Miksi lapseni käyttää kaiken ajan minun tahalliseen ärsyttämiseen?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ap, minkä ikäinen lapsi on?

Täyttää alkutalvesta viisi.

Ap

Hän on tosi pieni! Huolet pois. Tiedät miten lapsi todennäköisesti käyttäytyy eri tilanteissa, joten pitää opetella hänen tavoille. Askel hieman edempänä. Osaat jo varmasti odottaa, että hän lähtee ehkä tekemään asiaa y pian, eikä keskity siihen mikä meneillään. Omiin ajatuksiin (taikka omaan tekemiseen) ei ole vilperttien kanssa oikein varaa uppoutua, vaan lasta on hyvä seurata aikalailla jatkuvasti siinä tekemisessä mikä meneillään. Ei hän yhtäkkiä lähde, hän ehtii lähtemään sillä olet ehkä itse (ihan normaalisti) keskittynyt siihen mitä olitte tekemässä, etkä ehtinyt huomaamaan tilanteen muuttumista. Kuulostaa, että teillä on hyvin erilaiset temperamentit: hän saattaa olla aivan päinvastainen kuin sinä, joten joudut opettelemaan ja hyväksymään ihan uuden tavan olla ihminen :)

Vierailija kirjoitti:

Ette ole ainoita. Lapset vaan tarvitsevat valtavasti myönteistä huomiota pysyäkseen poissa pahanteosta, ja jotkut lapset vielä enemmän kuin toiset. Tai on sellaisia vaiheita.

Joku lapsityöntekijä/asiantuntija suositti tuommoiseen että pitää lapsen pari viikkoa ihan kiinni itsessään, niin lapsen turvallisuudentunne ja luottamus paranee.

Kiitos minäpä kokeilen tuota, että kaksi viikkoa pidän ihan kiinni itsessäni ja kyllästän sen kehuilla. Katsotaan tapahtuuko siitä jokin muutos. Ap

Vierailija kirjoitti:

Ette ole ainoita. Lapset vaan tarvitsevat valtavasti myönteistä huomiota pysyäkseen poissa pahanteosta, ja jotkut lapset vielä enemmän kuin toiset. Tai on sellaisia vaiheita.

Joku lapsityöntekijä/asiantuntija suositti tuommoiseen että pitää lapsen pari viikkoa ihan kiinni itsessään, niin lapsen turvallisuudentunne ja luottamus paranee.

Todennäköisesti kuitenkin kyse on yksinkertaisemmista asioista, kuten tylsyydestä. Siitähän se vasta kosahtaakin, jos viedään henkilökohtainen tilakin vielä siihen päälle :)

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ap, minkä ikäinen lapsi on?

Täyttää alkutalvesta viisi.

Ap

Hän on tosi pieni! Huolet pois. Tiedät miten lapsi todennäköisesti käyttäytyy eri tilanteissa, joten pitää opetella hänen tavoille. Askel hieman edempänä. Osaat jo varmasti odottaa, että hän lähtee ehkä tekemään asiaa y pian, eikä keskity siihen mikä meneillään. Omiin ajatuksiin (taikka omaan tekemiseen) ei ole vilperttien kanssa oikein varaa uppoutua, vaan lasta on hyvä seurata aikalailla jatkuvasti siinä tekemisessä mikä meneillään. Ei hän yhtäkkiä lähde, hän ehtii lähtemään sillä olet ehkä itse (ihan normaalisti) keskittynyt siihen mitä olitte tekemässä, etkä ehtinyt huomaamaan tilanteen muuttumista. Kuulostaa, että teillä on hyvin erilaiset temperamentit: hän saattaa olla aivan päinvastainen kuin sinä, joten joudut opettelemaan ja hyväksymään ihan uuden tavan olla ihminen :)

Minä olen tosiaan sellainem ylirauhallinen jopa flegmaattinen omiin ajatuksiini uppoaja, joka ei tajua mitä ympärillä tapahtuu kun ripustan vaikka lakanaa, vaan ajatukseni ovat karanneet jo ihan muihin omiin sfääreihin. Vaikka miten yrittäisin olla uppoamatta ajatuksiini niin se vain tapahtuu. Hyväksyn kyllä, jos lapsi on vastakohtani, mutta en ehkä tiedä miten minun pitäisi sitten toimia toisin. Ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ette ole ainoita. Lapset vaan tarvitsevat valtavasti myönteistä huomiota pysyäkseen poissa pahanteosta, ja jotkut lapset vielä enemmän kuin toiset. Tai on sellaisia vaiheita.

