Sinä jolla jo aikuiset/isommat lapset. Mikä ikäjakso lapsen elämässä on ollut raskain/vaikein? Entä helpoin ja seesteisin?

Ikävuodet 0 -3 oli kuluttavia, kun piti koko ajan olla silmät selässä vahtimassa ja hoitamassa ja yöt olivat rikkonaisia. Muita huolia ei ollut.

Ikävuodet 4 - 14 ihanan seesteisiä ja aurinkoisia, ei mitään isoja kuormittavia tekijöitä tai ongelmia.

Ikävuodet 15 - 19 sai olla sydän syrjällään nuoren kasvukipujen kanssa ja silloin kun ongelmia tuli, ne olivat oikeasti isoja ja vakavia. Myös rahaa kului nuoriin ja heidän ongelmiinsa paljon.

Vielä ei kokemusta 20+ ikäisistä.

Vauvavuosi oli kamala, en ikimain olisi uskonut, että vähät unet voi tehdä järkevästä ihmisestä hullun itsarinhautojan! Sitten onneksi helpotti ja vauvasta tuli mukava taapero. Leikkipuistoiluja en kaipaa enkä vaivalloista liikkumista vaunuilla.

Alakouluajoista en kaipaa minäkään niitä koulun yhteistyöjuttuja - myyjäisiä, vanhempainiltoja yms. Enkä myöskään harrastuksissa norkoiluja kentän laidalla muiden vanhempien kanssa väkinäisesti jutellen.

Yläkoulu meni hyvin, samoin lukio. Fiksu lapsi ja kaikki on voitu selvittää puhuen. Ei mitään suurempia teiniongelmia.

Helpoin aika 4-10v, ehdottomasti raskain aika molemmilla lapsilla 12-16v.

Vauva-aika oli fyysistä. Aina sai olla kantamassa, pyykkäämässä, nostelemassa, hyssyttämässä, syöttämässä, sitten alkoi juttelu, pipeihin puhaltelu, kieltäminen ja tekemisen keksiminen...

Sitten miehen alkoholismi ryöpsähti valloilleen, enkä tajunnut edes miten rankkaa oli. Tajusin vasta sitten, kun muutettiin lasten kanssa pois.

Siitä alkoi huonon omantunnon, kiireen ja rahanpuutteen vuodet. En silti vaihtaisi mitään pois.

Siinä ne teinit kasvoi fiksuiksi ja keskusteluyhteyskin säilyi jotenkin koko ajan. Aina vaan välit paranee, kun muuttivat omilleen ja itsekin pitää muistella mitä se oma elämä tarkoittikaan.

Vaikeinta oli ehkä ikävuodet 1-3v. Koska silloin piti olla suunilleen silmät selässäkin ja lasta ohjeistaa ihan jokaisessa asiassa. Kun lapsi oppi kunnolla puhumaan ja ymmärtämään puhetta, tilanne helpottui huomattavasti. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tuntuu että vaikein aika on nyt, on 19.

Alko kapinpintivaihe vähän myöhässä ja padot murtua, vasta n. 17 vuotiaana, sitä ennen oli ns. kiltti ja tottelevainen. Sittemmin on muuttunut täysin päunvastaiseksi ja tempoilu jatkuu vieläkin. Kai se aikansa vie että tasottuu ja löytää oman keskitiensä.

En voi enää paljon komentaakaan kun ei se mitään hyödytä, on täysi-ikäinen. Toivon vaan että jaksais asua kotona vielä hetken, voin vähän sentään katsoa perään että miten voi, ja että herää ajoissa ja hoitaa asioitaan, ne mitä viitsii mulle ees ilmotella, että voin laittaa kalenteriini. Esim huomenna sillö on hammaslääkäri jonne pitää mennä, aika jo kerran peruuntunut ja juurihoito kesken joka alotettu jo joulukuussa.

Nytkään ei ole tullut kotiin koulupäivän jälkeen, tänään alko taas opinahjo, liesuaa vaan kaverien kanssa ties missä ja tulee joskus yöllä. Lukion jätti kesken kun kävi liian rankaksi, mutta onneksi siitäkin oli se hyöty että nyt voi opiskella vähän löysemmällä tahdilla tuolla missä nyt opiskelee, kun ei niitä lukiossa jo läpikäytyjä tartte enää siellä kahlata.

Jos nyt jaksaisi paremmin. Oon kyllä huolissani. Opintolainaa otti ja osti sillä auton. Nyt ei muuta tee kun ajelee sillä. Eikä tosiaan olis varaa.

