut hänen vastaanotolleen, kun vihdoinkin minulle suostuttiin tekemään lähete.
Nyt toisen raskauden jälkeen hoito on ollut hieman parempaa mutta ei kehuttavaa. Syykin selvisi taannoin, kun kävin lääkärissä ja kysyttiin, aionko yrittää kolmatta. Kun sanoin, että en, huomasin samantien, että enää sairauden tilastani ei oltu läheskään niin huolissaan kuin hetki sitten ja halu yrittää parantaa asioita tuntui kadonneen.
Joo terveydenhuolto on perseestä. Pelkkiä pettymyksiä tulee. Ennen sitä oli niiin paljon paremmin.
Vierailija kirjoitti:
Vatsalihasten erkauma. Näytän ikuisesti 7 kk raskaanaolevalta, virtsanpidätysvaivoja, selkäkipuja. Näihin en saa mitään apua.
Etkö muka saanut ohjeita lantionpohjanlihasten kuntouttamiseen heti synnytyksen jälkeen? Meillä kyllä jälkitarkastuksessa käytiin kaikki läpi hyvin tarkkaan. Sanottiin ettei suoria vatsalihaksia saa tehdä ennen kuin erkauma on palautunut. Jos jatkuu niin saan lähetteen fysioterapiaan. Aina voi mennä myös yksityiselle.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Onko näihin vaivoihin "riittänyt" yksi alatiesynnytys vai onko näitä oireita tullut sitä mukaan, kun lapsia on tullut enemmän? Itse olen synnyttänyt sektiolla (ahtaan lantion vuoksi, tämä kuvattu eli lähtökohtaisesti olisin halunnut synnyttää alateitse). Sektiostakin tuli omia "oireita", mutta ei mitään pysyvää ole jäänyt. Paitsi tietysti arpi.
Olen adoptoitu, ja vieläpä sitten eroperheen lapsi. Aloin oireilla masennusta vasta kolmannen lapsen kohdalla, ja aloin yhtäkkiä muistaa aivan kristallin kirkkaasti asioita lapsuudestani. Siis sellaisia, joita en ollut muistanut koskaan.
Samaan aikaan ympärilläni tapahtui ikäviä asioita, ihmissuhteita meni poikki, mies teki pitkiä työmatkoja ulkomailla. Olin todella yksin. Tukiverkkoja meillä ei vauva-aikoina ole ollut, sillä molempien suvuissa on ollut tapana jättää vauvaperheet omaan rauhaansa. Siis oikeasti, ei kutsuta kylään eikä tulla kylään.
Uskaltauduin puhumaan tunteistani neuvolassa. Mikä oli neuvolan anti? Ehdottivat minulle Vauvan taika-nimistä ryhmää, jossa opetellaan olemaan vuorovaikutuksessa oman vauvan kanssa. Loukkaannuin verisesti tästä, mikä osittain johtui hormoneista, väsymyksestä ja adoptiotaustasta. Mutta edelleen se tuntuu pahalta. Olisin tarvinnut jutteluapua oman taustani takia, ja apua alkavaan masennukseen.
Nykyään käyn terapiassa, onneksi. Tuo ajanjakso laukausi minussa kauan uinuneita juttuja ja koin yksin jäämisen uutena hylkäämisenä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kiitos kaikille ketjuun tähän mennessä vastanneille! Lohdullista, etten ole ainoa näistä vaivoista kärsivä.<3
Joskus mietin, että valuuko muidenkin virtsa näin synnytyksen jälkeen, mutta en ole kehdannut kysyä. :D
Ap
Ei valu. Jumppaa, jumppaa lantionpohjaa. Pyydä lähete fysioterapeutille.
No eihän ap mikään pissimamma olekaan oikeasti. Ikävä teille, jotka jaoitte tarinanne. Ap on mammojen pissajutuille hihittelevä äitejä vihaa va katkera vela-ak ka tai in cel ukko. Ei nyt kukaan nainen, joka ei pysty pidättelemään pissaansa ja lirahtelee housuun ihmettele, että "en ole kehdannut kysyä, mutta onneksi en ole ainoa pissahousu hihihi :D" vaan oliskohan jotain mietteitä siitä kuinka tästä pääsee kuntoon? En usko, että kukaan suhtautuu vain noin "hihi mulla tulee pissat housuun, kiva etten ole ainut" vaan olis jotakin ajatusta että tahtoisi pidätyskykynsä eteen jotain tehdä.