Joku lapsityöntekijä/asiantuntija suositti tuommoiseen että pitää lapsen pari viikkoa ihan kiinni itsessään, niin lapsen turvallisuudentunne ja luottamus paranee.

Todennäköisesti kuitenkin kyse on yksinkertaisemmista asioista, kuten tylsyydestä. Siitähän se vasta kosahtaakin, jos viedään henkilökohtainen tilakin vielä siihen päälle :)

En millään pysty enkä ehdi olemaan koko ajan tarjoamassa ja keksimässä lapselle aktiviteettia. Pitääkö vanhemman edes revetä sellaiseen? Etenkin, jos toista vanhempaa ei ole osallistumassa.

Ap

Lapset on perseestä. Uhraat niille koko elämän ja kiitosta et saa. Pelkkiä ikäviä vaiheita vaiheiden perään. Eka vauvaikä valvomisineen, sitten taaperouhma, sitten hyvällä tuurilla joku 10 v saattaa olla ihan ok, kunnes alkaakin kirottu teini-ikä, ja sen jälkeen lapsi muuttaa pois kotoa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ette ole ainoita. Lapset vaan tarvitsevat valtavasti myönteistä huomiota pysyäkseen poissa pahanteosta, ja jotkut lapset vielä enemmän kuin toiset. Tai on sellaisia vaiheita.

Joku lapsityöntekijä/asiantuntija suositti tuommoiseen että pitää lapsen pari viikkoa ihan kiinni itsessään, niin lapsen turvallisuudentunne ja luottamus paranee.

Kiitos minäpä kokeilen tuota, että kaksi viikkoa pidän ihan kiinni itsessäni ja kyllästän sen kehuilla. Katsotaan tapahtuuko siitä jokin muutos. Ap

Jos se alkaa vaivaantua, höyrytä ja mennä pitkin seiniä, niin ei varmaan sitten ollut pelokkuudesta kyse.

Eikä sinun tarvitse muuttaa tempperamenttiasi tai omaksua mitään toista tapaa olla ihminen, herran jestas. Senkus vaan olet oma itsesi. Kyllä se siitä. Voit varmaan sanoakin sille lapselle, että sori; en ehkä osaa keksiä sinulle tarpeeksi vilkasta tekemistä, kun olen vähän toisen tyyppinen persoona. Mutta ehkä me jotain keksitään. jne. Tuollainen ihan suora kommunikaatiokin voi joskus auttaa vähän, vaikka lapsi onkin pieni.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ap, minkä ikäinen lapsi on?

Täyttää alkutalvesta viisi.

Ap

Hän on tosi pieni! Huolet pois. Tiedät miten lapsi todennäköisesti käyttäytyy eri tilanteissa, joten pitää opetella hänen tavoille. Askel hieman edempänä. Osaat jo varmasti odottaa, että hän lähtee ehkä tekemään asiaa y pian, eikä keskity siihen mikä meneillään. Omiin ajatuksiin (taikka omaan tekemiseen) ei ole vilperttien kanssa oikein varaa uppoutua, vaan lasta on hyvä seurata aikalailla jatkuvasti siinä tekemisessä mikä meneillään. Ei hän yhtäkkiä lähde, hän ehtii lähtemään sillä olet ehkä itse (ihan normaalisti) keskittynyt siihen mitä olitte tekemässä, etkä ehtinyt huomaamaan tilanteen muuttumista. Kuulostaa, että teillä on hyvin erilaiset temperamentit: hän saattaa olla aivan päinvastainen kuin sinä, joten joudut opettelemaan ja hyväksymään ihan uuden tavan olla ihminen :)