Vaikeinta on juuri nyt.

Kiroilee, polttaa tupakkaa, käyttää nuuskaa, käyttää liian lyhyitä paitoja, mt-lääkkeitä, e-pillereitä, tukanväri vaihtuu kuin sukat.

No onneksi käyttää e-pillereitä! Ja on täysi-ikäinen, sun ei tarvi enää murehtia hänen tulevasta ulosotostaan.

Ei ole kyllä tuhlailija ollenkaan, vaikka tosta tekstistä voi sen vaikutelman saada, aina on osannut vähät rahatkin säästää ja ostaa jotain mitä oikeesti tarttee.

Turha sinun on tähän tulla lastani haukkumaan, hyväsydäminen ja hauska ihminen, ollut aina jotenkin ikäistään fiksumpi, paras ystäväni, nyt vain on vaikea aika menossa kun itsenäistyy, oli 17vuotiaaksi "helppo ja kiltti lapsi", on tavallaan edelleen, mutta en pysy kärryillä ja ei paljon kotona näy ja huolissani olen mihin suuntaan elämä kääntyy kun tosta rauhottuu.

Meillä vaikeinta 2-6 vuoden vaiheet. Uhmaikäisen peräkanaa syntyneillä ja kun kouluun lähtö tuli alkoi helpottaa. Murrosiässä lapset olivat aika helppoja ja yhteistyökykyisiä. Helpottavaa oli kun voitiin asioista puhua. Pienet lapset sen sijaan eivät osanneet kertoa syitä kiukulleen ja turhautumiselleen ja koska olivat vilkkaita ei ollut hetken lepoa.

Yläaste helpoin. Ala aste raskasta, kuten myös 16-19v

Adhd

Oma lapsi oli helppo vauva, taapero ja leikki-ikäinen.  Vaikeinta oli se kun tyttö sairastui epätyypilliseen syömishäiriöön 11-vuotiaana. Syöminen väheni ja väheni koko ajan eikä mikään auttanut vaikka kuinka yritti, että söisi. Lapsi otettiin lasten psykiatriselle hoitoon jossa lopetti kokonaan syömisen ja jouduttiin laittamaan nenä-mahaletku. Se tuska ja suru kun oma lapsi ei suostu syömään. Ja se suuri helpotus ja voitto, kun syöminen alkoi mun antamalla pastillilla. Yksi pieni pastilli ja niin iso asia. 

Minusta hankalinta on ollut kun lapsi on pieni ja tarttee koko ajan seuraa ja hoivaa. Alakouluikäisenä helppo ja oikeastaan siitä eteenpäin vain helpottuu. 1 lapsipuoli ja 2 biologista jo aikuisia, nuorin meni juuri kouluun

Väittäisin, että aikojen saatossa pikkulapsiajan vaikeudet unohtuvat.

Kyllä siinäkin omat raskaat juttunsa ovat, tai ainakin itsellä näin. Kyllä minusta yövalvomiset ja vatsavaivat ja jatkuva paimentaminen, sairastelut, olivat raskaita. Toki sai olla kotonakin. Sekin oli raskasta, kun palasi töihin, lapsi meni hoitoon, itki joka aamu, sairasteli. Töissä työpaikan huolet.

Vaikeinta 13-19, helpointa 5-12v.

Ainut lapseni oli erittäin kiltti ja älykäs lapsi 19-vuotiaaksi asti, jolla oli kavereita, peruskoulu ja lukio sujui mallikkaasti ja oli harrastuksiakin. Sen jälkeen yliopisto-opintojen aikana alkoi huumekokeilut, putkareissut, pikkurikokset, koulun kesken jättäminen, hetkittäinen kodittomuus josta en ollut edes tietoinen, työttömyys, alkoholismi..... Vuosi vuodelta vain vaikeammaksi tuntuu menevän tilanne, nykyisen 29-vuotiaan lapseni kohdalla:(

Kaksi aikuista lasta, kaksi vielä teiniä.

Vanhimmalla varhaisteini-ikä oli kamalin, tyyliin 13-14 oli kamalinta. Ihan kaikesta tapeltiin, kulki huonossa seurassa, kokeili alkoa, nuuskaa, huumeitakin, lintsasi, tappeli. Sitten ysillä rauhoittui, suoritti lukion ja nyt elämä on ihan mallillaan.

