Sinä jolla jo aikuiset/isommat lapset. Mikä ikäjakso lapsen elämässä on ollut raskain/vaikein? Entä helpoin ja seesteisin?

Vierailija kirjoitti:

Kolme lastani ovat nyt iältään 16-21 vuotiaat ja en oikeasti osaa sanoa olisiko heillä ollut jotain vaikeita aikoja. Meillä on mennyt mielestäni aina ihan kivasti ja olemme olleet aina hyvissä väleissä. Sama juttu myös hyvien kausien kanssa, eli aina on ollut ihan mukavaa. Myös lasten ystävät ovat samanlaisia tosi mukavia lapsia.

Lapset ovat olleet aina tasapainoisia ja tosi fiksuja tyyppejä, joiden kanssa on ollut helppo jutella. Me vanhemmatkin olemme rauhallisia ja huumorintajuisia tapauksia. Meidän molempien vanhemmat ovat perheemme elämässä lähellä ja ehkä sekin on tehnyt kaikesta sujuvaa.

Meidänkin lapset on tosi fiksuja eikä vanhemmissakaan valittamista ole. Huumorintajuakin riittää ja silti elämässä on ollut todella vaikeita ajanjaksoja. Tukiverkosto olisi varmasti helpottanut monin tavoin, sekä aikuisia että lapsia.

Vaikein aika varmaan ikävuodet 12-15 eli ala-asteen 6. luokka ja sitten yläasteen kaksi ensimmäistä luokkaa. Eli murrosiän alkuvuodet. Mutta aina jotain, ei varsinaisesti välttämättä lapsesta johtuvaa, vaan omaa osaamattomuutta ja neuvottomuutta, miten toimia. Mitäpä hyötyä sitä enää on miettiä, mutta monta asiaa tekisin toisin.

Vaikein aika nyt aikuisuuden kynnyksellä. Ovia ei paiskata, mutta hautaudutaan omaan huoneeseen. Vanhempana mulla on kova huoli lapseni jaksamisesta ja maailmalla pärjäämisestä.

Helpoin jakso oli alakoulun alkupuoli. Omatoiminen muksu, joka kuitenkin vielä iloisesti jutteli eikä angstannut murrosiässä

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tuntuu että vaikein aika on nyt, on 19.

Alko kapinpintivaihe vähän myöhässä ja padot murtua, vasta n. 17 vuotiaana, sitä ennen oli ns. kiltti ja tottelevainen. Sittemmin on muuttunut täysin päunvastaiseksi ja tempoilu jatkuu vieläkin. Kai se aikansa vie että tasottuu ja löytää oman keskitiensä.

En voi enää paljon komentaakaan kun ei se mitään hyödytä, on täysi-ikäinen. Toivon vaan että jaksais asua kotona vielä hetken, voin vähän sentään katsoa perään että miten voi, ja että herää ajoissa ja hoitaa asioitaan, ne mitä viitsii mulle ees ilmotella, että voin laittaa kalenteriini. Esim huomenna sillö on hammaslääkäri jonne pitää mennä, aika jo kerran peruuntunut ja juurihoito kesken joka alotettu jo joulukuussa.

Nytkään ei ole tullut kotiin koulupäivän jälkeen, tänään alko taas opinahjo, liesuaa vaan kaverien kanssa ties missä ja tulee joskus yöllä. Lukion jätti kesken kun kävi liian rankaksi, mutta onneksi siitäkin oli se hyöty että nyt voi opiskella vähän löysemmällä tahdilla tuolla missä nyt opiskelee, kun ei niitä lukiossa jo läpikäytyjä tartte enää siellä kahlata.

Jos nyt jaksaisi paremmin. Oon kyllä huolissani. Opintolainaa otti ja osti sillä auton. Nyt ei muuta tee kun ajelee sillä. Eikä tosiaan olis varaa.

Vaikeinta on juuri nyt.