Minä olen tosiaan sellainem ylirauhallinen jopa flegmaattinen omiin ajatuksiini uppoaja, joka ei tajua mitä ympärillä tapahtuu kun ripustan vaikka lakanaa, vaan ajatukseni ovat karanneet jo ihan muihin omiin sfääreihin. Vaikka miten yrittäisin olla uppoamatta ajatuksiini niin se vain tapahtuu. Hyväksyn kyllä, jos lapsi on vastakohtani, mutta en ehkä tiedä miten minun pitäisi sitten toimia toisin. Ap

Itse suhtaudun omiin lapsiin (ylivilkkaita, toisella ADHD, toinen normi mutta vilkas) selvästi nuoremman ikäisenä siinä mielessä, että kuinka silmät selässä minun täytyy olla. 12 vuotiaan kanssa taso on 2 vuotiaan vahtimista jos pikkuveli on lähettyvillä. Jos olet omiin ajatuksiin uppoutuva, niin helpottaisiko ajatus näihin tiettyihin 'riskitilanteisiin' siitä, että vahdit hänen toimia nyt niinkuin 1.5-vuotiaan toimia? Se ei minulla ole kokoaikaista näin, mutta tietyissä tunnistetuissa tilanteissa suhtaudun lapsen mahdollisiin edesottamuksiin huomattavasti nuoremman lapsen ikätason mukaan ja nostan seurailu- ja ohjaustilaani.

Vierailija kirjoitti:

Lapset on perseestä. Uhraat niille koko elämän ja kiitosta et saa. Pelkkiä ikäviä vaiheita vaiheiden perään. Eka vauvaikä valvomisineen, sitten taaperouhma, sitten hyvällä tuurilla joku 10 v saattaa olla ihan ok, kunnes alkaakin kirottu teini-ikä, ja sen jälkeen lapsi muuttaa pois kotoa.

Meinasin alapeukuttaa mutta sitten tajusin, että noinhan se on 😂 Tsemppiä vaan meille kaikille vanhemmille!

Tunnistan itsestäni sellaisia huonoja ajatuksia, että kun olen ensin koko vapaapäivän antanut lapselle huomiota ja kehuja, kannustanut oppimaan uusia asioita, leikkinyt lapsen mieluisilla leluilla, keksinyt kivan retken ulos, laittanut hyvät ateriat ja retkieväät, päivällisen jälkeen vielä lähtenyt pelaamaan jalkapalloa (jota en ole koskaan ennen lasta edes pelannut enkä pelaisi), kuunnellut jokaisen lapsen asian ja yrittänyt ymmärtää senkin mitä ei edes sano jne kaikkeni antanut mitä pystyn, niin päivä on silti mennyt niin, että lapsi joka välissä yrittää ärsyttää ja testaa tauotta rajoja. Niin mietin silloin, että mitä olen tehnyt ansaitakseni tämän. Se ei ole hyvä ajatus, kun lapsesta on kyse. Ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ap, minkä ikäinen lapsi on?

Täyttää alkutalvesta viisi.

Ap

Hän on tosi pieni! Huolet pois. Tiedät miten lapsi todennäköisesti käyttäytyy eri tilanteissa, joten pitää opetella hänen tavoille. Askel hieman edempänä. Osaat jo varmasti odottaa, että hän lähtee ehkä tekemään asiaa y pian, eikä keskity siihen mikä meneillään. Omiin ajatuksiin (taikka omaan tekemiseen) ei ole vilperttien kanssa oikein varaa uppoutua, vaan lasta on hyvä seurata aikalailla jatkuvasti siinä tekemisessä mikä meneillään. Ei hän yhtäkkiä lähde, hän ehtii lähtemään sillä olet ehkä itse (ihan normaalisti) keskittynyt siihen mitä olitte tekemässä, etkä ehtinyt huomaamaan tilanteen muuttumista. Kuulostaa, että teillä on hyvin erilaiset temperamentit: hän saattaa olla aivan päinvastainen kuin sinä, joten joudut opettelemaan ja hyväksymään ihan uuden tavan olla ihminen :)

