Lue keskustelun säännöt.
Sanojen unohtelu, keskustelun vaikeus ja kiertoilmaisujen keksiminen. Unohdan myös kesken lauseen mitä pitikään sanoa.
11.08.2022 |
Todella hämmentävää ja pelottavaakin.
Tämä on tuolla takaraivossa mielen päällä vaikka yritän ohittaa tämän vaikeuteni, hävettää ja muutkin ovat huomanneet tämän kun en vain saa sanaa suustani. Unohdan, puhun väärillä sanoilla. Toiset joutuvat korjaamaan välillä ja auttamaan sanan muodostamisessa.
Joskus kun minulle keskustellaan niin katoan jonnekin, näen vaan suun liikkuvan enkä ole läsnä ollenkaan ja sitten täytyy ryhdistäytyä. Tämä vain tapahtuu ja harmittaa, minusta tulee tyhmä kuva kun keskustelen.
Joudun hirveästi tsemppaamaan. Käytän aikalailla samoja sanoja enkä osaa spontaanisti keskustella. Ei aina ole ollut näin.
Joskus menee paremmin, joskus todella heikosti.
Aivan kun aivokapasiteettini vain heikkenisi vuosi vuodelta. Muisti on heikko ja aivojen käyttö on jotenkin tahmaista, katoan vain jonnekin tyhjiöön.
Harmittaa todella paljon, väsyttää ja tiedän, etten ole kykenevä työhön jos tämä jatkuu. Uuden oppiminen on vaikeaa muistin vuoksi ja tämän huonon yhteyden aivojeni ja puhumisen välillä. En vain muista sanoja.
Kyseessä voi olla helpotkin sanat joita käytetään ihan arkikielessä. Riippuu vireystilastani kuinka hyvin menee.
Olen vasta 27- vuotias. Kilpirauhasen vajaatoiminta ja masennus, ei muita diagnooseja.
Ihailen ihmisiä jotka pystyvät keskustelemaan mistä vain ja nopeasti, täysin spontaanisti ja osaavat muistella elävästi. Minä en muista.
Kommentit (30)
Samaa täällä ja menneisyys on ollut vaikea taival käydä läpi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Koin työuupumuksen noin 15 vuotta sitten. Diagnoosiksi tulu vakavan masennuksen vaikea-asteinen jakso. Olin aivan pönttö. Unohtelin asioita ja uuden oppiminen oli vaikeaa. Lopulta en kyennyt keskittymään mihinkään lukemiseen. Samalla katosivat työunet.
Pääsin psykiatriselle klinikalle seurantaan ja siellä kirjoitettiin vuoden sairausloma, jonka loputtua olin vähän aikaa kuntoutustuella ja sain sitten osatyökyvyttömyyseläkkeen.
Vaikka teen vain osa-aikaisesti työtä, kuormitun edelleen helposti. Ap ei kärsi unettomuudesta, minulla se pahentaa tilannetta. On päiviä, jolloin tavallisetkin sanat ovat hukassa ja käytän kiertoilmaisuja.
Todella kiusallista enkä koe toipuneeni koskaan työuupumusta edeltäneelle tasolle kognitiivisten taitojen suhteen.
Koen kaiken omaksi viakseni, koska olen liian ahkera ja tunnollinen. Mutta on sitä vikaa työyhteisössäkin, jos ladataan yhden ehtivän niskaan liikaa työtä. En osannut kieltäytyä.
Vierailija kirjoitti:
Minä olen aina ollut tuollainen, on jonkinlainen keskittymishäiriö. Katoan omiin ajatuksiini kesken keskustelun jne.
En ole antanut sen juurikaan häiritä, vaan käytän muita vahvuuksiani. Olen erinomainen kirjoittaja ja minulla on hyvä mielikuvitus. Niinpä vietän paljon aikaa kirjoittaen.
Kirjoittaessa en unohda sanoja, vaan ne ovat kirkkaana mielessäni.