Kiroilee, polttaa tupakkaa, käyttää nuuskaa, käyttää liian lyhyitä paitoja, mt-lääkkeitä, e-pillereitä, tukanväri vaihtuu kuin sukat.

No onneksi käyttää e-pillereitä! Ja on täysi-ikäinen, sun ei tarvi enää murehtia hänen tulevasta ulosotostaan.

Tuossahan on kyse mielenterveysongelmaisesta nuoresta. Kuka häntä auttaisi, jos vanhemmat eivät auta ja neuvo? Kaikkea ei tarvitse oppia virheiden kautta. Valitettavasti tällaisten lasten kanssa huolehtiminen jatkuu pitkään, ehkä koko loppuelämän, että lapsi selviytyy elämästä tyydyttävästi.

Meillä oli rankinta juuri nuo kolme ensimmäistä vuotta. Sinne sattui niin vauvan pienipainoisuus ja huono syöminen (heti vastasyntyneenä), allergioita ja infektiokierteet. Tämän jälkeen on ollut sitten helpompaa. Kaikkein helpointa ollut teini-iässä vastoin kaikkia ennakko-odotuksiani. 

Nyt tyttö on juuri 18 v ja muutti omaan kotiin.

Vauvavuodet ovat unohtuneet, oli kuitenkin ihanaa lukea iltasatuja sänky lapsia täynnä.

Murrosiät menivät kommelluksitta, ei isompia tunnemyrskyjä ollenkaan. Oomme hämäläisiä.

Mutta äidin huolet eivät lopu, kahden lapsen perheessä on ollut vakavia sairauksia. Ne on sattunut kipeämmin kuin joku koliikkiyö.

Ja huoli aina miten terveys heillä pysyy.

Kolmas aikuisena sitten reagoinut niin ettei pidä yhteyttä kuin muutamia kertoja vuodessa. Sekin on vaikeaa hyväksyä.

Vierailija kirjoitti:

Vaikeinta oli ehkä ikävuodet 1-3v. Koska silloin piti olla suunilleen silmät selässäkin ja lasta ohjeistaa ihan jokaisessa asiassa. Kun lapsi oppi kunnolla puhumaan ja ymmärtämään puhetta, tilanne helpottui huomattavasti. 

Komppaan tätä! Aina puhutaan, kuinka vauvavuosi on raskas, ja kun siitä selviää niin helpottaa..? No mun mielestä just toi 1-3v on raskain ikä, kun lapsella ei vielä ole mitään impulssikontrollia, mut vauhtia sitäkin enemmän, kokoajan saa juosta perässä ja ohjeistaa ja auttaa... monilla yöheräilykin normia noin pieninä. Helpoin ikä 4-12v.

Stressaavia vaiheita olivat kouluihin pyrkimiset sekä sitten se kun esikoinen haki opiskelusuuntaansa eikä oikein tiennyt mihin haluaisi. Ja viime talvi kun opiskeli ulkomailla ja korona stressasi monin tavoin koko lukuvuonna.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vaikeinta oli ehkä ikävuodet 1-3v. Koska silloin piti olla suunilleen silmät selässäkin ja lasta ohjeistaa ihan jokaisessa asiassa. Kun lapsi oppi kunnolla puhumaan ja ymmärtämään puhetta, tilanne helpottui huomattavasti. 

Komppaan tätä! Aina puhutaan, kuinka vauvavuosi on raskas, ja kun siitä selviää niin helpottaa..? No mun mielestä just toi 1-3v on raskain ikä, kun lapsella ei vielä ole mitään impulssikontrollia, mut vauhtia sitäkin enemmän, kokoajan saa juosta perässä ja ohjeistaa ja auttaa... monilla yöheräilykin normia noin pieninä. Helpoin ikä 4-12v.

Se riippuu täysin vauvasta/lapsesta. Valvottavan, itkuisen ja tyytymättömän vauvan kanssa voi olla niin raskasta että mikä vaan tuntuu helpolle siihen verrattuna. Unenpuute voi tehdä sekopäiseksi. Toki kaikki ei nuku vielä taaperonakaan.