Minä olen tosiaan sellainem ylirauhallinen jopa flegmaattinen omiin ajatuksiini uppoaja, joka ei tajua mitä ympärillä tapahtuu kun ripustan vaikka lakanaa, vaan ajatukseni ovat karanneet jo ihan muihin omiin sfääreihin. Vaikka miten yrittäisin olla uppoamatta ajatuksiini niin se vain tapahtuu. Hyväksyn kyllä, jos lapsi on vastakohtani, mutta en ehkä tiedä miten minun pitäisi sitten toimia toisin. Ap

Itse suhtaudun omiin lapsiin (ylivilkkaita, toisella ADHD, toinen normi mutta vilkas) selvästi nuoremman ikäisenä siinä mielessä, että kuinka silmät selässä minun täytyy olla. 12 vuotiaan kanssa taso on 2 vuotiaan vahtimista jos pikkuveli on lähettyvillä. Jos olet omiin ajatuksiin uppoutuva, niin helpottaisiko ajatus näihin tiettyihin 'riskitilanteisiin' siitä, että vahdit hänen toimia nyt niinkuin 1.5-vuotiaan toimia? Se ei minulla ole kokoaikaista näin, mutta tietyissä tunnistetuissa tilanteissa suhtaudun lapsen mahdollisiin edesottamuksiin huomattavasti nuoremman lapsen ikätason mukaan ja nostan seurailu- ja ohjaustilaani.

Miten sinä jaksat? Koska lepäät? Tuohan on valtavan raskasta, jos ei koskaan saa taukoa. Ap

Vierailija kirjoitti:

Toki voisitte lapsen kanssa päättää työstää asiaa, kun kerran teidän on helppo jutella.

Kiinnostukaa, onko tilanteissa jotain mikä aina toistuu

Onko oma huomiosi esim puhelimella, jolloin lapsi toimii saadakseen jakamattoman huomion?

Vierailija kirjoitti:

Tunnistan itsestäni sellaisia huonoja ajatuksia, että kun olen ensin koko vapaapäivän antanut lapselle huomiota ja kehuja, kannustanut oppimaan uusia asioita, leikkinyt lapsen mieluisilla leluilla, keksinyt kivan retken ulos, laittanut hyvät ateriat ja retkieväät, päivällisen jälkeen vielä lähtenyt pelaamaan jalkapalloa (jota en ole koskaan ennen lasta edes pelannut enkä pelaisi), kuunnellut jokaisen lapsen asian ja yrittänyt ymmärtää senkin mitä ei edes sano jne kaikkeni antanut mitä pystyn, niin päivä on silti mennyt niin, että lapsi joka välissä yrittää ärsyttää ja testaa tauotta rajoja. Niin mietin silloin, että mitä olen tehnyt ansaitakseni tämän. Se ei ole hyvä ajatus, kun lapsesta on kyse. Ap

Itsellänikin oli tätä joskus, tulee myös helposti verrattua muihin. Omalla kohdalla auttoi vaan se, että totesin että niitä ns palkintoja on vähän harvemmassa. Ja kutsuin perhetyön tuekseni. Sieltä nyt sinällään ei mitään kummempaa ole saanut kuin vahvistuksen sille, että tekee asioita oikein vanhemmuudessa. Kuulostaa siltä, että olet tosi hyvä äiti, lapsi ja vanhemmuus on ehkä aika erilaista mitä päässä olevat (tiedostamattoman) odotukset ovat?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ette ole ainoita. Lapset vaan tarvitsevat valtavasti myönteistä huomiota pysyäkseen poissa pahanteosta, ja jotkut lapset vielä enemmän kuin toiset. Tai on sellaisia vaiheita.

Joku lapsityöntekijä/asiantuntija suositti tuommoiseen että pitää lapsen pari viikkoa ihan kiinni itsessään, niin lapsen turvallisuudentunne ja luottamus paranee.