Toiseksi vanhimmalla varmaan kamalinta oli juuri ennen koulun alkamista, eskarivuoden aikana. Vinkui ihan kaikesta, kaikki oli aina huonosti ja tunteet keittivät koko ajan. Tällä teini-ikä oli ihanaa aikaa, pikku hiljaa irtautui ilman isoa draamaa ja muuttui ihan silmissä nuoreksi aikuiseksi.

Näillä kahdella nyt teini-iässä olevalla oikeastaan kaikki iät ovat olleet ihan mukavia. Ehkä vuodet 1-3 raskaimpia lyhyen ikäeron ja jatkuvan väsymyksen vuoksi, mutta eivät nekään mitenkään hankalia muuten.

Vierailija kirjoitti:

Tuntuu että vaikein aika on nyt, on 19.

Alko kapinpintivaihe vähän myöhässä ja padot murtua, vasta n. 17 vuotiaana, sitä ennen oli ns. kiltti ja tottelevainen. Sittemmin on muuttunut täysin päunvastaiseksi ja tempoilu jatkuu vieläkin. Kai se aikansa vie että tasottuu ja löytää oman keskitiensä.

En voi enää paljon komentaakaan kun ei se mitään hyödytä, on täysi-ikäinen. Toivon vaan että jaksais asua kotona vielä hetken, voin vähän sentään katsoa perään että miten voi, ja että herää ajoissa ja hoitaa asioitaan, ne mitä viitsii mulle ees ilmotella, että voin laittaa kalenteriini. Esim huomenna sillö on hammaslääkäri jonne pitää mennä, aika jo kerran peruuntunut ja juurihoito kesken joka alotettu jo joulukuussa.

Nytkään ei ole tullut kotiin koulupäivän jälkeen, tänään alko taas opinahjo, liesuaa vaan kaverien kanssa ties missä ja tulee joskus yöllä. Lukion jätti kesken kun kävi liian rankaksi, mutta onneksi siitäkin oli se hyöty että nyt voi opiskella vähän löysemmällä tahdilla tuolla missä nyt opiskelee, kun ei niitä lukiossa jo läpikäytyjä tartte enää siellä kahlata.

Jos nyt jaksaisi paremmin. Oon kyllä huolissani. Opintolainaa otti ja osti sillä auton. Nyt ei muuta tee kun ajelee sillä. Eikä tosiaan olis varaa.

Vaikeinta on juuri nyt.

Kiroilee, polttaa tupakkaa, käyttää nuuskaa, käyttää liian lyhyitä paitoja, mt-lääkkeitä, e-pillereitä, tukanväri vaihtuu kuin sukat.

Voi kuule-omassa nuoruudessani kävi niin, että kun olin kiltti ja näkymätön lapsi ollut alkoholistikodissa ensimmäiset 14 vuotta, niin jotain alkoi revetä sisälläni ja lopullinen ratkeaminen tapahtui 16 v. iässä, kun isäni riisti itseltään hengen. Silloin syttyi kapina, jonka kustannuksia joutuvat myös omat lapseni nyt maksamaan. Oli biletystä, viikkokausia pois kotoa, juopporemmeissä notkumista, huumekokeiluita yms. mukavaa. Helvetillinen viranomaisrumba teini-aikojen muutaman vuoden törttöilyiden vuoksi alkoi esikoiseni myötä ja kiusantekoa jatkettiin vielä vuosia myöhemmin kuopukseni kohdalla-näistä asioista käydään oikeustaisteluita jälkikäteen, jotta viranomaisten törkeä ja rikollinen toiminta lapsiani ja minua kohtaan tulisi julki. Siksipä sanoisin sinulle, että vaikka tyttäresi kuinka "oireilee" tai kapinoi, hän tekee sen jostain syystä, jota ei ehkä osaa itsekään pukea sanoiksi. Rakkautta, rajoja ja selkeät säännöt sinun kodissasi. Perseilköön muualla miten lystää, vaikka se kovalta tuntuisikin, yritä vain elää mukana hänen tilanteessaan sen minkä voit ja kertoa, että olet aina kuulolla, vaikka mitä tapahtuisi. Ellet sitten tahdo hänelle muutaman vuoden kestoista laitosaikaa, joka taatusti kyllä tutustuttaisi hänet sellaisiin piireihin, joista on hyvin vaikeaa kammeta ylös ja joissa on kypsymättömällä oikeasti henki vaarassa. Tytön kanssa on nyt varmasti käytävä vakavat keskustelut, ammattilaiselta voisit kysyä neuvoa, mutta nimettömänä aluksi yleisellä tasolla, jottette joudu heti lastensuojelun hampaisiin.  