Miehen näkökulmasta haastavin vaihe oli vauva-aika. Jatkuvaa perushuoltoa ja itselle tylsää toistoa huutavan nyytin kanssa, vaikka rakastaa toki tietenkin eikä vaihtaisi pois. Mitä vanhemmaksi lapsi on tullut, sitä enemmän on tullut myös iloa ja täyttymystä kun molemmin puolin saadaan enemmän irti toisistamme.

Toki ikä on nyt 12 ja murrosikä kohta iskemässä, joten en osaa siitä vielä sanoa mitään. Riippuu paljon tapauksestakin, että kuinka vaikeaa tai helppoa tulee olemaan. Siltikin uskon mieluummin kamppailevani teini-ikäisen ongelmien kanssa, kuin toistaisin jatkuvaa syöttämistä ja nukuttamista.

Vauva-aika oli vaikein, sen jälkeen helppoa paitsi nuorimman kohdalla, jolla vaikeaa kouluiästä alkaen ja paheni lukiossa.

Vierailija kirjoitti:

Miehen näkökulmasta haastavin vaihe oli vauva-aika. Jatkuvaa perushuoltoa ja itselle tylsää toistoa huutavan nyytin kanssa, vaikka rakastaa toki tietenkin eikä vaihtaisi pois. Mitä vanhemmaksi lapsi on tullut, sitä enemmän on tullut myös iloa ja täyttymystä kun molemmin puolin saadaan enemmän irti toisistamme.

Toki ikä on nyt 12 ja murrosikä kohta iskemässä, joten en osaa siitä vielä sanoa mitään. Riippuu paljon tapauksestakin, että kuinka vaikeaa tai helppoa tulee olemaan. Siltikin uskon mieluummin kamppailevani teini-ikäisen ongelmien kanssa, kuin toistaisin jatkuvaa syöttämistä ja nukuttamista.

Sama mielikuva itsellä, naisena, vauva- ja taaperoajoista. Umpiväsyneenä puolitehoisena samat perusasiat ja tylsät kotityöt päivästä toiseen, niin ettei mitään asiaa saa tehtyä kerralla loppuun asti kun aina tulee keskeytys. Kasvaessaan lapset on muuttuneet vuosi vuodelta aina vaan huipummiksi tyypeiksi. Mutta itselläkään ei vielä niistä teinivuosista ole vielä kokemusta.

0-4v aivan kamalaa. Jatkuvaa huutoa ja vaipparallia ja unettomia öitä ja kanniskelua ja ja...

5-13v itse asiassa helpointa. Voi sanoa ja toinen suurinpiirtein ymmärtää. Kunhan vaan vähän katsoo perään, ja pitää ruokaa pöydässä, vaatteet kohtuupuhtaina, huolehtii että toinen menee kouluun ja vähän leikkii joskus niin ei juuri muuta tarvinnut. Toki tämä siis ennen nykyisiä Wilma-ympäristöjä, että voi olla nykyään vähän hankalampaa

14-17v askel huonompaan. Teini-ikä näkyy eri lapsille eri lailla. Joidenkin kanssa voi olla mahdoton sota, ja toisilla se menee huomaamaatta. Oman tytön kanssa se oli aika lailla tuossa välissä. Kaljan ja tupakan kanssa läträilyt tuli, mutta pää kylmänä kun malttoi ilman turhia rähjäämisiä, niin siitä selvittiin oikein mukavasti. Kukaan ei kuollut eikä tullut raskaaksi. Ei tyttö nykyäänkään mikään raivoraitis ole, mutta illanvietot silloin tällöin kuuluu elämään.

18-22v omille siiville. Tässä vaiheessa ei tarvitse kuin olla juttuseurana jos sellaista tarvitaan ja tukea päätöksissä ja tietenkin rahallisesti.