Todennäköisesti kuitenkin kyse on yksinkertaisemmista asioista, kuten tylsyydestä. Siitähän se vasta kosahtaakin, jos viedään henkilökohtainen tilakin vielä siihen päälle :)

En millään pysty enkä ehdi olemaan koko ajan tarjoamassa ja keksimässä lapselle aktiviteettia. Pitääkö vanhemman edes revetä sellaiseen? Etenkin, jos toista vanhempaa ei ole osallistumassa.

Ap

On tuo ongelma minulle itsellenikin. Myös se temperamenttiero lapsen kanssa.

Nyt kesällä on mennyt siihen, että lapsi on aamuisin katsonut pitkään lastenohjelmia ja minä torkkunut. Sitten on paremmin jaksanut päivän touhut.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Toki voisitte lapsen kanssa päättää työstää asiaa, kun kerran teidän on helppo jutella.

Kiinnostukaa, onko tilanteissa jotain mikä aina toistuu

Onko oma huomiosi esim puhelimella, jolloin lapsi toimii saadakseen jakamattoman huomion?

Ei. Huomioni on yleensä lapsessa, välillä kotitöissä, välillä olen uppoutunut ajatuksiini. Saatan kyllä välillä käyttää puhelintakin, mutta silloin sanon lapselle, että äidin täytyy nyt kirjoittaa pari viestiä ja sen jälkeen äiti on taas sinun kanssa. Ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ap, minkä ikäinen lapsi on?

Täyttää alkutalvesta viisi.

Ap

Hän on tosi pieni! Huolet pois. Tiedät miten lapsi todennäköisesti käyttäytyy eri tilanteissa, joten pitää opetella hänen tavoille. Askel hieman edempänä. Osaat jo varmasti odottaa, että hän lähtee ehkä tekemään asiaa y pian, eikä keskity siihen mikä meneillään. Omiin ajatuksiin (taikka omaan tekemiseen) ei ole vilperttien kanssa oikein varaa uppoutua, vaan lasta on hyvä seurata aikalailla jatkuvasti siinä tekemisessä mikä meneillään. Ei hän yhtäkkiä lähde, hän ehtii lähtemään sillä olet ehkä itse (ihan normaalisti) keskittynyt siihen mitä olitte tekemässä, etkä ehtinyt huomaamaan tilanteen muuttumista. Kuulostaa, että teillä on hyvin erilaiset temperamentit: hän saattaa olla aivan päinvastainen kuin sinä, joten joudut opettelemaan ja hyväksymään ihan uuden tavan olla ihminen :)

Minä olen tosiaan sellainem ylirauhallinen jopa flegmaattinen omiin ajatuksiini uppoaja, joka ei tajua mitä ympärillä tapahtuu kun ripustan vaikka lakanaa, vaan ajatukseni ovat karanneet jo ihan muihin omiin sfääreihin. Vaikka miten yrittäisin olla uppoamatta ajatuksiini niin se vain tapahtuu. Hyväksyn kyllä, jos lapsi on vastakohtani, mutta en ehkä tiedä miten minun pitäisi sitten toimia toisin. Ap

Itse suhtaudun omiin lapsiin (ylivilkkaita, toisella ADHD, toinen normi mutta vilkas) selvästi nuoremman ikäisenä siinä mielessä, että kuinka silmät selässä minun täytyy olla. 12 vuotiaan kanssa taso on 2 vuotiaan vahtimista jos pikkuveli on lähettyvillä. Jos olet omiin ajatuksiin uppoutuva, niin helpottaisiko ajatus näihin tiettyihin 'riskitilanteisiin' siitä, että vahdit hänen toimia nyt niinkuin 1.5-vuotiaan toimia? Se ei minulla ole kokoaikaista näin, mutta tietyissä tunnistetuissa tilanteissa suhtaudun lapsen mahdollisiin edesottamuksiin huomattavasti nuoremman lapsen ikätason mukaan ja nostan seurailu- ja ohjaustilaani.