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tuntuu että vaikein aika on nyt, on 19.

Alko kapinpintivaihe vähän myöhässä ja padot murtua, vasta n. 17 vuotiaana, sitä ennen oli ns. kiltti ja tottelevainen. Sittemmin on muuttunut täysin päunvastaiseksi ja tempoilu jatkuu vieläkin. Kai se aikansa vie että tasottuu ja löytää oman keskitiensä.

En voi enää paljon komentaakaan kun ei se mitään hyödytä, on täysi-ikäinen. Toivon vaan että jaksais asua kotona vielä hetken, voin vähän sentään katsoa perään että miten voi, ja että herää ajoissa ja hoitaa asioitaan, ne mitä viitsii mulle ees ilmotella, että voin laittaa kalenteriini. Esim huomenna sillö on hammaslääkäri jonne pitää mennä, aika jo kerran peruuntunut ja juurihoito kesken joka alotettu jo joulukuussa.

Nytkään ei ole tullut kotiin koulupäivän jälkeen, tänään alko taas opinahjo, liesuaa vaan kaverien kanssa ties missä ja tulee joskus yöllä. Lukion jätti kesken kun kävi liian rankaksi, mutta onneksi siitäkin oli se hyöty että nyt voi opiskella vähän löysemmällä tahdilla tuolla missä nyt opiskelee, kun ei niitä lukiossa jo läpikäytyjä tartte enää siellä kahlata.

Jos nyt jaksaisi paremmin. Oon kyllä huolissani. Opintolainaa otti ja osti sillä auton. Nyt ei muuta tee kun ajelee sillä. Eikä tosiaan olis varaa.

Vaikeinta on juuri nyt.

Kiroilee, polttaa tupakkaa, käyttää nuuskaa, käyttää liian lyhyitä paitoja, mt-lääkkeitä, e-pillereitä, tukanväri vaihtuu kuin sukat.

Voi kuule-omassa nuoruudessani kävi niin, että kun olin kiltti ja näkymätön lapsi ollut alkoholistikodissa ensimmäiset 14 vuotta, niin jotain alkoi revetä sisälläni ja lopullinen ratkeaminen tapahtui 16 v. iässä, kun isäni riisti itseltään hengen. Silloin syttyi kapina, jonka kustannuksia joutuvat myös omat lapseni nyt maksamaan. Oli biletystä, viikkokausia pois kotoa, juopporemmeissä notkumista, huumekokeiluita yms. mukavaa. Helvetillinen viranomaisrumba teini-aikojen muutaman vuoden törttöilyiden vuoksi alkoi esikoiseni myötä ja kiusantekoa jatkettiin vielä vuosia myöhemmin kuopukseni kohdalla-näistä asioista käydään oikeustaisteluita jälkikäteen, jotta viranomaisten törkeä ja rikollinen toiminta lapsiani ja minua kohtaan tulisi julki. Siksipä sanoisin sinulle, että vaikka tyttäresi kuinka "oireilee" tai kapinoi, hän tekee sen jostain syystä, jota ei ehkä osaa itsekään pukea sanoiksi. Rakkautta, rajoja ja selkeät säännöt sinun kodissasi. Perseilköön muualla miten lystää, vaikka se kovalta tuntuisikin, yritä vain elää mukana hänen tilanteessaan sen minkä voit ja kertoa, että olet aina kuulolla, vaikka mitä tapahtuisi. Ellet sitten tahdo hänelle muutaman vuoden kestoista laitosaikaa, joka taatusti kyllä tutustuttaisi hänet sellaisiin piireihin, joista on hyvin vaikeaa kammeta ylös ja joissa on kypsymättömällä oikeasti henki vaarassa. Tytön kanssa on nyt varmasti käytävä vakavat keskustelut, ammattilaiselta voisit kysyä neuvoa, mutta nimettömänä aluksi yleisellä tasolla, jottette joudu heti lastensuojelun hampaisiin.  

Pahoittelut, huomasin, että tyttäresi onkin jo täysi-ikäinen :( Siinä tapauksessa et voi oikeastaan muuta, kuin päästää irti ja tarjota rakkauttasi. Onko hänellä mitään "suuntaa" elämälleen, mitään, mistä hän on todella kiinnostunut? Jos hän jaktaa samaa rataa kauankin, on edessä kenties työttömyys, päihdeongelmat ja väkivaltaisia ihmissuhteita. Voi vaikuttaa liioittelulta, mutta liian monta elämäntarinaa olen nähnyt. 