Tässä ei nyt ole kyse pidätyskyvystä. Pidätyskyky toimii kuten ennenkin, virtsasuihku ei vain enää toimi kuten ennen.
Ap
Levitätkö häpyhuulet erilleen ennen pissaamista ja katsonut peilillä miten virtsa-aukko toimii pissatessa?
Anteeksi mutta mikä virtsa-aukko? Tarkoitatko virtsaputken suuta? Eihän siinä mitään sen erikoisempaa näy kun virtsa tulee. Mitä oletat siellä näkyvän?
Kohtutulehdusta ei "huomattu" synnärillä, vaikka olin todella kipeä enkä pystynyt kivulta kävelemään. Jankutettiin vain, että kävelemällä kipu lähtee. Anemiakin huomattiin vasta kun menin harmaaksi. En saanut edes buranaa kuin kerjäämällä ja aina vain yhden vuorokaudessa (kotoa piti tuoda lisää). Kun sitten ensi kertaa menin neuvolaan vauvan kanssa niin lääkäri teki valituksen synnärille kun näki minut puolikuolleena ja tajusi mistä on kyse. Ennen vanhaan moni kuoli kohtutulehdukseen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Väärin pistetty epiduraali, jonka seurauksena lopun elämää kestävät pidätys ja ponnistusvaivat, alaselkäkivut, jotka vievät pahimmillaan jalat alta. Episiotomia toimenpiteiden vuoksi tiputukseen johtanut vakava tulehdus-ei suostuttu sairaalassa tutkimaan, kun toistuvasti ilmoitin, ettei kaikki ole kunnossa. Erittäin kivulias rintatulehdus, jota ei myöskään otettu vakavasti, johti myös tiputukseen. Eri viranomaisten massiivisten itseään ruokkivien asiakirjavalheiden aikaansaamat psyykkiset traumat ja myös lasteni elämien pysyvä vaurioittaminen, koko elämään kokonaisvaltaisesti vaikuttaneet lainvastaiset toimenpiteet, jotka otettiin vakavasti vasta vuosia myöhemmin, kun viimein täysin loppuunpalaneena pääsin VET traumaterapiaan ja lakimiehen juttusille. Olin pyytänyt apua jo vuosia aiemmin useaan kertaan, mutta minut oli leimattu valheilla jo tiettyyn lokeroon, enkä näinollen saanut apua jota olisin todella kipeästi tarvinnut. Pysykää ihmiset kaukana terveydenhuollosta, älkää hankkiko lapsia, älkää tavatko viranomaisia, myöskään terveydenhuollon henkilöstöä nauhoittamatta kaikkia keskusteluita ja mikäli mahdollista, pitäkää aina mukananne ystävä jos joudutte vastaanotoille tai sairaalaan.
Vierailija kirjoitti:
Kiitos kaikille ketjuun tähän mennessä vastanneille! Lohdullista, etten ole ainoa näistä vaivoista kärsivä.<3
Joskus mietin, että valuuko muidenkin virtsa näin synnytyksen jälkeen, mutta en ole kehdannut kysyä. :D
Ap
Mulla on tuollaista ihan samanlaista "vaivaa", tosin en osaa yhdistää sitä synnytyksiin, sanoisin, että sama vaiva on ollut minulla aina. Ja ehkä siitä syystä en ole osannut edes kyseenalaistaa sitä vaan olen ajatellut, että se on normaalia. Ainoa tilanne missä olen asiaa enemmän miettinyt on kun pitää antaa virtsanäyte. Se purkkiin tähtääminen on hankalaa eikä todellakaan onnistu niin, että liruttelen ensin vähän pönttöön ja kerään sitten keskivirtsan talteen, hyvä jos jotain saan sinne purkkiin ylipäätään!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Olen adoptoitu, ja vieläpä sitten eroperheen lapsi. Aloin oireilla masennusta vasta kolmannen lapsen kohdalla, ja aloin yhtäkkiä muistaa aivan kristallin kirkkaasti asioita lapsuudestani. Siis sellaisia, joita en ollut muistanut koskaan.