Miten sinä jaksat? Koska lepäät? Tuohan on valtavan raskasta, jos ei koskaan saa taukoa. Ap

Otan lepotaukoja päivässä. Annan lapsille ruudut ja menen joogaliinaan pötköttämään. Ja kerään voimia siihen taistoon että se ruutuaika loppuu kun sanotaan :D Ja on, ihan tosi raskasta. Mutta olen huomannut asenteeni muuttuneen selvästi positiivisempaan sen myötä, kun lakkasin odottamasta ja toivomasta muuta, mitä nyt on aina kumminkin tulossa.

Vierailija kirjoitti:

Tunnistan itsestäni sellaisia huonoja ajatuksia, että kun olen ensin koko vapaapäivän antanut lapselle huomiota ja kehuja, kannustanut oppimaan uusia asioita, leikkinyt lapsen mieluisilla leluilla, keksinyt kivan retken ulos, laittanut hyvät ateriat ja retkieväät, päivällisen jälkeen vielä lähtenyt pelaamaan jalkapalloa (jota en ole koskaan ennen lasta edes pelannut enkä pelaisi), kuunnellut jokaisen lapsen asian ja yrittänyt ymmärtää senkin mitä ei edes sano jne kaikkeni antanut mitä pystyn, niin päivä on silti mennyt niin, että lapsi joka välissä yrittää ärsyttää ja testaa tauotta rajoja. Niin mietin silloin, että mitä olen tehnyt ansaitakseni tämän. Se ei ole hyvä ajatus, kun lapsesta on kyse. Ap

Tässä on ihan hirveesti tekemistä ja ymmärrettävää, että ärsyttää. Saisitko jostain apua lapsenhoitoon, jos ei ole tuttavapiirissä tukiverkkoa, niin kunnalta/kaupungilta? Joku toinen aikuinen vois välillä tehdä tän kaiken ja sä saisit lepoa.

Tässä ketjussa on tullut hyviä huomioita, näillä tiedoilla on vaikee sanoa, mikä niistä saattais olla oikee:

- lapset tarvii fyysisesti rasittavaa tekemistä, riehakasta liikkumista. Se vie tylsyyden pois, ja jos sitä ei saa, lapset alkaa hyppiin seinille

- nepsyepäilyt

- lapsi testaa rakastettavuuttaan kun isä on lähtenyt

Voisko tästä tilanteesta jutella esim neuvolassa? Siellä osattais ehkä kartottaa noita ongelmia paremmin kuin täällä

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ap, minkä ikäinen lapsi on?

Täyttää alkutalvesta viisi.

Ap

Hän on tosi pieni! Huolet pois. Tiedät miten lapsi todennäköisesti käyttäytyy eri tilanteissa, joten pitää opetella hänen tavoille. Askel hieman edempänä. Osaat jo varmasti odottaa, että hän lähtee ehkä tekemään asiaa y pian, eikä keskity siihen mikä meneillään. Omiin ajatuksiin (taikka omaan tekemiseen) ei ole vilperttien kanssa oikein varaa uppoutua, vaan lasta on hyvä seurata aikalailla jatkuvasti siinä tekemisessä mikä meneillään. Ei hän yhtäkkiä lähde, hän ehtii lähtemään sillä olet ehkä itse (ihan normaalisti) keskittynyt siihen mitä olitte tekemässä, etkä ehtinyt huomaamaan tilanteen muuttumista. Kuulostaa, että teillä on hyvin erilaiset temperamentit: hän saattaa olla aivan päinvastainen kuin sinä, joten joudut opettelemaan ja hyväksymään ihan uuden tavan olla ihminen :)

Minä olen tosiaan sellainem ylirauhallinen jopa flegmaattinen omiin ajatuksiini uppoaja, joka ei tajua mitä ympärillä tapahtuu kun ripustan vaikka lakanaa, vaan ajatukseni ovat karanneet jo ihan muihin omiin sfääreihin. Vaikka miten yrittäisin olla uppoamatta ajatuksiini niin se vain tapahtuu. Hyväksyn kyllä, jos lapsi on vastakohtani, mutta en ehkä tiedä miten minun pitäisi sitten toimia toisin. Ap