Rankinta olivat ikävuodet 0-2, kun piti olla skarppina vahtimassa 24/7 ja oli pätkäisiä öitä ja lastentauteja. Etenkin, kun lapset on alle kahden vuoden ikäerolla.

Jokainen vuosi on ollut edellistä helpompi. Hauskimpia vuosia on ollut viimeiset päiväkotivuodet ja alakoulun alaluokat. Lapset ovat leikkineet paljon keskenään ja turvallisesti kodin lähellä kavereineen. Heidät oli helppo houkutella mökille ja matkoille. Pelattiin ja retkeiltiin yhdessä perheenä paljon.

Teini-iän tullessa on tullut teini-iän kipuilut, mikä tietysti aiheuttaa huolta. Eivät kuitenkaan ole tehneet typeryyksiä ja yhteys on pysynyt, vaikka ovet ovat paukkuneet ja asunto on raikunut. Olen saanut nukkua yöni rauhassa.

Nyt on helpoin vuosi tähän mennessä: esikoinen muuttanut omilleen ja kuopus kahta viikkoa vaille täysi-ikäinen. Tolkkuja, fikusuja nuoria, joihin voi luottaa. Onhan tämä myös haikeaa aikaa: pitää luopua lapsiperheidentiteetin rippeistä ja keksiä mitä itse haluaa tehdä loppuelämänsä, kun perhe ei enää velvoita.

Minulla on vasta alakouluikäinen, joten olen kai huono vastaamaan. Sanonpa silti, että ikävuosia 0-4 en haluaisi lapsen kanssa elää enää ikinä. Kaikki pyöri lapsen ympärillä ja oli milloin mitäkin sairautta.

Siinä neljän ikävuoden jälkeen alkoi mukavampi kausi, jota jatkui tuohon koulun alkuvuosiin asti. Nyt tuntuu että vaikeammaksi menee. Eikä niinkään lapsen itsensä vuoksi (hän on ihana ja helppo, jos niin voi sanoa), vaan koko tämän kaverisuhteiden tukemisen ja koulun kanssa veivaamisen.

Elämä on sinänsä vapautunut, että lapsi ei vaadi jatkuvaa läsnäoloa tai ohjausta, mutta juuri sen vuoksi koen suurta ristiriitaisuutta etenkin noissa kaverijutuissa. Että minun pitää vanhempana sumplia jotain kyläilyjä. Koulusta ajattelen, että kumpiko meistä sitä käy. Niin paljon kaikkea ylimääräistä joudun sen eteen tekemään. Kannusta siinä sitten lasta koulunkäyntiin, kun itseä ärsyttää kuullakaan koko paikasta. Lapsella koulu sujuu hyvin. Sen pitäisi riittää.

Minä rakastin vauva-aikoja, ihanaa oleilua kotona ja vauvan kanssa on jotenkin vaan kaikki niin ihanaa, kehitys, rutiinit, koko ajan tapahtuu jotain uutta. Taaperovuosista en sitten niinkään pitänyt, kun järki ei vielä oikein toimi mutta fysiikan puolesta pääsee karkuun kovaa. Ja vaikkapa kuivaksi opettelut jne olivat tympeitä vaiheita, samoin päiväkodin aloitus sairastelukierteineen ja uhmaikä.

Sitten taas noin 4-5 v eteenpäin nämä kummatkin omat ovat olleet ihania, reippaita ja uteliaita ja on vietetty ihan loistavia hetkiä yhdessä. Teininä molemmilla oli ehkä vuoden jakso vähän rankempaa tunnekuohua, mikä oli taas rankkaa. Mutta vähällä pääsimme, mitään varsinaista todella tyhmää käytöstä tai esimerkiksi ahdistusta tai masennusta näillä ei ole onneksi ollut. Nyt toinen on 19 ja toinen 17 ja kummallakin on aika ihana vaihe menossa. Vanhempi varmaan syksyllä muuttaa omilleen, sitä jo vähän pelkään että kuinka itse pärjään.

Vastatkaa please te ihanat vastaajat 3v pojan ja 1v tytön äidille, että kaksi vai kolme lasta?

Miksi?

Pääkaupunkiseudulla asutaan, hyvät ammatit, mutta talous mietityttää. Molemmat lapset meillä aivan ihania 🔒