Mietin joskus toista lasta, mutta kun sitä ei saa synnärillä syliin 5-vuotiaana, niin eiköhän tämä yksi kerta riittänyt.

N55

Mulle vaikeimmat on olleet ne ihan ekat vuodet: puhumaton, täysin käsityönä hoidetava pallero. Teinien kanssa on otettu yhteen joskus kovaakin, mutta helpompaa se silti on, kuin sellaista nyyttiä lykkiä elämässä eteenpäin.

Yläaste oli raskain ja stressaavin. Helpointa oli 0-6 ikä. Monet ystävät ovat uupuneita pienten kanssa ja tulee mietittyä miten he pärjäävät murrosikäisen kanssa. Joillakin tosin voi olla helppo murrosikä.

Helpoin alle 4v, seuraava 4-10v, vaikein teini- ja nuoriaikuinen.

0-5 helpoin ite 2:n teini pojan yh iskä ja perhana et on helppoo,ei oo taisteluja olenki aina  ollut onnellinen ja miettiny et ei tätä usko kukaan.Ollaankavereita samalla isänä huolehdin kuieski et heillä on hyä koti.

Johtuukohan että olen jutellut lapsien kanssa monastisaunassa jutellaan pienempänä kun olivat kaikista asioista synnytyksistä kuolemaan ja jne,jne. ei tietenkäänmitään pahaa/törkyä vaan normaalista elämästä.Nykyjään heitä ei hetkauta mikään elämässä kun jo tietävät asioista. vielä koulukin sujuu et on ok.Niin että jutelkaa vaikka lapsi olisi10v silti hänelle voi kertoa normaalia asioita sillä siinäkin iässä on kiinnostust vaikka ei se näy.

Tsemppiä

Tätä piti miettiä oikein ankarasti. Ehkä tavallaan vaikeinta on ollut kummankin lapsen ekat noin 4  kuukautta, sillä molemmat olivat koliikkivauvoja, joten meillä ei juuri nukuttu ja se tietysti heijastui elämässä ihan kaikkeen. Mutta kun siitä selvittiin, niin elämä on ollut aika leppoisaa. Ei sellaista oikeasti vaikeaa aikaa ole ollutkaan, mitä nyt poikalapsen kanssa piti vähän takuta kotiintuloajoista siinä n. 15-vuotiaana. Mutta se "uhma" meni yhdessä kesässä ohi ja sitten löytyikin kiva tyttökaveri, joka rauhoitti menojalkaa huomattavasti. 

Yläkouluiästä, etenkin 8. lk eteenpäin. Meillä ei juoda, polteta ym. mutta some ja tietynlainen näyttämisen- ja miellyttämisenhalu (kavereiden suuntaan) on aiheuttanut melkoisia tilanteita. Valehtelua on harrastanut myös.

Nyt aloitti lukion ja minä toivon, että touhut alkaa vähitellen helpottaa.

Vierailija kirjoitti:

Joo sillon kun yläaste alkoi, alkoi myös murheet. Oikeastaan sitä ennen oli varsin mukavaa. Nyt taas, kun lapset on täysi-ikäisiä ja muuttaneet omilleen, on mukavaa. Miehenkin kanssa on mukavampaa, kun ei tarvi riidellä lastenkasvatuksesta.

Komppaan täysin. Suoraan sanottuna oli ero jo mielessä silloin moneen otteeseen. Kuitenkin aina ajattelin, että nyt rämmitään näistä haasteista. Nyt kun lapset jo aikuisia niin elämä täysin erilaista. Ja ne isot aikuiset lapset ovat ihania.

Teinejä on erilaisia, mutta meillä mentiin kyllä niin vaikeimman kautta. Nukuin vähän kun lapset olivat vauvoja ja oli yöheräämisiä, onneksi silloin en tiennyt, että vastassa on KOKO YÖN valvomisia kun odotat sitä nuorta kotia.