Itse suhtaudun omiin lapsiin (ylivilkkaita, toisella ADHD, toinen normi mutta vilkas) selvästi nuoremman ikäisenä siinä mielessä, että kuinka silmät selässä minun täytyy olla. 12 vuotiaan kanssa taso on 2 vuotiaan vahtimista jos pikkuveli on lähettyvillä. Jos olet omiin ajatuksiin uppoutuva, niin helpottaisiko ajatus näihin tiettyihin 'riskitilanteisiin' siitä, että vahdit hänen toimia nyt niinkuin 1.5-vuotiaan toimia? Se ei minulla ole kokoaikaista näin, mutta tietyissä tunnistetuissa tilanteissa suhtaudun lapsen mahdollisiin edesottamuksiin huomattavasti nuoremman lapsen ikätason mukaan ja nostan seurailu- ja ohjaustilaani.

Miten sinä jaksat? Koska lepäät? Tuohan on valtavan raskasta, jos ei koskaan saa taukoa. Ap

Otan lepotaukoja päivässä. Annan lapsille ruudut ja menen joogaliinaan pötköttämään. Ja kerään voimia siihen taistoon että se ruutuaika loppuu kun sanotaan :D Ja on, ihan tosi raskasta. Mutta olen huomannut asenteeni muuttuneen selvästi positiivisempaan sen myötä, kun lakkasin odottamasta ja toivomasta muuta, mitä nyt on aina kumminkin tulossa.

Minun lapsi ei ole kiinnostunut ruuduista. Hän saisi katsoa telkkaria tai käyttää tablettia ja olen niitä ehdotellut, jotta saisin lepotaukoja. Mutta hän ei halua. Jos vain istutan hänet telkkarin ääreen niin menee minuutti kun hän on siitä jo lähtenyt ja kulkee perässäni nykimässä housuistani. Ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ap, minkä ikäinen lapsi on?

Täyttää alkutalvesta viisi.

Ap

Hän on tosi pieni! Huolet pois. Tiedät miten lapsi todennäköisesti käyttäytyy eri tilanteissa, joten pitää opetella hänen tavoille. Askel hieman edempänä. Osaat jo varmasti odottaa, että hän lähtee ehkä tekemään asiaa y pian, eikä keskity siihen mikä meneillään. Omiin ajatuksiin (taikka omaan tekemiseen) ei ole vilperttien kanssa oikein varaa uppoutua, vaan lasta on hyvä seurata aikalailla jatkuvasti siinä tekemisessä mikä meneillään. Ei hän yhtäkkiä lähde, hän ehtii lähtemään sillä olet ehkä itse (ihan normaalisti) keskittynyt siihen mitä olitte tekemässä, etkä ehtinyt huomaamaan tilanteen muuttumista. Kuulostaa, että teillä on hyvin erilaiset temperamentit: hän saattaa olla aivan päinvastainen kuin sinä, joten joudut opettelemaan ja hyväksymään ihan uuden tavan olla ihminen :)

Minä olen tosiaan sellainem ylirauhallinen jopa flegmaattinen omiin ajatuksiini uppoaja, joka ei tajua mitä ympärillä tapahtuu kun ripustan vaikka lakanaa, vaan ajatukseni ovat karanneet jo ihan muihin omiin sfääreihin. Vaikka miten yrittäisin olla uppoamatta ajatuksiini niin se vain tapahtuu. Hyväksyn kyllä, jos lapsi on vastakohtani, mutta en ehkä tiedä miten minun pitäisi sitten toimia toisin. Ap

Itse suhtaudun omiin lapsiin (ylivilkkaita, toisella ADHD, toinen normi mutta vilkas) selvästi nuoremman ikäisenä siinä mielessä, että kuinka silmät selässä minun täytyy olla. 12 vuotiaan kanssa taso on 2 vuotiaan vahtimista jos pikkuveli on lähettyvillä. Jos olet omiin ajatuksiin uppoutuva, niin helpottaisiko ajatus näihin tiettyihin 'riskitilanteisiin' siitä, että vahdit hänen toimia nyt niinkuin 1.5-vuotiaan toimia? Se ei minulla ole kokoaikaista näin, mutta tietyissä tunnistetuissa tilanteissa suhtaudun lapsen mahdollisiin edesottamuksiin huomattavasti nuoremman lapsen ikätason mukaan ja nostan seurailu- ja ohjaustilaani.