Samaan aikaan ympärilläni tapahtui ikäviä asioita, ihmissuhteita meni poikki, mies teki pitkiä työmatkoja ulkomailla. Olin todella yksin. Tukiverkkoja meillä ei vauva-aikoina ole ollut, sillä molempien suvuissa on ollut tapana jättää vauvaperheet omaan rauhaansa. Siis oikeasti, ei kutsuta kylään eikä tulla kylään.
Uskaltauduin puhumaan tunteistani neuvolassa. Mikä oli neuvolan anti? Ehdottivat minulle Vauvan taika-nimistä ryhmää, jossa opetellaan olemaan vuorovaikutuksessa oman vauvan kanssa. Loukkaannuin verisesti tästä, mikä osittain johtui hormoneista, väsymyksestä ja adoptiotaustasta. Mutta edelleen se tuntuu pahalta. Olisin tarvinnut jutteluapua oman taustani takia, ja apua alkavaan masennukseen.
Nykyään käyn terapiassa, onneksi. Tuo ajanjakso laukausi minussa kauan uinuneita juttuja ja koin yksin jäämisen uutena hylkäämisenä.
Menit kertomaan tunteistasi, muttet kertonut mitä olisit tarvinnut? Ja vielä loukkaannut, kun sinulle yritetään ehdottaa alkuun edes jotain! Mitenkä pahasti olisit siitä suuttunut, jos sinulle olisi heti sanottu, että mene lääkäriin? Ei neuvolassa ole adoptoiduille äideille mitään vertaistukijutteluryhmiä. Aikuisen ihmisen pitäisi ymmärtää hoitaa tuollaiset vaikka oman terapeutin kanssa ja masennusasiat lääkärillä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen adoptoitu, ja vieläpä sitten eroperheen lapsi. Aloin oireilla masennusta vasta kolmannen lapsen kohdalla, ja aloin yhtäkkiä muistaa aivan kristallin kirkkaasti asioita lapsuudestani. Siis sellaisia, joita en ollut muistanut koskaan.
Samaan aikaan ympärilläni tapahtui ikäviä asioita, ihmissuhteita meni poikki, mies teki pitkiä työmatkoja ulkomailla. Olin todella yksin. Tukiverkkoja meillä ei vauva-aikoina ole ollut, sillä molempien suvuissa on ollut tapana jättää vauvaperheet omaan rauhaansa. Siis oikeasti, ei kutsuta kylään eikä tulla kylään.
Uskaltauduin puhumaan tunteistani neuvolassa. Mikä oli neuvolan anti? Ehdottivat minulle Vauvan taika-nimistä ryhmää, jossa opetellaan olemaan vuorovaikutuksessa oman vauvan kanssa. Loukkaannuin verisesti tästä, mikä osittain johtui hormoneista, väsymyksestä ja adoptiotaustasta. Mutta edelleen se tuntuu pahalta. Olisin tarvinnut jutteluapua oman taustani takia, ja apua alkavaan masennukseen.
Nykyään käyn terapiassa, onneksi. Tuo ajanjakso laukausi minussa kauan uinuneita juttuja ja koin yksin jäämisen uutena hylkäämisenä.
Menit kertomaan tunteistasi, muttet kertonut mitä olisit tarvinnut? Ja vielä loukkaannut, kun sinulle yritetään ehdottaa alkuun edes jotain! Mitenkä pahasti olisit siitä suuttunut, jos sinulle olisi heti sanottu, että mene lääkäriin? Ei neuvolassa ole adoptoiduille äideille mitään vertaistukijutteluryhmiä. Aikuisen ihmisen pitäisi ymmärtää hoitaa tuollaiset vaikka oman terapeutin kanssa ja masennusasiat lääkärillä.