Minulla on erittäin laaja sanavarasto, mutta puhuessa sanat eivät vaan muistu mieleen. Johtuu kai siitä, että aivot eivät oikein ole siinä keskusteluhommassa mukana, vaan miettivät samalla muita juttuja.
Läheiset tietävät, millainen olen, joten ei ole ongelmia. Töissä olen myös selittänyt asian ja se on heille ok.
Minulla ihan sama kuin tämä kuvaus ja keskittymishäiriö ADD. On myös yksi loppuunpalaminen taustalla. Aivoissa pyörii aina monta kaistaa yhtä aikaa ja ovat yhtä seksmelskaa.
Usein jonkun puhuessa, jos asia ei kiinnosta, ajatukset lähtevät omille teille enkä pysy jutussa mukana. Näin käy vaikka yritän skarpata kuinka. Sanat ja nimet katoaa eteenkin väsyneenä ja stressissä. Kirjoittaessa sanoja löytyy kyllä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Koin työuupumuksen noin 15 vuotta sitten. Diagnoosiksi tulu vakavan masennuksen vaikea-asteinen jakso. Olin aivan pönttö. Unohtelin asioita ja uuden oppiminen oli vaikeaa. Lopulta en kyennyt keskittymään mihinkään lukemiseen. Samalla katosivat työunet.
Pääsin psykiatriselle klinikalle seurantaan ja siellä kirjoitettiin vuoden sairausloma, jonka loputtua olin vähän aikaa kuntoutustuella ja sain sitten osatyökyvyttömyyseläkkeen.
Vaikka teen vain osa-aikaisesti työtä, kuormitun edelleen helposti. Ap ei kärsi unettomuudesta, minulla se pahentaa tilannetta. On päiviä, jolloin tavallisetkin sanat ovat hukassa ja käytän kiertoilmaisuja.
Todella kiusallista enkä koe toipuneeni koskaan työuupumusta edeltäneelle tasolle kognitiivisten taitojen suhteen.
Koen kaiken omaksi viakseni, koska olen liian ahkera ja tunnollinen. Mutta on sitä vikaa työyhteisössäkin, jos ladataan yhden ehtivän niskaan liikaa työtä. En osannut kieltäytyä.
Sama täällä, ettei uupumuksen jälkeen ole koskaan palannut samalle tasolle. Vuosia on kulunut seitsemän. Edelleen kuormitun helposti ja silloin pää ikäänkuin lakkaa toimimasta. Menee näytönsäästäjä päälle.
Ei traumat ajan kanssa vaan hälvene ja parane. Kun kysyit tuosta, että miten ne vieläkin voivat vaikuttaa. Todennäköisesti, kun on noin rankkaa traumataustaa, niin sun koko oleminen on rakentunut suppressiolle ja kaikenlaisille kuormittaville/raskaille coping methodeille. Siihen koko dissosiaatio perustuu: täytyy yrittää selvitä ja jatkaa, eli kehittää jokin tapa 'eristää' se järkyttävä kokemus muusta minuudesta. Ja niin kauan, kuin se kokemus ei tule kohdatuksi ja siihen liittyvät, usein TODELLA rajut, tunteet käsitellyksi... No, siellähän se on ja pysyy, vaikuttaen hyvinkin alitajuisesti ja tiedostamatta koko elämään ja toimintatapoihin. Eli sitä samalla jää jumiin ikuiseen "fight or flight"-selviytymistilaan. Siinä mielessä kuin mikä tahansa krooninen stressi, että kun sitä jatkuu riittävän pitkään, niin ei enää tiedä mitä 'normaali' on. Ja jos/kun on alkanut jo lapsuudessa, niin mitään vertailukohtaa ei ole olemassakaan.