Miten sinä jaksat? Koska lepäät? Tuohan on valtavan raskasta, jos ei koskaan saa taukoa. Ap

Otan lepotaukoja päivässä. Annan lapsille ruudut ja menen joogaliinaan pötköttämään. Ja kerään voimia siihen taistoon että se ruutuaika loppuu kun sanotaan :D Ja on, ihan tosi raskasta. Mutta olen huomannut asenteeni muuttuneen selvästi positiivisempaan sen myötä, kun lakkasin odottamasta ja toivomasta muuta, mitä nyt on aina kumminkin tulossa.

Minun lapsi ei ole kiinnostunut ruuduista. Hän saisi katsoa telkkaria tai käyttää tablettia ja olen niitä ehdotellut, jotta saisin lepotaukoja. Mutta hän ei halua. Jos vain istutan hänet telkkarin ääreen niin menee minuutti kun hän on siitä jo lähtenyt ja kulkee perässäni nykimässä housuistani. Ap

Voisitko saada hänet kiinnostumaan musiikista? Jotkut ok-kaiuttimet ja eri musiikkityylejä kokeiluun. Esim. jotakin, missä suomenkieliset sanoitukset ja lyriikoissa tapahtuu jotakin mielenkiintoista. Tai sitten jotakin tasaisen junttaavaa rokkia, mitä vaan. Musiikki on monelle levottomuuteen terapiaa.

Vierailija kirjoitti:

Tunnistan itsestäni sellaisia huonoja ajatuksia, että kun olen ensin koko vapaapäivän antanut lapselle huomiota ja kehuja, kannustanut oppimaan uusia asioita, leikkinyt lapsen mieluisilla leluilla, keksinyt kivan retken ulos, laittanut hyvät ateriat ja retkieväät, päivällisen jälkeen vielä lähtenyt pelaamaan jalkapalloa (jota en ole koskaan ennen lasta edes pelannut enkä pelaisi), kuunnellut jokaisen lapsen asian ja yrittänyt ymmärtää senkin mitä ei edes sano jne kaikkeni antanut mitä pystyn, niin päivä on silti mennyt niin, että lapsi joka välissä yrittää ärsyttää ja testaa tauotta rajoja. Niin mietin silloin, että mitä olen tehnyt ansaitakseni tämän. Se ei ole hyvä ajatus, kun lapsesta on kyse. Ap

Kuulostaa siltä, että teet kaikkesi, mutta lapsi on kovin erilainen temperamentiltaan. Sinä tarjoat hellyyttä ja kivaa yhdessäoloa mutta lapsi tahtoisi haastaa itseään, kilpailla, tulla kannustetuksi ja tuulettaa päästessään maaliin. Kaipaa haasteita ja haluaa laittaa itsensä likoon. Sellainen aktiivinen, itseään haastava ja tekemisen nälkäinen pikkutyyppi. Onko lapsella kavereita, kenen kanssa temuta? Jokin harrastus voisi olla hyvä.

Kokeile ottaa lapsi mukaan salille kerran? Kokeilkaa, miten nopeasti lapsi jaksaa juosta juoksumatolla ja kuinka suuren painon hän saa nostettua kaksin käsin.

Äärirajojen hakeminen on lapselle itseensä tutustumista. Onko hän nopea juoksija vai vahva nostaja? Onko hän sitkeä vai säpäkkä? Älä kehu muksua kaikesta jatkuvasti, se ei edistä itsetuntemusta ollenkaan.