Kuinka tyhmä pitää ihmisen olla, jos kuvittelee, että on potilaan velvollisuus tietää mitä tarvitsee, kun sitä varten on ainakin väittämän mukaan olemassa "ammattilaisia" jotka "tietävät" mikä on paras reitti lähteä ratkomaan asiakkaan asiaa oli se mikä tahansa? Kaikkea te hyypiöt keksittekin ja potilaiden syyllistäminen sairaudestaan tai itsestään riippumattomista elämänolosuhteista on teille ilmeisesti tyydytystä tuottavaa hommaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Osa vaivoista on sellaisia, että ehkä niille ei vaan voi mitään. Luulen, että nykyinen lääketiedekin on aika voimaton monien naisten vaivojen suhteen.
Joitakin juttuja voisi kai korjata leikkauksella. Joitakin ei.
Aika kylläkin onneksi parantaa paljon.En minäkään saanut koskaan apua runsaisiin kuukautisiin. Vasta kun ne loppuivat, niin se oli se apu sitten.
VMP!!!
Voi korjata kaikki. Kyse on vain ja ainoastaan asenteesta. Muualla sivistysmaissa esimerkiksi Ranskassa nämä ongelmat noteerataan ja korjataan automaattisesti.
Erkaumaa. Että kohta taas normaalisti rutistetaan jumpassa. No ei rutistella, vaikka monia vuosia synnytyksistä. Koko ajan selkä kipeä ja muista vaivoja.
Seksi sattuu aina alkuun, kun emättimen suuaukon kohdalta tekee tosi kipeää. Ulkoisesti kun ei gynekologin mukaan mitään vikaa näy, niin asialle ei tietenkään tehdä mitään.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vatsalihasten erkauma. Näytän ikuisesti 7 kk raskaanaolevalta, virtsanpidätysvaivoja, selkäkipuja. Näihin en saa mitään apua.
Etkö muka saanut ohjeita lantionpohjanlihasten kuntouttamiseen heti synnytyksen jälkeen? Meillä kyllä jälkitarkastuksessa käytiin kaikki läpi hyvin tarkkaan. Sanottiin ettei suoria vatsalihaksia saa tehdä ennen kuin erkauma on palautunut. Jos jatkuu niin saan lähetteen fysioterapiaan. Aina voi mennä myös yksityiselle.
Mulle ainakin sattui fyssari, joka ei edes ollut kiinnostunut asiasta ja syyllisti minua. Pyysin päästä fysioterapiaan. Mitään kunnon ohjausta ei sitten kuitenkaan saanut. Ennen kuulemma fyssari kävi synnärillä jo ohjaamassa äitejä! Kaikesta sitä pitääkin säästää.
Vierailija kirjoitti:
Roikkuva vatsanahka. Minulla oli todella iso raskausvatsa (olen lyhyt ja mieheni pitkä, joten pojalla oli pituutta syntyessään). Tähän ei mitään apuja ole luvassa, kun on kuulemma ihan normaalia. Tosi kiva, kun vatsalla roikkuu kengurupussi.
Mullakin jäi löysää nahkaa ja erkaumaa kahden vuoden kuntoutuksenkin jälkeen sen verran, että tietyt jumppaliikkeet on multa ikuisesti pannassa. Lankutukset, punnerrukset jne. Saa vatsan roikahtamaan pahasti. Ei saa leikkausta, kun on niin "pieni" erkauma, vaikka se haittaa liikuntaharrastusta ikuisesti. Ryhmäliikunnassa pitää aina pyytää erityisohjeita, kun ei voi tehdä samaa kuin muut. Plus se vielä, että vatsa on aina turvoksissa kun jännesauma antaa navan kohdalta periksi.
Onko kukaan teistä virtsaongelmista kärsivistä hakenut apua urologilta - jos siis ei ole kyse ns ulkoisesta ongelmasta kuten aloittajalla taisi olla (yksityinen taitaa olla ainut, mihin pääsee)? Minä sain sieltä apua kun gynekologi vain totesi, että joskus käy näin.