Itsellä oli selittämätön, vaikea masennus (en edes oikeastaan halunnut elää) ja hyvin, hyvin epämääräistä - omasta näkökulmasta ihan outoa - ahdistusta niin kauan kuin vain muistan. Ainoa, mitä pystyi havainnoimaan oli, kun se meni ns. pahemmaksi. Traumaterapiassa meni VUOSIA ennen kuin pystyin millään tavalla edes hyväksymään, että OK tähän kaikkeen on itseasiassa syynsä. Sitä oli niin dissosioitunut tapahtumista, että puhuin niistä tunnekylmästi ja analyyttisesti ajatellen, että eiväthän nämä edes tunnu miltään. Se on suojamekanismi ja rasittaa aivoja aivan järjettömästi pitää sellaista päällä. Ja äärimmäisen rankka prosessi sitten, kun sielä ne kokemukset ja tunteet alkavat tulla pintaan. MUTTA se on kyllä omasta näkökulmastani ollut ainoa reitti siihen, että ei enää eläisi koko ajan sumussa. Vieläkin on prosessi kesken ja ongelmia tulee todennäköisesti aina olemaan. Mutta enpähän enää elä 100 % ajasta puupökkelönä.
Eli niin, tosiaan kun noista traumaattisista kokemuksistasi puhuit niin... Tuon tason jutut vaativat kyllä minusta ammattiauttajaa. Ja oikeasti hyvää & lämmintä TRAUMAterapeuttia, jonka kanssa kemiat kohtaa. Sellaista, joka ymmärtää dissosiaation päälle.
Itseasiassa nykyään huomaan olossani, kun puhe ei kulje, aivot takkuaa, keho vetää kireäksi jne. että jahas, nyt on jokin tunnereaktio käynnissä. Voi olla joku pieneltä tuntuva juttukin ns. triggeröinyt ison reaktion. Sitä sitten pitää kaivella, mutta sen osaa nykyään tehdä paremmin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mulla on tuota samaa. Pahimmillaan oli kun raudanpuute havaittiin ja tein liikaa töitä. Kilpirauhasessa myös ongelmia.
Kilppariongelmat ja ihan pelkästään masennuskin voi aiheuttaa tuota.
En ole AP. Haluaisin vain sanoa, että kiitos tälle keskustelulle. On hyvin huojentavaa lukea, että muillakin on samantyyppisiä loppuunpalamisoireiluita. Netissä lukee enimmäkseen hyvin epämääräisiä kuvauksia oireilusta, niin en oikein ollut varma siitä, että kärsinkö todellakin vain loppuunpalamisesta vai en.
Kiitos kovasti vastauksista.
Ehkä tämä selviää ajan kanssa. Onhan se tutkittua tietoakin, että traumat voivat vaikuttaa jopa niin, että hormonit sekoittuvat ja esim kilpirauhasen toimintahäiriöt voivat johtua liiasta stressistä. Minulla vajaatoiminta diagnosoitiin jo 15-vuotiaana ja selvät oireet olivat.
En ole koskaan terapiassa käynyt, vain matalankynnyksen terveydenhuollon palveluissa keskustelemassa ja ovat aina olleet sitä mieltä, että terapiasta voisi olla hyötyä.
Nyt on psykiatrille tulossa aika ja sitä kautta toivottavasti saan lausunnon kelan tulemaan terapiaan, haluan löytää hyvän terapeutin. Tuskin mitään häviänkään jos käyn terapiaa, sillä nämä asiat seuraavat aina perässäni vaikka yritän vain jatkaa sinnikäästi ja unohtaa kaiken. Yritän vain elää normaalia elämää mutta valitettavasti voimavarani ovat hyvin vähäisiä enkä oikein tiedä miksi edes elän. Haluaisin olla vain normaali ihminen, joka tuntusi kuuluvansa tähän elämään.
Valitettavasti suurin osa ajastani menee pohtiessa elämää ja sen merkityksellisyyttä. Kuoleman olen hyväksynyt ja kaikki on vain niin samantekevää..
Silti sisälläni on paljon sellaista josta voisin ammentaa elämäniloa mikäli jaksaisin. Tiedän, että potentiaalia hyvään elämään olisi. Mieli ei vain ole kovin vahvoihin tukirakenteisiin pystytetty ja vastoinkäymiset voivat viedä elämänilon ja voimat pitkäksi aikaa.
Ap